Browsing by Title

Syntyvien lasten sukupuolijakauma on noin 1,05 eli 105 poikaa 100 tyttöä kohden. Poikasikiöt ovat kuitenkin yliedustettuina raskauskomplikaatiossa kuten ennenaikaisessa synnytyksessä ja istukan ennenaikaisessa irtoamisessa sekä mahdollisesti myös pre-eklampsiassa. Koska hedelmöittymishetkellä poikien ja tyttöjen määrässä ei todennäköisesti ole eroa, syntymähetken sukupuolijakauma kertonee kahden sukupuolen erilaisesta kuolleisuudesta raskauden aikana ja saattaa kuvastaa raskauskomplikaatioiden taustalla vaikuttavia mekanismeja. Tämän syventävän opintoprojektin tavoitteena oli tutkia syntyneiden lasten sukupuolijakaumaa ennenaikaisessa synnytyksessä, sikiön kasvunhidastumassa, pre-eklampsiassa, kohtukuolemassa ja istukan ennenaikaisessa irtoamisessa. Tutkimuksessa selvitettiin THL:n syntymärekisteritietojen perusteella 1) kyseisten raskauskomplikaatioiden ilmaantuvuus sekä 2) syntyneiden lasten sukupuolijakauma suhteessa syntymähetken gestaatioikään 1987-2016. Tarkastelujakson aikana Suomessa syntyi yli 1,7 miljoonaa lasta. Raskauskomplikaatioiden ilmaantuvuus pysyi suhteellisen vakaana lukuun ottamatta pre-eklampsiaa, jonka ilmaantuvuus nousi selkeästi viimeisen kymmenen vuoden tarkastelujakson aikana (2,0 % v. 1997-2006 vs. 2,6 % v. 2007-2016). Syntyneiden lasten sukupuolijakauma oli kaikissa synnytyksissä ja myös sikiön kasvunhidastumassa 1,05. Sen sijaan pre-eklampsiassa poikia syntyi vähemmän (1,02) ja muissa raskauskomplikaatioissa enemmän: istukan ennenaikainen irtoaminen (1,23), ennenaikainen synnytys (1,20) ja kohtukuolema (1,09). Ennenaikaisissa synnytyksissä, joihin liittyi raskauskomplikaatio, myös syntymähetken gestaatioikä vaikutti syntyneiden lasten sukupuolijakaumaan. Suhteellisen vakiona pysynyt raskauskomplikaatioiden ilmaantuvuus kuvastaa istukan kehitykseen ja toimintaan liittyvien perusmekanismien merkitystä. Koska poikasikiöt ovat yliedustettuina keskeisissä raskauskomplikaatioissa pre-eklampsiaa lukuun ottamatta, äidin ja sikiön immunologiset mekanismit ovat todennäköisesti merkityksellisiä raskaukomplikaatioiden kehittymisen kannalta.

Objectives. Reciprocal interaction between a parent and a child can face many challenges due to preterm birth. Not only is the preterm infant developmentally immature for social interaction, but also the parent may find it challenging to interact with the preterm child. Even though the preterm child would greatly benefit from parents’ support, it can be difficult for an anxious parent to support a child adequately, further harming the development of the preterm child. The aim of the current study was to examine how maternal anxiety after preterm birth affects later interaction between parents and the preterm child and the development of the preterm child at 2–3 years of age. Also, the associations between interaction and screen time and child’s development were examined. Methods. Participants of the study were 27 preterm children who were born at 30,20 (±2,27) weeks of gestation. Mothers assessed their anxiety after the preterm birth with a STAI -self valuation questionnaire at the time of the gestational age of 35 and 40 weeks. Later at the 2–3 year follow-up mothers, fathers or both parents estimated interaction with a questionnaire that examined the amounts of language and music actions at home and child’s screen time. Also, child’s development was assessed with Bayley-III. The associations were examined with Pearson correlation and Spearman order correlation coefficients. Results and conclusions. The results show that maternal anxiety after preterm birth is acutely very common and half of the mothers were moderately anxious. When anxiety seemed more chronic instead of short-lived, maternal anxiety after preterm birth was associated with less interaction at 2-3 years of age. In homes of less anxious mothers, parents and children’s siblings played more music and premature children spent more time watching television or otherwise spending time with smart devices than in the homes of more anxious mothers. In this study, the higher amount of child’s screen time was associated with poorer socio-emotional development. Screen time’s effect on socio-emotional development can be even more harmful with prematurely born children since they often suffer from developmental deficits and challenges in reciprocal interaction. Even though it seems that less anxious mothers mean well and want to offer more stimuli for their preterm children, they may not help the child by offering him or her more screen time. The results add to previous knowledge about screen time’s associations with poorer socio-emotional development for the first time with preterm children.

