Browsing by Subject "vaikuttavuus"

Tavoitteet. Kehityksellisen verbaalin dyspraksian olemuksesta on kiistelty pitkään, ja sille on esitetty useita erilaisia, toistensa kanssa ristiriitaisiakin, määritelmiä. Kehitykselliseen verbaaliin dyspraksiaan liittyvä tutkimus onkin pitkään keskittynyt häiriön olemuksen selvittämiseen, mutta viime vuosina myös kuntoutuksen vaikuttavuuden tutkimus on yleistynyt. Yleisiä elementtejä kehityksellisen verbaalin dyspraksian kuntoutuksessa ovat motorisen oppimisen periaatteiden soveltaminen sekä erilaisten aistivihjeiden (kuten visuaalisten, auditoristen ja/tai taktiilisten vihjeiden) käyttö. Tässä tutkimuksessa selvitetään, minkälainen äänteiden tuoton kuntoutus on havaittu vaikuttavaksi kehityksellisessä verbaalissa dyspraksiassa. Menetelmät. Tutkimuksen menetelmänä käytettiin kuvailevaa kirjallisuuskatsausta. LLBA (Pro-quest)-, Medline (Proquest)- ja Academic search complete (Ebsco)-tietokannoista tehdyn aineistohaun pohjalta tutkimukseen valikoitui 11 äänteiden tuoton kuntoutuksen vaikuttavuutta kehityksellisessä verbaalissa dyspraksiassa käsittelevää vertaisarvioitua tutkimusartikkelia. Aineistosta suljettiin pois etä-, musiikki- ja ryhmäterapiaa koskeneet tutkimukset sekä sellaiset kuntoutusmenetelmät, joihin tarvittavaa erityistä välineistöä tavallisen puheterapeutin on vaikea saada käyttöönsä. Tulokset ja johtopäätökset. Tilastollisesti merkitsevää edistystä äänteiden tuoton motorisessa oppimisessa havaittiin seuraavia menetelmiä käyttäneissä kuntoutusohjelmissa: Prompts for restructuring oral muscular phonetic targets, Integral stimulation therapy, Rapid syllable transition treatment, Nuffield dyspraxia programme-third edition sekä Melodic intonation therapyn ja Touch-cue-methodin yhdistelmä. Jatkotutkimuksissa tulee kiinnittää huomiota erityisesti siihen, minkälaisin kriteerein kehityksellinen verbaali dyspraksia määritellään. Lisätutkimus häiriön kuntoutuksen vaikuttavuudesta on tärkeää, koska häiriö on usein sitkeä ja vaatii pitkäaikaista ja tiivistä kuntoutusta.

Tavoitteet. Tämän tutkielman tavoitteena oli selvittää, onko alle kouluikäisten lasten änkytysterapiamenetelmien käytöllä todettu olevan vaikutusta änkytyksen vähenemiseen tai häviämiseen, ja tutkia, minkälainen menetelmien mahdollinen vaikuttavuus on. Änkytys on puheen sujuvuuden häiriö, joka aiheuttaa usein ahdistusta ja huolta lapsessa ja vanhemmissa, ja on tärkeää, että perhe saa siihen halutessaan apua. Puheterapeuttisen kuntoutuksen suunnittelussa erilaisten änkytysterapiamenetelmien tuntemus, sekä tieto niiden vaikuttavuudesta auttavat tekemään parhaat änkytyksen hoitoon liittyvät ratkaisut. Tässä tutkimuksessa kootaan yhteen tietoa erilaisista menetelmistä ja niiden vaikuttavuuksista. Menetelmät. Tutkimus toteutettiin kuvailevana kirjallisuuskatsauksena, ja aineisto koostui kymmenestä vertaisarvioidusta, vuosina 2000-2016 julkaistusta, tutkimusartikkelista, jotka kerättiin Scopus- ja Ebsco-tietokannoista helmikuussa 2016. Molemmissa tietokannoissa hakulausekkeena oli stutter* AND child* AND speech therap* AND (intervent* OR method* OR manag* OR treatment OR rehabilit*). Tulokset ja johtopäätökset. Tutkimuksen tulokset osoittivat, että alle kouluikäisten lasten änkytysterapiassa käytetään sekä epäsuoria, että suoria terapiamenetelmiä, ja kaikkien aineistossa esiintyneiden menetelmien kohdalla todettiin, että änkytysterapia vaikuttaa merkitsevästi änkytyksen vähenemiseen ja häviämiseen. Kaikkien menetelmien kohdalla raportoitiin lapsista, joiden änkytys hävisi terapian myötä kokonaan, ja niissä tutkimuksissa, joissa oli tutkittu menetelmän pitkäaikaista vaikuttavuutta, todettiin lasten olevan pitkän ajan seurannassa edelleen sujuvia. Tämän kirjallisuuskatsauksen tulosten perusteella voidaan todeta, että alle kouluikäisten lasten änkytysterapialla voidaan saavuttaa hyviä tuloksia, ja näin ehkäistä monia ongelmia, joita pitkäaikainen ja hoitamaton änkytys voi henkilölle aiheuttaa.

