Browsing by Title

Tausta. Yläleuan kasvuhäiriö eli maksillahypoplasia on yleinen dentofasiaalinen epämuodostuma halkiopotilailla, jota on perinteisesti pyritty korjaamaan pituuskasvun jälkeen ortognaattisella kirurgialla. Helsingin seudun yliopistollisen keskussairaalan (HYKS:n) huuli- ja suulakihalkiokeskuksessa (HUSUKE) ollaan yhä enemmässä määrin siirrytty hoitamaan halkioihin liittyvää maksillahypoplasiaa varhaistetulla, pituuskasvun kesken tehtävällä Le Fort I -osteotomialla, mikäli psykologiset ja/tai toiminnalliset huolenaiheet antavat tähän indikaation. Tavoitteet. Tutkimuksen ensisijaisena tavoitteena oli tarkastella minkälaisia halkiopotilaita varhaistettuun osteotomiaan valikoitui ja minkä ikäisenä toimenpide heille suoritettiin. Toissijaisena tarkoituksena oli selvittää minkälaisia välittömiä sekä viivästyneitä suuren ja pienen haitta-asteen komplikaatioita toimenpiteeseen liittyi. Aineisto ja metodit. 33 halkiopotilasta (14 tyttöä, 19 poikaa), joille suoritettiin varhaistettu osteotomia arvioitiin retrospektiivisesti. Potilaiden sukupuoli, leikkausikä, edeltävät leikkaukset ja halkiotyyppi määritettiin. Raportoidut leikkauskomplikaatiot koottiin. Tulokset. Potilaista 57,6%:lla oli todettavissa unilateraalinen ja 36,6%:lla bilateraalinen huuli-suulakihalkio. Kahdella (6.1%) potilaista oli isoloitu suulakihalkio ilman siihen liittyvää huulihalkiota. Lähes puolelle potilaista oli tehty puheenparannusleikkaus preoperatiivisesti. Keski-ikä leikattaessa oli 13-vuotta. Pojat leikattiin keskimäärin 13-vuoden ja tytöt 12-vuoden iässä. Potilaista 14 (42,4%) todettiin jonkin asteinen komplikaatio. Yhteensä 17 komplikaatiota raportoitiin. Välittömistä komplikaatioista yleisin oli yläleuan siirrettävän segmentin ei-toivottu murtuma (12.1%). Viivästyneistä komplikaatioista tavallisimmat olivat oronasaalifistelin muodostuminen (9.1%) sekä leikkaushaavan infektio (6.1%). Johtopäätökset. Varhaistetun maksillaosteotomian tarpeelle saattaa tämän tutkimuksen perusteella altistaa niin halkion laajuus, korjaustoimenpiteiden suuri määrä kuin aasialainen geeniperimä. Aiempiin tutkimuksiin verrattuna voidaan todeta, että halkiossa varhaistettuun osteotomiaan liittyy suurentunut riski leikkauskomplikaatioille verrattuna potilaisiin, joilla ei halkiota ole todettavissa.

Portahypertension aiheuttamat ruokatorven laskimolaajentumat eli esofagusvariksit ovat merkittävä vuotoriski ja näihin liittyy suuri kuolleisuus (1). Esofagusvariksvuoto on yleisin kuolemaan johtava maksakirroosin komplikaatio (2). Noin 50%:lle kirroosi potilaista kehittyy esofagusvarikset, vastaavasti vuoto tapahtuu 30-50%:lle portahypertensiopotilaista (3). Vuosittain 5-15 % potilaista saa variksvuodon. Vuodoista noin 40% loppuu spontaanisti, silti kuolleisuus vuotoon on yli 20% 6 viikon sisällä (2). Ensimmäisen vuodon jälkeinen kuolleisuus on jopa 50%, uusintavuotojen jälkeinen kuolleisuus on 30% (4). Portahypertension etiologia on useimmin maksakirroosi, jonka etiologia on vaihteleva (5). Tutkielmassa tarkasteltiin potilaita, jotka olivat käyneet gastroskopiassa vuosina 2010 – 2013 Meilahden sairaalan endoskopiayksikössä. Potilaiden portahypertension etiologiaa, hoitoa, vuotojen määrää ja kuolleisuutta tutkittiin. Tavoitteena oli määrittää hoitojen vaikuttavuutta uusintavuotojen ja eliniän ennusteeseen. Useimmin käynnin syynä oli akuutti elintoimintojen häiriö ja näistä yleisin syy oli akuutti vuoto-oire, joko verioksennus tai melenointi. Potilaille tehtiin gastroskopia, jossa yleisin toimenpide oli variksien kumilenkkiligaatio. Hoidon tukena portahypertension laskuun ja vuotojen estoon aloitettiin beetasalpaaja lääkitys 55%:lle potilaista. Uusintavuodoista 21.3% tapahtui 2 viikon sisällä toimenpiteestä. Akuutisti vuotaneista potilaita oli 65 ja heistä lähes 30% sai uusintavuodon 2 viikon sisällä. Alle 6 viikon sisällä uusintavuotoja tapahtui noin 18%:lla. Heistä lähes 70%:lla oli alkoholimaksakirroosi, myös jatkuva alkoholin käyttö korreloi vahvasti aikaiselle uusintavuodolle. Suurin osa kuoli 5 vuoden seurannan aikana. Yleisin kuolinsyy oli maksan vajaatoiminta. (197 sanaa)

