Browsing by Title

Objectives. One of the key factors responsible for one’s self-regulatory skills are considered to be temperament-based effortful control (EC) and higher-order executive functions (EFs). These have been shown to share some mutual neural networks and brain regions, but little is known about the connections between them. In particular, there is a lack of longer-term follow-up studies. This study examined the association between parental-assessed EC in childhood and test performance based EFs in early adolescence. In addition, the aim was to investigate the connections between sub-features of EC and EFs, and whether gender affects the relationship between them. Methods. This study consisted of 183 children and adolescents who had participated at the age of 5,5 and 12 years in the follow-up phases of the cohort study, which began in 1998. EC was assessed by The Children’s Behavior Questionnaire (CBQ) and EFs were evaluated with subtests from Developmental Neuropsychological Assessment for Children II (NEPSY-II), Trail Making Test (TMT), Conners’ Continuous Performance Test II (CPT) and Wisconsin Card Sorting Test (WCST). Results and conclusions. Higher parental-rated EC at 5,5 years of age was associated EFs at age 12, especially in tasks measuring linguistic and non-linguistic fluency and inhibitory skills (verbal and design fluency subtests from NEPSY-II). Looking at the individual subfactors of EC, the ability to maintain attentional focus (attentional focusing), the tendency to enjoy low intensity stimuli (low intensity pleasure), and the ability to suppress inappropriate responses (inhibitory control) were found to be associated with higher EFs (better performance in verbal and design fluency subtests from NEPSY-II, less perseveration errors in WCST and lower response time in CPT). In addition, some gender specific connections were found: boys’ ability to shift attention was associated with higher stimulus resolution (higher D Prime score in CPT). The results suggest that childhood temperament could be used to identify potential challenges in EFs later in early adolescence.

Tämän tutkielman kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli käydä kattavasti läpi Laser Doppler-mittaustekniikoiden käyttöä hammaslääketieteessä. Laser Doppler-tekniikoita on kahdenlaisia: Laser Doppler Flowmetry (LDF)- ja Laser Doppler Imaging (LDI)- tekniikat. LDF- mittaustekniikan etuna hammaslääketieteessä on fyysisen tekniikan pieni koko ja näin ulottuvuus suussa on LDI-kuvantamistekniikkaa parempi. LDF-tekniikalla saadaan tarkkoja numeerisia arvoja verenvirtauksesta pistemäisesti tutkittavasta kudoksesta. LDI-kuvantamistekniikka kerää pistemäisen informaation sijaan informaatiota laajemmalta alueelta ja useammasta kudoksesta samanaikaisesti. Tietokone tuottaa LDI-informaation perusteella kuvan, josta kudosperfuusiota pystytään havainnoimaan. Kirjallisuuskatsauksesta käy ilmi, että LDF-tekniikalla on tehty hammaslääketieteessä moninkertainen määrä tutkimusta LDI-tekniikkaan verrattuan. Tärkeimpänä LDF:n käyttökohteista mainittakoon hampaan vitaliteettimittaukset, jotka nykyisessä kliinisessä käytössä perustuvat lähinnä hampaan hermoston toimintaan. LDF-tekniikka vitaliteettimittauksena mittaa hampaan sisäistä verenkiertoa. LDF-vitaliteettimittaus sulkee pois potilaan subjektiiviset tuntemukset, joiden rekisteröintiin nykyiset kylmä- ja sähköärsykkemittaukset nojaavat. Tähän tutkielmaan sisältyi myös kliininen tutkimus, jossa pyrittiin selvittämään parodontiitti- ja diabetespotilaiden gingivan neurogeenisen aksonirefleksin voimakkuutta verrattuna terveeseen verrokkiryhmään. Neurogeeninen aksonirefleksi, eli ikenen hermostollinen tulehdusvaste, simuloitiin asettamalla kapsaisiiniärsyke koehenkilön ikenelle. Tulehdusvaste kuvannettiin LDI-tekniikalla. Tutkimuksessa todetaan, että parodontiitti- ja diabetespotilaiden verenvirtausvaste ikenen ärsytykselle on selkeästi heikentynyt terveeseen koehenkilöön verrattuna. Terveellä ihmisellä verenvirtaus ikenellä lisääntyy n. 177 %, kun parodontiitti- ja diabetespotilailla kudosperfuusio nousee vain 66-72 %. Tulokset viittaavat parodontiitti- ja diabetespotilaiden parodontiumin heikentyneeseen puolustusvasteeseen ulkoisia ärsykkeitä kohtaan, mikä saattaa olla osaselityksenä parodontiitin etenemiseen. Kliininen tutkimus aiheesta jatkuu professori Pentti Kemppaisen ja HLT/EHL Nina-Li Avellánin tutkimusryhmässä. Meneillään olevaa tutkimusta on esitelty alustavasti Apollonian Laserhammaslääketieteen jaoston iltaseminaarissa 9.2.2018 allekirjoittaneen HLK Suvi Hankimaan ja tämän tutkielman ohjaajan HLT, EHL Nina-Li Avellánin toimesta.