This is a systematic review aiming to investigate the efficacy, effectiveness, and safety of biosimilars in the treatment of inflammatory bowel diseases. Biosimilar drugs used to treat inflammatory bowel diseases include biosimilar infliximab and biosimilar adalimumab. Biosimilar infliximab has been authorized by the European Medicines Agency (EMA) in 2013 and by the US Food and Drug Administration (FDA) in 2016. Biosimilar adalimumab has been authorized by EMA and FDA in 2017 and, at the time the literary search for this systematic review was conducted no studies were found regarding the treatment of adalimumab biosimilar for inflammatory bowel diseases. To acquire marketing authorization for biosimilars, it must be proven that the biosimilar is biologically similar to the original medicinal product. Bioequivalence is demonstrated through physicochemical trials and clinical trials. However, clinical trials do not have to be performed with all of the indications for which the original medical product is registered. After proving bioequivalence with one or more indication it is possible to extrapolate the biosimilar to be used in all of the original medical products indications. This has raised the question of whether biosimilars are really comparable to the originator in indications for which no clinical trials have been conducted. This systematic review was implemented using the Cochrane Handbook for Systematic Reviews and Interventions. Systematic literature searches were made in Cochrane, Medline (Ovid®), PubMed and Scopus databases on 12.05.2017. 14 observational studies, one systematic review and a randomized clinical trial that met the inclusion criteria were included in the systematic review. The quality of the publications was evaluated using the STROBE-, NOS- and CONSORT-checklists and information regarding the efficacy, effectiveness and safety of biosimilars was extracted. CD-patients receiving tumor necrosis factor alpha inhibitors for the first time, the clinical response was achieved in 50.0 % to 97.2 % of patients depending on patient population and the duration of treatment. Similarly, for UC-patients, the clinical response was achieved in 62.2 % to 100.0 %. The clinical remission was achieved among 28.9 % to 84.4 % of CD-patients and among 28.9 % to 84.4 % of UC-patients, depending on patient population and treatment follow-up. After the switch from original infliximab to biosimilar, the proportion of patients in clinical remission during follow-up ranged from 62.3 % to 100.0 % in CD-patients and from 45.5 % to 100.0 % in UC-patients. Clinical remission was sustained throughout the whole follow-up in 70 % to 100 % of CD-patients and 66.7 % to 92.0 % of UC-patients. The incidence of adverse events leading to the discontinuation of drug treatment was between 0.0 % and 25.0 %, and the incidence of all adverse events ranged from 0.0 % to 93.6 % in CD- and UC-patients. Biosimilar infliximab seems to be comparable to the original product regarding the efficacy, effectiveness and safety. This result is supported by the systematic literature review published earlier. Conducting a meta-analysis of the information contained in this systematic literature review could have led to a more final decision considering efficacy, effectiveness and safety of biosimilar-infliximab in the treatment of inflammatory bowel diseases.

