Browsing by Title

Akuutin lymfoblastisen leukemian (ALL) hoito aiheuttaa monenlaisia ongelmia suun alueella. Syöpähoitojen aiheuttama kivulias mukosiitti vaikeuttaa hampaiden harjaamista, ja huonovointisuus ja ruokahalun heikkeneminen muuttavat ruokavaliota kariogeenisempaan suuntaan. Lisäksi syljeneritys vähenee. Nämä yhdessä johtavat reikiintymisriskin kohoamiseen. Tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa lasten suun terveydentilaa ennen hoitoja, hoitojen aikana ja niiden jälkeen. Tutkimuksessa selvitettiin myös, miten hammashoito toteutui. Aineiston muodostivat vuosien 2005-2008 aikana alle 10-vuotiaana ALL:an sairastuneet lapset, joita hoidettiin HYKS Lastenklinikalla. Näitä potilaita oli yhteensä 50. Potilasasiakirjoista rekisteröitiin tarvittavat tiedot sairauskertomusten perusteella. Tutkimuksemme osoitti, että 77%:lla niistä potilaista, joilla ei ollut alkutarkastuksessa kariesta, ei ollut myöskään lopputarkastuksessa kariesta. Kariesriski näyttäisi olevan niillä lapsilla pienempi, joilla ei ennen syöpähoitojen alkamista esiinny kariesta. Aineiston potilaiden hammasterveydessä ei ollut suurta eroa yleisesti suomalaislasten hammasterveyteen. Hyvä lähtötilanne suun terveydessä suojaa myös hoitojen aiheuttamilta haasteilta. Huomion arvoista on myös se, että 20%:lla potilaista alkutarkastus jäi tekemättä. Tulos suuresta tarkastamattomien osuudesta johti siihen, että epäkohtaan on jo puututtu.

Pään ja kaulan levyepiteelisyöpä on kuudenneksi yleisin syöpätyyppi maailmassa. Yli 90 % pään ja kaulan syövistä on levyepiteelikarsinoomia, jotka käsittävät suuontelon, suunielun ja kurkunpään limakalvopintoja. Perinteisesti syöpäsolujen invaasiota ja syöpälääkkeiden tehoa on tutkittu kaksiulotteisissa (2D) soluviljelmissä. 2D-soluviljelmät eivät kuitenkaan pysty jäljittelemään alkuperäisten kasvainten mikroympäristöä, koska niissä solut kasvatetaan yksikerroksisena muovin päällä ilman luonnollista yhteyttä solunulkoiseen matriksiin. Onkologian alalla on kehitetty useita kolmiulotteisia (3D) malleja, kuten sferoideja, joilla voidaan tutkia syöpäsolujen migraatiota ja invaasiota. Hiiren Engelbreth–Holm–Swarmin sarkoomasta valmistettu kaupallinen tuote, Matrigeeli, on kolmiulotteisissa malleissa laajalti käytetty tyvikalvokomponentteja sisältävä matriksi. Matrigeelin ja useiden muiden kaupallisten matriksien, kuten rotan hännästä valmistetun tyypin I kollageenin, ongelmana on kuitenkin se, että ne eivät ole ihmiskasvainkudosperäisiä. Tämän vuoksi ne eivät pysty tarkasti mallintamaan ihmisen kasvaimen todellista mikroympäristöä. Ihmisen kohdunkaulan hyvänlaatuisista kasvaimista tutkimusryhmässämme valmistettu Myogeeli on tällä hetkellä ainoa ihmiskasvainperäinen matriksi, joka on osoittautunut erittäin toimivaksi ihmiskasvainperäisten syöpäsolujen invaasion tutkimuksessa. Esimerkiksi ihmisen suusyövästä eristetyt karsinoomasolulinjat invasoituvat huomattavasti tehokkaammin Myogeelissä kuin Matrigeelissä. Tutkielmani tavoitteena oli perehtyä suusyöpää ja karsinoomasolujen invaasiotutkimista käsittelevään kirjallisuuteen, seurata ja dokumentoida tohtoriopiskelija