Browsing by Subject "ulkoministeriö"
Now showing items 1-2 of 2
-
(2019)Tässä pro gradu -työssäni tutkin ulkopoliittisesti keskeisten suomalaisten poliitikkojen näkemyksiä liennytyksestä sekä liennytyksen kehittymistä supervaltojen ja Euroopan näkökulmasta. Tutkimuskysymykseni ovat, miten eri toimijat käyttivät termiä liennytys ja mitä he varsinaisesti tarkoittivat puhuessaan siitä. Miten ja miksi käsitykset liennytyksestä erosivat toisistaan ja miten ne muuttuivat tutkimusajanjaksona? Tutkimukseni aikarajauksen aloituspisteenä on Helsingin vuoden 1975 ETY-konferenssi ja päätöspisteenä Afganistanin miehitys vuodenvaihteessa 1979–1980. Näkökulmani on sekä aatehistoriallinen että käsitehistoriallinen, sillä poliittisten tapahtumien sijasta keskityn ensisijaisesti itse termin käyttöön, esiintymiseen ja merkitykseen kussakin kontekstissa ja osana toimijoiden omaa ajatusmaailmaa. Tutkimukseni keskeisimmän lähdemateriaalin muodostaa Suomen ulkoasiainministeriön arkistossa sijaitseva ministeriön poliittisen osaston muistiosarja. Tämän lisäksi olen hyödyntänyt Urho Kekkosen arkiston eri aineistoja, Urho Kekkosen julkaistuja puheita ja kirjoituksia sekä Ulkopoliittisia lausuntoja ja asiakirjoja-julkaisuja. Tulkintoja muodostaessani olen käyttänyt vertailupohjana liennytystä koskevaa aikakauden kirjallisuutta, sekä yhdysvaltalaisia ja saksalaisia lähteitä. Suomalaisille liennytys merkitsi ETYK:in kautta siirtymää pois kylmästä sodasta ja olosuhteiden normalisoitumista Euroopassa, mutta vastakkainasettelun tunnustettiin jatkuvan. Vaikka liennytystä tulkittiin myös supervaltojen suhteiden näkökulmasta, liennytyksen tärkein ulottuvuus suomalaisille oli sen eurooppalaisessa ulottuvuudessa. Siinä missä länsimaisessa liennytyskäsityksessä ihmisyksilö oli keskiössä, suomalaisille liennytys oli ensisijaisesti valtioiden välinen ilmiö, koska pohjimmiltaan liennytys merkitsi parempaa turvallisuustilannetta ja vapaampaa ulkopoliittista liikkumatilaa YYA-sopimuksen kautta Neuvostoliittoon sidoksissa olleelle Suomelle. Olosuhteen ohella liennytyksen nähtiin merkitsevän kylmästä sodasta poikkeavaa kanssakäymisen muotoa, jolla itä ja länsi olivat järjestäneet suhteensa. Sotilaallisen liennytyksen edetessä hitaasti suomalaiset alkoivat erityisesti vuodesta 1977 lähtien kiinnittää yhä enemmän huomiota myös aseidenriisuntaan osana liennytysprosessia. Perinteisesti epäonnistuneeksi tuomittu Belgradin kokous oli kuitenkin loppujen lopuksi suomalaisille helpotus, sillä pohjimmiltaan se turvasi liennytyksen jatkuvuuden, eikä presidentti Kekkosen ulkopoliittista perintöä, ETYK:iä, olisi voinut tuomiota epäonnistuneeksi. Liennytyksen ollessa vahvimmillaan suomalaiset esittivät näkemyksiä liennytyksen ulottamisesta Euroopan ulkopuolelle ja globaalin pohjoisen ja etelän välisiin suhteisiin. Liennytys haluttiin nähdä yleismaailmallisena. Kuitenkin mitä kireämmiksi idän ja lännen väliset suhteet kehittyivät 1970-luvun lopulla, sitä ponnekkaammin suomalaiset puhuivat liennytyksestä ainoana vaihtoehtona tai mahdollisuutena. Liennytyksestä tuli siten itsetarkoitus, koska käytännössä toisena vaihtoehtona ollut paluu kylmään sotaan olisi tarkoittanut suomalaisille ulkopoliittisen liikkumatilan kaventumista. Suomalais-länsisaksalaisten suhteiden tiivistyessä myös länsisaksalaiset ajatukset liennytyksestä levisivät suomalaisten käyttöön, jopa Kekkoselle asti. Liennytyksen merkitys eurooppalaisena ilmiönä ja Suomen asemalla tärkeänä olosuhteena korostuu erityisesti siinä, että vuoden 1980 alussa Eurooppa haluttiin eristää ulkopuolisilta epävakautta aiheuttavilta tekijöiltä.
