Browsing by Title

Bakgrund: Endarterektomi för patienter med karotisstenos (CEA) är ett ingrepp som används för att förebygga återfall av stroke som anses vara sannolikt orsakat av karotiskärlens ateroskleros. CEA förbättrar prognosen åtminstone hos symptomgivande patienter med karotisstenos, medan hos patienter med icke-symptomgivande stenos är nyttan oklarare och speciellt dessa individer skulle gynnas av bättre patientselektion. Metoder: En systematisk litteraturöversikt utfördes för att klargöra den nuvarande situationen angående blodbaserade biomarkörer för symptomgivande karotisstenos. En tvärsnittsstudie utfördes för att undersöka om symptomgivande karotisstenos associerar med flera redan kända hjärt- och kärlsjukdomsbiomarkörer. Biomarkörsanalysen utfördes med hjälp av en antikropp-baserad analysteknik, som kan upptäcka flera olika analyter samtidigt, med patientmaterialet från HeCES-1-projektet. Resultat: I litteraturöversikten genomgicks 19361 publikationer, av vilka 84 accepterades till översikten. 81 var tvärsnitts- eller fall-kontrollstudier och 3 var prospektiva studier. I vår egen analys visade FS (Follistatin), DECR1 (2,4-dienoyl-CoA), ARP (Agouti-related protein), samt LEP (Leptin) signifikant skillnad bland symptomgivande och icke-symptomgivande patienter, men skillnaderna kvarblev inte signifikanta efter korrigering för multipla jämförelser. Diskussion: De mesta studierna i litteraturöversikten hade små patientmängder och en studiedesign med ökad biasrisk. Prokoagulativa trombosyters relativa mängd och CagA-positivitet hade riskbedömningsnytta i de prospektiva studierna. En blodbaserad biomarkör som är passande för klinisk användning har inte ännu hittats. I vår analys hittades inte heller en passlig biomarkör för bättre patientselektion för operativ vård av karotisstenos.

Tämän työn tavoitteena oli tutkia oikeuslääketieteellisen kuolemansyyn selvityksiin perustuvaa aineistoa oksikodonin osalta vuosilta 2016–2018. Erityisesti haluttiin tarkastella, millainen on tyypillinen oksikodonimyrkytykseen kuollut vainaja, ja voidaanko veren oksikodonipitoisuuksien keskiarvojen perusteella päätellä myrkytykseen johtavaa oksikodonipitoisuuden raja-arvoa. Aineistona tutkimuksessa toimi oikeuslääketieteellinen dokumentaatio, johon oli otettu mukaan sellaiset oikeuslääketieteelliseen kuolemansyynselvitykseen ohjautuneet kuolemantapaukset, joissa vainajan verestä oli saatu kvantitatiivinen, vastausrajan ylittävä tulos oksikodonille. Vuosina 2016–2018 oksikodonia todettiin oikeuskemiallisesi tutkittujen vainajien verinäytteissä yhteensä 743 tapauksessa. Näistä 99 tapauksessa oksikodoni oli mainittu kuolinsyyssä ja 63 tapauksessa oksikodoni oli myrkytyskuoleman tärkein löydös. Tyypillinen oksikodonimyrkytykseen kuollut oli 47-vuotias mies. Merkittävä osa myrkytyksistä oli sekamyrkytyksiä, joissa alkoholi, bentsodiatsepiinit ja antidepressantit olivat tyypillisiä löydöksiä. Lääkkeiden/päihteiden väärinkäyttäjät olivat yliedustettuina oksikodonin aiheuttamissa myrkytyksissä. Noin 46 %:ssa tapauksista, joissa oksikodoni oli tärkein toksikologinen löydös, kyseessä oli päihteiden väärinkäyttäjä. Väärinkäyttäjäkuolemista merkittävä osa oli tapaturmaisia myrkytyksiä. Myös itsemurhissa oksikodonimyrkytysten osuus oli merkittävä, mitä mahdollisesti selitti itsemurhien lisääntyminen Suomessa vuosina 2016–2017 sekä vuosittain kirjoitettujen oksikodonireseptien määrän tasainen nousu. Väärinkäyttäjien osalta oksikodonin pitoisuuskeskiarvot olivat hyvin linjassa kansainvälisten tutkimusten kanssa. Itsemurhissa puolestaan havaittiin väärinkäyttäjäkuolemia korkeampia oksikodonipitoisuuksia, mikä lähinnä kertoi tarkoituksesta ottaa hengenvaarallinen annos. Alkoholin havaittiin olevan yhteydessä matalampiin oksikodonipitoisuuksiin väärinkäyttöön liittyvissä myrkytyskuolemissa, kun taas bentsodiatsepiineilla ei niinkään ollut vaikutusta oksikodonin pitoisuustasoon. Tämän tutkimuksen perusteella ei voitu tehdä päätelmiä kuolemaan johtavan oksikodonipitoisuuden raja-arvosta opioideihin muodostuvan yksilöllisen toleranssin vuoksi.