Kestävä kehitys on noussut ajankohtaiseksi aiheeksi eri yhteiskunnan aloilla. Myös hammaslääketieteen peruskoulutuksessa kestävä kehitys tulisi huomioida aiempaa kokonaisvaltaisemmin. Nykyaikainen terveydenhuolto ei ole pitkällä aikavälillä kestävää lisääntyvän kysynnän, kasvavien kustannusten ja suuren ympäristökuorman vuoksi. Hammashoidon saralla kestävän kehityksen ytimessä on korkealaatuisen suusairauksien ennaltaehkäisyyn keskittyvän hammashoidon tarjoaminen. Tässä tutkielmassa tutustutaan kestävään kehitykseen ja hammashoitoon liittyviin lainsäädöksiin, erilaisiin suosituksiin ja kansainvälisiin sopimuksiin. Lisäksi selvitetään kuinka kestävä kehitys huomioidaan hammaslääketieteen peruskoulutuksessa eri puolilla maailmaa, ja tutustutaan aiheesta julkaistuun kirjallisuuteen. Tutkielma on toteutettu kirjallisuuskatsauksena. Tutkimusaineisto on kerätty terveydenhuollon erilaisten organisaatioiden, oppilaitosten ja muiden asiaa käsittelevien tahojen julkisilta internetsivuilta sekä Pudmedin, Ovid Medlinen ja Scopuksen tietokannoista. Tulosten mukaan hammaslääketieteen peruskoulutusta tarjoavissa oppilaitoksissa opetetaan melko vähän ympäristökestävyyteen liittyviä asioita. Sekä kehittyvien että kehittyneiden valtioiden hammaslääketieteen opiskelijoiden osalta ilmeni puutteita tietotasoissa ja/tai toimintatavoissa liittyen ympäristökestävään hammashoitoon. Myös muun muassa puutteet vastuuntunnossa tai eettisessä sitoutumisessa sekä erilaiset rajoitteet voivat osaltaan vaikuttaa asiaan. Lisäkoulutuksen tarve näyttäisi olevan laajempaa kehittyvissä valtioissa. Kaikki Suomen hammaslääketieteen koulutusohjelmaa tarjoavat yliopistot ovat sitoutuneet kestävän kehityksen huomioimiseen opetuksessa. Kestävä kehitys olisi hyödyllistä sisällyttää pakollisena teemana hammaslääketieteen peruskoulutuksen opetussuunnitelmaan maailmanlaajuisesti. Aiheesta tarvitaan lisää tutkimuksia, jotka voisivat tarjota lisätietoa nykytilanteesta ja edistää mahdollisimman tehokkaiden opetusmenetelmien löytämistä ja integroimista osaksi opetussuunnitelmia. Tutkimuksessa saatuja tuloksia voidaan hyödyntää hammaslääketieteen peruskoulutuksen kehittämiseen. (200 sanaa)

