Browsing by Subject "ulkopolitiikka"

Tutkimus käsittelee Ulkoasianministeriössä kylmän sodan aikana, tarkemmin vuosina 1963–1989, käytyä keskustelua Suomen ja Euroopan neuvoston suhteista. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, miten toimijoiden välinen suhde muotoutui, mitkä tekijät näihin suhteisiin vaikuttivat ja millaisia argumentteja Suomen jäsenyyden puolesta ja vastaan annettiin tutkimusaikana. Suomen ja Euroopan neuvoston suhteiden kehitystä ei aiemmin ole juurikaan tutkittu ja olemassa oleva tutkimus keskittyy lähinnä Suomen liittymiseen organisaatioon vuonna 1989 ja sitä ympäröivään keskusteluun. Yleensä Suomen länsi-integraation tutkimus on keskittynyt taloudellista yhteistyötä edistäneisiin organisaatioihin. Tutkimuksen tavoite onkin osaltaan avata Suomen suhteiden kehitystä muihin kuin taloudellisiin organisaatioihin. Tutkimuksen lähdemateriaali koostuu Ulkoasiainministeriön arkiston Euroopan neuvostoa käsittelevästä aineistoista vuosilta 1963–1989. Kyseessä olevaa aineistoa ei ole aikaisemmin kokonaisuudessaan käytetty tutkimuksen lähdemateriaalina. Aineisto tarjoaakin erinomaisen pohjan tutkimusaiheen käsittelyyn ja suhteiden kehittymisen tutkimiseen. Muu tutkimuksen lähdemateriaali koostuu Euroopan neuvoston Parlamentaarisen yleiskokouksen dokumenteista. Suomen suhteiden kehittyminen Euroopan neuvostoon kytkeytyi kylmän sodan realiteetteihin ja Suomen harjoittamaan puolueettomuuspolitiikkaan. Ulkoasiainministeriössä kiinnostus Euroopan neuvostoa kohtaan vaihteli vuosikymmenestä toiseen: vuonna 1967 ja 1980-luvun alussa jopa liittyminen jäseneksi oli lähellä, kun taas 1970-luvulla mielenkiinto neuvostoa kohtaan oli vähäistä. Se, miten Suomi oli saanut järjestettyä suhteensa Euroopan talousorganisaatioihin, esimerkiksi Euroopan talousyhteisöön tai Euroopan vapaakauppajärjestöön, vaikutti kiinnostuksen tasoon Ulkoasianministeriössä. Kun taloussuhteiden koettiin olevan vakaalla pohjalla, yhteyksiä neuvostoon voitiin tiivistää. Euroopan neuvosto perustettiin vuonna 1949 edesauttamaan läntisen Euroopan yhdentymispyrkimyksiä ja Neuvostoliitossa se nähtiinkin läntisen blokin yhteenliittymänä. Neuvostoliiton suhtautuminen Euroopan neuvostoon määritteli myös Suomen liikkumavaran sen suhteissa neuvostoon. 1980-luvun toiselle puoliskolle asti Neuvostoliiton kanta Suomen jäsenyyteen oli kielteinen. Vasta kun itäblokin valtiot, Unkarin sekä Romanian ja Puolan johdolla, alkoivat osoittaa kiinnostusta Euroopan neuvostoa kohtaan ja luomaan suhteita siihen, Ulkoasianministeriö presidentin johdolla koki liittymisen neuvostoon ajankohtaiseksi. Tutkimus osoittaa, että Suomen ja Euroopan neuvoston suhteet kehittyivät läpi kylmän sodan eikä kiinnostus järjestöä kohtaan koskaan täysin kadonnut Ulkoasiaministeriössä.