Striatumin osuutta ruokahalun säätelyn ja huumeiden käytön neurobiologiassa on tutkittu paljon, mutta striatumin pohjalla sijaitseva olfactory tubercle on jäänyt vähemmälle huomiolle. Myös asetyylikoliinijärjestelmän merkitystä ruokahalun säätelyssä on selvitetty aikaisemmin. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on yhdistää edellä mainitut asiat ja selvittää olfactory tuberclen kolinergisten neuronien merkitystä ruokahalun säätelyssä ja huume-ehdollistumisessa. Tutkimuksessa vietiin virusvektoreilla DREADD-reseptoreja geneettisesti manipuloitujen hiirten aivojen olfactory tubercleihin. Reseptorit ohjautuivat kolinergisiin neuroneihin ja mahdollistavat neuroneiden toiminnan aktivoinnin tai hiljentämisen CNO-lääkeaineen avulla. Reseptoreiden ohjauduttua hiirille tehtiin ruokahalun säätelyn kokeet ja huumemuistikoe. Ruokahalun säätelyn kokeissa mitattiin hiirten ruoankulutusta ilman paastojaksoa ja paastojakson jälkeen. Huumemuistikokeessa mitattiin hiirten liikkeitä ehdollistettu paikkahakuisuus -menetelmää käyttäen. Ehdottomana ärsykkeenä toimi morfiini ja ehdollisena ärsykkeenä kokeessa käytettyjen laatikoiden lattiamateriaali. Kokeiden jälkeen hiirten aivot leikattiin ja värjättiin, jotta reseptorien ilmentymistä olfactory tubercleissa voitiin tutkia mikroskoopilla. Ruokahalun säätelyn kokeista saatujen tulosten perusteella olfactory tuberclessa sijaitsevat kolinergiset hermosolut eivät vaikuta ruoan kulutukseen. Huumemuistikokeen tulosten perusteella olfactory tuberclessa sijaitsevat kolinergiset hermosolut eivät vaikuta morfiinin liikeaktiivisuuteen eivätkä morfiinille herkistymiseen. Tulokset saattavat viitata ruokahalua tai huume-ehdollistumista säätelevien neuronien sijaitsevan kokonaan muualla kuin OT:ssä. Vaihtoehtoisesti OT:ssa voi olla johonkin muuhun kuin kolinergiseen järjestelmään kuuluvia ruokahalua tai huume-ehdollistumista sääteleviä neuroneita. Aineiston pienen koon takia tulokset ovat kuitenkin vain suuntaa antavia. Tulosten vahvistamiseksi aihetta on tutkittava lisää. (199 sanaa)

Evidensbaserad medicin (EBM) har alltsedan sin uppkomst genererat såväl inflytande som uppmärksamhet. En av de äldsta och främsta principerna i EBM är existensen av en evidenshierarki: optimalt kliniskt beslutsfattande kräver enligt EBM en medvetenhet om den bästa möjliga evidensen så som den definierats i evidenshierarkierna. Utgående från de ställningstaganden EBM gör gällande medicinsk teori markerar vi i denna artikel särskilt punkter där EBM:s evidenssyn tycks skapa en spänning mellan EBM och medicinsk praktik. EBM föredrar empirisk evidens i förmån för teori, och korrelation i förmån för kausalitet. För att göra hoppet mellan medicinsk forskning och klinisk medicin, där huvudintresset ligger på den enskilda patienten, antar EBM homogenitet, det vill säga att samma intervention har liknande effekt på olika människor. Som vi noterar är det dock inte klart att detta antagande på bästa möjliga sätt representerar den kausala verkligheten i klinisk medicin. Vi drar slutsatsen att den medicinska kunskapen är mångbottnad och att olika undersökningsmetoder ger olik kausal kunskap. I brist på enhetliga förklaringsmodeller gällande hur och varför kausala påståenden konfirmeras och förnekas i medicin riskerar grova verktyg som evidenshierarkierna orsaka mer skada än nytta.

