Browsing by Subject "taiteilijuus"

Maisterintutkielma käsittelee elokuvaohjaaja Damien Chazellen elokuvia Whiplash (2014) ja La La Land (2016). Audiovisuaaliseen estetiikkaan, elokuvakerrontaan ja teemoihin keskittyvän lähiluvun keinoin analysoin sitä, miten Chazelle kuvaa elokuvissaan taiteilijuutta ja taiteen tekemistä. Koska elokuvat sijoittuvat jazzin maailmaan, tarkastelen myös jazzin kuvausta elokuvissa sekä sen merkitystä Chazellen elokuvakerronnalle ja audiovisuaaliselle estetiikalle. Tärkeintä aineistoani ovat paitsi mainitut elokuvat, myös Chazellea ja hänen elokuviaan käsittelevät sanoma- ja aikakauslehtiartikkelit ja haastattelut sekä YouTuben videoesseet, joissa Chazellen elokuvia ja etenkin Whiplashia on analysoitu huomattavan paljon. Siinä missä taiteilijakuvaukset perinteisesti keskittyvät neroihin, joille on suotu miltei ylimaallisia kykyjä, Chazelle kuvaa taiteen tekemistä nimenomaan työn tekemisen ja harjoittelun kautta. Keskeinen teema sekä Whiplashissa että La La Landissa on unelmien törmääminen todellisuuden kanssa. Elokuvien päähenkilöiden taiteellinen kunnianhimo vaatii uhrauksia esimerkiksi ihmissuhteiden ja mielenterveyden osalta, ja vaikka kummankin elokuvan lopussa unelmat käyvät ainakin jossain määrin toteen, loppuja on vaikea pitää onnellisina. Pikemminkin ne herättävät avoimen kysymyksen siitä, ovatko elokuvien hahmot tehneet oikean tai mielekkään valinnan valitessaan taiteensa ”hinnalla millä hyvänsä”. Chazelle lainaa elokuvissaan keinoja eri elokuvagenreistä kuvatessaan taiteilijuutta. Whiplash, joka kuvaa jazzia kilpailun ja suorittamisen kautta, toimii paljolti sota- tai urheiluelokuvan logiikalla. La La Land, jossa jazziin suhtaudutaan nostalgisesti, lainaa kulta-ajan Hollywoodin musikaaleista sekä Jacques Demyn 1960-luvun musikaalituotannosta. Jazz on paitsi keskeinen osa molempien elokuvien tarinaa, myös niiden tyyliä määrittelevä tekijä. Etenkin Whiplashin kameratyöskentelyssä ja leikkauksessa on paljon piirteitä, jotka ovat tulkittavissa jazzmaisiksi.

Tutkimuksessa tarkastellaan taiteilijapariskunta Pirjo (1939‒2011) ja Matti Bergströmin (1938‒1994) taiteilijuuden representaatioita heitä koskevassa ajanvietelehtikirjoittelussa 1970–1990-luvuilla. Analyysissa tarkastellaan sitä, kuinka Bergströmit kytkeytyvät lausumissaan eri taidesuuntauksiin, ja minkälaisiin taiteilijatyyppeihin ja -myytteihin he milloinkin identifioituvat. Bergströmien käyttämiä taiteilijuutta koskevia puhetapoja ja merkitysjärjestelmiä jäsennellään ensisijaisesti taiteilijamyyttien ja Vappu Lepistön (1991) taiteilijatyyppiluokittelun avulla. Bergströmien puhetapoja tarkastellaan liittyen taiteen ja taiteilijuuden esteettis-filosofisiin näkemyksiin, taiteilijana työskentelemiseen sekä taiteilijan yhteiskunnalliseen asemaan ja julkisuuteen. Jotta Bergströmien taide- ja taiteilijakäsitykset näyttäytyisivät mahdollisimman laajoina ja intertekstuaalisina merkitysrakennelmina, analyysissa hyödynnetään myös muita taiteilijuutta koskevia tutkimuksia. Lisäksi tutkimus sisältää Bergströmien biografian, joka on koottu muun muassa lehtileikkeitä, artikkeleita, Bergströmien muistikirjoja ja kalentereita sekä Tiina Bergströmin (2015) haastattelua lähteinä käyttämällä. Tutkimusaineisto on kerätty Bergströmejä koskevasta lehtileikekokoelmasta, jota säilytetään Musiikkiarkisto JAPAssa. Tutkimusaineistoon valitut kirjoitukset perustuvat Bergströmien haastatteluihin ja ne on julkaistu ajanvietelehdiksi määriteltävissä julkaisuissa. Lisäksi analyysiin on valittu ainoastaan sellaisia kirjoituksia, joiden sisältö koskee ainakin osittain Bergströmien työskentelyä taiteilijoina tai heidän taide- ja taiteilijakäsityksiään. Analyysissa hyödynnetään diskurssianalyyttisen tutkimusperinteen metodeja. Diskurssianalyysiin ei kuitenkaan suhtauduta tutkimuksessa systemaattisesti etenevänä metodisena mallina, vaan ennemminkin ohjenuorana tutkimusaineistosta nousevien aihepiirien tunnistamiseen ja niiden suhteuttamiseen aiempiin taide- ja taiteilijakäsityksiin. Lisäksi tutkimuksessa huomioidaan Bergströmien merkityksenantojen mediavälitteisyys. Tutkimuskysymysten ja metodologian myötä tutkimus yhdistyy vahvasti kulttuurisen musiikintutkimuksen perinteeseen. Bergströmit kytkeytyvät merkityksenannoissaan romanttisiin, moderneihin ja postmoderneihin taidesuuntauksiin. He käyttävät useita erilaisia diskursseja kuvatessaan taide- ja taiteilijuuskäsityksiään, jolloin Bergströmien lausumissa on viitteitä eri aikoina esiintyneistä taiteilijamyyteistä ja -tyypeistä. Muun muassa tästä johtuen jotkut lehtikirjoituksissa esitetyt käsitykset koostuvat keskenään ristiriitaisista elementeistä. Bergströmit käyttävät romanttisia puhetapoja esimerkiksi taiteilijuuden ulkopuolisuutta ja taloudellista epävarmuutta sekä taiteilijan etiikkaa ja pyyteettömyyttä koskevissa lausumissa. Taiteilijuuden ammattimaisuuden korostamisen sekä kokeellisen taiteen estetiikan arvostamisen osalta Bergströmit kytkeytyvät modernismiin. Taide- ja populaarikulttuurin välimaastoon sijoittuvan tuotantonsa lisäksi Bergströmit identifioituvat postmoderneihin taiteilijatyyppeihin julkisuutta hyödyntämällä sekä aiempia taiteilijakäsityksiä kritisoivia puhetapoja käyttämällä.