Tässä pro gradu -työssäni tutkin ulkopoliittisesti keskeisten suomalaisten poliitikkojen näkemyksiä liennytyksestä sekä liennytyksen kehittymistä supervaltojen ja Euroopan näkökulmasta. Tutkimuskysymykseni ovat, miten eri toimijat käyttivät termiä liennytys ja mitä he varsinaisesti tarkoittivat puhuessaan siitä. Miten ja miksi käsitykset liennytyksestä erosivat toisistaan ja miten ne muuttuivat tutkimusajanjaksona? Tutkimukseni aikarajauksen aloituspisteenä on Helsingin vuoden 1975 ETY-konferenssi ja päätöspisteenä Afganistanin miehitys vuodenvaihteessa 1979–1980. Näkökulmani on sekä aatehistoriallinen että käsitehistoriallinen, sillä poliittisten tapahtumien sijasta keskityn ensisijaisesti itse termin käyttöön, esiintymiseen ja merkitykseen kussakin kontekstissa ja osana toimijoiden omaa ajatusmaailmaa. Tutkimukseni keskeisimmän lähdemateriaalin muodostaa Suomen ulkoasiainministeriön arkistossa sijaitseva ministeriön poliittisen osaston muistiosarja. Tämän lisäksi olen hyödyntänyt Urho Kekkosen arkiston eri aineistoja, Urho Kekkosen julkaistuja puheita ja kirjoituksia sekä Ulkopoliittisia lausuntoja ja asiakirjoja-julkaisuja. Tulkintoja muodostaessani olen käyttänyt vertailupohjana liennytystä koskevaa aikakauden kirjallisuutta, sekä yhdysvaltalaisia ja saksalaisia lähteitä. Suomalaisille liennytys merkitsi ETYK:in kautta siirtymää pois kylmästä sodasta ja olosuhteiden normalisoitumista Euroopassa, mutta vastakkainasettelun tunnustettiin jatkuvan. Vaikka liennytystä tulkittiin myös supervaltojen suhteiden näkökulmasta, liennytyksen tärkein ulottuvuus suomalaisille oli sen eurooppalaisessa ulottuvuudessa. Siinä missä länsimaisessa liennytyskäsityksessä ihmisyksilö oli keskiössä, suomalaisille liennytys oli ensisijaisesti valtioiden välinen ilmiö, koska pohjimmiltaan liennytys merkitsi parempaa turvallisuustilannetta ja vapaampaa ulkopoliittista liikkumatilaa YYA-sopimuksen kautta Neuvostoliittoon sidoksissa olleelle Suomelle. Olosuhteen ohella liennytyksen nähtiin merkitsevän kylmästä sodasta poikkeavaa kanssakäymisen muotoa, jolla itä ja länsi olivat järjestäneet suhteensa. Sotilaallisen liennytyksen edetessä hitaasti suomalaiset alkoivat erityisesti vuodesta 1977 lähtien kiinnittää yhä enemmän huomiota myös aseidenriisuntaan osana liennytysprosessia. Perinteisesti epäonnistuneeksi tuomittu Belgradin kokous oli kuitenkin loppujen lopuksi suomalaisille helpotus, sillä pohjimmiltaan se turvasi liennytyksen jatkuvuuden, eikä presidentti Kekkosen ulkopoliittista perintöä, ETYK:iä, olisi voinut tuomiota epäonnistuneeksi. Liennytyksen ollessa vahvimmillaan suomalaiset esittivät näkemyksiä liennytyksen ulottamisesta Euroopan ulkopuolelle ja globaalin pohjoisen ja etelän välisiin suhteisiin. Liennytys haluttiin nähdä yleismaailmallisena. Kuitenkin mitä kireämmiksi idän ja lännen väliset suhteet kehittyivät 1970-luvun lopulla, sitä ponnekkaammin suomalaiset puhuivat liennytyksestä ainoana vaihtoehtona tai mahdollisuutena. Liennytyksestä tuli siten