Browsing by Subject "error"

Patients with inflammatory bowel disease (IBD) are at increased risk for developing symptomatic Clostridium difficile infection (CDI) with worse clinical outcomes, including mortality, as compared with the general population. IBD-patients are also more susceptible to have recurrences of CDI. At present, predisposing factors for CDI in IBD-patients are poorly established. To characterize IBD-related CDI, a retrospective cohort from HUS register was gathered. Patient characteristics were compared with two control groups: IBD-patients with CDI and CDI-patients. According to our results, there was no statistically significant difference in mortality rate between IBD- and CDI-patients in contrary to previous reports. We detected corticosteroid consumption in IBD patients with CDI to be greater than in patient with IBD alone. It could be considered as a risk factor for CDI. Clarifying risk factors for CDI could lead to better understanding of optimal treatment for CDI in IBD patients.

Detta arbete är en litteraturstudie vars syfte är att undersöka vetenskapliga artiklar för att ta reda på hur D-vitamin påverkar parodontala vävnaden och om det finns belägg för att D-vitamin har en positiv effekt på parodontala hälsan. D-vitamin är ett prohormon som reglerar immunförsvaret och kroppens absorption av kalcium och fosfor. Parodontit är en kronisk inflammatorisk sjukdom som bryter ner tänders stödjevävnad samt käkarnas alveolarben och ger upphov till tandlossning. Denna studie letar i den vetenskapliga litteraturen om det finns kausalitets samband mellan D-vitaminbrist och parodontit eftersom båda tillstånden är skelettala och inflammatoriska sjukdomar. Både parodontit och D-vitaminbrist är vanligt förekommande i den finska befolkningen. Detta arbete är baserat på litteratursökning i PubMed, Melinda, Cochrane Central Register of Controlled Trials, Cochrane Database of Systematic Reviews och internet hemsidan terveysportti.fi. Litteraturgranskningens resultat är att sambandet mellan D-vitamin halten i serum och parodontal infektion är svag. Populations studier visar att D-vitamin brist har försumbar gynnsam effekt på parodontal infektion. Däremot har D-vitamin i teorin positiv effekt på alveolarbenets mineraldensitet och immunförsvar. Denna studie visar att D-vitaminbrist kan vara orsaken till ett svagt parodontologiskt behandlingssvar om andra starkare parodontologiska riskfaktorer är uteslutna.

Detta arbete är en litteraturstudie vars syfte är att undersöka vetenskapliga artiklar för att ta reda på hur D-vitamin påverkar parodontala vävnaden och om det finns belägg för att D-vitamin har en positiv effekt på parodontala hälsan. D-vitamin är ett prohormon som reglerar immunförsvaret och kroppens absorption av kalcium och fosfor. Parodontit är en kronisk inflammatorisk sjukdom som bryter ner tänders stödjevävnad samt käkarnas alveolarben och ger upphov till tandlossning. Denna studie letar i den vetenskapliga litteraturen om det finns kausalitets samband mellan D-vitaminbrist och parodontit eftersom båda tillstånden är skelettala och inflammatoriska sjukdomar. Både parodontit och D-vitaminbrist är vanligt förekommande i den finska befolkningen. Detta arbete är baserat på litteratursökning i PubMed, Melinda, Cochrane Central Register of Controlled Trials, Cochrane Database of Systematic Reviews och internet hemsidan terveysportti.fi. Litteraturgranskningens resultat är att sambandet mellan D-vitamin halten i serum och parodontal infektion är svag. Populations studier visar att D-vitamin brist har försumbar gynnsam effekt på parodontal infektion. Däremot har D-vitamin i teorin positiv effekt på alveolarbenets mineraldensitet och immunförsvar. Denna studie visar att D-vitaminbrist kan vara orsaken till ett svagt parodontologiskt behandlingssvar om andra starkare parodontologiska riskfaktorer är uteslutna.

