Browsing by Subject "taide"

Maisterintutkielmassani tutkin miten musiikki ilmenee elokuvassa Kolme väriä: Sininen ja miten kuvataide ilmenee elokuvassa Nuoren naisen muotokuva, sekä miten nämä taiteet voidaan kokea samastumisen kautta. Lisäksi vastaan tutkielmassani siihen, millaisia tunteita taide voi mahdollisesti herättää katsojassa samastumisen kautta. Lähtöoletuksenani on, että taide on merkityksellistä, joten samastuminen taiteen herättämiin kokemuksiin on relevantti tutkimusaihe. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä käytän kognitiivista elokuvateoriaa sekä hyödynnän esimerkiksi musiikintutkimusta ja taidehistoriaa. Metodinani käytän elokuva-aineiston kvalitatiivista lähilukua ja otan huomioon myös elokuvien intertekstuaalisuuden. Kognitiivisen elokuvateorian avulla selvitän, millaiset mielensisäiset prosessit mahdollistavat elokuvan ymmärtämisen ja samastumisreaktion. Taide puhuttelee yksilöiden herkkyyttä, tunteita ja havaintokykyä suhteellisen suoraan, samanaikaisesti aktivoiden kognitiivisia kykyjä, kuten kyvyn seurata kerrontaa. Taiteella on affektiivinen ulottuvuus, eli siihen voidaan reagoida tunteellisesti. Affektiivisuus kattaa muun muassa refleksinomaiset reaktiot, tuntemukset ja pidempikestoiset tunnetilat. Katsojan mahdollinen samastumisreaktio riippuu monesta osatekijästä. Elokuvan henkilöihin hän voi suhtautua esimerkiksi persoonaskeeman avulla. Fiktiivinen elokuva vaatii usein myös kuvittelua. Epäkeskeiskuvittelu on sympaattista sitoutumista elokuvaan, jolloin katsoja kuvittelee, millaista olisi tuntea elokuvan henkilön tunteet. Keskeiskuvittelu on empaattista sitoutumista elokuvaan, jolloin katsoja kuvittelee itsensä elokuvan henkilön asemaan. Peilineuronit mahdollistavat affektiivisen mimiikan, jolloin katsoja simuloi tahattomasti näkemänsä elokuvan henkilön tunnetiloja, perustuen tämän ilmeisiin ja eleisiin. Affektiivinen mimiikka voi generoida myös kehollista simulaatiota, jossa toisen yksilön affektiiviset ja motoriset toiminnot resonoivat kokijassaan. Mielen teoria puolestaan tarkoittaa kognitiivista prosessia, jossa yksilö mieltää tiettyjen ajatusten, uskomusten ja motivaatioiden kuuluvan toiselle yksilölle. Musiikki ja kuvataide ilmenevät elokuva-aineistossani monella eri tavalla. Ne kietoutuvat osaksi elokuvan aiheita, tematiikkaa ja kerrontaa. Elokuvassa Kolme väriä: Sininen musiikki luo elokuvalle yleisen melankolisen tunnelman ja ilmentää päähenkilön mielensisäisiä tiloja. Elokuvassa Nuoren naisen muotokuva nähdään kuvataiteellisia tekoprosesseja. Elokuvassa on myös intertekstuaalisia viittauksia kirjallisuuteen ja musiikkiin, jotka ovat olennaisia juonen ja samastumisen kannalta. Molemmissa elokuvissa on mahdollista kokea samastumista taiteen herättämiin yleismaailmallisiin tunteisiin. Samastumiskokemus syntyy esimerkiksi keskeiskuvittelun ja affektiivisen mimiikan kautta. Tutkielmani johtopäätöksenä on, että taide vetoaa tunteisiin ja erilaiset taidemuodot voivat rikastuttaa yksilön subjektiivista elokuvakokemusta.

