Browsing by Subject "tyyli"

Tutkielma käsittelee keittokirjojen otsikoita sekä rakenteita, sisältöjä ja tyylipiirteitä. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisiin kategorioihin ja miten Suomessa julkaistut keittokirjat jakautuvat. Tutkimuksessa tarkastellaan myös sitä, miten keittokirjojen motivaatio, rajaus ja tavoite näkyvät kynnysteksteissä. Sisällönanalyysin avulla keittokirjoista muodostetaan yleiskatsaus ja kattava kuvaus sekä vastataan kysymykseen siitä, millainen on nykyajan suomalainen keittokirjamaailma. Aineistona tässä tutkimuksessa on Kansalliskirjaston tietokirjojen julkaisutiedot vuodelta 2015. Aineisto on rajattu UDK-luokitukseen 641/642 eli ruoka-aineet, ruoanvalmistus, ateriat, keittokirjat. Vuonna 2015 julkaistuja keittokirjoja on yhteensä 170, johon kuuluvat niin suomeksi kirjoitetut kuin suomen kielelle käännetytkin keittokirjat. Alkuperäiskieleltään suomenkielisiä kirjoja aineistossa on 113, käännettyjä kirjoja on 57. Tutkimuksessa tarkastellaan aineistoa sekä syntaktis-semanttisen otsikkotutkimuksen näkökulmasta että sisällönanalyyttisesta lähestymistavasta käsin. Syntaktis-semanttisen tarkastelun avulla saadaan selville otsikoiden muodot ja rakenteet. Sisällönanalyysi sen sijaan toimii työvälineenä, kun keittokirjoja jaotellaan niiden otsikoiden – ja tarvittaessa takakansitekstien – perusteella kategorioihin. Kolmannen analyysivälineeni, tyylintutkimuksen avulla otsikoista tarkastellaan muun muassa niiden retorisia keinoja ja kohdeyleisöjä. Tutkimuksessa osoitetaan, että keittokirjojen otsikot jakautuvat monipuolisesti rakenteen ja muodon mukaisiin otsikkotyyppeihin. Otsikkotyyppien välillä on tyylillisiä eroja: leimaotsikot ovat usein yksinkertaisia ja ajattomia, kun taas rönsyilevät yhdistelmäotsikot luonnehtivat ja kuvailevat laajuutensa vuoksi kirjojen sisältöjä enemmän. Muodostaan riippumatta suurin osa kirjojen otsikoista osoittautuu kuitenkin informatiiviseksi ja sisältöään ja aihepiirejään kuvaavaksi. Vuoden 2015 keittokirjat jakautuvat eri aihepiireihin monipuolisesti, joskaan eivät kovin tasaisesti. Keittokirjojen fuusiomainen luonne aiheuttaa sen, että kirjat kuuluvat usein useampaan kuin yhteen kategoriaan. Erityisesti kirjoissa nousevat esille seuraavat teemat: ateriat, hahmot, ruokalajit sekä ruokavaliot. Tutkielma havainnollistaa suuren keittokirjajoukon ryhmittymistä eri teemoihin. Se osoittaa, miten monipuolinen genre keittokirjallisuus nykyisin on, ja miten otsikoissa vaihtelevat niin muodot ja rakenteet kuin kirjojen sisältöjen esittämistavatkin. Keittokirjat ovat vaatimaton mutta silti näkyvä osa ruokakulttuuriamme ja ruokailun ympärillä pyörivää arkeamme.