FK Katja Tuomaisen työskentelyä hänen valmistaessaan invaasiokokeita hammaslääketieteen laitoksen tutkimuslaboratoriossa. Tutkimusaineistonamme oli suusyöpäpotilaiden ien- ja kielinäytteet. Iennäytteestä onnistuimme eristämään syöpäsoluja ja kasvattamaan niitä Myogeeli-pohjaisessa sferoidimallissa. Kielinäyte oli huonompilaatuinen ja sen käsittely oli hankala. Tutkimuksessa testasimme myös syövän kemoterapiassa käytettyä epidermaaliseen kasvutekijä-reseptoriin sitoutuvaa vasta-ainetta, setuksimabia, näiden syöpäsolujen invaasiossa. Kokeissamme emme saaneet iennäytteestä kuin muutaman onnistuneen sferoidin johtuen todennäköisesti kudoksen käsittelyssä ilmenneistä ongelmista. Myöskään tutkimamme syöpälääke, setuksimabi, ei tässä kokeessa estänyt potilasnäytteestä eristettyjen syöpäsolulinjojen invaasiota. Kolmiulotteinen Myogeeli-pohjainen sferoidimallimme on myöhemmin ollut edelleen kehityksen kohteena ja siitä on vastikään julkaistu videoartikkeli.

Spironolaktoni on synteettisesti valmistettu steroidi, joka sitoutuu mineralokortikoidi-, androgeeni- ja progesteronireseptoreihin. Androgeenireseptoreihin sitoutuessaan spironolaktoni estää androgeenien, kuten testosteronin, synteesiä ja vähentää androgeenien määrää seerumissa. Näin spironolaktoni vähentää androgeenien aiheuttamaa talin liikatuotantoa, karvatuppien laajentumista ja tukkeutumista, jotka ovat merkittävässä roolissa aknen synnyssä. Spironolaktonia on käytetty off-label-lääkkeenä naisten aknen hoidossa 1980-luvulta lähtien, mutta virallisesti aknea ei ole hyväksytty spironolaktonin käyttöaiheeksi. Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, minkälaista tutkimusnäyttöä spironolaktonin käytöstä, tehosta ja turvallisuudesta on naisten aknen hoidossa. Tutkielma toteutettiin kirjallisuuskatsauksena, ja aineisto kerättiin PubMed-tietokantahaun avulla. Kirjallisuuskatsaukseen sisällytettiin englanninkieliset artikkelit, jotka käsittelivät spironolaktonin käyttöä naisten aknen hoidossa. Satunnaistettuja kontrolloituja tutkimuksia systeemisestä spironolaktonista löytyi 2 kappaletta. Molemmissa tutkimuksessa spironolaktonia käyttäneillä potilailla todettiin paremmat hoitotulokset kuin plaseboryhmässä. Näiden lisäksi kirjallisuuskatsaukseen valikoitui 2 prospektiivista tapausseurantatutkimusta sekä 4 retrospektiivistä tapausseurantatutkimusta, joissa kaikissa systeemisestä spironolaktonista näytti olevan hyötyä aknen hoidossa. Kirjallisuuskatsauksessa selvisi, että spironolaktoni on hyvin siedetty ja turvallinen lääke aknen hoidossa. Tutkimuksissa kuukautishäiriöt olivat yleisin haittavaikutus. Haittavaikutukset olivat usein lieviä ja vähäisiä, ja johtivat harvoin lääkkeen lopettamiseen tutkimuksen aikana. Lisäksi selvisi, että alle 45-vuotiailla perusterveillä naisilla hyperkalemian riski ei ole suurentunut spironolaktonihoidon aikana. Kirjallisuuskatsauksen perusteella spironolaktonia voi suositella tehokkaana ja turvallisena vaihtoehtona aknen hoitoon naispotilaalle, kun muut hoidot eivät ole tehonneet tai eivät haittavaikutustensa vuoksi ole mahdollisia, tai jos halutaan välttää antibioottien käyttöä.