itsetarkoitus, koska käytännössä toisena vaihtoehtona ollut paluu kylmään sotaan olisi tarkoittanut suomalaisille ulkopoliittisen liikkumatilan kaventumista. Suomalais-länsisaksalaisten suhteiden tiivistyessä myös länsisaksalaiset ajatukset liennytyksestä levisivät suomalaisten käyttöön, jopa Kekkoselle asti. Liennytyksen merkitys eurooppalaisena ilmiönä ja Suomen asemalla tärkeänä olosuhteena korostuu erityisesti siinä, että vuoden 1980 alussa Eurooppa haluttiin eristää ulkopuolisilta epävakautta aiheuttavilta tekijöiltä.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia kirjoituksia Porkkalan vuokra-alueesta oli suomalaisissa sanomalehdissä touko-syyskuussa vuonna 1955, ennen kuin Neuvostoliitto päätti palauttaa alueen Suomelle. Tutkimusaineistona ovat pääkirjoitukset ja uutissivut sanomalehdissä Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Suomen Sosialidemokraatti, Uusi Suomi, Vapaa Sana ja Västra Nyland. Lehtien valintaperusteina on ollut levikkimäärä ja asema lehdistökentässä merkittävänä poliittisena tai sitoutumattomana lehtenä. Yhteiseltä levikiltään lehdet kattavat reilut kymmenen prosenttia tuon ajan väestömäärästä. Tutkimus on laadullinen ja aineiston käsittelytapa kronologinen. Tekstejä verrataan keskenään analysoiden eri lehtien tapaa kirjoittaa ulkopoliittisesti araksi koetusta Porkkalan vuokra-alueesta. Tutkimuksen pääkysymys on: Millaista julkista keskustelua Suomen sanomalehdistössä oli Porkkalan vuokra-alueen palautukseen liittyen kesällä 1955? Aiheen käsittelyä tarkennetaan alakysymyksillä: Miten levikiltään suurimmat ja poliittisesti keskeiset sanomalehdet kirjoittivat aiheesta keväästä syksyyn vuonna 1955, mitä julkaistiin ja mitä jätettiin julkaisematta, mitkä lehdet osallistuivat keskusteluun ja millaisissa yhteyksissä sekä millaisia eroja ilmeni lehtien välillä aiheen käsittelyssä? Porkkalan vuokra-alueen poliittisen aseman vuoksi kysytään myös, ilmenikö lehtien kirjoittelussa itsesensuuria ulkopoliittisesti araksi koetusta Porkkala-aiheesta? Tutkimus osoittaa, että sanomalehtien uutisoinnissa tapahtui merkittävä muutos kesän 1955 kuluessa. Sitä ennen Porkkalan vuokra-alue ei ollut uutisaihe. Neuvostoliiton aktivoituminen kansainvälisessä politiikassa antoi sille uutisarvoa keväästä lähtien. Neuvostoliitto ehdotti toukokuussa, että kaikkien maiden pitäisi luopua omien rajojen ulkopuolella olevista sotilastukikohdista. Porkkalassa oli Neuvostoliiton ainoa tukikohta ja siksi siitä tuli uutisaihe maailmalla. Osa ulkomaisista lehdistä alkoi spekuloida, luopuisiko Neuvostoliitto Porkkalasta antaakseen muille esimerkin. Suomessa aiheesta uutisoitiin mutta varoen kertomasta asiayhteydestä Porkkalan ja muualla maailmassa olevien tukikohtien kesken. Heinäkuun alusta lähtien sitoutumaton Helsingin Sanomat ryhtyi aloitteelliseksi ja kirjoitti mahdollisuudesta Porkkalan palautukseen aina kun siihen avautui luonteva tilaisuus. Siitä seurasi lehtien välistä mielipiteen vaihtoa toistensa tekstejä lainaten ja niitä