Tutkielma käsittelee yritysviestinnän vaikuttavuuden mittaamista ja arviointia. Tutkielma pyrkii tarjoamaan tietoa käytössä olevista mittaamisen ja arvioinnin keinoista, niihin liittyvistä haasteista sekä asenteista, jotka vaikuttavat viestinnän vaikuttavuuden mittaamiseen ja arvioinnin prosessiin. Aihe on noussut erityisesti 2000-luvulla merkittäväksi viestinnän alan tutkimuksen aiheeksi, koska selkeästi vakiintuneita keinoja viestinnän vaikuttavuuden mittaamiseen ja arviointiin ei ole käytössä, vaikka toiminto muuten on saavuttanut yrityksissä vakiintuneen aseman. Samanaikaisesti yritysten johto esittää vaatimuksia viestinnän vaikuttavuuden osoittamiseksi, sillä yritystoiminnan luonteeseen kuuluu toiminnan kriittinen arviointi ja pyrkimys mahdollisimman kustannustehokkaaseen toimintaan. Tutkielman taustana on kirjallisuuskatsaus, joka kartoittaa viestinnän vaikuttavuuden mittaamisen ja arvioinnin kehitystä, yritysviestinnän vaikuttavuuden muodostumista sekä yleisimmin käytössä olevia keinoja yritysviestinnän mittaamiseen ja arviointiin. Erityisesti James Grunigin johtaman tutkimusryhmän muotoilema Excellence-teoria, Elisa Juholinin ja Tom Watsonin tekstit ovat keskeisessä roolissa tämän tutkimuksen kirjallisuuslähteinä. Tutkielman empiirinen osio lähestyy yritysviestinnän vaikuttavuuden mittaamista ja arviointia Delfoi-menetelmän keinoin. Delfoi-menetelmä on keino saada joukko tutkimusaiheen asiantuntijoita keskustelemaan keskenään tutkimuksen toteuttajan kautta. Tässä tutkielmassa on haastateltu verkkopohjaisen kyselylomakkeen välityksellä 15 suomalaista yritysviestinnän alan ammattilaista kahdella kierroksella. Tutkielman perusteella suomalaisten yritysviestinnän ammattilaisten keskuudessa on laajaa kiinnostusta viestinnän vaikuttavuuden mittaamiseen ja arviointiin, mutta prosessin suunnittelu ja toteuttaminen koetaan usein haastavaksi. Vaikuttavuuden arvioinnin perustana on oltava selkeästi määritellyt tavoitteet, mitä viestinnällä halutaan saavuttaa yrityksessä. Tutkielma osoitti, että tavoitteiden määrittelyssä koetaan usein olevan haasteita, minkä vuoksi myös viestinnän vaikuttavuuden mittaaminen ja arviointi on vaikeaa. Tavoitteiden saavuttamista ja yritysviestinnän vaikuttavuutta tulisi mitata monipuolisella kokoelmalla kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia mittaamisen ja arvioinnin keinoja, jotka on valittu yrityksen tarpeet huomioiden. Yritysviestinnän alan ammattilaisten keskuudessa on vahvaa kiinnostusta osoittaa viestinnän vaikuttavuus ja taloudellinen hyöty yrityksen liiketoiminnalle lukujen avulla, kun taas tieteellinen kirjallisuus on usein skeptinen kvalitatiivisten menetelmien sopivuudesta viestinnän lopullisen vaikuttavuuden osoittajaksi. Viestinnän vaikuttavuuden osoittaminen yritysmaailman kielellä nähdään keinoksi lisätä viestintätoiminnon arvostusta ja näkyvyyttä, mutta toiminnon luonne asettaa tälle haasteita: vaikuttavuus voi olla havaittavissa pitkällä aikavälillä, viestinnän vaikuttavuutta voi olla hankala erottaa muusta yrityksen toiminnasta ja viestinnän tehtäviin kuuluu liiketoiminnan ongelmien ja riskien ennaltaehkäisy voittojen tuottamisen sijaan. Yritysviestinnän vaikuttavuuden mittaamisen ja arvioinnin prosessia tulisi kehittää liittäen siihen toiminnon eri osa-alueet ja hyödyntäen alan ammattijärjestöjen, tieteellisen tutkimusten ja yritysmaailman tuottamaa tietoa. Tutkielman mukaan yritysviestinnän alan ammattilaiset kokevat, että viestinnän vaikuttavuuden onnistunut arviointi tarjoaisi selkeitä hyötyjä viestinnän toiminnolle ja koko yrityksen liiketoiminnalle. Yritysviestintä toimii parhaimmillaan yrityksen viestinnän tehtävien koordinoijana ja yritysjohdon strategisena kumppanina. Tämän ideaalin täyttämiseksi yritysviestinnällä pitää kuitenkin olla selkeät tavoitteet ja sen toimintaa tulee arvioida kokonaisuutena, johon kuuluu välittömien tulosten tarkastelun lisäksi analyysi toiminnon kokonaisvaltaisesta vaikuttavuudesta eri sidosryhmien näkökulmasta.

