Browsing by Title

Tässä tutkielmassa testataan laskennallisten, signaalin jatkuvuuteen tai synkronisuuteen perustuvien EEG-mittareiden toimivuutta hypoksis-iskeemisestä enkefalopatiasta (HIE) kärsineiden vastasyntyneiden akuutin tilan sekä ennusteen arvioinnissa. Lisäksi on tutkittu EEG-signaalin synkronisuutta mittaavan ASI-indeksin erottelukykyä terveiden ja asfyktisten lasten erottelussa. Tutkimus on toteutettu analysoimalla EEG-mittareiden arvoja suhteessa vastasyntyneiden kliiniseen enkefalopatian vaikeusasteen arvioon sekä parin vuoden sisällä tehtyyn uuteen neonatologin arvioon lapsen kehityksestä. Lisäksi HIE-potilaiden ASI-arvoja verrattiin terveiden verrokkien vastaaviin arvoihin. Jatkuvuutta mittaavista MFDFA-muuttujista havaittiin tilastollisesti merkitseviä eroja kolmessa mittarissa HIE- ja kahdessa ennusteryhmien suhteen. Ryhmien välille ei kuitenkaan löytynyt selviä raja-arvoja. ASI ei erotellut alaryhmiä, mutta toimi kiitettävästi terveiden ja HIE:stä kärsineiden erottelussa. Tutkimus tukee tuloksia ASI:n käytettävyydestä terveiden ja enkefalopatiasta kärsivien vastasyntyneiden erottelussa, mutta antaa todistetta HIE-alaryhmien välisen diagnostiikan toimivuutta vastaan. HIE:n vaikeusasteen ja ennusteryhmien erottelussa lupaavampia tuloksia antaneita MFDFA-mittareita voisi kehittää ja testata suuremmissa aineistoissa.

Nykyiset DNA:n eristämiseen ja puhdistamiseen käytetyt myrkyttömät proteiinien ulossuolausmenetelmät (protein-salting-out) ovat vielä melko aikaavieviä ja eräissä tilanteissa jopa epäluotettavia. Tämän työn tarkoituksena on kehittää luotettava ja entisiä menetelmiä nopeampi proteiinien ulossuolausmenetelmä kromosomaalisen DNA:n eristämiseksi viljellyistä ihmisen soluista (Jurkat, K562 ja U937). Tämän uuden proteiinien ulossuolausmenetelmän avulla voidaan 60 minuutissa eristää puhdasta ja suurimolekyylimassaista DNA:ta erilaisiin vaativiin sovelluksiin, kuten genomisten DNA kirjastojen valmistukseen ja niiden analyysiin. Tässä työssä kehitetty DNA:n eristysmenetelmä validoitiin tekemällä puhdistetusta DNA:sta geenikirjasto, josta vektoretti-PCR:ään perustuvalla kromosomikävelyllä eristettiin ihmisen kasvurajoitegeenin, tp53-geenin, promoottorialue, joka analysoitiin restriktioentsyymikartoituksella ja sekvennoinilla.

Aphasia is a linguistic disorder that occurs after language acquisition and can lead to difficulties with expressive and receptive language. Aphasia is most often caused by a stroke. The inability to retrieve words, also known as anomia, is the most common symptom of aphasia and it is most often assessed with object-naming tasks. It is acknowledged that in aphasia learning is fundamental aspect of the recovery process and this has led to increasing interest to study novel word learning ability in aphasia. So far, word learning ability in people with aphasia has been studied mainly in chronic stage. The aim of this study was to examine novel word learning ability in subacute aphasia using recognition and naming task and to investigate the possible connection between recognition and naming ability. Additionally, the possible connection between naming of familiar objects and new objects was investigated. The sample of this study was part of the Opi sanoja research project and included ten adults with subacute aphasia (maximum 3 months post-stroke). Participants completed a learning task on computer and their aim was to learn six pseudoword-picture pairings. The novel word learning ability of the participants was assessed using recognition and confrontation naming task. The tasks were administered on two different occasions one week apart from each other. The ability to name familiar objects was assessed using Boston Naming Test. Participants’ ability to name novel objects wasn’t correlated with their ability to recognize the novel objects. Furthermore, participants’ ability to name familiar objects didn’t correlate with the ability to name novel objects. However, there was considerable inter-individual variability in learning performance. Some of the participants were able to recognize novel objects at the statistically significant level immediately after the learning task and one week later. However, some of the participant’s couldn’t recognize the objects either immediately after the learning task or one week later. At the group level participants’ performance on the novel object naming task was poor and was virtually at floor. However, consideration of individual participant results revealed that one of the participants was able to name some of the novel objects correctly. Based on the results, people in subacute aphasia recognize novel targets better than name them. The results are in line with previous studies that have investigated ability to learn new words in chronic aphasia and support the initial evidence that people with subacute aphasia can learn novel words. The findings of this study also provide preliminary understanding of the ability to name novel objects in subacute aphasia.