Työssä tarkastellaan Tuomas Milonoffin ja Riku Rantalan kirjoittaman Mad manners -tapaoppaan kohosteisia sanavalintoja ja suhtautumisen konventioita. Yhtäältä siis selvitetään, millaista kohosteista tyyliä oppaassa käytetään. Lisäksi työllä pyritään vastaamaan kysymykseen, millä tavoin oppaassa suhtaudutaan kulttuurisiin tapoihin ja millaista maailmankuvaa siinä pyritään tarjoamaan lukijalle samastuttavaksi. Työn aineistona on vuonna 2012 julkaistu 399-sivuinen tietokirja Mad manners: seikkailijan etiketti – opas maailman tapoihin. Analyysia varten aineistosta on käsin poimittu kaikki kohosteiset ilmaukset. Lisäksi tarkempaa analysointia varten on valittu yksittäisiä mikrotekstejä tai niiden osia, jotka kuvaavat teoksessa tarkasteltavaa suhtautumista. Keskeisimpiä teoreettisia viitekehyksiä ovat tyylintutkimus ja systeemis-funktionaalisen kielioppi-perinteen parissa kehitelty suhtautumisen teoria. Tärkeitä käsitteitä ovat myös kohosteisuus, leksikaalinen koheesio ja heteroglossia. Tutkielman ensimmäisessä analyysiluvussa osoitetaan, että Mad manners -tapaoppaan sanastosta keskimäärin noin viisi prosenttia on kohosteista eli muuhun tekstiin nähden etualaistettua. Kohosteisuus ilmenee slangillisina, puhekielisinä, vanhahtavina tai runollisina sanavalintoina. Osa slangista on vanhempaa ja laajemmalle levinnyttä, kun taas osa on uudempaa, mahdollisesti kirjoittajien itse kehittelemää sanastoa. Tapaoppaalle hyvin ominainen tyylillinen konventio on tutkielmassa leksikaalisen koheesion ketjuksi nimetty tapa esittää asioita, jossa puheen olevaa aihetta kuljetetaan lähikäsitteiden, synonyymien ja metaforien avulla, kun taas toistoa käytetään silmiinpistävän harvoin. Työn toisessa analyysiluvussa avataan Mad manners -oppaan suhtautumisen tavaramerkkiä. Se on yhtäältä kummallisten asioiden käsittelemistä huumorilla. Jotkin käsiteltävät aiheet ovat itsessään omituisia, mutta toisia arkipäiväisempiä aiheita väritetään humoristisella käsittelytavalla. Toisaalta suhtautuminen ilmenee vierailta ja länsimaisesta näkökulmasta joskus sopimattomilta tuntuvien kulttuuristen tapojen ymmärtämisenä ja hyväksymisenä. Hyväksyminen ilmenee länsimaisen ja paikallisen näkökulman ohessa tarjottavana kolmantena, Mad manners -oppaan kirjoittajien näkökulmana, joka muistuttaa lukijaa länsimaisen kulttuurin omista ongelmista. Tutkielma avaa näkökulmia aiheeseen, jota ei ole aiemmin tutkittu. Milonoffin ja Rantalan televisio-ohjelmista on aikaisemmin tehty kaksi gradua. Mad manners -oppaan kirjoittajilta on ilmestynyt peräti seitsemän Madventures-brändin mukaista kirjaa, joten jatkotutkimuksessa yksi mahdollisuus olisi tarkastella mainittuja ominaisuuksia kirjoittajien koko tuotannossa. Toisaalta olisi mielenkiintoista hyödyntää suhtautumisen teorian käsitteistöä vielä yksityiskohtaisemmin samassa aineistossa.