Tutkimuksen tarkoitus: Tämän tutkimuksen tarkoitus on tutkia lasi-ionomeerisementtien sidoslujuutta dentiiniin ja sidoslujuudessa tapahtuvia muutoksia 420 vuorokauden kuluessa. Tutkimuksessa perehdytään myös sidosten murtumatyyppeihin. Materiaalit ja menetelmät: 128 poistetun viisaudenhampaan dentiinipinnat sidostettiin tai esikäsiteltiin valmistajien ohjeiden mukaisesti ja täyteainepilarit vietiin dentiinin pinnalle. Täyteaineena käytettiin lasi-ionomeerisementtejä (GC Fuji IX GP fast ja Photac-Fil) ja vertailu-materiaalina yhdistelmämuovia (Filtek Supreme) kolmivaiheista sidosmenetelmää (Adper ScotchbondTM Multi-Purpose) ja itse-etsaavaa sidosainetta (Hybrid Bond) käyttäen. Puolet näytteistä testattiin sidoslujuuden suhteen vuorokauden kuluttua valmistuksesta ja puolet 420 vuorokauden säilytyksen jälkeen. Sidoslujuus testattiin kohdistamalla työntövoima täyteainepilarin tyveen. Tulokset: Lasi-ionomeerisementit hävisivät sidoslujuuden suhteen yhdistelmämuoveille. Parhaat sidoslujuusarvot saavutettiin käyttämällä kolmivaiheista sidostusmenetelmää yhdistelmämuovien yhteydessä. Heikoimmat sidoslujuusarvot mitattiin konventionaalisilla lasi-ionomeerisementeillä. Valtaosa testatuista näytteistä sijoittui kohesiivisten murtumien ja mixed-tyyppisten murtumien ryhmään. Adhesiivisia murtumia havaittiin lähinnä yhdistelmämuovien sidosten pettämisen yhteydessä. Johtopäätökset: Lasi-ionomeerisementeillä ei kyetä saavuttamaan yhtä suuria sidoslujuuksia dentiiniin kuin yhdistelmämuoveilla, mutta lasi-ionomeerien heikot sidoslujuusarvot kertovat ennemmin materiaalin hauraudesta, kuin huonosta kiinnittymisestä hammaskudokseen.

Genomiikka keskittyy geenien ja niiden ilmentymisen systemaattiseen analyysiin ja genomin tutkimus on yhdistänyt tuhansia geneettisiä alueita yleisiin sairauksiin ja ominaisuuksiin. Perimä ja ympäristötekijät vaikuttavat yhdessä sairauksien syntyyn ja siksi perinnöllisten tekijöiden tarkka tuntemus on tärkeää. Perimätiedon avulla voidaan kehittää uusia ja parantaa olemassaolevia työkaluja ennustavaan, ennaltaehkäisevään, henkilökohtaiseen ja osallistavaan lääketieteeseen (P4-lääketiede). Tässä tutkimuksessa keskityimme laskimotukosriskiin ja pyrimme arvioimaan onko jo julkaistuilla monigeenisillä riskisummilla ennustavaa arvoa suomalaisessa väestössä ja pohdimme voidaanko tietoa hyödyntää P4-lääketieteessä. Käytimme FINRISK-aineistoa, jossa oli 255 laskimotukokseen sairastuneen ja 20160 sairastumattoman näytteet ja arvioimme elinaika-analyysillä kahden monigeenisen riskisumman ennustearviota suhteessa laskimotukosriskiin. Tutkimuksen tuloksena oli, että monigeenisillä riskisummilla ei saatu lisäarvoa kun otettiin huomioon yksittäinen vaikutukseltaan voimakas mutaatio (FV Leiden -mutaatio). Kun halutaan käyttää monigeenisiä riskisummia työkaluna kliinisessä työssä pitää niiden arvo ja vaikutus tuntea tarkasti. Tutkimus osoittaa että tähän tutkimukseen valikoiduilla monigeneenisillä riskisummilla ei ole toivottua ennustearvoa suomalaisessa väestössä ja suomalaiseen väestöön paremmin sopivat monigeeniset riskisummat pitää luoda.