Background. Aphasia refers to a disability in the processing of linguistic information. It is most typically due to a stroke. Aphasia impairs a person's ability to understand, produce and use language. Recovery from aphasia is generally divided into three main stages: acute, subacute and chronic. So far, the ability to learn new words in aphasia has only been studied in chronic aphasia. Learning new words is a complex process. In natural language learning, the relationship between a word and its meaning is often not unambiguous, but the words and their possible meanings are numerous, and the connections are complex. The learning of new words can take place by hearing or by reading. The prerequisite for rehabilitation from aphasia is the ability to learn new things, but aphasia research typically uses familiar and everyday words. However, the use of familiar words in research makes it difficult to interpret the results. In order to assess whether a person with aphasia is able to learn new vocabulary, research must be done on a vocabulary that was not available to the person before aphasia. Objectives. The aim of this thesis is to determine, whether people with subacute aphasia can learn novel vocabulary in a situation that imitates natural language learning. This thesis also investigates how the learning ability of people with aphasia compares to the learning ability of healthy matched controls in the same task and how the matched controls learn compared to healthy young adults. Methods. The participants of the study consisted of three groups: young controls, matched controls and aphasic participants. The aphasic participants were examined at HUS Hospital District in Laakso Hospital in Helsinki and in Hyvinkää Hospital. The word learning task consisted of six 3-syllable nonwords that were practiced using a computer program. The task was to combine a spoken and written novel word with the correct novel image, choosing from two different images. Results and conclusions. Learning novel words is possible in subacute aphasia. However, there was great variability in the ability to learn between the aphasic participants. Some learned the words well, others learned some words, and some did not seem to learn the words at all. In addition, some of aphasic participants in the subacute stage were able to maintain the vocabulary they learned for at least a week after learning. Some of the aphasic participants learned the words on par with matched controls but for some the learning was significantly weaker. Both young adults and matched controls performed well on the learning task, but young adults learn the words faster than matched controls.

Uuteen neurokirurgiseen toimenpiteeseen johtava postoperatiivinen hematooma (POH) on harvinainen mutta vakava toimenpiteen jälkeinen komplikaatio, joka liittyy selvästi lisääntyneeseen morbiditeettiin ja mortaliteettiin. Kirjallisuudessa postoperatiivisten hematoomien esiintyvyys on vaihdellut eri toimenpideyksiköiden välillä, antaen keskimääräiseksi esiintyvyydeksi 1.1%-2.2%. Tutkimuksessamme on retrospektiivinen asiakirjatutkimus, tavoitteenamme oli selvittää HUS:n neurokirurgian yksikön uuteen toimenpiteeseen johtavien postoperatiivisten hematoomien esiintyvyys eri neurokirurgisissa toimenpidetyypeissä vuosina 2010-2012. POH todettiin 0.64%:lla kaikista potilaista. Kraniotomioissa POH:n esiintyvyydeksi saimme 0.55% (n=26/4726) ja spinaalikirurgiassa 1.05% (n=30/2870). Eniten postoperatiivisia vuotoja havaittiin dekompressoiduissa kraniektomioissa (7.87%) ja kranioplastioissa (3.57%). Spinaalikirurgiassa POH:n esiintyvyys oli 1.1% kaularanganalueen ja 2.1% rintaranganalueen toimenpiteissä. Postoperatiivista hypertensiota havaittiin 64%:lla kaikista POH:n saaneista potilasta ja 85%:lla kraniotomiapotilaista. Kaikista potilaista, joilla todettiin intrakraniaalinen hematooma, 41%:lla evakuaatioleikkauksen jälkeinen lopputulos oli huono (GOS 1-3) ja 22% potilaista menehtyi kuuden kuukauden seurannan aikana. Neurokirurgian haastavuudesta huolimatta postoperatiivinen hematooma on harvinainen komplikaatio, jonka ehkäisemiseksi on oleellista tunnistaa suuremman riskin toimenpidetyypit ja mahdolliset vielä tuntemattomat verenvuodon riskitekijät