Kyselytutkimus "Omstart, mitä jäi käteen?" tutkii improvisaatioteatteri speksin vaikutuksia lääkärin työhön ja elämään. Aineistona on 355 vastannutta, sekä opiskelijaa että valmistunutta lääkäriä, kaikista Suomen lääketieteellisistä tiedekunnista. Aineiston perusteella tehty analyysi osoittaa, että speksiin osallistuneet kokivat tästä monia hyötyjä mm. yhteisöllisyyden muodossa opiskeluaikana. Valmistuneet kokivat oppineen speksin avulla monia työelämän kannalta keskeisiä taitoja. Vaikka aineisto on niukahko pitkälle menevien johtopäätösten tekemiseen, vaikuttaa suuntautuminen speksin sisällä vaikuttavan erikoisalan valintaan. Tutkimus on julkaistu vertaisarvioituna alkuperäisartikkelina Duodecim-lehdessä 2014 ja on tiettävästä alallaan ainutlaatuinen uuden tutkimusaiheen avaus.

Candida-hiivoja esiintyy suusyöpäpotilaiden suun limakalvoilla muuta väestöä enemmän. Lisäksi kroonisen hyperplastisen kandidiaasin on joissain tutkimuksissa havaittu malignisoituvan herkemmin kuin leukoplakisen muutoksen, jossa kroonista Candida-infektiota ei esiinny. Selvää mekanismia kroonisen hiivainfektion ja suusyövän kehittymisen välillä ei ole toistaiseksi kuitenkaan löydetty. Eksosomit ovat kooltaan 30-100nm olevia ekstrasellulaarivesikkeleitä, joita kaikki solut tuottavat ja jotka tämän jälkeen kulkeutuvat kehon nesteisiin kuten vereen, sylkeen ja virtsaan. Eksosomeilla on useita eri tehtäviä, joista yksi tärkeimmistä ja tutkituimmista on osallistuminen solujen väliseen kommunikointiin. Tutkimuksen tavoitteena oli eristää eksosomeja C. albicans ja C. krusei -hiivoista sekä tutkia, vaikuttavatko nämä eksosomit suun levyepiteelikarsinoomasolujen (OSCC, oral squamous cell carcinoma) tai syövän mikroympäristössä esiintyvien syöpään liittyvien fibroblastien (CAF, cancer associated fibroblast) proliferaatioon in vitro. Hypoteesimme oli, että Candida-hiivoista eristetyt eksosomit lisäävät näiden solujen proliferaatiota. Tutkimukseen valittiin kaksi suuontelossa usein esiintyvää Candida-lajia, C. albicans ja C. krusei. Tutkimusta varten molempia hiivakantoja kasvatettiin aerobisissa olosuhteissa 48 tuntia, jonka jälkeen eksosomit eristettiin ultrasentrifuugauksen avulla ja eristettyjen mikrovesikkelien kokojakaumat analysoitiin NanoSight (NS3000) -laitteiston avulla. Proliferaatiokokeissa tutkittiin kuinka eri pitoisuudet Candida-eksosomeja vaikuttivat HSC-3 (aggressiivinen kielen levyepiteelisyöpäsolulinja) ja CAF -solujen (kielisyöpäkudoksen yhteydessä olevista fibroblasteista eristetty kanta) proliferaatioon in vitro. Molemmista Candida-lajeista eristetyistä vesikkeleistä yli 80 % oli kokoluokaltaan 1-100 nm sopien kokonsa puolesta eksosomeiksi. Eksosomeilla ei ollut vaikutusta HSC-3-kielisyöpäsolujen proliferaatioon 48 tunnin inkubaatioajan jälkeen. Fibroblastien (CAF) proliferaatio hidastui sitä enemmän mitä suuremman eksosomikonstentraation kanssa niitä inkuboitiin, mutta ainoastaan suurimmalla C. albicans-eksosomipitoisuudella (50 μl) proliferaation hidastuminen verrattuna kontrolliin oli merkittävää (p=0.035). Tämän tutkimuksen perusteella hypoteesimme eksosomien merkityksestä oli väärä ja Candida-hiivojen osuus suusyövässä jää edelleen avoimeksi.