Tutkielmassa tarkastellaan alakulttuurista ja naiserityistä aktivismia vuosina 1996-2001 ilmestyneessä Hella & Nyrkki -pienledessä. Lehti on osa suomalaista punk-kulttuuria, jonka yhtenä toimintamuotona oli omaehtoisten ja omakustanteisten pienpainatteiden tuottaminen. Tutkielma selvittää, miten ja miksi Hella & Nyrkki -lehteä julkaissut Naisten Alakulttuuriyhdistys rakensi julkaisusta naiserityistä toimintakenttää rajaamalla miehet pois lehden teosta. Samalla tutkitaan miten naiset merkityksellistävä sukupuolta, ruumiillisuutta ja niihin liittyviä normeja. Tutkimuskysymyksenä on, mitä uutta naiserityinen ja feministinen aktivismi luo ja saa aikaan ja miten se ilmenee lehdn juttuvalikoimassa ja kirjoittamisen tyylissä. Tutkielman teoreettisena taustana on ruumiinfenomenologia, jossa ihmisen maailmassaoloa luonnehtivat ruumiillisuus ja eletty kokemus. Fenomenologisessa sukupuolikäsityksessä sukupuolta ei lähestytä pysyvänä olemuksena, vaan tyylin kaltaisena piirteiden yhdistelmänä. Sukupuoli on avoin rakennelma, jonka ilmaisussa on mahdollisuus muutokseen kulttuurin sekä eletyn ja opitun rajoissa. Tutkimusaineistona on Hellan & Nyrkin kaikki 22 julkaistua numeroa. Aineistosta on nostettu kolme pääteemaa, jotka liittyvät tilaan, ruumiillisuuteen ja tyyliin. Aineistosta on etsitty parhaiten tutkimuskysymykseen vastaavia kirjoituksia. Niiden analyysimenetelmänä on käytetty lähilukua. Tutkielma osoittaa, että naiset kokivat punk-kulttuurin käytännöt ulossulkeviksi ja piilomaskuliinisiksi. Ratkaisukeinona käytettiin naiserityisen aktivismin strategiaa, jossa määriteltiin itse omaa toimintakulttuuria, ruumiillisuutta ja ilmaisun tyyliä.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin representaation hajoamista António Lobo Antunesin vuonna 2001 ilmestyneessä romaanissa "Que farei quando tudo arde?" (engl. "What Can I Do When Everything's on Fire?"). Tarkastelen sitä, miten romaani vastustaa identiteetin etusijalle nostavia representaation rakenteita purkamalla henkilöhahmojen ja kertojien vakaat identiteetit sekä murtamalla perinteisen kerronnan rakenteen. Katson, että romaani pyrkii empiirisen maailman representoimisen sijaan ilmaisemaan liikkeen, elämän pohjimmiltaan virtaavan luonteen. Lähestyn romaania Gilles Deleuzen filosofian avulla ja pyrin paikantamaan romaanin kertomuksen perustan representaation rakenteiden sijaan Deleuzen ontologian virtuaaliseen tasoon. Tutkin sitä, miten representationaalisen kehyksen murtavat hetket tarjoavat esteettistä tietoa transsendentaalisesta, virtuaalisesta perustastaan. Tarkastelussani hyödynnän monia Deleuzen yksin tai yhdessä Félix Guattarin kanssa muotoilemia käsitteitä. Representaation rakenteita vastustava teksti vaatii lukijaltaan uudenlaista havainnointia, mutta katson, että tekstin lähestyminen Deleuzen filosofiaa hyödyntäen mahdollistaa tekstin tarkastelun tekstin omilla ehdoilla. Romaani käsittelee identiteetin etsimistä, mutta osoitan tutkielmassani, että identiteetti ja minuus näyttäytyvät siinä ennemmin alku- kuin päätepisteinä. Samalla kun romaanin representatiivinen sisältö rakentuu, fragmentaarinen ja virtaava syntaksi purkaa henkilöhahmo-kertojien vakaat minuudet ja identiteetit. Syntaksi kytkee ennakoimattomilla tavoilla yhteen eri henkilöhahmoihin ja tapahtuma-aikoihin liittyviä fragmentteja, ja totean kerronnan tässä noudattavan Deleuzen ja Guattarin muotoileman rihmaston logiikkaa. Osoitan, että rihmastollinen kerronta ylittää henkilöhahmojen ja kertojien yksilölliset, inhimilliset näkökulmat.