Tutkielmassa käsitellään Platonin (427–347 eaa.) käsitystä sanallisesta mimesiksestä sekä Platonin omaa dialogimuodossa kirjoittamaa filosofiaa. Monipuolinen käsite ’mimesis’ kääntyy suomeksi Platonin yhteydessä luontevimmin sanalla ’jäljittely’. Muita sen merkitysalueita ovat mm. representaatio ja imitaatio. Platonin käsitykset ovat vaikuttaneet merkittävästi myöhempiin taiteen ja todellisuuden suhteita koskeviin kysymyksenasetteluihin. Platonin dialogit ovat kuvitteellisia, jäljitteleviä keskusteluja, joiden keskushahmona on yleensä filosofi Sokrates (470/469–399 eaa.). Tässä tutkielmassa tutkin sitä, miksi Platon käyttää mimesistä kerronnan tapana. Platonin dialogeissa kritisoidaan jäljittelevää runoutta sekä moraalisesti epäilyttävänä että tiedollisesti vajavaisena. Myös sofistia, sanallista viisauden jäljittelijää kritisoidaan ironiseen sävyyn. Platon kuitenkin itse käyttää dialogeissaan paljolti samoja menetelmiä kuin runoilijat ja sofistit. Tutkielmassa selvitän millä perusteella Platonin omat dialogit voisivat välttää dialogeissa jäljittelevään kerrontaan kohdistetun kritiikin. Ensisijaisina lähteinä käytän Platonin dialogeja Valtio, Pidot ja Sofisti. Tutkin Platonin omaa jäljittelevää kerrontaa käyttäen apuna Arne Melbergin tulkintaa Pidot-dialogista. Holger Thesleffin tutkimusten perustalta käsittelen Platonin teosten draamallisia ja kaunokirjallisia piirteitä. Runollisen kerronnan moraalisia arvoja ja psykologisen vaikuttamisen tapoja käsittelen Stephen Halliwellin näkemysten pohjalta ja Platonin jäljitelmän ja kuvan luonnetta tarkastelen Jean-Pierre Vernantin esittämän tulkinnan perustalta. G. R. F. Ferrarin tutkimus tarjoaa tapoja tulkita Platonin dialogista mimesistä suhteessa runouteen, jolloin dialogit hahmottuvat jäljittelevästä runoudesta selkeästi erottuvana filosofisena jäljittelynä. Tutkimuksessa osoittautuu, että Platonin näkökulmasta filosofinen keskustelu on aina altis väärinymmärryksille. Jäljittelevä kerronta on kuitenkin suorasanaista luennointia parempi tapa kuvata sitä filosofista elämäntapaa, joka parhaimmillaan voi johtaa oikeaan filosofiseen tietoon. Platon on suuntautunut ajattelussaan filosofiseen tietoon (epistēmē). Tällaista filosofista tietoa ei voi ilmaista kuvitteellisilla kertomuksilla tyhjentävästi, vaan filosofiseen tietoon voidaan viitata vain epäsuorasti ja antamalla malli filosofiselle keskustelulle. Aistimaailman jäljittely ei voi Platonin käsityksen mukaan johtaa todelliseen tietoon yleisistä totuuksista. Filosofinen mimesis tarkoittaa filosofin tapaa elää filosofiseen tietoon suuntautuvaa elämään. Sen sijaan että tieto voitaisiin saavuttaa pelkällä puheen jäljittelyllä, se on mahdollista saavuttaa vain filosofisen keskustelun ja vähittäisen sisäisen muutoksen kautta.