kommentoiden. Yhteisen ulkopoliittisen edun nimissä lehtien välisessä mielipiteen vaihdossa oli ajoittain vartioimisen piirteitä. Toimituksissa jouduttiin uudessa tilanteessa aktiivisesti pohtimaan, onko kirjoittelu Porkkalasta ulkopoliittisesti sallittua tai suotavaa. Tiukimmin sitä vastusti SKDL:n lehti Vapaa Sana, joka jatkuvasti muistutti muille, että hyviä suhteita Neuvostoliittoon ei saanut vaarantaa vallattomalla lehtikirjoittelulla. Lehden linjana oli valvoa ja puolustaa Neuvostoliiton etua Suomessa. Muut lehdet osallistuivat vähitellen aktiivisemmin Porkkala-keskusteluun. Uusi Suomi piti Porkkala-aihetta esillä, mutta se ei tehnyt omia avauksia uusista aiheista samalla tavoin kuin Helsingin Sanomat. Uusi Suomi seurasi Helsingin Sanomien tavoin ulkomaisia lehtiä ja julkaisi niistä Suomea koskevia aiheita. Suomen Sosialidemokraatti oli hallituspuolue SDP:n lehti ja se noudatti uskollisesti hallituksen ulkopoliittista linjaa rauhoittelemalla Porkkala-aiheen käsittelyä muissa lehdissä. Ulkomailta lehti seurasi lähinnä vasemmistolaisia lehtiä.Västra Nylandin lukijoista huomattava osa oli Porkkalasta siirrettyä ruotsinkielistä väestöä ja tämä sidos näkyy lehden kirjoittelussa. Lehti otti Porkkala-aiheen esille rohkeammin kuin valtakunnallinen Hufvudstadsbladet, jonka linjaa voi luonnehtia varovaisen avoimeksi. Hufvudstadsbladet tosin julkaisi lainauksia Västra Nylandin pääkirjoituksissta tai tarjosi näin niille laajemman lukijakunnan ruotsinkielisten keskuudessa. Hufvudstadsbladetin kirjoittelu Porkkalasta muuttui avoimemmaksi vasta kesän loppupuolella. Syyskuun alussa kaikki lehdet alkoivat arvailla Paasikiven saaman neuvottelukutsun syitä. Lehdistä saattoi lukea, että ulkomailla Porkkalan palautusta pidettiin lähes varmana. Tämä ilmapiiri vapautti suomalaisetkin lehdet kirjoittamaan melko vapaasti tästä mahdollisuudesta. Tutkimuksessa mukana olevien sanomalehtien kirjoittelussa voi havaita itsesensuuria. Historiallisena taustana oli sotasensuuri, joka opetti toimittajat kirjoittamaan hankalista asioista kiertoilmauksin. Vuonna 1955 kirjoittamisessa oli otettava huomioon YYA-sopimuksen olemassaolo. Porkkalan vuokra-alue liittyi Neuvostoliittoon ja ulkopolitiikalla ymmärrettiin pääasiassa hyviä ja luottamuksellisia suhteita Neuvostoliittoon. Tämä yhtälö näkyy sanomalehtien kirjoittelussa ja sanavalintnoissa. Tämä tosiasia myös ilmaistaan suoraan monissa lehtikirjoituksissa kesän aikana. Tutkimuksessa käy ilmi, että lehdillä ei ollut samankaltaista mahdollisuutta, rohkeutta ja rutiinia tarttua Porkkalaan kuin asioihin yleensä. Seuraamalla kirjoittelua varsinkin kesän alussa voi havaita, että jokaisella lehdellä oli oma asteikko, jolla Porkkala-aiheesta kirjoitettiin. Kesän 1955 aikana Porkkalan kohdalla tuossa asteikossa tapahtui muutos, joka oli yllättävän nopea. Varotusta aiheesta tuli yleinen uutisaihe. Lehdet alkoivat arvioida Porkkalan merkitystä Neuvostoliitolle ja Suomelle varsinkin syyskuussa, jolloin odotettiin Moskovan neuvotteluja.