Tutkielmassa tarkastellaan suomenkielisen homomiehen kielellistä stereotyyppiä. Tutkielmassa selvitetään, mitä kielenpiirteitä suomenkielisen homomiehen kielelliseen stereotyyppiin kuuluu, millaisia sosiaalisia merkityksiä homomiehet tähän kielelliseen stereotyyppiin liitävät ja millaiseksi kielimuodoksi homomiehet tämän kielellisen stereotyypin kokevat. Tutkielma edustaa sosiolingvististä variaationtutkimusta ja pohjautuu teoreettiselta taustaltaan erityisesti sosiaalisen indeksisyyden teoriaan. Tutkielma hyödyntää lisäksi kielitietoisuuden tutkimuksen, kieli-identiteetin tutkimuksen ja diskurssianalyysin menetelmiä ja käsitteistöä. Tutkielman pääasiallinen aineisto koostuu kahdesta puheaineistosta. Vuonna 2012 kerätty puheaineisto sisältää viisi 15 lukiolaisnuoren tekemää improvisoitua kuunnelmaa, joissa informantit imitoivat stereotyyppistä homomiehen hahmoa. Vuonna 2015 kerätty puheaineisto käsittää 31 täysi-ikäisen homomiehen haastattelut, joissa tiedusteltiin homomiesten puhetta koskevia kielikäsityksiä. Näiden puheaineistojen lisäksi tutkielmassa käytetään media-aineistoa, joka koostuu kymmenestä homomiesten puhetta koskevasta verkkokeskustelusta ja kolmesta televisiossa esitetystä sketsivideosta. Tutkielmassa osoitetaan, että homomiehen kielelliseen stereotyyppiin liitetään monia erilaisia kielenpiirteitä. Tutkielmassa käsitellään prosodiaan ja äänenlaatuun liittyviä piirteitä, /s/-äänteen variaatiota, asenneadjektiiveja ja intensiteettisanoja, tietyn prosodisen kaavan sisältäviä sanoja, kiteytyneitä lausahduksia, Helsingin puhekielen morfofonologisia piirteitä, slangisanoja ja englannin kielen käyttöä. Tutkimusaineistojen pohjalta esitetään, että käsitykset homomiehen kielelliseen stereotyyppiin liittyvistä kielenpiirteistä ovat vakiintuneita ja jaettuja. Tutkielmassa esitetään, että nämä kielenpiirteet liittyvät laajempaan sosiaaliseen merkityskenttään, jota määrittävät homomieheyden lisäksi feminiinisyyden, nuoruuden ja helsinkiläisyyden sosiaaliset kategoriat. Työssä osoitetaan, että haastateltujen homomiesten kokemukset homomiehen kielellisestä stereotyypistä poikkeavat toisistaan. Osa haastateltavista käsittää homomiehen kielellisen stereotyypin tietoiseksi tyyliksi tai rekisteriksi, osa sosiolektiksi ja osa synnynnäiseksi ominaisuudeksi. Tutkielmassa havainnollistetaan, että näillä käsityksillä on yhteys haastateltavien seksuaali- ja kieli-identiteetteihin. Tutkielma poikkeaa menetelmiltään aikaisemmasta tutkimuksesta yhdistelemällä imitaatiota, haastatteluja ja media-aineistoja sosiaalisen indeksisyyden tutkimuksessa. Tutkielma avaa uusia näkökulmia seksuaalisuuden ja kielen suhdetta käsittelevään fennistiikkaan.

