Browsing by Subject "työväenkulttuuri"

Tutkielmassa tarkastellaan, miten taide, politiikka ja huvi sekoittuivat helsinkiläisten työväen kuorojen ja soittokuntien sekä kisälli- ja propagandistiryhmien toiminnassa vuosina 1918–1939. Tämän lisäksi tutkitaan myös sitä, miten selkeästi työväen musiikkitoiminta eriytyi porvaristosta sisällissodan jälkeen. Lopuksi pohditaan työväenkulttuurista esitettyjen eri määritelmien pohjalta, oliko helsinkiläisellä työväestöllä oma erillinen musiikkikulttuurinsa maailmansotien välisenä aikana. Pääasiallisina lähteinä tutkielmassa on käytetty helsinkiläisten työväen kuorojen, soittokuntien ja nuorisojärjestöjen arkistomateriaaleja sekä Etsivän Keskuspoliisin aineistoa työväestön harrastuksista ja kommunistisesta nuorisoliikkeestä. Tutkielmassa käy ilmi, että useimpien helsinkiläisten kuorojen ja soittokuntien toiminnassa musiikin taiteellisuus ja sivistävä tehtävä korostuivat politiikkaa enemmän. Aatteelliset kappaleet jäivät valtaosalla muun ohjelmiston varjoon, ryhmien johtajina toimi myös porvareita ja ryhmät saivat myös kaupungilta tukea toimintaansa. Helsingissä toimi myös muutamia kommunistisia kuoroja, jotka toiminnallaan halusivat tukea luokkataistelua ja ajautuivat siksi välillä riitoihin maltillisempien ryhmien kanssa. Viranomaiset kuitenkin lakkauttivat nämä kuorot 1930-luvun taitteessa. Kuorojen ja soittokuntien pitäytyessä pääosin maltillisella linjalla jäi aatteellinen musiikkitoiminta pitkälti nuorison huoleksi. Aatteellinen lauluryhmätoiminta kukoisti 1920-luvulla työväenliikkeen molemmilla suunnilla helsinkiläisen työläisnuorison keskuudessa, ja monella nuoriso-osastolla olikin oma lauluryhmä. 1930-luvun puolivälissä vasemmistolainen lauluryhmätoiminta sulautui sosiaalidemokraattiseen viranomaisten lakkautettua kommunistiset nuorisoyhdistykset. Myös perinteinen aatteellinen joukkolaulu piti pintansa erityisesti nuorison parissa vielä 1920–1930-luvuillakin, jolloin se muuten alkoi menettää laajempaa suosiotaan. Taiteen ja politiikan lisäksi musiikkiryhmät huolehtivat myös yleisönsä viihdyttämisestä, ennen kaikkea järjestämällä tansseja. Jazzvillityksen leviäminen myös työväestön pariin haitarijazzin muodossa 1920-luvun puolimaissa ajoi monet soittokunnat katastrofin partaalle, sillä tanssisoitto oli niiden tärkein tulonlähde. Erityisesti sivistyshaluisten kuorojen ja soittokuntien parissa paheksuttiin syntistä jazzia, mutta käytännön pakosta myös niiden iltamiin ja tanssiaisiin jouduttiin tilaamaan jazzyhtyeitä. Työväen musiikkiharrastukseen kuului ajanjaksolla sekä kisällilaulun kaltaisia täysin omintakeisia piirteitä että porvaristolta vaikutteita saaneita musiikkimuotoja, kuten kuorolaulua ja torvisoittoa. Järjestäytynyt musiikkitoiminta tapahtui pääosin oman yhteiskuntaluokan piirissä, mutta mitään täydellistä kuilua ylempiin luokkiin nähden ei ollut havaittavissa. Tutkielman johtopäätöksenä on, että mikäli erilliskulttuurin osoittajana pidetään jo pelkkää oman luokan parissa toimimista, oli helsinkiläistyöläisillä selvästi oma musiikkikulttuurinsa maailmansotien välisellä ajalla. Siihen kuului sekä työväen itsensä kehittämiä että muilta lainaamia muotoja. Kysymys tämän musiikkikulttuurin omaleimaisuudesta jakaa mielipiteitä huomattavasti enemmän.