Tutkimukseni aihe on Suomen asema Iso-Britannian ulkopolitiikassa vuosina 1919—1921. Iso-Britannia ryhtyi tällöin pääministeri David Lloyd Georgen johdolla muuttamaan ulkopoliittista linjaansa suhteessa Neuvosto-Venäjään ja Itä-Eurooppaan. Lloyd Georgen hallitus lopetti tutkimani ajanjakson kuluessa Venäjälle suuntautuneen sotilaallisen väliintulopolitiikan. Tämä muutti myös Suomen roolia Iso-Britannian hallituksen laskelmissa. Hahmottelen tutkimuksessani yleiskuvan Iso-Britannian Suomen-politiikan muodostumisesta ajanjaksolla 1919—1921, asetan Iso-Britannian Suomen-politiikan laajempaan asiayhteyteensä osana Iso-Britannian uutta alueellista strategiaa, ja vertaan Iso-Britannian käytännössä toteuttamaa politiikkaa geopoliittisen teorian keskeisen kehittäjän Sir Halford Mackinderin esittämiin ulkopoliittisiin ehdotuksiin ja suosituksiin, jotka kumpusivat hänen geopoliittisesta teoriastaan. Tutkimukseni ensisijaiset lähteet koostuvat valtaosin Iso-Britannian hallituksen pöytäkirjoista, sen virastojen muistioista, raporteista, kirjeistä ja diplomaattisesta kirjeenvaihdosta. Lisäksi tärkeää roolia näyttelevät Sir Halford Mackinderin teokset, joissa hän hahmottelee geopoliittista ajatteluaan. Keskityn Iso-Britannian hallituksen, ylimpien virkamiesten ja eri ministeriöiden tuottamiin asiakirjoihin, sillä juuri nämä tahot muotoilivat Iso-Britannian ulkopolitiikan olennaisen asiasisällön ja ohjasivat ulkopoliittista päätöksentekoa. Lisäksi käytän lähteinä myös esimerkiksi suomalaisten poliitikkojen toiminta-asiakirjoja ja raportteja. Tutkimuksessani totean Sir Halford Mackinderin ja pääministeri Lloyd Georgen strategisten näkemysten eronneen jyrkästi, sillä Sir Halford Mackinder kannatti väliintulopolitiikan jatkamista, kun taas Lloyd George kannatti sen lopettamista. Osoitan jälkimmäisen kannan voittaneen, jolloin Iso-Britannian alueelliseksi strategiaksi tuli Venäjän maantieteellinen patoaminen ja kaupallinen liennytys. Tällöin Lontoo odotti Suomen solmivan Neuvosto-Venäjän kanssa kestävän rauhan. Esitän, että tämä strategia lähes luhistui Puolan ja Neuvosto-Venäjän sodan vuoksi vuonna 1920. Totean, että tämä ei kuitenkaan merkittävästi muuttanut Suomen roolia Lloyd Georgen omaksumassa uudessa strategiassa, vaan Iso-Britannia päinvastoin lisäsi diplomaattisia ponnistuksia Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisen rauhan aikaansaamiseksi. Tulkitsen tutkimuksessani Mackinderin ja Lloyd Georgen ulkopoliittisten näkemysten tässä suhteessa edelleen eronneen. Käsittelen myös Ahvenanmaan kysymystä Iso-Britannian Suomen-politiikan osana. Totean, että Iso-Britannia pyrki noudattamaan Ahvenanmaan kysymyksen ratkaisussa mahdollisimman pitkälle puolueettomuutta, kunhan sen omat keskeisimmät edut eivät olleet uhattuna. Katson, että tämä teki Kansainliitosta Iso-Britannian kannalta luontevimman tahon ratkaisemaan riidan. Tulkitsen tutkimuksessani Iso-Britannian kannattaneen myös Kansainliitossa käytännöllisiin poliittisiin näkökohtiin perustunutta ratkaisua Ahvenanmaan ongelmaan.