Tutkielman aihealue on suomalainen piirustustaide ja piirtämisen praktiikka. Tutkielmassa tarkastellaan kuopiolaisen kuvataiteilija Arto Väisäsen (s. 1958) piirustusmetodia ja visuaalista retoriikkaa seuraavien käsitteiden kautta: muisti, inventio, teko, kompositio ja tyyli. Aihetta tarkastellaan morfologisesta ja retorisesta näkökulmasta, muodon ja muodostumisen kautta eli millä tavalla teosten aiheita visuaalisesti ilmaistaan ja miten piirustuksellinen tyyli syntyy. Aineisto käsittää Väisäsen 12 piirustusta/piirustuskollaasia vuosilta 2011–2019 ja taiteilijan keskusteluhaastattelut 2019–2020. Aineistolähtöiseen ja havainnoivaan tarkasteluun yhdistetään käsitteellistä ja vertailevaa metodia. Nykypiirtämistä käsitellään suhteessa länsimaiseen piirustusperinteeseen, jossa piirtäminen nähdään kehon- ja mielenliikkeen vuorovaikutteisena tapahtumana ja intentionaalisena taiteellisena tekona. Tutkielman kaksinapaiseksi jännitteeksi muodostuu inventio ja idean hylkääminen taiteellisessa teossa. Kysymys koskettaa länsimaisen taiteen perusongelmia: imitaation ja invention suhdetta, intentionaalisuuden ja ei-intentionaalisuuden ongelmaa sekä narraatiosta retoriikkaan siirtymistä. Retoriikka on taiteilijan ilmaisutapa, joka on välittömässä yhteydessä tekniikkaan ja tyylittelyyn. Tyylittely on keskeinen tekijä varhaisen modernin taiteen kaudella. 1900-luvun modernismissa on sen sijaan myös tyylittelyä ja retorisia pyrkimyksiä välttäviä suuntauksia. Paul Klee puhuu avoimesta piirustusprosessista ja artikulaatiosta, joka hylkää retoriikan. Klee näkee piirtämisessä orgaanisen muodostumisen muotoa tärkeämpänä tekijänä. Nykytaiteessa retorinen ilmaisu on jälleen saanut erityisen aseman sekä narraation luomisessa että sen hävittämisessä. Väisäsen visuaalinen retoriikka on runollista, dramatisoitua ja morfoottista. Taiteilija lumoutuu keskiajan taiteesta: sen haurauden ja kärsimyksen kuvauksesta. Piirustuksissa on myös modernin henkeä: draamaa ja lavastettuja kohtauksia – elämän, kuoleman, seksuaalisuuden ja ruumiillisuuden teemoja. Muotokieli on tyyliteltyä ja retorista. Se sisältää antiklassisia piirteitä ja hylkää naturalismin. Piirtäessä karataan fyysisestä todellisuudesta kohti surrealismia ja abstraktia ilmaisua, ei kuitenkaan puhdaspiirteisesti vaan toteuttamalla sisäkkäisiä ja lomittaisia kuvia, vaihtelevaa merkkikieltä ja erilaisia tyylittelyn tapoja. Tutkielmassa Väisäsen piirustustyyliä kutsutaan morfoosipiirustukseksi. Morfoosipiirustus on prosessinomainen ja verkostomainen piirtämisen laji, jossa yhdistetään orgaanisia muotoja, symbolisia merkkejä ja epäkonventionaalista piirustusjälkeä. Morfoosipiirustuksen tarkastelussa ongelmaksi muodostuu taiteellisen teon intentionaalisuus ja ei-intentionaalisuus. Väisäsen piirtämisen tavoitteena on visuaalisesti ja taiteellisesti merkittävä teos. Tässä tapauksessa kohtaamme intentionaalisen ongelman suhteessa Kleen prossessipiirtämiseen. Kleen mukaan piirtäminen ei ole kompositionaalista vaan evolutiivista. Väisäsen prosessissa kuitenkin operoidaan sekä aiheen että materiaalin, sommittelun ja teknisten inventioiden parissa. Kollaasipiirustuksissa toteutuu taiteilijan tietoisesti luoma visuaalinen ja sensitiivinen tila. Väisäsen taiteellisessa teossa onkin Kleen evolutiivisen piirtämisen lisäksi, kysymys myös Michael Baxandallin tarkoittamasta intentionaalisesta visuaalisesta intressistä eli taiteilijan kuvaan kohdistamasta aktiivisesta toiminnasta.