-
(2019)Tämä tutkielma käsittelee Suomen Ranskan-lähettiläs Aaro Pakaslahden toimintaa Vichyn Ranskassa vuosina 1943‒44. Pakaslahti joutui toimimaan Suomen lähettiläänä poikkeusolosuhteissa. Yhtäältä hän työskenteli maassa, joka oli miehitetty, toisaalta hänen asemapaikkanaan toimi Vichyn hallintokaupunki, jossa toimi Natsi-Saksan kanssa yhteistyötä tekevä Vichyn hallitus marsalkka Philippe Pétainin johdolla. Vichyn hallituksen asema oli varsinkin vuosina 1943‒44 enää varsin muodollinen ja sillä ei ollut todellista omaa vaikutusvaltaa. Pakaslahti ja hänen diplomaattikollegansa joutuivatkin edustamaan maataan eräänlaisen nukkehallituksen luokse lähetettyinä. Samaan aikaan sodan uhka leijui Ranskan yllä liittoutuneiden valmistellessa maihinnousua maan pohjoisosissa ja Ranskan vastarintaliikkeen kiihdyttäessä taistelutoimiaan maan sisällä. Nämä seikat tekivät klassisen diplomatian hoidosta poikkeuksellisen epävarmaa, mutta samalla diplomatia mahdollisti myös selviytymisen poliittisessa myllerryksessä. Tutkielman lähdeaineistona toimii Pakaslahden myöhempinä vuosinaan laatima käsikirjoitus, jossa hän käy läpi aikaansa Vichyssä. Tämän tukena on käytetty Pakaslahden ulkoministeriölle Vichystä lähettämiä raportteja sekä kirjeenvaihtoa ulkoministeriön virkamiesten kanssa. Lähteistä käy ilmi, millaista diplomaatin arkielämä oli Vichyssä, mutta myös, millaista tietoa Ranskan sisä- ja ulkopolitiikasta sekä sotatilanteesta Länsi-Euroopassa Pakaslahti välitti Suomen ulkoministeriölle. Vaikka raporttien melko poliittinen luonne hieman erottaa niitä Pakaslahden omista arjen muistelmista, kaiken kaikkiaan lähteet tukevat toisiaan ja auttavat hahmottamaan, miten politiikka heijastui myös arkielämään Vichyn Ranskassa. Toisaalta tutkimuksessa otetaan myös esille lähdeaineiston eroja ja tehdään siitä tulkintaa. Lähteiden perusteella tavoitteena on saada kokonaiskäsitys siitä, millaista Aaro Pakaslahden oli toimia diplomaattina Vichyssä ja miten Vichyn Ranskan poliittinen tilanne sekä maailmansota heijastuivat hänen työhönsä. Tutkimuksen kysymyksenasettelulla perehdytään siihen, mitä lähteet pitävät sisällään ja mistä sisältö mahdollisesti kertoo. Tutkimuksen lähdeaineistosta käy ilmi, että diplomatialla oli hyvin joustava luonne Vichyssä. Aaro Pakaslahden esimerkistä voi päätellä, että yhtäältä diplomaatit toimivat kuin aina ennenkin pitämällä yhteyksiä kollegoihinsa ja asemapaikkansa virkamiehiin sekä osallistuen Vichyn diplomaattiseen seurapiirielämään. Toisaalta diplomaattien liikkumiseen kohdistui rajoituksia silloin kun yleinen turvallisuustilanne oli uhattu, ja Pakaslahti sai kokea, ettei diplomaattinen koskemattomuuskaan estänyt diplomaatteja joutumasta arvaamattomiin tilanteisiin. Sota-ajan diplomatia oli siis yhtäältä jatkumoa vanhoista perinteistä, joista kiinnipitämällä pyrittiin selviytymään epävarmoissa olosuhteissa, toisaalta diplomaatit joutuivat usein toimimaan oman vaistonsa varassa. Pakaslahdella oli terävä tilannetaju, joka osaltaan auttoi häntä selviytymään silloinkin, kun tietoja tilanteen kehityksestä oli vaikeaa saada.
Now showing items 1-2 of 2