Ympäristöpolitiikka Yhdysvalloissa on kehittynyt viime vuosikymmeninä aaltoliikkeenä. Ympäristöongelmia koskevan tietoisuuden lisääntymisen myötä syntynyt ympäristöpoliittinen liike johti Yhdysvalloissa 1970-luvulla uuden lainsäädännön, organisaatioiden ja instituutioiden syntyyn, kun taas 1990- ja 2000-luvuilla alussa kehitys on ollut vaihtelevampaa. Vaikka kongressin rooli on lainsäädännön osalta keskeinen ja osavaltioilla on valtaa säädösten toimeenpanossa, presidentti voi muun muassa nimitysoikeuden avulla vaikuttaa keskeisesti ympäristöpolitiikan ohjintaan ja toteutukseen. Perustuslaki määrittää presidentin ulkopoliittisen toiminnat rajat, mutta aikojen saatossa presidentit ovat kehittäneet lukuisia strategioita toimintamahdollisuuksiensa laajentamiseksi. Diskurssianalyysin, Chaïm Perelmanin uuden retoriikan analyysin ja sisällönanalyysin avulla keskityn selvittämään, millaisia ympäristöön tai ympäristöpolitiikkaan liittyviä teemoja presidentti Donald Trump on käsitellyt sosiaalisen median viestinnässään (@realDonaldTrump –Twitter-tilillä), millaista presidentti Trumpin argumentaatio ympäristöön ja ympäristöpolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä on ollut, millaisia retorisia keinoja hän on käyttänyt, onko ympäristöön liittyvässä Twitter-viestinnässä havaittavissa ulkopoliittisia näkökulmia ja jos on, millaista Yhdysvaltojen ulkopoliittista mallia nämä kannanotot edustavat. Seulottavan tutkimusaineiston koon (ns. twiittien määrä) vuoksi tutkimus on rajattu Trumpin presidenttikauden kahteen ensimmäiseen vuoteen – virkaanastujaisista 20.1.2017 senaatin välivaaleihin 6.11.2018, jolloin republikaanit menettivät enemmistön edustajainhuoneessa mutta säilyttivät sen senaatissa. Tutkimuksen teoreettinen tausta ja yhteiskunnallinen konteksti muodostuvat sosiaalista mediaa vaikuttamisen välineenä tarkastelevista keskusteluista, Yhdysvaltojen ympäristöpolitiikan historiasta, ulkopolitiikan perusteista ja presidentti Trumpin ympäristö- ja ulkopoliittisista linjauksista. Trumpin keskeisiä tavoitteita oli Obaman aikana kehitetyn sääntelyn purkaminen, Keystone XL- ja Dakota Access –öljyputkihankkeiden salliminen sekä Yhdysvaltojen irrottaminen Pariisin ilmastosopimuksesta, mikä toteutui 4.11.2020. Tarkastelen aineistossa käsiteltyjä ympäristöteemoja ulkopoliittisina diskursseina professori Glenn P. Hastedtin kuvaaman Yhdysvaltojen ulkopolitiikan mallien − unilateralismi, moraalinen pragmatismi ja legalismi − pohjalta. Aineiston analyysi osoittaa, että Trumpin twiiteissään käsittelemät ympäristöteemat ovat liittyneet vähemmän kansainväliseen politiikkaan kuin esimerkiksi energiaan, luonnonilmiöihin sekä sisäpoliittisiin kysymyksiin, vaikkakin useissa twiiteissä yhdistyvät eri teemat. Aineiston perusteella ympäristöön liittyvät teemat voidaan jakaa viiteen temaattiseen kokonaisuuteen: kansainväliset kysymykset, ilmastonmuutoskritiikki, energiapolitiikka, sisäpoliittiset kysymykset ja luonnonilmiöt. Trump käyttää vivahteikasta kieltä ja klassisia, puhuttelevia ilmaisuja, huumoria ja ironiaa sekä erilaisia retorisia keinoja käsitellessään ympäristöön liittyviä teemoja. Näitä retorisia keinoja ovat muun muassa erojen ja ristiriitaisuuksien osoittaminen, rinnastaminen, ongelman purkaminen osiin, eron tekeminen ”meidän” ja ”muiden” välille sekä symbolit kuten reiluuden ja oikeudenmukaisuuden käsityksiin vetoaminen. Useissa twiiteissä korostuu Amerikka ensin –strategia, hallinnon saavutusten kehuminen sekä ohjeiden antaminen kongressille ja muille toimijoille. Trumpin ympäristöpolitiikkaa koskevista diskursseista peilautuu myös kansallisen edun käsite. Ympäristöteemojen käsittely heijastelee sekä isolationistista että valikoivan internationalistista ulkopolitiikkaa. Vaikka suoraan ulko- tai kansainväliseenpolitiikkaan liittyviä twiittejä on määrällisesti vähän, niissä luoduissa diskursseissa heijastuvat Hastedtin kuvaaman kolmijaon mallit erilaisina yhdistelminä.