Objective. The FRIENDS programme is a group cognitive behavioural therapy (CBT) programme, developed for the prevention and treatment of child and adolescent anxiety and depression. In the context of prevention, FRIENDS has been extensively researched; however, little research has been conducted on FRIENDS in a treatment setting and with different populations. To help fill this gap, the aim of the present study was to evaluate the effectiveness of the Finnish version of FRIENDS in reducing internalising symptoms in children diagnosed with psychiatric and neuropsychiatric disorders. Methods. The present study was conducted at Helsinki University Hospital (HUS) Child Psychiatry outpatient clinics in the Helsinki metropolitan area, Finland. The participating children (n = 99, mean age = 9.45 years, range 6–13 years, 68.7 % boys) were randomly assigned to either FRIENDS (n = 52) or a waitlist control group (n = 47), which received treatment as usual for a period of 3 months before the intervention. The children’s internalising symptoms were assessed using parent- and teacher-report questionnaires (Child Behavior Checklist and Teacher’s Report Form) at referral to treatment, pre-treatment, post-treatment, and six-month follow-up. Results and conclusions. In both groups, there was a medium-sized statistically significant decrease in parent-reported internalising symptoms immediately after the intervention; however, these improvements were not retained at six-month follow-up. Teacher-reported internalising symptoms followed a similar pattern of decrease during the intervention and increase during follow-up; however, these changes were smaller in magnitude and did not reach statistical significance, possibly due to loss of statistical power caused by missing data. Neither parent- or teacher-reports showed an intervention effect, with children’s internalising symptoms exhibiting similar changes regardless of whether they belonged to the intervention group or the waitlist control group, which received treatment as usual during the wait period. These results raise questions on the durability of treatment effects and the superiority of FRIENDS over active waitlist control conditions or treatment as usual when treating children diagnosed with diverse psychiatric and neuropsychiatric disorders in a community setting where treatment adherence and integrity may not be ideal.

Helsingin kaupungissa suoritettiin vuonna 2017 yksi Suomen historian laajimmista organisaatiouudistuksista. Uudistuksessa virastohallinto lakkautettiin ja yhdistettiin neljän toimialan alaisuuteen. Samassa yhteydessä uudistettiin päätöksentekorakenteita ja menetelmiä sekä siirryttiin kaupungin ylimmän johdon osalta pormestarimalliin. Muutos on ollut totaalinen ja konkreettinen, se on koskettanut jokaista kaupungin virkahenkilöä tai toimihenkilöä. Muutoksen mittakaava huomioiden, olen olettanut muutoksella olleen organisatooristen muutosten rinnalla merkittäviä toiminnallisia ja sosiaalisia vaikutuksia, jotka ovat voineet heijastuneet henkilöstön tehtävistä suoriutumisessa. Tässä tutkielmassa olen analysoinut, miten Helsingin kaupungin kaupunkiympäristön toimialan paikkatieto-organisaatio ja sen paikkatietokyvykkyys on muuttunut ja kehittynyt tarkasteluajanjaksolla 2015‒2020. Ensisijaisesti olen analysoinut paikkatietokyvykkyyden muutosta organisaatiouudistuksen viitekehystä. Paikkatietokyvykkyyden