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä on suurentunut riski sairastua psyykkisesti ja fyysisesti verrattuna heteroihin ja cissukupuolisiin. Terveyseroja selitetään vähemmistöstressin teorialla. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt altistuvat vähemmistöstressin kautta ylimääräiselle krooniselle stressille, jolla on epäedullisia vaikutuksia terveyteen. Vähemmistöstressin taustalla ovat sosiaaliset normit heteroseksuaalisuudesta ja cissukupuolisuudesta. Vähemmistöstressi muodostuu vaiheittain. Distaaliset stressitekijät ovat objektiivisesti stressiä aiheuttavia tilanteita tai asenteita (syrjintä, väkivalta, ennakkoluulot). Proksimaaliset stressitekijät (varuillaanolo, syrjintäkokemusten jatkuva toistuminen mielessä, identiteetin salaaminen) muodostuvat, kun vähemmistöön kuuluva alkaa ennakoida ja pelätä syrjintäkokemuksia. Proksimaaliset stressitekijät syntyvät distaalisten vaikutuksesta, mutta riippuvat lisäksi syrjityn omasta kokemuksesta. Viimeinen vaihe on yksilön itseensä kohdistama syrjintä. Vähemmistöstressi voi vaikuttaa myös ihmisiin, jotka eivät ole henkilökohtaisesti kokeneet syrjintää Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvilla on suurentunut riski masennukseen, ahdistukseen, syömishäiriöihin, kehonkuvaongelmiin, stressihäiröihin, itsetuhoisuuteen sekä itsemurhan yrityksiin. Erityisesti riski itsetuhoisuuteen on suuri. Vähemmistöillä on lisäksi suurempi riski fyysisiin sairauksiin, kuten infektioihin, astmaan sekä sydän- ja verisuonisairauksiin. Vähemmistöstressi voi näkyä terveydelle haitallisena käytöksenä, kuten päihteiden käyttönä sekä seksuaalisena riskikäyttäytymisenä. Vähemmistöstressi vaikuttaa eri tavoin eri vähemmistöryhmiin. Nuoret seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvat ovat erityisen haavoittuvia. Vähemmistöstressi koskettaa myös muita vähemmistöryhmiä (kuten etniset vähemmistöt ja vammaiset). Vähemmistöstressiä vastaan on erilaisia yksilöllisiä ja yhteisöllisiä suojakeinoja. Vähemmistöstressistä kärsiviä voidaan auttaa vähentämällä proksimaalisia stressitekijöitä, esimerkiksi tukemalla itsensä hyväksymisessä. Lisäksi tulisi vähentää distaalisia stressitekijöitä vaikuttamalla vähemmistöstressin juurisyihin yhteiskunnassa.

Haimatulehdus on melko yleinen vatsakivun aiheuttaja ja hoitoon hakeutumisen syy. Yleisimmät tunnetut aiheuttajat ovat alkoholi ja sappikivet. Taudinkuva on moninainen ja aikaisemmin se on jaettu lievään ja vaikeaan muotoon. Tämä on kuitenkin osoittautunut liian löyhäksi luokittelumuodoksi kliinisessä käytössä ja vuonna 2012 julkaistuissa päivitetyssä Atlantan luokittelussa tuli mukaan uutena luokkana keskivaikea akuutti haimatulehdus. Tämä luokka käsittää käytännössä suuren osan aikaisemman luokittelun vaikeista haimatulehduksista. Tässä tutkimuksessa on tutkittu Meilahden sairaala-alueella vuonna 2016 hoidettujen potilaiden haimatulehduksen vaikeutta vanhan ja uuden luokittelun välillä ja tarkasteltu vaikean haimatulehduksen esiintyvyyden muutosta luokitusten perusteella. Potilastiedot on haettu takautuvasti potilastietojärjestelmistä syntymäaikajärjestyksessä. Lisäksi on tarkasteltu akuutin haimatulehduksen etiologiaa ja sen muutosta alkoholin kulutuksen suhteen. Potilaita aineistoon kertyi 232, joista miehiä 142 ja naisia 90. Vaikeita haimatulehduksia uusilla kriteereillä oli 17, kun taas vanhoilla kriteereillä 80. Uuteen keskivaikeiden haimatulehdusten ryhmään siirtyi 63 potilasta aiemmasta vaikeasta ryhmästä. Etiologialtaan yleisin vaikean haimatulehduksen aiheuttaja kerätyssä aineistossa oli alkoholi (64,7%). Aikaisemmin alkoholin osuus on ollut 79,3% ja sappikivien 6,3%. Sappikivet olivat vaikeista haimatulehduksista etiologiana 16,7% tapauksista tässä aineistossa. Keskivaikeassa akuutissa haimatulehduksessa tarvitaan vähemmän invasiivisia toimia ja pitkiä tehohoitojaksoja kuin vaikeassa. Keskivaikea haimatulehdus paikallisista komplikaatioista tai ohimenevästä elinvauriosta huolimatta hoituu pääosin lievän haimatulehduksen kaltaisesti. Uudempi luokittelu on edellistä tarkempi ja ryhmät aiempaa yhtenäisempiä hoidollisesti.