Detta arbete är en litteraturstudie vars syfte är att undersöka vetenskapliga artiklar för att ta reda på hur D-vitamin påverkar parodontala vävnaden och om det finns belägg för att D-vitamin har en positiv effekt på parodontala hälsan. D-vitamin är ett prohormon som reglerar immunförsvaret och kroppens absorption av kalcium och fosfor. Parodontit är en kronisk inflammatorisk sjukdom som bryter ner tänders stödjevävnad samt käkarnas alveolarben och ger upphov till tandlossning. Denna studie letar i den vetenskapliga litteraturen om det finns kausalitets samband mellan D-vitaminbrist och parodontit eftersom båda tillstånden är skelettala och inflammatoriska sjukdomar. Både parodontit och D-vitaminbrist är vanligt förekommande i den finska befolkningen. Detta arbete är baserat på litteratursökning i PubMed, Melinda, Cochrane Central Register of Controlled Trials, Cochrane Database of Systematic Reviews och internet hemsidan terveysportti.fi. Litteraturgranskningens resultat är att sambandet mellan D-vitamin halten i serum och parodontal infektion är svag. Populations studier visar att D-vitamin brist har försumbar gynnsam effekt på parodontal infektion. Däremot har D-vitamin i teorin positiv effekt på alveolarbenets mineraldensitet och immunförsvar. Denna studie visar att D-vitaminbrist kan vara orsaken till ett svagt parodontologiskt behandlingssvar om andra starkare parodontologiska riskfaktorer är uteslutna.

Sydän- ja verisuonisairauksien syntyyn vaikuttavat sekä ympäristötekijät että perimä. EKG kuvaa sydämen sähköistä toimintaa. Mitattaviin osiin jaetun EKG:n rinnalla sydänperäiseen äkkikuolleisuuteen vaikuttavien geenitekijöiden tunnistaminen mahdollistaisi riskipotilaiden tunnistamisen ennen vakavia sydänperäisiä häiriöitä sekä ennaltaehkäisevän lääketieteellisen hoidon kohdentamisen. Tässä kandidaattipolymorfismitutkimuksessa selvitettiin onko sydämen toimintaan osallistuvien beeta1 – ja beeta2 –adrenoreseptorien (ADRB1 ja ADRB2) tai angiotensiinikonvertaasientsyymin (ACE) geenien keskeisillä polymorfismeilla vaikutusta EKG:n piirteisiin. Potilasaineistona oli GENRES-tutkimukseen osallistuneet verenpainetautia sairastavat miehet (n=186). Polymorfismien vaikutusta QT-aikaan ja T-aallon muodostumiseen etsittiin nelivaiheisella lineaarisella regressiomallilla. Analyysien keskeisimpinä tuloksina havaittiin tilastollisesti merkitsevä ADRB1 Gly49 –alleelin QT-aikaa lyhentävä vaikutus ja ADRB1 Gly389 –alleelin QT-aikaa pidentävä vaikutus. ADRB2 Gly16Arg- ja Gln27Glu-vaihteluiden yhteys T-aallon muodostumiseen jäi olemattomaksi tai heikoksi. ACE I/D:n deleetio-polymorfismi viittaa tutkimuksen perusteella T-aallon muutoksiin, jotka ovat yhdistettävissä lisääntyneeseen äkilliseen sydänperäiseen kuolleisuuteen. Tämän tutkielman havainnot viittaavat siis useampiin mahdollisiin polymorfismien ja EKG-muuttujien välisiin yhteyksiin ja kannustavat tarkempiin jatkotutkimuksiin yhteyden kliinisen merkityksen arvioimiseksi.