arvioinnin olen suhteuttanut Helsingin kaupungin paikkatietokypsyyden analyyseihin, jotka toteutettiin kaupungissa vuosina 2010 ja 2014. Toisena tutkimuskohteena olen analysoinut kaupunkiympäristön toimialan paikkatietoanalytiikan nykytilaa. Paikkatietoanalytiikan osalta olen analysoinut ketkä ja millä tekniikoilla analytiikka hyödynnetään, missä tehtävissä analytiikan tuloksia hyödynnetään ja mitkä ovat analyysitoiminnan lopputuotteet. Olen selvittänyt myös mitä vaikutuksia tai vaikuttavuutta paikkatietoanalytiikalla on ollut toimialan työtehtävissä. Keskeinen tutkielman aineisto muodostui strukturoidusta kyselytutkimuksesta, joka kohdennettiin koko kaupunkiympäristön henkilökunnalle. Kyselytutkimus sisälsi osittain samoja kysymyksiä, kuin vuoden 2010 paikkatietokysely ja vastauksista muodostui näin vertailukelpoinen aikasarja. Kyselytutkimus sisälsi kysymyksiä myös muista tutkimuksen aihepiireistä. Kyselytutkimuksen lisäksi tein 5 puolistrukturoitua asiantuntijahaastattelua kaupungin paikkatietokehityksessä mukana olleille virkahenkilöille paikkatietosektorin hiljaisen tiedon esille saamiseksi. Molemmat tutkimukset toteutettiin anonymisoituina siten, että tulokset on tulkittu tarkimmillaan toimialan tai kaupungin palveluyksikötasolle. Kirjallisten lähteiden analyysillä kartoitin kansallisen ja Helsingin kaupungin paikkatietoympäristön keskeisimmät hankkeet, joilla on selkeä vaikutus Helsingin kaupungin paikkatiedolliseen toimintaan viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Merkittävimmät tekijät ajanjaksolla ovat olleet EU:n Inspire -direktiivistä alkunsa saaneet tietojen avoimuuteen ja yhteiskäyttöisyyteen tähtäävät hankkeet sekä näille alisteiset paikalliset hankkeet. Kirjallisuusanalyysiin sisältyi myös paikkatietokyvykkyyden näkökulmana olleen oppivan organisaation tematiikan sekä vaikutuksen ja vaikuttavuuden erojen hahmottaminen. Paikkatietokyvykkyys tarkoittaa tämän tutkielman kontekstissa organisaation kykyä hyödyntää paikkatietoja ja paikkatietotekniikan luomia mahdollisuuksia tehtävissään ja tuottaessaan palveluita tarkoituksenmukaisella tavalla. Vaikutukset ovat toimenpiteiden suoria tai epäsuoria lyhyen aikavälin seurauksia, vaikuttavuus taas pitkän aikavälin ilmiö, joka perustuu vaikutuksiin ja niiden eri ulottuvuuksiin. Tämän tutkielman tuloksissa olen tarkastellut paikkatietokyvykkyyttä segmentoiden sen strategiseksi kyvykkyydeksi, paikkatietojen hyödyntämisen kyvykkyydeksi, viestintä ja yhteistyökyvykkyydeksi sekä paikkatietotukitoimintojen kyvykkyydeksi. Yleisellä tasolla havaitsin, ettei organisaatiouudistuksella näytä olleen merkittävää vaikutusta kaupunkiympäristön toimialan paikkatietokyvykkyyteen. Vaikutus on ollut hetkellisen disruptiivinen, mutta ohimenevä. Strategisen kyvykkyyden kohdalla on viitteitä tason heikkenemisestä, kun taas paikkatietojen hyödyntämisen kyvykkyys on kehittynyt positiivisesti. Muutoin merkittävää muutosta ei ole havaittavissa suuntaan tai toiseen. Paikkatietoanalytiikan tilannekuva-analyysistä ilmenee, että analytiikka on tuntematonta toimilalalla, mutta koetaan tärkeäksi. Analytiikan osaaminen on keskittynyt kaupunkisuunnittelu- ja kaupunkimittauksen yksiköihin. Menetelmällisesti analytiikka paikkatieto-ohjelmistoilla tai internetkarttapalveluiden kuvaruututulkintaa ja tuotokset pääsääntöisesti perinteisiä tiedon visualisointeja tai rekisteriaineistojen muokkauksia.