Hammaslääkärin kliininen työskentely on fyysisesti varsin kuormittavaa. Pitkään jatkuva staattinen lihaskuormitus ilmenee usein tuki- ja liikuntaelinten kipuoireina. Tässä tutkielmassa on selvitetty systemaattisen kirjallisuuskatsauksen avulla hammaslääkäreiden työperäisen kuormituksen aiheuttamia tuki- ja liikuntaelinten oireita, niiden jakautumista sekä yleisyyttä. Hakukysymys muotoiltiin Patient Intervention/Exposure Control/Comparison Outcome eli PICO- mallin avulla. Tiedonhaku suoritettiin MEDLINE-tietokannasta. 160 hakukohdetta käsiteltiin ja seulottiin Preferred Reporting Items for Systematic Reviews and Meta-Analyses eli PRISMA- menetelmän mukaisesti. Tutkielman kvalitatiiviseen analyysiin hyväksyttiin 17 vertaisarvioitua julkaisua. Aineiston tutkimukset olivat pääasiassa kyselytutkimuksia ja kattoivat yhteensä 4397 hammaslääkärin raportoimat sairastavuustiedot. Tarkempaan analyysiin valittiin 10 keskenään vertailukelpoista tutkimusta, jolloin aineisto koostui 2766 hammaslääkäristä. Aineiston rajaamisella pyrittiin kuvaamaan tarkemmin kipuoireiden kohdistumista ja esiintyvyyden yleisyyttä anatomisilla alueilla. Aineiston taulukointi ja jatkokäsittely toteutettiin Microsoft Excel-taulukkolaskentaohjelman avulla. Aineiston rajaamistavasta riippuen ilmeni, että ainakin 59-65 % hammaslääkäreistä koki kärsivänsä epäergonomian aiheuttamista ongelmista. 63 % kaikista oireista kohdistui selkään, mutta merkittäviä oireluokkia olivat myös niska (38 %) ja hartiaseutu (23 %) sekä yläraajat (30 %). Suurin osa lähdetutkimuksista oli julkaistu 2000- luvulla, joten tilanne kuvaa hyvin hammaslääkäreiden nykytilannetta. Tuki- ja liikuntaelinten oireilu on yllättävän yleistä, vaikka nykyaikaisessa kliinisessä työskentelyssä käytetään monia työergonomiaa parantavia ratkaisuja. Havainto on siten merkittävä ja aihe vaatisi jatkotutkimusta. (188 sanaa)

Rintasyöpä on nykyisin maailman diagnosoiduin syöpä ja suurin syöpäkuolleisuuden aiheuttaja naisilla. Noin kolme neljäsosaa rintasyövistä on estrogeenireseptoripositiivisia. Hoitona hormonireseptoripositiiviseen rintasyöpään käytetäänkin leikkauksen, sädehoidon ja kemoterapian lisäksi hormonaalista lääkehoitoa. Hormonaalisena hoitona käytetään antiestrogeeni tamoksifeenia tai estrogeenituotantoa estäviä aromataasin estäjiä ja hoito kestää yleensä 5–10 vuotta. Noin puolet rintasyövistä kehittää kuitenkin resistenssiä hormonaalisia hoitoja kohtaan. Resistenssin taustalla uskotaan olevan useita erilaisia mekanismeja ja se on merkittävä ongelma hormonaalisen hoidon laajan käytön, sekä merkkiaineiden ja korvaavien hoitojen puutteen vuoksi. Tutkimuksessa tutkittiin sytokeratiini 5:n yhteyttä tamoksifeeniresistenssiin. Aineistona oli 104 hormonireseptoripositiivista rintasyöpäkudosnäytettä, joiden sytokeratiinivärjäystulos yhdistettiin kerättyyn dataan potilastietojärjestelmästä. Tietoa kerättiin retrospektiivisesti rintasyövän diagnosoinnista eteenpäin ja seuranta-aika oli 6 vuotta. Päätetapahtumana oli rintasyövän uusiutuminen paikallisesti tai etäpesäke muualla kehossa. Tutkimuksessa tilastollisesti merkittävänä tekijänä rintasyövän uusiutumisen kannalta oli sädehoito, sekä kainalon imusolmukelevinneisyys. Saatu sädehoito vähensi riskiä, kun taas puolestaan laaja imusolmukelevinneisyys lisäsi riskiä taudin uusiutumiselle. Sytokeratiini 5 -positiivisuudella ei ollut vaikutusta rintasyövän uusiutumiseen yleisesti, eikä myöskään tamoksifeenihoidon yhteydessä.