Tavoitteet. Syömishäiriöt ovat vakavia mielenterveyden häiriötä ja yksi keskeinen riskitekijä syömishäiriöille voi olla koettu yksinäisyys. Yksinäisyys ja syömishäiriöoireilu ovat taas olleet yhteydessä masennusoireiluun, joka voikin toimia yksinäisyyden ja syömishäiriöoireilun yhteyttä välittävänä tekijänä. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan, onko yksinäisyys yhteydessä kohonneeseen syömishäiriöriskiin ja välittävätkö masennusoireet tätä yhteyttä korkeakouluopiskelijoilla. Koska syömishäiriöt ovat yleisempiä naisilla kuin miehillä, tarkastellaan tutkimuksessa myös sitä, löytyykö mahdollisesta yksinäisyyden ja syömishäiriöoireilun yhteydestä sukupuolieroja. Ensimmäiseksi hypoteesiksi asetettiin, että henkilöillä, jotka kokevat enemmän yksinäisyyttä, on suurempi riski sairastua syömishäiriöön. Toiseksi hypoteesiksi asetettiin, että masennusoireiden voidaan odottaa välittävän yksinäisyyden ja syömishäiriöoireilun välistä yhteyttä. Kolmanneksi hypoteesiksi asetettiin, että yksinäisyyden ja syömishäiriöoireilun välisen yhteyden voidaan odottaa olevan voimakkaampi naisilla. Menetelmät. Tutkimuksessa käytettiin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vuoden 2021 korkeakouluopiskelijoiden terveys- ja hyvinvointitutkimuksen aineistoa. Tutkimukseen osallistui 6258 korkeakouluopiskelijaa. Arviointimenetelminä käytettiin yksinäisyyden mittaamiseen yksittäistä suoraa kysymystä ”Tunnetko itsesi yksinäiseksi?”, syömishäiriöoireilun mittaamiseen Scoff- syömishäiriöseulaa ja masennusoireiden mittaamiseen General Health Questionnaire 12:a (GHQ-12). Yksinäisyyden ja syömishäiriöoireilun yhteyttä sekä sukupuolen vaikutusta kyseiseen yhteyteen tarkasteltiin logistisen regression avulla. Masennusoireiden välittävää vaikutusta syömishäiriöoireilun ja yksinäisyyden väliseen yhteyteen tarkasteltiin kausaalisella mediaatioanalyysilla. Tulokset. Yksinäisyys oli yhteydessä korkeampaan syömishäiriöriskiin. Myös naissukupuoli oli yhteydessä korkeampaan syömishäiriöriskiin. Yksinäisyyden ja sukupuolen yhdysvaikutus ei ollut yhteydessä syömishäiriöriskiin. Masennusoireet välittivät yksinäisyyden ja syömishäiriöoireilun välistä yhteyttä. Johtopäätökset. Yksinäisyyden ja mielenterveyden väliset yhteydet ovat todennäköisesti kompleksisia ja monisuuntaisia. Yksinäisyys saattaa kuitenkin olla yksi riskitekijä syömishäiriöille korkeakouluopiskelijoilla. Masennusoireet voivat toimia merkittävänä välittävänä tekijänä yksinäisyyden ja syömishäiriöoireilun yhteydessä. Yksinäisyyteen puuttuminen ja sen ennaltaehkäisy on tärkeää syömishäiriöiden ehkäisemiseksi. Kliinisessä kontekstissa yksinäisyyden sekä masennusoireiden aiheuttama kohonnut syömishäiriöriski on tärkeää huomioida etenkin naisopiskelijoiden kohdalla erityisen kohonneen riskin vuoksi. Yksinäisyys ja masennusoireet voivat myös toimia syömishäiriöoireilua ylläpitävinä ja voimistavina tekijöinä. Tulevaisuudessa erityisesti masennuksen yksinäisyyden ja syömishäiriöiden välistä yhteyttä välittävästä vaikutuksesta olisi tärkeää tehdä pitkittäistä tutkimusta. Tutkimusta tarvitaan myös syömishäiriöiden ilmenemisestä miehillä sekä laajemmin muiden syömishäiriöiden osalta. Objectives. Eating disorders are severe mental health problems and perceived loneliness may be one of the key risk factors for eating disorders. Loneliness and eating disorders are, in turn, both related to depressive symptoms suggesting that depressive symptoms may mediate the association between loneliness and eating disorder symptoms. This study aims to investigate whether loneliness is associated with eating disorder risk and whether depressive symptoms mediate this association among higher education institute students. Because eating disorders are more prevalent in females than males, the study also explores potential gender differences in the relationship between loneliness and eating disorders. The first hypothesis is that individuals experiencing more loneliness have a higher risk of developing an eating disorder. The second hypothesis is that depressive symptoms mediate