Osallistumisella ja vuorovaikutuksella on tärkeä rooli nykypäivän suunnittelussa. Vuonna 2000 voimaan astuneen uuden maankäyttö- ja rakennuslain myötä viimeisen kahden vuosikymmenen aikana osallistumisen merkitys suunnittelussa on korostunut. Riittävien osallistumismahdollisuuksien tarjoaminen erityisesti kaupunkiluontoa koskevissa kaavahankkeissa on tärkeää – kaupunkiluonto ja viheralueet ovat merkityksellisiä osallisille ja halu osallistua niitä koskeviin suunnitteluhankkeisiin on usein suuri. Osallistumiseen perinteisesti käytettyjä menetelmiä on kuitenkin kritisoitu niiden tehottomuudesta tavoittaa hiljaisempia ihmisryhmiä ja vastata osallisten tarpeisiin. Yhteiskunnan muutoksen ja teknologian kehityksen myötä onkin herännyt tarve kehittää uusia osallistumismenetelmiä, joihin lukeutuvat myös karttapohjaiset osallistumismenetelmät. Karttapohjaiset osallistumismenetelmät, tai karttakyselyt, lukeutuvat yleisnimityksellä PPGIS (public participation geoinformatic system) tunnettuihin paikkatietojärjestelmiä hyödyntäviin osallistumismenetelmiin. Karttapohjaisten osallistumismenetelmien avulla suunnitteluhankkeen osalliset voivat luoda uutta paikkasidonnaista tietoa merkitsemällä ideoitaan, havaintojaan ja kommenttejaan suoraan kartalle. Karttapohjaisten osallistumismenetelmien etuihin kuuluu muun muassa se, etteivät ne sido vastaamista tiettyyn aikaan ja paikkaan ja siten kannustavat matalan kynnyksen osallistumiseen. Karttapohjaiset osallistumismenetelmät soveltuvat myös käytettäväksi kaupunkiluonnon suunnittelussa. Alueiden merkityksellisyyden ja aktiivisen virkistyskäytön vuoksi kaupunkilaiset omaavat usein niistä runsaasti kokemusperäistä tietoa, jonka keräämiseen karttapohjaiset osallistumismenetelmät tarjoavat tehokkaan keinon. Karttapohjaisten osallistumismenetelmien vaikuttavuutta kaupunkiluonnon suunnittelussa tutkittiin viiden tutkimushaastattelun avulla. Tutkimukseen valittiin viisi päättynyttä tai pian päättyvää kaavahanketta, joissa oli hyödynnetty karttapohjaisia osallistumismenetelmiä: Helsingin yleiskaava 2050, Urban Helsinki -kollektiivin varjoyleiskaava Pro Helsinki 2.0, Mikkelin kantakaupungin osayleiskaava 2040, Teivaan kylpylähotellin asemakaava ja Rovaniemen ja ItäLapin maakuntakaava. Jokaiseen haastatteluun osallistui 2–3 henkilöä, jotka olivat osallistuneet joko karttakyselyn toteutukseen tai sen tuloksien huomioimiseen lopullisessa kaavassa. Tutkimushaastattelujen avulla haluttiin vastata seuraaviin tutkimuskysymyksiin: (1) Onko karttapohjaisilla osallistumismenetelmillä vaikutusta kaupunkiluonnon suunnittelussa? (2) Onko karttapohjaisilla osallistumismenetelmillä enemmän vaikutusta kuin perinteisillä osallistumismenetelmillä? (3) Millä edellytyksillä karttapohjaisten osallistumismenetelmien käyttö on tehokasta ja vaikuttavaa? Haastateltavat olivat pääosin tyytyväisiä karttapohjaisten osallistumismenetelmien käyttöön ja kaikki olivat halukkaita käyttämään niitä myös tulevissa kaavahankkeissa. Kyseisten menetelmien vaikuttavuuden ja käytön tehokkuuden havaittiin olevan hyvin tapauskohtaista. Tutkimushaastatteluissa kuultiin sekä onnistuneita että epäonnistuneita esimerkkejä karttakyselyiden vaikuttavuudesta – karttapohjaisilla osallistumismenetelmillä voidaan siten todeta olevan potentiaalista vaikuttavuutta kaupunkiluonnon suunnittelussa. Suurin osa haastateltavista oli kuitenkin sitä mieltä, että monet karttakyselyissä esille tulleista asioista tulivat esille myös muiden osallistumismenetelmien kautta. Vaikka karttakyselyt tarjosivat haastateltavien mukaan myös ainutlaatuista tietoa, niin tekivät myös muut osallistumismenetelmät. Haastateltavat eivät siten kokeneet karttapohjaisilla osallistumismenetelmillä olleen merkittävästi enemmän vaikutusta kuin perinteisillä osallistumismenetelmillä. Kaikki käytössä olleet osallistumismenetelmät koettiin kuitenkin tärkeiksi ja niiden uskottiin täydentävän toisiaan. Haastateltavat kertoivat myös kohtaamistaan haasteista karttakyselyiden käytössä. Haastateltavien kuvailemat haasteet olivat hyvin samankaltaisia ja kolmanteen tutkimuskysymykseen vastattiinkin näiden haasteiden pohjalta muodostettujen kuuden ohjenuoran avulla, joita noudattamalla suunnittelijoilla on paremmat edellytykset toteuttaa onnistunutta ja vaikuttavaa osallistumista karttakyselyiden avulla. Ohjenuorat ovat seuraavat: (1) valitse ajankohta huolella, (2) varaa riittävästi resursseja, (3) suunnittele huolella, (4) panosta tiedottamiseen, (5) maksimoi hyödynnettävyys ja (6) asenne ratkaisee. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että karttapohjaiset osallistumismenetelmät soveltuvat muiden käyttökohteiden ohella hyvin myös kaupunkiluonnon suunnitteluun. Kyseisen menetelmän vaikuttavuus on riippuvainen monesta asiasta ja vuorovaikutusta suunnittelevien tulisi perehtyä aiheeseen huolellisesti mahdollisimman onnistuneen lopputuloksen saavuttamiseksi. Karttapohjaisia osallistumismenetelmiä ja niiden vaikuttavuutta tulisi tutkia myös lisää tulevaisuudessa. Erityisesti suunnittelijoille kohdistettu opas karttapohjaisten osallistumismenetelmien käytöstä olisi hyödyllinen kyseisen menetelmän onnistuneen käytön takaamiseksi.