Sydän- ja verisuonisairauksien syntyyn vaikuttavat sekä ympäristötekijät että perimä. EKG kuvaa sydämen sähköistä toimintaa. Mitattaviin osiin jaetun EKG:n rinnalla sydänperäiseen äkkikuolleisuuteen vaikuttavien geenitekijöiden tunnistaminen mahdollistaisi riskipotilaiden tunnistamisen ennen vakavia sydänperäisiä häiriöitä sekä ennaltaehkäisevän lääketieteellisen hoidon kohdentamisen. Tässä kandidaattipolymorfismitutkimuksessa selvitettiin onko sydämen toimintaan osallistuvien beeta1 – ja beeta2 –adrenoreseptorien (ADRB1 ja ADRB2) tai angiotensiinikonvertaasientsyymin (ACE) geenien keskeisillä polymorfismeilla vaikutusta EKG:n piirteisiin. Potilasaineistona oli GENRES-tutkimukseen osallistuneet verenpainetautia sairastavat miehet (n=186). Polymorfismien vaikutusta QT-aikaan ja T-aallon muodostumiseen etsittiin nelivaiheisella lineaarisella regressiomallilla. Analyysien keskeisimpinä tuloksina havaittiin tilastollisesti merkitsevä ADRB1 Gly49 –alleelin QT-aikaa lyhentävä vaikutus ja ADRB1 Gly389 –alleelin QT-aikaa pidentävä vaikutus. ADRB2 Gly16Arg- ja Gln27Glu-vaihteluiden yhteys T-aallon muodostumiseen jäi olemattomaksi tai heikoksi. ACE I/D:n deleetio-polymorfismi viittaa tutkimuksen perusteella T-aallon muutoksiin, jotka ovat yhdistettävissä lisääntyneeseen äkilliseen sydänperäiseen kuolleisuuteen. Tämän tutkielman havainnot viittaavat siis useampiin mahdollisiin polymorfismien ja EKG-muuttujien välisiin yhteyksiin ja kannustavat tarkempiin jatkotutkimuksiin yhteyden kliinisen merkityksen arvioimiseksi.

Kroonisten alaraajahaavojen erotusdiagnostiikka on haastavaa. Martorellin haava on epätyypillinen, krooninen alaraajahaava. Martorellin haava on vaikeasti diagnosoitava, nopeasti etenevä ja kokoonsa nähden hyvin kivulias. Sijainti on usein pohkeen ulkosivulla tai takana, tai akillesjänteen päällä. Lähes kaikilla potilailla on verenpainetauti, yli puolella diabetes, ja noin puolella valtimotauti. Verenpainetauti on tärkein riskitekijä, mutta Martorellin haava voi tulla myös ilman korkeaa verenpainetta. Martorellin haavan taustalla on paikallinen ihonalainen iskeeminen arterioloskleroosi. Aikainen oikea diagnoosi olisi Martorellin haavapotilailla tärkeää oikean hoitomuodon valinnan kannalta, sekä myös haavan poikkeavan voimakkaan kivuliaisuuden takia. Diagnoosi perustuu tyypilliseen anamneesiin, kliiniseen kuvaan ja ihokoepalaan haavasta. Kliinisessä työssä on huomattu, että Martorellin haavoissa on usein kapea punareunus, jota ei ole aiemmin tutkittu, eikä Martorellin haavan riskitekijöistä ole tutkimusta suomalaisilla potilailla. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää suomalaisten potilaiden Martorellin haavan riskitekijöitä, punareunuksen esiintyvyyttä ja eri hoitomuotojen tuloksia. Aineistoi koostui 10 suomalaisesta Martorellin haavapotilaasta. Aineisto analysoitiin takautuvasti sairaskertomuksista ja haavavalokuvista. Yksittäisiä potilaita ei tunnistettu. Riskitekijät olivat hyvin samantyyppisiä kuin aiemmissa tutkimuksissa, paitsi ääreisvaltimotauti esiintyi harvemmin, sekä kipu oli lievempää. Punareunus löytyi haavoista 90% potilailta, mikä olikin tutkimuksen tärkein, uusi tutkimustulos. Punareunus voi parantaa Martorellin haavan diagnoosin osuvuutta, ja voidaan paremmin välttää erheelliset diagnoosit. Nopeammalla oikealla diagnoosilla saadaan oikea hoito aloitettua nopeammin. Tämä säästää terveydenhuollon resursseja, ja potilas pääsee kivuista nopeammin eroon.