Tutkielmani tarkastelee estetiikassa ja filosofiassa käytettyjä tunnetermejä sekä niihin liittyviä käsityksiä ja teorioita. Työn lähtökohtana on huomio, että tunneilmiöitä koskevaa nykykeskustelua hallitseva emootiolähtöinen näkökulma ei onnistu selittämään taiteen ja tunteiden kytköstä tavalla, joka vastaisi asiaa koskevia intuitioita ja arkipuheessa ilmeneviä käsityksiä. Ennen kaikkea emootiolähtöisillä teorioilla on vaikeuksia selittää tyydyttävällä tavalla tunneilmiöiden kokemusaspektia ja subjektiivisen taidekokemuksen merkityksellisyyttä – taide vaikuttaa olevan meille tärkeää tavalla, joka liittyy nimenomaan sen affektiiviseen puoleen. Lisäksi taiteeseen liittyvät tunneilmiöt ovat usein luonteeltaan sellaisia, ettei niitä ole mielekästä analysoida emootiolähtöisessä viitekehyksessä. Tyypillisesti propositionaalisia ja intentionaalisia tekijöitä painottava tutkimusote soveltuu huonosti tunteiden ja tunnelmien kaltaisten suuntautumattomien tunneilmiöiden analysoimiseen. Jyri Vuorisen kirjoituksiin (Aitoja ja Alueita, 2001) viitaten esitän, että käsitteellisellä lähtökohdalla on merkittävä tutkimuksen suuntaa ohjaava ja teorian ongelma-aluetta rajaava funktio. Määrittelemällä käsitteiden rajat tietyllä tavalla tutkittavat ilmiöt alkavat näyttäytyä erilaisina. Kuitenkin sanoja kuten ”emootio”, ”affekti”, ”tunne” ja ”tunnelma” käytetään teoreettisessa keskustelussa varsin vaihtelevilla tavoilla ja usein niin, että termejä ei määritellä eksplisiittisesti. Siksi pidän termejä ja käsitteitä painottavaa tutkimusnäkökulmaa perusteltuna. Vaikka tunneilmiöiden kokemusaspektia pidetään intuitiivisesti keskeisenä tunneilmiöiden osatekijänä, se jää yleensä marginaaliseen asemaan emootiolähtöisissä, propositionaalisia ja fysiologisia osatekijöitä painottavissa teorioissa. Pyrin ymmärtämään, miksi ensimmäisen persoonan näkökulma jää niin vähälle huomiolle ja miksi emootiolähtöiset teoriat eivät ole selitysvoimaisia taide-tunne -kytköksen subjektiivisen merkityksellisyyden osalta. Esitän, että tunnetermeihin ja erityisesti sanaan “tunne” liittyy implisiittinen ihmisenä olemisen erityislaadun konnotaatio: voidaan ajatella, että tunneilmiöitä ja tunnekokemusta pidetään merkityksellisinä asioina, koska ne kytkeytyvät jollain tavalla käsityksiimme siitä, mitä on olla ihminen. Vaikka tarkastelen nykykeskustelua kriittisesti, totean, että sille tyypillinen propositionaalisiin ja fysiologisiin tekijöihin keskittyminen on ymmärrettävää metodologisista ja tieteenfilosofisista syistä – subjektiivinen kokemus ja ensimmäisen persoonan näkökulma ovat haastavia tutkimuskohteita varsinkin analyyttisen filosofian ja luonnontieteen näkökulmasta. Tutkielman toinen osa tarkastelee tunnetermejä ja edellä kuvailtua problematiikka historiallisesta näkökulmasta. Kysyn muun muassa, miten ensimmäisen persoonan näkökulma kytkeytyy tunnetermeihin suhteessa laajempiin aatehistoriallisiin teemoihin, kuten muuttuvaan ihmiskäsitykseen ja maailmankatsomukseen. Esitän, että nykyisen emootiokäsitteen keskeisenä lähtökohtana voidaan pitää Thomas Brownia ja 1800-luvulla yleistynyttä sekulaariin tieteellisyyteen pyrkivää keskustelua. Tunne-sanaan liittyviä konnotaatioita voidaan puolestaan ymmärtää varhaismodernilla aikakaudella tapahtuneen subjektiivisen käänteen kontekstissa: muun muassa René Descartesin, John Locken ja David Humen myötä ensimmäisen persoonan näkökulmaan liittyvistä käsitteistä kuten tunteesta, kokemuksesta ja tietoisuudesta tuli eksplisiittisiä filosofisen ajattelun kohteita. Samalla niistä tuli ideoita, jotka liitettiin ihmisenä olemisen erityislaatuun. Lopuksi esitän, että vastaava ihmisenä olemisen erityislaadun konnotaatio on läsnä nykyisessä sanassa ”tunne” – varhaismodernilla aikakaudella tapahtuneen subjektiivisen käänteen valossa voidaan ymmärtää, miksi tunne-taide kytköstä pidetään eksistentiaalisesti merkityksellisenä ja tärkeänä. Taiteen affektiivinen puoli ei rajoitu kognitiivisten ja fysiologisten osatekijöiden perusteella määriteltäviin emootioihin – se nähdään ihmisenä olemisen erityislaatuun liittyvänä tekijänä.