To develop a closed-loop medication management process, monitoring the effects of medication should be integrated into patient information systems through structured recording methods. Sufficient documentation of medication monitoring is a prerequisite for implementing effective medication management and ensuring good quality, individualized care for patients. Medication management for patients with intellectual disabilities on the autism spectrum can be extremely challenging. The characteristics of intellectual disabilities and autism spectrum disorders, comorbidities, and polypharmacy make medication management and monitoring challenging. This study focused on patients with difficult behavioural symptoms. The study aimed to identify the most important symptoms to monitor in assessing the effects of medication in patients with intellectual disabilities on the autism spectrum. Additionally, it defined the time points from the initiation of medication when the effects should be assessed. The study was conducted as a two-round study using the Delphi consensus method in January-February 2024. The expert panel consisted of 12 experts in intellectual disabilities, autism spectrum disorders or in the field of medicine. Lists of behavioural symptoms, other symptoms, and monitoring time points were compiled for the study based on literature and the expertise of the research group. Experts were presented with a list of symptoms, and in the first round, symptoms that exceeded a consensus threshold of 50% proceeded to the second round. In the second round, experts ranked symptoms based on their importance for monitoring using Likert-scale questions. The data were analysed using quantitative and qualitative methods. Experts considered 9 behavioural symptoms and 22 other symptoms as highly important or important to monitor. The experts identified severe symptoms indicating self-harm or harm to others as the most critical behavioural symptoms to monitor. The most important other monitored symptoms included common comorbidities and symptoms within the patient group or adverse effects of medication. The effects of medication should be evaluated regularly, at least at the 4-week mark after initiating medication and after 3 months evaluations should be conducted at intervals of every 6 months. Monitoring the effects of medication was perceived to pose many challenges, and monitoring is not always carried out at a sufficient level. Many different symptoms should be monitored because patients are individual and present a variety of symptoms. It is essential to have a good understanding of the patient's condition before starting medication to assess the medication's impact on the patient's behaviour or other symptoms. The study highlighted the lack of structured monitoring forms and the need for monitoring tools.

Tutkimuksessa tarkasteltiin Töölön sairaalassa Helsingissä vuosina 1995-2015 suoritettuja kielekerekonstruktioleikkauksia munuaissiirtopotilailla. Tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa kyseisen potilaskohortin leikkausten tuloksia ja vaikuttavuutta. Mielenkiinto kyseiseen potilaskohorttiin on kasvava johtuen elinsiirtopotilaiden kohoavasta elinajanodotteesta. Elinajanodote elinsiirtopotilailla on parantunut Suomessa sitten ensimmäisen operaation 1960-luvulla. Tähän trendiin ovat myötävaikuttaneet hyljintälääkityksen monipuolistuminen ja mahdollisuus yksilöllistämiseen, kirurgisten tekniikoiden kehittyminen sekä tarkempi potilasvalinta. Elinajanodotteen kasvaessa myöskin tarve myöhemmin suoritettaville kirurgisille operaatioille, esimerkiksi kielekerekonstruktioille, kasvaa. Kielekerekonstruktiot ovat merkittävässä osassa eri aloilla kudospuutosten rekonstruktiossa tai toiminnan palauttamisessa. Yleisimpiä syitä kielekerekonstruktioille ovat rintarekonstruktiot, avomurtumat ja ihosyövät. Kielekerekonstruktioleikkausta suunniteltaessa on otettava huomioon mahdolliset riskit ja komplikaatiot. Elinsiirtopotilailla tähän tulee kiinnittää erityistä huomioita heidän immunosuppressiivisen lääkityksen ja monisairastavuuden takia. Elinsiirtopotilaille riskit komplikaatioille, kuten tromboosille, infektiolle ja pidentyneelle haavan