Apraxia and aphasia occur frequently together. Producing speech and using other means of communication such as gesturing is challenging for persons with a severe apraxia-aphasia. Prior research concerning the recovery of persons with a severe apraxic-aphasic disorder is limited. The aim of this study was to examine the possible changes in gesturing among persons with severe apraxic-aphasic disorder between one and three years after stroke. The goal was to investigate the changes in recognizability of the gestures produced after a verbal command. Additionally, the possible effects on recognizability of the gestures by showing a picture of an object related to the gestures or a gesture model were investigated. The sample used in this study was part of the Long-term recovery from apraxia-aphasia after a left hemisphere stroke research project and included seven persons with a severe apraxic-aphasic disorder. The gesturing was assessed using The Florida Apraxia Screening Test-Revised (FAST-R) on two study occasions – after one year and after three years of stroke. The results were analyzed both qualitatively and quantitatively. The findings of this study suggest that changes in gesturing among persons with severe apraxic-aphasic disorder are possible between one and three years after stroke. However, there was much variation in the performance between the participants. The performance on gesturing after a verbal command improved in four persons and remained approximately the same in three persons. At group level the changes in gesturing after a verbal command were not statistically significant. Generally, showing a gesture model improved the recognizability of the gestures substantially more compared to showing a picture. Persons with severe apraxic-aphasic disorder can benefit from showing a picture or gesture model in gesture production, but there was considerable variation between the participants.

Aims. Examining job demands and recourses has become central to the study of occupational well-being. Two phenomena emerging from this framework, work engagement and job crafting, have been found to be linked to the well-being of employees. However, previous studies have largely overlooked the possible effects of personality on these relationships. In addition, studies examining the impact of work engagement and job crafting specifically on the well-being of physicians are scarce. The aim of this study was to examine the work engagement and job crafting of Finnish physicians, how these phenomena relate to the physicians’ well-being and whether personality traits affect these relationships. Methods. The sample (N = 2932) consisted of Finnish physicians, who had filled out the “Working Conditions and Health of Physicians” 2015 survey by The Finnish Medical Association, The National Institute for Health and Welfare and the Finnish Institute of Occupational Health. In this study, personality was assessed using the Big Five traits of the Five Factor Model and well-being with self-reported work ability, health, psychological stress and sleep symptoms. The relationships between work engagement, job crafting, personality traits and well-being were examined using linear regression. Results. Finnish physicians often felt engaged in their work but crafted their jobs only sometimes. Work engagement was consistently and fairly strongly related to better well-being, whereas for job crafting the results were mixed and the effects weak. Personality traits had hardly any effect on these relationships. Out of the Big five traits, neuroticism had the most notable effect; it somewhat weakened the connection between work engagement and well-being, was a stronger predictor than work engagement for some of the well-being indicators and added significantly to the proportion of variance explained by those models. Some weak interactions were also observed between work engagement and some personality traits, where the link between engagement and well-being differed in strength depending on the personality trait. Conclusions. These findings support previous observations that work engagement is linked to the well-being of employees. It points to the fact that besides preventing and treating burnout, the promotion of work engagement may have significant positive effects on the well-being of physicians. Regarding the role of personality traits in occupational well-being, at least neuroticism should be taken into account in future studies as a possible risk factor for the well-being of employees.

Vakavaa ja pitkäkestoista laihuushäiriötä sairastavat potilaat ovat pitkään jääneet hoidon ulkopuolelle, koska ei ole tiedetty miten heitä tulisi hoitaa. Viime aikoina asiaa on alettu tutkia. Suomenkielinen kirjallisuus aiheesta on kuitenkin erittäin vähäistä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on koota yhteen vakavaa ja pitkäkestoista laihuushäiriötä käsittelevä kirjallisuus ja tutkimustieto. Katsausta varten tehtiin systemaattinen tiedonhaku Medline –tietokannasta. Lisäksi tehtiin käsihakuja ja tunnistettiin aiheeseen liittyviä artikkeleita lähdeluetteloista sekä uutuusvalvonnasta. Vakavaa ja pitkäkestoista laihuushäiriötä sairastavat voivat parantua tai ainakin oirekuva voi helpottua. Laihuushäiriön taudinkulussa ei ole tunnistettu kohtaa, jossa hoidosta ei enää olisi apua. Tutkimusnäyttöä on psykoterapioiden, erityisesti kognitiivis-behavioraalisen psykoterapian, tehosta. Hoidossa on syytä pyrkiä elämänlaadun parantamiseen ja tämän toteutuu parhaiten nostamalla painoa ja vähentämällä syömisoireita ja muita psyykkisiä oireita. Tarvitsemme kuitenkin lisää laadukkaita satunnaistettuja vertailututkimuksia, joiden avulla voimme rakentaa potilaille laadukasta ja näyttöön perustuvaa hoitoa. Lisäksi tarvitsemme yhtenäisen määritelmän vakavalle ja pitkäkestoiselle laihuushäiriölle, jotta tutkimukset olisivat vertailukelpoisia.