Autoimmuunihepatiitti eli AIH on harvinainen tulehduksellinen maksan autoimmuunitauti, jota on kahta muotoa, tyypit 1 ja 2. Tautiin voi sairastua lapsena tai aikuisena. Tyypillinen ilmaantuvuusikä on 30–50 vuotta. Ilman hoitoa AIH aiheuttaa etenevästi maksakudoksen tulehtumisen, fibrotisoitumisen ja lopulta kirrotisoitumisen. Taudin puhjetessa AIH voi oireilla tyypillisen akuutin hepatiitin tavoin tai se voi aiheuttaa hyvin epämääräisiä oireita, kuten väsymystä ja pahoinvointia. Diagnoosi tehdään laboratoriokokeiden perusteella. Transaminaasiarvot ja IgG-luokan vasta-aineiden pitoisuudet ovat usein koholla. Diagnoosi edellyttää myös positiivista tulosta tuma-, sileälihas- tai maksa- ja munuaismikrosomivasta-ainetestissä. Vasta-ainetestien perusteella määritellään myös taudin tyyppi. Maksan koepala varmistaa diagnoosin ja kertoo taudin etenemisasteesta. AIH:n hoito perustuu immunosuppressiiviseen lääkehoitoon, jonka tavoitteena on rauhoittaa tulehdusta maksassa ja estää taudin eteneminen. Pitkälle edenneessä taudissa voidaan joutua tekemään maksansiirto. Tämä tutkimus on retrospektiivinen kohorttitutkimus, jonka aineistoon on koottu kaikki AIH-diagnoosin vuoksi HUS Lastenklinikassa hoidossa olleet alle 18-vuotiaat potilaat aikaväliltä 01/2004–10/2018. Tutkielman tarkoituksena on kuvata näiden potilaiden hoito ja ennuste ja näin lisätä AIH:n tuntemusta. Potilastietojärjestelmästä kerättiin potilaiden tiedot sairauden diagnosoinnin, lääkehoidon ja hoitovasteen osalta. Aineistomme potilailla diagnosointihetkellä maksan kirroottiset muutokset olivat harvinaisia. Kaikilla potilailla (n=31, tytöt n=27) esiintyi positiivinen vaste lääkehoitoon ja keskimäärin lääkehoidon vaste oli erittäin hyvä. Noin 30 %:lla lääkehoito voitiin lopettaa kokonaan seurannan aikana. Yksikään potilaista ei joutunut maksansiirtoon alle 18-vuotiaana.

Tutkielmassa selviteltiin vuosina 2010 ja 2011 Lastenklinikalla todettujen diabetesdiagnoosien tyyppiä käyttämällä kirjallisuudesta löytyvistä kriteereistä ja niiden yhdistelmistä kehiteltyjä määritelmiä. Tietoja kerättiin 131 lapsen sairauskertomuksesta, josta poimittiin diabetekseen liittyviä laboratoriotutkimustuloksia ja sairauskertomusmerkintöjä. Kirjallisuuden perusteella kehitettiin useampi seula eri diabetestyypeille. Kaikki seuloihin tarvittavat tiedot saatiin 125 lapsesta. Näiden perusteella saatiin parhaimmillaan tyyppi 1:ksi määriteltyä vain 17 tapausta 125:stä. Tyyppi 2:ksi saatiin määriteltyä eri seuloilla muutama tapaus. MODY2-epäilyksi saatiin määriteltyä myös muutama tapaus mutta MODY3:ksi ei yhtään. Yhdestäkään ei ollut saatavilla MODY-diabeteksen varmistavaa geenitestitulosta. Yhtäkään neonataalidiabetesta tai MIDD:iä ei löydetty. Kirjallisuuden perusteella yli 99 % Suomessa todetuista lasten diabeteksista ovat tyyppiä 1, joten tässä tutkielmassa käytetyt seulat ovat olleet liian tiukkoja eivätkä varmastikaan sovi kliiniseen työhön. Tyyppi 2:ksi sopivien diabetestyyppien löytyminen tutkielman aineistosta vähintään lisää epäilyä sen lisääntyvästä trendistä myös lasten keskuudessa. MODY-diabetesepäilyjen löytyminen antaa aihetta lasten diabetesta hoitaville lääkäreille pitää tämän diabetestyypin diagnoosin mahdollisuus mielessä.