Tutkielman tarkoitus oli selvittää onko vartijaimusolmuketutkimuksessa todettujen vartijaimusolmukkeiden (SLN) melanoomametastaasien pinta-alalla ennustavaa merkitystä arvioidessa todennäköisyyttä metastaasien ilmaantumiselle muihin imusolmukkeisiin kuin vartijaimusolmukkeisiin (NSLN) ja tätä kautta sille, millä kriteereillä täydentävä imusolmuke-evakuaatio (CLND) kannattaa suorittaa. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan käsiteltyjen muuttujien merkitystä ihomelanooman kokonais- ja tautivapaaseen ennusteeseen. Mikäli taudin NSLN metastasointi pystytään ennustamaan, ei potilaalle välttämättä tarvitse tehdä CLND-toimenpidettä, mihin liittyy riski vakaviin komplikaatioihin. Tutkimuksessa määritettiin 97 potilaan positiivisista SLN näytteistä suurimman metastaasin omaava SLN ja tästä määritettiin melanoomametastaasista otetun valokuvan avulla metastaasin pinta-ala käyttämällä hyödyksi ImageJ kuvankäsittelyohjelmistoa. Tilasto-analyysit suoritettiin statistiseen laskentaan ja grafiikkaan tarkoitetulla R-ympäristöllä. Aineistosta tehtiin binominaalista logistista regressioanalyysiä käyttämällä SLN melanoomametastaasin pinta-alan vaikutus NSLN melanoomametastaasin ilmaantuvuuteen ja Kaplan-Meier-metodilla vaikutus taudin kokonais- ja tautivapaaseen ennusteeseen. Tuloksien mukaan SLN melanoomametastaasin pinta-alalla ≥ 3mm² on NSLN melanoomametastasoinnin todennäköisyyttä lisäävä vaikutus (OR 5.54) ja kokonais- (p=0.019 sekä tautivapaata ennustetta (p=0.010) huonontava vaikutus.

The heart acts as a muscular pump in the hub of closed blood vascular circulatory loop to transport oxygenated blood and nutrients to various organs and collecting the deoxygenated blood back to the right ventricle for re-oxygenation in the lungs. Indigenously, the heart consists of two major cell populations; myocytes (cardiomyocytes) and non-myocytes (endothelial cells, vascular smooth muscle cells, pericytes, fibroblasts, leukocytes, pace maker cells and purkinje fibers) contributing to the structure and normal function of the heart. The presence of abundant endothelial cells, bi-directional paracrine communication between endothelial cells (ECs) and cardiomyocytes (CMCs), secretory properties of ECs regulating the heart growth, metabolism, maintaining blood vessel homeostasis and vascular tone further augments the indispensable role of cardiac ECs (Pinto, A.R. et al., 2016, Aird, W.C., 2007 and 2012). The Vascular Endothelial Growth Factors (VEGFs) and VEGF receptors (VEGFRs) play a crucial role in the development and maintenance of cardiovascular system. Previous findings have demonstrated the critical role of VEGFR1 during embryogenesis and its absence is embryonically lethal (Fong, G.H. et al., 1995; Fong, G.H. et al., 1999). Global deletion of VEGFR1 in adult mice, in turn, resulted in increased angiogenesis of various organs like heart, liver, lungs, kidney and brain (Ho, V.C. et al., 2012). However, the cell specific role (physiological and pathological) of VEGFR1 in the adult mouse heart remains unknown. In this study, I first assessed and validated the endothelial specificity of PdgfbCreERT2-Cre line in adult mice by crossing it with Td-Tomato reporter mouse line. Then we crossed PdgfbCreERT2 mice with VEGFR1 floxed mice, and after tamoxifen treatment, the recombination and deletion efficiency were analyzed in the heart. We also treated mice with AAV9-VEGF-B, which is a ligand for VEGFR1. Effects on cardiac vasculature and cardiomyocyte growth were analyzed. The findings of this thesis demonstrate that both deletion of endothelial VEGFR1 and overexpression of VEGF-B induce angiogenesis and modest cardiac hypertrophy in the heart. Mechanistically, this was mediated by activation of VEGFR2 pathway, as the effects were blocked by VEGFR2 antibody treatment. In conclusion, activation of VEGFR2 in cardiac endothelial cells by releasing its endogenous ligand VEGF from its decoy receptor VEGFR1 leads to angiogenesis and physiological cardiac hypertrophy.