the association between loneliness and eating disorders. The third hypothesis is that the association between loneliness and eating disorders is stronger in females. Methods. The data used in the study is from the Finnish Student Health and Well-being Survey conducted by the Finnish institute for health and welfare in 2021. The sample consisted of 6258 higher education institution students. Loneliness was assessed using a single direct question, “Do you feel lonely?”, eating disorder symptoms were assessed using the General Health Questionnaire 12 (GHQ-12). Logistic regression was used to examine the association between loneliness and eating disorders as well as the influence of gender on this association. Causal mediation analysis was used to explore the mediating effect of depressive symptoms on the association between loneliness and eating disorders. Results. Loneliness was associated with a higher eating disorder risk. Female gender was also associated with a higher eating disorder risk. The interaction between loneliness and gender was not associated with eating disorder risk. Depressive symptoms mediated the association between loneliness and eating disorders. Conclusions. The connections between loneliness and mental health are likely to be complex and multidirectional. However, loneliness may serve as one of the risk factors for the onset of eating disorders among higher education institution students. Depressive symptoms can be a notable mediating factor in the relationship between loneliness and eating disorders. Addressing and preventing loneliness are important for the prevention of eating disorders. In a clinical context, it is important to consider the elevated risk of an eating disorder caused by loneliness and depressive symptoms, particularly among female students. Loneliness and depressive symptoms can also maintain and worsen eating disorder symptoms. Future research should focus on investigating the mediating effect of depression on the relationship between loneliness and eating disorders longitudinally. Research is also needed to explore the expression of eating disorders in males and eating disorders more broadly.

Aim. Research shows that personality is associated with psychological well-being. Specifically neuroticism, extraversion and conscientiousness correlate the most with different aspects of psychological well-being. However, research about the association between personality change and change in psychological well-being is scarce. This study tries to clarify whether the association between personality and psychological well-being remains while examining the change in personality and psychological well-being i.e. is personality change associated with change in psychological well-being. Methods. The data used was from MIDUS (Midlife in the U.S.) longitudinal study. The measures were conducted in three different time-points: 1995–1996, 2004 and 2014. The sample consisted of 4058 Americans from which 55.1 % was women. Multilevel modeling was used in analyzing the data. First the analyses examined how personality traits predict each of the six aspects of psychological well-being. Thereafter, the analyses examined whether the average differences in personality traits between the individuals were associated with the differences in psychological well-being between the individuals. Also, the association between personality change and change in psychological well-being was examined. Results and Conclusions. Changes in neuroticism, extraversion and conscientiousness were associated the most with change in psychological well-being. Change in openness was associated with change in autonomy, environmental mastery, purpose in life, personal growth and self-acceptance while change in agreeableness was associated with change in purpose in life, positive relations with others and personal growth. This study supports the idea that personality traits and psychological well-being are causally associated, and the previous research has not discovered this causal association yet.

Tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja kirjallisuuden sekä kysely- ja haastattelututkimuksen perusteella koostetusta julkiseen jakoon tuotetusta oppaasta. Tutkielman yleistavoitteena on lisätä tietoisuutta kehitysvammaisten suunhoidosta. Oppaan on tarkoitus toimia vanhempien/huoltajien sekä asumisyksiköiden hoitohenkilökunnan tukena kehitysvammaisen lapsen ja nuoren suunhoidossa. Kysely- ja haastattelututkimuksissa selvitettiin suunterveyteen ja -hoitoon liittyviä haasteita sekä näihin mahdollisesti löydettyjä ratkaisuja. Edeltävät koottiin suun- ja hampaiden hoitoa koskevan perustiedon ohella oppaan muotoon. Suunterveyden lisäksi selvitettiin kehitysvammaisten taustatietoja kuten ikä, diagnoosi, oheissairaudet ja lääkitykset. Lisäksi selvitettiin kehitysvammaisten lasten ja nuorten vanhempien sekä asumisyksikköjen henkilökunnan asenteita ja tietoa suunterveydestä. Kehitysvammaisilla suunhoito on erityisen vaikeaa verrattuna muuhun väestöön. Useat oheissairaudet ja lääkitykset vaikuttavat merkittävästi suunterveyteen ja suunhoidon onnistumiseen. Tulokset osoittivat, että kaikki vastaajat pitivät suunterveyttä tärkeänä ja erityisesti hoitohenkilökunnalle toivottiin aiheesta lisää koulutusta. Suunterveyden haasteina nousivat esille ienverenvuoto, hampaiden kuluminen ja reikiintyminen. Suunhoidossa ongelmia oli erityisesti kehitysvammaisen suun auki pitämisessä hampaiden pesun aikana. Tulosten perusteella kehitysvammaisten suunhoitoon tarvitaan kohdennettuja ohjeita.

TAUSTA. Päihteiden käyttö on maailmanlaajuinen ongelma. Raskauden aikana päihteille ja liitännäisongelmille altistuvat äitien lisäksi sikiöt ja syntyvät lapset. Opioidikorvaushoidolla voidaan hoitaa päihdeongelmia myös raskauden aikana. Yleisimmin käytetty korvaushoitovalmiste on buprenorfiini. Sillä on kuitenkin huomattava väärinkäyttöpotentiaali ja se on merkittävin opioidi laittomilla huumemarkkinoilla. Buprenorfiini-naloksonilla ei ole samaa väärinkäyttöriskiä, mutta sen käyttöä raskauden aikana rajoittaa vähäinen tieteellinen näyttö. Metadonia puolestaan käytetään vain vaikea-asteisessa riippuvuudessa. TAVOITTEET. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää opioidikorvaushoidon vaikutuksia naisen raskauteen ja syntyvään lapseen. Tutkimushypoteesimme mukaan buprenorfiini-naloksoni-yhdistelmävalmisteella ei olisi merkittävästi enempää vaikutusta syntyvän lapsen kasvuun kuin buprenorfiini-monoterapialla. Metadoniryhmä toimii vertailuryhmänä vaikeille tapauksille. TOTEUTUS. Tutkimus on osa laajempaa tutkimuskokonaisuutta. Nämä syventävät opinnot toteutettiin populaatiopohjaisena rekisteritutkimuksena. Aineistomme on kansainvälisesti tarkasteltuna laaja ja koostuu HUS Naistenklinikan huume-, alkoholi-, lääkkeet- poliklinikalla hoidetuista buprenorfiini-, buprenorfiini-naloksoni- tai metadoni- korvaushoitoa saaneista äideistä ja heille syntyneistä lapsista. TULOKSET. Lapset, jotka altistuvat koko sikiökauden buprenorfiinille tai buprenorfiini-naloksonille, syntyvät suhteellisen pienikokoisina, mutta saavuttavat seurannassa normaalin kasvun. Altistuminen tupakoinnille saattaa ainakin osittain selittää pienen syntymäkoon. Metadoniryhmän lasten kasvu on puolestaan kaikilta osin heikkoa, mutta erityisesti pään kasvun osalta. POHDINTA. Kun lopputulosmuuttujana on lapsen kasvu, buprenorfiini ja buprenorfiini-naloksoni ovat turvallisia korvaushoitovalmisteita raskauden aikana. Raskaudenaikaiseen korvaushoitoon voi täten suositella ensisijaisesti buprenorfiini-naloksoni-valmistetta, jolla on pienempi väärinkäyttöpotentiaali kuin buprenorfiini-monovalmisteella. Metadonia tulisi käyttää ainoastaan erityisen vaikea-asteisessa riippuvuudessa, jos mitään muita vaihtoehtoja ei ole.