Koronaviruksen aiheuttama tauti on vaarallinen erityisesti iäkkäille ja monisairaille. Lapsilla koronavirustartunta on yleensä lieväoireinen ja merkittävä määrä tartunnan saaneista on myös oireettomia. Myös lapset voivat kuitenkin sairastua tautiin vakavasti. Yleisimmät taudin oireet lapsilla ovat kuume ja yskä. Koronavirustartuntaan liittyen lapsilla on myös kuvattu jälkitautina hyperinflammatorista oireyhtymää, joka vaatii sairaalahoitoa ja johtaa jopa puolella potilaista tehohoitoa vaativaan sydämen vajaatoimintaan. Tutkimuksemme tavoitteena oli selvittää HUS-alueen alle 18-vuotiaiden koronavirustartuntojen oirekuvaa, sairaalahoidon tarvetta, taudin komplikaatioita ja tartunnan lähteitä. Tutkimus suoritettiin retrospektiivisenä rekisteritutkimuksena käyttäen HUS-tietokantoja. Tutkimuksen perusteella yleisimmät lasten koronavirustartunnan oireet olivat kuume ja hengitystieoireet. Muita oireita esiintyi selkeästi vähemmän. Komplikaatioita esiintyi vähän ja ne olivat yleensä lieviä. Tutkimuspotilaista yksi sai komplikaationa hyperinflammatorisen oireyhtymän. Kolme lasta oli koronaviruksen aiheuttaman taudin tai sen komplikaation vuoksi sairaalahoidossa. Yksikään tutkimusaineiston potilaista ei menehtynyt tautiin. Tartunnan lähde oli valtaosalla oman perheen aikuinen. Tulokset vastasivat suurelta osin aiempia tutkimustuloksia lasten koronavirustartunnoista. Tartunnan lähteiden selkeä painottuminen aikuisiin viittaa siihen, että koulut ja päiväkodit ovat vähemmän merkittäviä viruksen leviämisen suhteen. Tutkimustulokset perustuvat pandemian alkuvaiheeseen eivätkä siten kuvasta uusien virusmuunnosten käyttäytymistä. Lisää tutkimusta tarvitaan tulosten vahvistamiseen.

Tutkielmassa tarkastellaan lasten MS-tautia HYKS-vastuualueella vuosina 1994-2015. Tutkielmassa selvitetään lasten MS-taudin esiintyvyys, taudinkuvat, käytetyt hoidot ja niiden vaikutus taudin kulkuun sekä taudin eteneminen aikuisikään siirryttäessä ja nuorella aikuisiällä. Tutkimuksen tarkoituksena on myös pohtia, olisiko MS-taudin hoitoa syytä tehostaa jo lapsuusiällä taudin etenemisen ja pahenemisvaiheiden ehkäisyä ajatellen. Kyseessä on retrospektiivinen asiakirjatutkimus. Lasten MS-taudin ilmaantuvuus HYKS-alueella yhden vuoden aikana oli 0,31 uutta tautitapausta 100 000 lasta kohden. Potilaita tutkimuksen 21 vuoden aikavälillä oli yhteensä 15. Tautimuodoista yleisin oli aaltomaisesti etenevä eli remittoiva, relapsoiva MS-tauti. Potilasaineistossa yhdellä potilaalla todettiin primaarinen progressiivinen tauti. Sekundaarisesti progressiivista taudinkuvaa ei todettu. Tutkimuksen merkitys on kuvata MS-taudin esiintyvyys, ikä- ja sukupuolijakauma sekä taudin vaikeusaste lapsuus- ja nuoruusiässä. Lisäksi tutkimuksessa arvioidaan käytettyjen hoitojen vaikutusta taudinkulkuun sekä yhdenmukaisuutta kansainvälisiin hoitosuosituksiin.