Vasemman kammion vajaakehitysoireyhtymä eli HLHS on vakava synnynnäinen sydänvika. HLHS:n on osoitettu olevan osassa tapauksista perinnöllinen sairaus, mutta sairauden monimutkainen tautimekanismi on hankaloittanut geneettisen taustan selvittämistä. Uuden sukupolven sekvensointimenetelmät sekä indusoidut pluripotentit kantasolut eli iPS-solut ovat tuoneet uusia mahdollisuuksia HLHS:n tautimekanismin tutkimiseksi. Äskettäin julkaistussa tutkimuksessa havaittiin todennäköisesti haitallinen NOTCH1-geenin silmukointialueen variantti HLHS-potilaalla. Tämän tutkielman tavoitteena on kyseisen NOTCH1-geenivariantin karakterisointi, sekä variantin patogeneettisten mekanismin selvitys kyseisen HLHS-potilaan soluista tuotetun iPS-solumallin avulla. Tässä tutkielmassa iPS-soluja erilaistettiin sydänlihassoluiksi ja erilaistamisen aikana mitattiin useiden sydämen kehityksen aikaisten geenimarkkereiden ilmenemistä qPCR-menetelmällä. NOTCH1-geenin sekvensointi osoitti kyseessä olevan fenotyypiltään terveeltä isältä peritty variantti, jonka havaittiin aiheuttavan 30 emäksen deleetion RNA:ssa, mikä viittaa kyseisen variantin haitallisuuteen. iPS-solujen qPCR-analyysi ei kuitenkaan osoittanut eroavaisuutta NOTCH1-geenin ilmenemisessä. Muiden tutkittujen geenimarkkereiden osalta poikkeavuutta solulinjojen välillä havaittiin TBX5 transkriptiotekijän ilmenemisessä. Lisäksi NOTCH1-variantin karakterisoimiseksi kehitettiin metodia Notch1-reseptorin stimuloimiseksi. Tutkielmassa kuvattu iPS-solumalli tarjoaa esimerkin nykyaikaisesta menetelmästä karakterisoida löydettyjen geenivarianttien merkitystä monimutkaisesti periytyvissä sairauksissa.

Neonataalikohtaukset ovat yleisimpiä neurologisten häiriöiden ilmentymiä vastasyntyneellä. Kohtauksiin voi liittyä kliinisiä kohtausoireita, mutta ne voivat olla myös kliinisesti täysin oireettomia. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, minkälaisia taustatekijöitä HUS:n alueella hoidettujen vastasyntyneiden lasten neonataalikohtauksiin liittyy. Erityistä huomiota oli tarkoitus kiinnittää kohtausten taustalla ilmenevään etiologiaan. Tämä tutkimus on tyypiltään retrospektiivinen ja käsittää 44 potilaan potilasaineiston. Kaikilla aineiston potilailla esiintyi kohtauksia ensimmäisten 28 elinvuorokauden aikana. Vaikea asfyksia muodostui yleisimmäksi neonataalikohtausten aiheuttajaksi 47,7 % potilaista lievän/kohtalaisen asfyksian ollessa toisiksi yleinen etiologia 15,9 % potilaista. Yhteensä asfyktisia potilaita oli aineistossa 63,6 %. Muita neonataalikohtausten aiheuttajia olivat mm. aivoinfarkti ja aivoverenvuoto. Kliinisiä kohtausoireita esiintyi 47,7 % potilaista.