Kroonisten alaraajahaavojen erotusdiagnostiikka on haastavaa. Martorellin haava on epätyypillinen, krooninen alaraajahaava. Martorellin haava on vaikeasti diagnosoitava, nopeasti etenevä ja kokoonsa nähden hyvin kivulias. Sijainti on usein pohkeen ulkosivulla tai takana, tai akillesjänteen päällä. Lähes kaikilla potilailla on verenpainetauti, yli puolella diabetes, ja noin puolella valtimotauti. Verenpainetauti on tärkein riskitekijä, mutta Martorellin haava voi tulla myös ilman korkeaa verenpainetta. Martorellin haavan taustalla on paikallinen ihonalainen iskeeminen arterioloskleroosi. Aikainen oikea diagnoosi olisi Martorellin haavapotilailla tärkeää oikean hoitomuodon valinnan kannalta, sekä myös haavan poikkeavan voimakkaan kivuliaisuuden takia. Diagnoosi perustuu tyypilliseen anamneesiin, kliiniseen kuvaan ja ihokoepalaan haavasta. Kliinisessä työssä on huomattu, että Martorellin haavoissa on usein kapea punareunus, jota ei ole aiemmin tutkittu, eikä Martorellin haavan riskitekijöistä ole tutkimusta suomalaisilla potilailla. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää suomalaisten potilaiden Martorellin haavan riskitekijöitä, punareunuksen esiintyvyyttä ja eri hoitomuotojen tuloksia. Aineistoi koostui 10 suomalaisesta Martorellin haavapotilaasta. Aineisto analysoitiin takautuvasti sairaskertomuksista ja haavavalokuvista. Yksittäisiä potilaita ei tunnistettu. Riskitekijät olivat hyvin samantyyppisiä kuin aiemmissa tutkimuksissa, paitsi ääreisvaltimotauti esiintyi harvemmin, sekä kipu oli lievempää. Punareunus löytyi haavoista 90% potilailta, mikä olikin tutkimuksen tärkein, uusi tutkimustulos. Punareunus voi parantaa Martorellin haavan diagnoosin osuvuutta, ja voidaan paremmin välttää erheelliset diagnoosit. Nopeammalla oikealla diagnoosilla saadaan oikea hoito aloitettua nopeammin. Tämä säästää terveydenhuollon resursseja, ja potilas pääsee kivuista nopeammin eroon.

Kalsitoniinigeeniin liittyvä peptidi (CGRP) on vasodilatoiva neuropeptidi, jonka α-muodolla uskotaan olevan keskeinen rooli migreenin patofysiologiassa. α-muotoa koodaa kromosomissa 11 sijaitseva calcitonin-related polypeptide alpha (CALCA) -geeni. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli erotella laajasta sukututkimusaineistosta pieni joukko potentiaalisia migreenisukuja molekyyligeneettisiin tutkimuksiin, joissa selvitetään liittyykö CALCA-geeni migreeniin näissä perheissä. Tutkimukseen valittiin 105 migreenisukua, joissa yhteensä 1421 henkilöä sairastaa migreeniä. Potilaiden täyttämien kyselylomakkeiden avulla kerättyä tietoa analysoitiin tilastollisesti. Sukuja eroteltiin toisistaan migreenidiagnoosien ja sairauden kliinisten piirteiden perusteella. Tällä tavalla pyrittiin löytämään migreenin erilaisia alatyyppejä edustavia sukuja, joista lupaavimmat valittiin CALCA-geeniin liittyviin jatkotutkimuksiin. Aikaisempien tutkimustulosten valossa CALCA-geenin geneettisiä variantteja päätettiin lähteä etsimään ensisijaisesti voimakkaasta päänsärystä kärsivistä suvuista. Jatkotutkimuksiin valittiin kymmenen sukua, joissa auratonta migreeniä sairastetaan eniten suhteessa auralliseen migreeniin. Lisäksi päänsäryn piirteiden ja aurattoman migreenin IHS-kriteerien perusteella laskettujen IHS-pisteiden avulla jatkotutkimuksiin valikoitui kuusi voimakkaasta päänsärystä kärsivää sukua. Aineistosta löydettiin myös viisi sukua, joissa sairastetaan voimakasta monioireista migreeniä. Näistä suvuista voidaan toissijaisesti lähteä etsimään migreenille altistavia geneettisiä variantteja.