Syvän laskimotukoksen ja keuhkoembolian verenohennushoito toteutetaan nykyisin ensisijaisesti suorilla antikoagulanteilla (direct oral anticoagulant, DOAC). Suurissa kliinisissä tutkimuksissa DOAC-hoidon on todettu epäonnistuvan 2-3 prosentissa, koska tukos on uusiutunut. Tämän monitapaustutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miksi syvä laskimotukos tai keuhkoembolia uusiutuu tai ei liukene käytettäessä suoriin antikoagulantteihin kuuluvia hyytymistekijä Xa:n estäjiä (FXaI) apiksabaania tai rivaroksabaania. Kymmentä FXaI-hoidon epäonnistumiseen johtanutta potilaskonsultaatiota tarkasteltiin takautuvasti potilastiedoista. Potilaista määritettiin useita eri laskimotukosriskipisteytyksiä. Lisäksi tutkittiin potilaiden tukostaipumus, veren hyytymisaktiivisuus eri ajankohtina sekä yksilöllisen jatkohoidon toteutus. Potilaat olivat keskimäärin nuoria (37,5 vuotta) ja heistä kuusi oli naisia. Kaikilla potilailla todettiin merkittäviä laskimotukoksen riskitekijöitä, vaikka alun perin usean potilaan indeksitukos vaikutti syntyneen ilman ilmeistä syytä. Seitsemällä potilaalla todettiin pitkäaikainen laskimoahtauma. Viidellä potilaalla se oli solislaskimossa (rintakehän yläaukileen oireyhtymä, TOS), yhdellä yhteisessä lonkkalaskimossa sekä yksi oli potilas pitkäaikaisesti alaraajahalvautunut. Useiden laskimotukoksen riskitekijöiden ja todettujen tukostaipumusten takia puolet potilasta saivat korkeita laskimotukoksen riskipisteitä, kun taas TOS-potilailla riskipisteet olivat matalia. FXaI-hoidon epäonnistuminen todettiin keskimäärin 97 päivän kuluttua hoidon aloituksesta ilman viitteitä lääkehoidon laiminlyömisestä. FXaI-hoidon epäonnistuessa fibriinin D-dimeeripitoisuudet todettiin mataliksi ja seuraavien hoidossa käytettyjen verenohennuslääkkeiden vasteet jäivät yhtä lailla vähäisiksi. Kahdeksalla potilaalla indeksitukos oli keuhkoembolia ja heistä kuudella diagnosoitiin krooninen tromboembolinen pulmonaalihypertensio FXaI-hoidon epäonnistumisen jälkeen. Yhteensä kahdeksan potilasta tarvitsi mekaanisia toimenpiteitä tukoksensa hoitoon. Hoitojen jälkeen kaikki potilaat ovat elossa ja hoito jatkuu henkilökohtaisesti suunnitellulla verenohennuslääkityksellä. Tulosten perusteella pitkäaikaista laskimoahtaumaa tulee osata epäillä nuorten potilaiden embolisten komplikaatioiden aiheuttajana. Lisäksi potilaan laskimotukoksen riskitekijät tulee kartoittaa perusteellisesti ennen syvän laskimotukoksen tai keuhkoembolian hoidon valintaa. Uusiutuneet tukokset vaativat verenohennushoidon yksilöllistä suunnittelua sekä tarkkaa seurantaa.