Synnynnäiset aineenvaihduntasairaudet ovat monipuolinen joukko erilaisia metabolisia sairauksia, jotka voidaan jakaa rasvahappoaineenvaihdunnan, aminohappoaineenvaihdunnan, orgaanisten happojen aineenvaihdunnan, ureasyklin sekä hormonitoiminnan häiriöihin. Hoitamattomina ne voivat johtaa henkeä uhkaaviin metabolisiin hätätilanteisiin tai vakaviin kehityshäiriöihin. Seulonta mahdollistaa tautien diagnostiikan jo oireettomassa vaiheessa, jolloin hoito päästään aloittamaan ajoissa. Tällä voidaan turvata lapsen henkinen ja fyysinen kehitys. Suomessa harvinaisia aineenvaihduntasairauksia alettiin seuloa 2-5 vuorokauden ikäisiltä vastasyntyneiltä kantapäästä otettavasta pisaraverinäytteestä loppuvuodesta 2014 alkaen. Seulonta käynnistyi ensin Helsingin ja Uudenmaan sekä Varsinais-Suomen sairaanhoitopiireissä laajentuen vähitellen kaikkiin sairaanhoitopiireihin. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli saada käsitys seulonnan ensimmäisistä vuosista Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä (HUS). Tutkimuksen aineisto käsittää seulontahälytykset seulonnan alusta loka-marraskuusta 2014 vuoden 2019 loppuun. Hälytyksistä (n = 313) selvitettiin hälytykseen johtanut arvo, vastasyntyneen ikä näytteenottohetkellä, syntymäpaino, raskauden kesto eli sikiöikä, sukupuoli, viive seulontanäytteen otosta tuloksen saamiseen sekä se, johtiko seulontahälytys lisäselvittelyiden myötä diagnoosiin vai oliko kyseessä niin sanottu väärä positiivinen seulontatulos. Tiedot kerättiin anonyymisti excel-taulukkoon. Seulonnassa tulleista hälytyksistä (n = 313) 9,3 % (n = 29) johti joko aineenvaihduntasairauden diagnoosiin tai pidempään seurantaan. Diagnooseja tehtiin kaikista muista tautiryhmistä paitsi orgaanisten happojen aineenvaihdunnan häiriöiden ryhmästä. Eniten vääriä positiivisia seulontahälytyksiä aiheutti koholla oleva 17- hydroksiprogesteronipitoisuus, useimmin ennenaikaisesti syntyneillä vauvoilla. Koko aineistosta 56 % (n = 175) oli ennenaikaisina syntyneiden vauvojen hälytyksiä. Seulontatulokset valmistuivat keskimäärin 6,8 vuorokauden kuluttua näytteen ottamisesta. Vastausajoissa nähtiin positiivista kehitystä, ja vuonna 2019 keskimääräinen vastausaika oli 5,6 vuorokautta.

Tämän tutkielman tarkoituksena on systemaattisen kirjallisuuskatsauksen kautta tarkastella vastasyntyneiden hengitysvaikeuksien non-invasiiviseen hoitoon liittyvää tutkimusnäyttöä. Suomessa syntyy vuosittain noin 50 000 lasta, joista 5-6 % ennenaikaisena. Täysiaikaisten ja keskosten tavallisimpia sairaalahoitoon johtavia syitä ovat hengitysvaikeudet, kuten keskosen hengitysvaikeusoireyhtymä tai täysiaikaisen ohimenevä hengitysvajaus. Hengitysvajaus johtuu keskosella keuhkojen ja hengityskeskuksen epäkypsyydestä ja täysiaikaisella syynä on usein keuhkonesteen hidas poistuminen. Hengitystä voidaan tukea joko invasiivisesti hengityskoneen avulla tai non-invasiivisin keinoin. Tämän katsauksen kannalta keskeisimpiä non-invasiivisia hengitystukimuotoja ovat nasaalinen ylipainetuki, nasaaliventilaattori ja korkeavirtausviikset. Hengityskonehoito on tehokas tapa avustaa hengitystä, mutta siihen liittyy vakavia haittoja, kuten hengitysteiden vaurioituminen, sepsis ja krooniset keuhkomuutokset. Nykysuositukset ohjaavat valitsemaan ensisijaisesti non-invasiivinen hengitystukimuodon, mikäli vastasyntyneen oma hengitys on riittävää. Non-invasiivisen tuen avulla voidaan lyhentää hengityskonehoidon kestoa käyttämällä sitä apuna koneesta vieroittumisessa tai tiettyjen potilaiden kohdalla konehoito pystytään välttämään kokonaan. Tutkimuksissa pyritään määrittämään ne potilaat, jotka kustakin hoitomuodosta hyötyvät. Tämän katsauksen tutkimukset osoittavat ylipaineen helpottavan ennenaikaisen vieroittumista hengityskonehoidosta pelkkää lisähappea paremmin. Nasaaliventilaattori vaikuttaa ylipainetta tehokkaammalta ja korkeavirtausviikset yhtä tehokkaalta hoidolta kuin ylipaine estämään hengityskoneeseen joutumista uudelleen. Keskosen hengitysvaikeusoireyhtymän ensilinjan hoidossa vastasyntyneisyyskaudella nasaaliventilaattori vaikutti ylipainetta tehokkaammalta, kun taas korkeavirtausviikset johtivat useammin hoidon epäonnistumiseen. Korkeavirtausviikset vaikuttivat soveltuvan parhaiten 30 raskausviikon jälkeen syntyneille, joiden lisähapentarve oli enintään 30 %. (194 sanaa)