Molaari-inkisiivihypomineralisaatio on kiilteen kehityshäiriö, jossa yhden tai useamman ensimmäisen pysyvän poskihampaan ja mahdollisesti etuhampaiden kiilteessä on läpikuultamattomia vaaleita, kellertäviä tai ruskeita alueita. Kiille on normaalin paksuista, mutta sen mineraalipitoisuus on normaalia alempi. Tämä johtaa kyseisten hampaiden lisääntyneeseen kipuherkkyyteen ja alttiuteen vihlonnalle sekä tiettyjen paikkamateriaalien heikompaan pysyvyyteen. Hypomineralisoitunut kiille on vähemmän kovaa kuin normaalisti ja voi myös lohjeta hampaan puhkeamisen jälkeen. Molaari-inkisiivihypomineralisaatio on tunnistettu 1970-luvulla ja määritelty EAPD:n (European Association of Pediatric Dentistry) toimesta 2001. Molaari-inkisiivihypomineralisaatio voidaan jaotella lievään, keskivaikeaan ja vaikeaan muotoon. Molaari-inkisiivihypomineralisaation prevalenssi vaihtelee tutkielman aineistossa välillä 0,48%-29,7%. Molaari-inkisiivihypomineralisaatio johtuu virheistä amelogeneesin eli kiilteen kehityksen kypsymisvaiheessa, jolloin ameloblastien tuottama proteiinimuotti ei korvaudukaan tavalliseen tapaan täysin säännöllisen kiderakenteen muodostavilla mineraaleilla. Tämä häiriö on etiologialtaan monitekijäinen, ja taustalla voi olla varhaislapsuuden sairastamista tai ympäristötekijöitä. Molaari-inkisiivihypomineralisaatiohampaiden hoidossa on erityisen tärkeää keskittyä varhaiseen ennaltaehkäisevään hoitoon ja tiheään seurantaan, jolloin vakavammat ongelmat voidaan usein välttää. Korjaavassa hoidossa on hyvä huomioida riittävä kivunlievitys paikallispuuduttein ja sedaatiota ja psykologisia keinoja hyödyntäen. Restauraatiomateriaalin valinta riippuu potilaan iästä, yhteistyökyvystä ja vaurion laajuudesta, mutta lasi-ionomeerit soveltuvat hyvin ainakin väliaikaiseksi paikkamateriaaliksi teräskruunutuksen sekä laboratoriovalmisteisten kultavalutäytteiden ja keraamisten tai komposiittikruunujen ollessa hyviä vaihtoehtoja pysyvämpään restauraatioon. Yhdistelmämuovipaikkauksessa ei saavuteta riittävää sidoslujuutta kiilteen poikkeavan rakenteen ja kemiallisen koostumuksen vuoksi. Molaari-inkisiivihypomineralisaation prevalenssista, etiologiasta ja hoidosta tarvitaan vielä huolellisesti suunniteltuja ja toteutettuja tutkimuksia riittävällä otoskoolla, joissa käytetään yhteisiä diagnostisia kriteerejä vertailukelpoisuuden mahdollistamiseksi.