Helsingin yliopiston Lääketieteellisessä tiedekunnassa käynnistettiin vuonna 2013 iPad-projekti. Uusille lääketieteen ja hammaslääketieteen opiskelijoille jaettiin iPad-mallisia tablettitietokoneita opiskeluvälineiksi. Opiskelijoiden parissa todettiin kuitenkin tarvetta lisätuelle iPadin omaksumisessa luontevaksi opiskeluvälineeksi. Tuen tarve ilmeni myös opiskelijoille suunnatuissa kyselytutkimuksissa. Vuonna 2014 opintonsa aloittaneelle ja toiselle iPadit opiskelukäyttöön saaneelle vuosikurssille toteutettiin uutena tukimuotona opiskelijalähtöinen vertaistuutorointi-projekti. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, miten vertaistuutoroinnin avulla voitaisiin tukea laitteiden opiskelukäyttöä. Tutkielma on osa tiedekunnan iPad-projektiin liittyvää laajaa toimintatutkimusta. Tutkimus on toteutettu monimenetelmätutkimuksena sisältäen kvalitatiivisiä ja kvantitatiivisia keinoja. Keskeiset osat syksyn 2014 vertaistuutorointi-projektin tutkimuksessa ovat itse tuutorointitoiminnan toteuttaminen tutkimusjoukolle syyslukukauden alussa ja samana syksynä opiskelijoille järjestetyn iPad-kyselyn tulokset. Ensisijaisen tutkimusjoukon muodostavat vuoden 2014 syksyllä aloittaneet opiskelijat ja vertailujoukkona joissakin kysymyksissä on vuotta aikaisemmin opintonsa aloittanut vuosikurssi, joilla laitteet olivat olleet käytössä vuoden pidempään. Tutkimusjoukko, jolle tarjottiin vertaistuutoreiden palveluja, koki osaavansa käyttää tablettitietokoneita sujuvasti opiskelussa edellisen vuoden vertailujoukkoa nopeammin. Enemmistö tutkimusjoukosta koki tablettien opiskelukäytön kannalta tärkeänä, että vanhemmat opiskelijat opastavat laitteen käytössä. Selkeä enemmistö kantaa ottaneista koki vertaistuutoritoiminnan tukeneen laitteen opiskelukäyttöä. Projektin myötä asenne tuen merkitystä kohtaan muuttui tiedekunnassa: enää ei luotettu, että kaikki opiskelijat pystyisivät niin kutsuttuina diginatiiveina luontaisesti omaksumaan uuden digitaalisen oppimisympäristön käytön ja hyödyntämään sitä heti luontevasti opiskelukäytössä. Vertaistuutorointi-projekti tuotti arvokkaita elementtejä ja uutta ruohonjuuritason tietoa, joiden perusteella tiedekunnan tarjoamaa IT-tukea voitiin kehittää paremmin vastaamaan opiskelijoiden tarpeita.

I utredningen utreds behovet av svenskspråkiga tandläkare i Finland nu och i framtiden och likaså möjligheterna att grunda en svenskspråkig utbildningslinje för tandläkare vid Helsingfors universitet. Omfattande utredningar om ämnet har inte tidigare gjorts och för att underlätta ett eventuellt grundande av en svensk linje behövs en utredning. Material har samlats från olika källor, bearbetats och kombinerats för att få en heltäckande bild. En enkätundersökning riktad till övertandläkare och hälsovårdscentraltandläkare i svensk- och tvåspråkiga kommuner har verkställts. Om antalet svenskspråkiga tandläkarstuderande hålls på nuvarande nivå kommer antalet svenskspråkiga tandläkare i Finland att sjunka märkbart. Svenskspråkiga tandläkare behövs och en möjlig lösning på problemet skulle vara att erbjuda utbildning på svenska.