Kyselytutkimus on menetelmä, joka soveltuu laajojen ihmisjoukkojen ominaisuuksien selvittämiseen. Viime vuosikymmeninä väestön vastaushalukkuus kyselyihin on kuitenkin laskenut. Tämä on johtanut huoleen siitä, heikentävätkö matalat vastausprosentit aineistosta saadun tiedon yleistettävyyttä ja luotettavuutta. Toisaalta kyselytutkimusten kustannukset ovat kasvaneet, sillä vastaajien värväämiseen joudutaan käyttämään runsaasti resursseja. Tässä tutkielmassa perehdyttiin yleisesti vastauskadon merkitykseen kyselytutkimuksissa ja kuvattiin keinoja, joilla katoon voidaan vaikuttaa tutkimuksen suunnittelussa ja tiedonkeruussa sekä sitä, miten tapahtunut kato voidaan huomioida tuloksia analysoitaessa. Tutkielmassa esiteltiin vuonna 2007 käynnistetty suomalainen kansainvälisiä adoptioita koskeva kyselytutkimushanke (FinAdo) ja tehtiin aineistosta katoanalyysi. FinAdo-tutkimuksen vastausprosentti oli kohtuullisen hyvä, 55,6 %. Katoanalyysissa verrattiin vastaamatta jättäneitä ja vastanneita toisiinsa. Ryhmät erosivat toisistaan lasten iän (p<0,001), perheiden koon (p<0,001), perheiden äidinkielen (p<0,001) ja lähtömaanosan suhteen (p<0,001). Sen sijaan sukupuolijakauma ei eronnut ryhmien välillä. FinAdo:n vastausprosenttia olisi saatettu saada korkeammaksi esimerkiksi kyselylomakkeistoa keventämällä, mutta näin olisi menetetty arvokasta tietoa. Vastausprosentti yksinään ennustaa huonosti katoharhan määrää tilastoissa. Uusia tilastollisia menetelmiä aineiston edustavuuden kuvaamiseksi kaivataan.

Objective: Fatigue is a common symptom of the acute phase of the COVID-19 disease. According to the existing literature, fatigue is also commonly experienced after the acute phase of the disease. Only one study has examined fatigue six months after the acute phase of the COVID-19 so more research on persistent fatigue after the COVID-19 disease is needed. The aim of this study was to explore whether COVID-19 patients have more fatigue six months after the acute phase of the disease compared to controls. In addition, the associations between fatigue and the level of care, duration of the hospital stay, gender, and age were examined. Methods: A total of 175 participants took part in the study. 46 (37 % women) of the COVID-19 patients were treated in the intensive care unit (ICU), 46 (67 % women) in the non-intensive ward and 41 (76 % women) did not receive hospital care. In addition, there were 42 (60 % women) healthy controls. The mean age of the participants was 54 years. Fatigue was measured with the MFI-20 which consists of five subscales: general fatigue, physical fatigue, decreased motivation, decreased activity and mental fatigue. A multivariate analysis of variance was conducted to examine the differences in fatigue between the three patient groups and controls, when the effects of age and gender and their interaction were controlled. A multivariate regression analysis was performed to investigate the association between fatigue and the duration of the hospital stay in the patients who had been hospitalized, when the effects of age and gender were controlled. Results: Participants in the ICU, ward and home groups experienced more fatigue compared to controls six months after the acute phase of the COVID-19 disease. All patient groups differed significantly from controls in general and physical fatigue and the ICU and home groups differed significantly from controls in decreased motivation and activity. There were no differences in mental fatigue between the groups. There were no differences in fatigue between participants in the ICU, ward and home groups, nor was there an association between the duration of the hospital stay and fatigue. There was a significant difference in fatigue symptom profiles between male and female participants. Gender and age also had a significant interaction effect on fatigue: the difference in the profiles for the two genders was highlighted in younger participants. Age, however, had no independent effect on fatigue. Conclusions: In line with previous studies, COVID-19 patients differed from healthy controls in fatigue. As a new finding, it was discovered that patients who had not received hospital care also had persistent fatigue after the acute phase of the COVID-19 disease. This emphasizes the need to take possible fatigue into account regardless of whether the patient was hospitalized in the acute phase of the disease. Future research should focus on identifying risk factors for fatigue experienced after the COVID-19 disease. In addition, it is important to examine how large a percentage of the patients experience clinically significant fatigue.