Suomessa lasten kasvua seurataan tiheästi neuvolassa ja kouluterveydenhuollossa. Lasten kasvukäyrät on viimeksi uudistettu vuosina 2010–2011 vastaamaan nykyisiä kasvutietoja ja lasten kehitystä. Kasvukäyristä on mahdollista määrittää murrosikään liittyvän kasvupyrähdyksen ajoittumista. Tiheä kasvun seuranta tarjoaa ainutlaatuiset mahdollisuudet tähän murrosiän kasvun ajoittamiseen. Tässä tutkimuksessa pyritään mallintamaan lasten kasvua polynomifunktion avulla ja määrittämään tästä edelleen murrosikään liittyvän kasvupyrähdyksen ajoittuminen. Aineistona käytetään 40 tyypin 1 diabeetikon sekä 205 lääketieteellisessä mikrobiomi-tutkimuksessa mukana olleen lapsen kasvutietoja. Erityisesti ollaan kiinnostuneita kasvupyrähdyksen alkamisajankohdasta sekä iästä huippukasvunopeuden aikaan. Mitään kultaista standardia murrosikään liittyvän kasvupyrähdyksen ajoittamiseen ei ole, mutta murrosiän ajoittamiseen on aikaisemmin käytetty sekä manuaalista määritystä että matemaattisia malleja. Tässä tutkimuksessa käytetään kahta eriasteista polynomifunktiota kasvukäyrien mallintamiseen. Polynomifunktioita verrataan keskenään sekä kumpaakin funktiota erikseen manuaalisesti tehtyyn määritykseen. Huippukasvunopeuden ajankohdaksi saatiin tytöillä aineistosta ja menetelmästä riippuen 11,53–11,95 vuotta ja pojilla 13,39–13,82 vuotta. Polynomifunktiolla saadut tulokset korreloivat hyvin keskenään. Pojilla polynomifunktioilla ja manuaalisella määrityksellä saatujen tulosten välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa. Tytöillä taas manuaalinen ja polynomifunktiolla tehty määritys eivät korreloineet yhtä hyvin keskenään. Manuaalinen määritys ei kuitenkaan ole aukoton tapa määrittää murrosikään liittyvän kasvun ajoittumista. Polynomifunktiolla tehtävä määritys helpottaisi suurempien aineistojen käsittelyä eikä olisi tekijäriippuvaista. Matemaattista kasvukäyrien mallinnusta voitaisiin tulevaisuudessa hyödyntää esimerkiksi neuvolassa ja kouluterveydenhuollon yhteydessä osana sähköisiä kasvukäyriä.

Tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) sairaaloissa hoidettujen lasten kroonisten B- ja C-hepatiittien tartuntareittejä ja tartunnan riskitekijöitä sekä selvittää, miten hepatiittien seuranta ja hoito on HUS-piirissä toteutunut. Tutkimusaineisto kerättiin retrospektiivisesti strukturoitua tiedonkeruulomaketta käyttäen HUS-piirin sairaaloiden ja HUSLAB:n arkisto- ja sairauskertomustiedostoja. Potilaiden valintakriteereinä olivat alle 16 vuoden ikä ja laboratoriotutkimuksin varmennettu krooninen B- tai C-hepatiitti vuosien 1996-2006 aikana. B-hepatiittia sairastavista lapsista 61/66 oli syntynyt Suomen ulkopuolella, ja valtaosa heidän tartunnoistaan todettiin maahantulotarkastuksen yhteydessä. C-hepatiittia sairastavista lapsista 28/40 oli syntynyt Suomessa. Maahantulotarkastus sekä päihteiden käyttöön liittyvä seulonta olivat tärkeimmät diagnoosiin johtaneet tutkimustilanteet. Antiviraalisesta lääkehoidosta hyötyi 6/13 B-hepatiittia ja 2/4 C-hepatiittia sairastavista lapsista. HUS-piirissä B-hepatiittia esiintyy lähinnä maahanmuuttajataustaisilla lapsilla. Krooninen C-hepatiitti liittyi lapsen tai hänen vanhempiensa huumeiden käyttöön. Tutkimus korostaa lasten B- ja C-hepatiitin seulonta-, seuranta- ja hoitokäytäntöjä selkeyttävän ohjeistuksen tarvetta.