Objective: Survivors of traumatic brain injury often experience a significant burden of disabling sequelae which require rehabilitation. A dance-based intervention could be beneficial for those with various sequelae as dance has the potential of improving both motor and cognitive functions. The focus of this pro gradu thesis is on the potential of using dance-based intervention in severe traumatic brain injury. The objective is to examine how the benefits of the intervention experienced by the injured and those close to them are related to their self-reported executive functions, quality of life, and the amount of change in the scores during the intervention. The second objective is to examine the self-awareness of the injured and its relationship to the subjectively experienced benefits of the intervention. Methods: 11 participants initiated the intervention but since there was one drop-off and two participants with a considerable amount of data missing the final sample size was 8—9 depending on the analysis. The participants were provided with individual dance sessions for three months. Executive functions, quality of life and the subjectively experienced benefits of the intervention were measured by self-report. Self-awareness was measured by comparing the self-rated competency of the injured to the ratings of those close to them. The scores were analysed using a repeated multilevel model. Results: Those close to the injured who reported more executive problems were the ones that experienced most benefits of the dance-based intervention. The result was significant in both the Behavioural regulation and Metacognitive index of BRIEF-A. The significant subscales were Inhibition, Initiate and Plan/organize. In addition, according to some of the analysis, the number of reported problems in working memory and emotional control decreased during the intervention. On the other hand, the self-reported quality of life was not related to the subjectively experienced benefits of the intervention and there was no statistically significant change in the scores during the intervention. According to some of the analysis, the injured rated their competency higher than those close to them which is a sign of impaired self-awareness. However, impaired self-awareness was not related to the subjectively experienced benefits of the intervention. Conclusions: The dance-based intervention is potentially beneficial in the rehabilitation of executive functions and it might alleviate everyday problems of working memory and emotional control. Impaired self-awareness did not affect the subjectively experienced benefits of the intervention so it could be applied also in the rehabilitation of brain-injured with impaired self-awareness. Dance has the potential to alleviate both physical and cognitive sequelae.

Background and Objectives. An individual with complex communication needs mainly communicates otherwise than by means of speech, for example by sign language, writing or a communication device. However, the purpose of the messages may remain unclear to the communication partners. A person may be at risk of being left out in interaction situations. In order to set rehabilitation goals, it is advisable to evaluate communication skills using a variety of methods, and it is therefore justified to look for new kinds of assessment methods. The purpose of this study was to try out two assessment methods from the EMC3 communication assessment and rehabilitation model: sensory assessment and communication assessment. It is known that the EMC3 method has not been widely used in Finland, and there are no international publications available on it. The EMC3 method is based on mapping out interesting sensations and individual responses and, based on them, creating meaningful rehabilitation goals for communication. Method. In this qualitative case study, the EMC3 method was tested on one five-year-old child with autism spectrum disorder. The research material consisted of interviews and comments by two speech therapists, one occupational therapist, and the child's father, as well as the author's observations regarding the method. The interviews were transcribed and the material was analyzed using qualitative content analysis. Results. Based on sensory assessment some new sensations of interest to the child were found, as well as surprising things about how the child acted. On the other hand, some of the issues that emerged in the assessment contradicted previous knowledge. The child participating in the study may have been more skilled than the intended target group of the method. On the basis of the assessment, the people involved in the study suggested some goals for communication rehabilitation, but setting goals was also perceived challenging. The assessment gave the child's father new ideas for diversifying communication with his child. The goal to determine the meaning of a particular sense did not seem valid. Instead, information about attractiveness of individual stimuli was provided. The Communication Assessment questionnaire proved useful in collecting basic information about a child's communication skills in different situations. Conclusions. Sensory assessment in combination with the Communication assessment questionnaire may be a useful part of creating the goals of communication rehabilitation for a person who communicates at a prelinguistic level. Individual interests that have emerged in the sensory assessment could be used to create successful interaction situations, and thus to increase the motivation and opportunities for communication in people who communicate in a pre-linguistic way.