paranemiselle, ovat korkeammat kuin normaalilla väestöllä. Tutkimus tehtiin retrospektiivisenä potilasasiakirjatutkimuksena. Tunnistetuista potilaista kerättiin tiedot munuaissiirrosta ja kielekerekonstruktioleikkauksesta. Potilaista kerättyä aineistoa verrattiin kirjallisuudessa raportoituihin vastaavanlaisiin tutkimuksiin niin elinsiirtopotilailla kuin terveillä. Pre-operatiivisesti komplikaatioriski ja post-operatiivisesti toipuminen ja komplikaatiot arvioitiin hyödyntäen Charlson Comorbidity indeksiä, ASA-luokitusta ja Clavien-Dindolla-luokitusta. Aineistoksi muodostui 10 potilaan ryhmä, jolle suoritettiin yhteensä 11 kielekerekonstruktiota ja kaksi ihonsiirtoa. Potilaista 70% oli miehiä. Kielekerekonstruktioleikkaus suoritettiin keskimäärin 63,9 vuoden iässä ja munuaissiirteen saannista kielekerekonstruktioon oli kulunut keskimäärin 16,5 vuotta. Komplikaatioita esiintyi yhdeksässä leikkauksessa (69,2 %). Yleisimmät komplikaatiot olivat pidentynyt haavan paraneminen ja hematooman muodostuminen. Operoiduista kielekkeistä 10 tuli vitaaleiksi ja yksi menetettiin välittömästi leikkauksen jälkeen. Onnistumisprosentti kielekerekonstruktioleikkauksissa oli 90,9 %. Huolimatta immunosuppressiivisesta lääkityksestä ja monisairastavuudesta, kielekerekonstruktioleikkausta voidaan pitää varteen otettavana hoitotoimenpiteenä hoidettaessa elinsiirtopotilaiden kudospuutoksia, esimerkiksi radikaalimman tuumorinpoiston seurauksena. Korkeampi komplikaatioiden esiintyminen ja hieman alhaisempi onnistumisprosentti verrattuna terveeseen väestöön vaatii onnistuneeseen lopputulokseen pääsemiseksi huolellisen pre-operatiivisen suunnittelun ja potilasvalinnan.

Aphasia is a linguistic-cognitive disorder that impedes the understanding and production of speech and is often accompanied by disorders in non-linguistic cognitive functioning, such as working memory (WM). WM has a key role in supporting on-going linguistic processing. Earlier research shows that the impairments caused by aphasia can be alleviated with speech therapy but it is still unclear which amount of therapy is most effective, at which stage of the illness and with which intensity. Some research suggests that greater amount of therapy within a shorter time span yields greater outcome. However, research findings on the matter are difficult to synthesize as the definition of ‘intensity’ varies across studies. Language Enrichment Therapy (LET) is a systemic and developmental therapy programme for aphasia rehabilitation. LET aims to restore linguistic-cognitive functioning. LET also enables rehabilitation of working memory with “brain-jogging”. As there is hardly any prior research on the LET system, the aim of this thesis is to investigate its effectiveness as an intensive aphasia therapy programme and the role of working memory in rehabilitation and, further, to identify possible background factors predicting rehabilitation outcome. The data for this thesis was collected for a research project between 1987 and 2010. The data consists of 24 persons with aphasia (PWA) who suffered a first-time stroke and whose time post-onset at baseline was 2 to 8 months. Linguistic functioning was assessed six times within the research frame with Tsvetkova’s Speech Dynamics Test, Western Aphasia Battery and the Token test. The data was analysed statistically using Friedman’s test to analyse the change in understanding and producing speech, linear regression to analyse possible factors predicting outcome and linear correlation to analyse the connection between working memory and rehabilitation outcome. The findings show that intensive rehabilitation with the LET system improves the understanding and production of speech with PWA. LET is the most effective in ameliorating speech understanding for those PWA with greater impairment and lesser time post-onset. No factors predicting the outcome of speech production were found which might be due to the developmental nature of the LET system in which rehabilitation of understanding always precedes that of production. WM had no predictive value for rehabilitation outcome. These findings must be interpreted with caution but can still be used for clinical decision making.