Työ koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja havainnoivasta tutkimuksesta. Kirjallisuuskatsauksen ensimmäinen osa käsittelee yleisesti depressiota, ja toinen osa ketamiini-infuusiota tämän hoidossa. Havainnoiva tutkimus pohjautuu HUS Psykiatriassa vuosina 2021–2022 kerättyyn potilasaineistoon. Hoitoresistentistä depressiosta kärsivälle 27 tutkittavalle annettiin kolmesti viikon välein ketamiini-infuusio, ja depressio-oireiden kehitystä seurattiin 21 päivän ajan BDI-21 -oirepistemittarin avulla. Tämän perusteella tarkastelin depressio-oireiden, hoitovasteen ja remission osuuksia sekä ajallista kehitystä aineistossa. Lisäksi analysoin ennustavien tekijöiden (sukupuoli, ikä ja diagnoosi) merkitystä suhteessa hoidon tehoon. Osa tutkittavista ei vastannut kaikkina päivinä oirepistekyselyihin, joten jouduin supistamaan analysoitavien päivien osuutta lopullisessa työssä 11 vuorokauteen. BDI-21-pisteiden keskiarvot laskivat toistettujen infuusioiden seurauksena, ja oirelievitys oli voimakkaimmillaan välittömästi hoitojen jälkeen. Ennen 1. infuusiota keskiarvo oli 42,2 (keskihajonta 7,4), ennen 2. infuusiota 39,1 (keskihajonta 8,3) ja ennen 3. infuusiota 36,1 (keskihajonta 9,2). Seuranta-aikana hoitovasteen saavutti kaikkiaan 67 %:a (N = 18) ja remission 11 %:a (N = 3) potilaista. Hoitovasteen ja remission osuudet noudattivat vastaavaa ajallista kehitystä depressio-oireiden kanssa. 1. ja 2. infuusion jälkeen (3. infuusion jälkeen ei tilastollista merkittävyyttä) oirepisteiden muutos säilyi merkittävänä neljän vuorokauden ajan (p = 0.035, p = 0.006). Hoitovasteella ja ajalla oli merkittävä yhteys vain 1. ja 3. infuusion jälkeen (p = 0.014, p = 0.003). Remissiolla tai ennustavilla tekijöillä en todennut tilastollista merkittävyyttä. Kliininen kokonaiskuva vaikuttaisi mielestäni siltä, että ketamiini-infuusion saaneet potilaat hyötyivät hoidosta ainakin lyhytaikaisesti depressio-oireiden lievityksessä. Hoito vaikuttaisi käyttökelpoiselta erityisesti nopeaa oirelievitystä tavoiteltaessa. Tämän tutkimuksen haasteiksi muodostuivat tutkittavien paikoitellen matala vastausosuus ja pieni aineistokoko. Jatkossa uudella menetelmiltään tätä työtä kattavammalla tutkimuksella saatettaisiin vielä saada merkittävää lisätietoa ketamiini-infuusion käytöstä depression hoidossa sekä ennustavien tekijöiden merkityksestä tässä prosessissa.

Idiopaattinen keuhkofibroosi (IPF) on krooninen, etenevä keuhkosairaus, jolle ominaista on keuhkokudoksen arpeutuminen, keuhkojen toiminnan heikkeneminen ja potilaan elämänlaadun merkittävä lasku. Yleisimmät oireet ovat yskä sekä hengenahdistus. Jatkuvasti kehittyvistä lääkehoidoista huolimatta IPF-potilaiden ennuste on edelleen huono. Potilaiden keskimääräinen elinaika diagnoosin jälkeen on 2–5 vuotta. Ainoa potilaiden ennustetta parantava hoitomuoto on keuhkonsiirto, johon vain pieni osa potilaista soveltuu. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tutkia varhain diagnoosin jälkeen kuolleiden ja verrattain pitkään eläneiden suomalaisten IPF-potilaiden välisiä eroja perustiedoissa, tupakoinnissa, keuhkofunktioissa ja oirekyselyissä. Tutkimuksen aineisto koostuu 69 suomalaisesta IPF-potilaasta, jotka jaettiin elossaolon mukaan kahteen ryhmään. Kategoristen muuttujien analyysiin valittiin Fisherin tarkka testi. Jatkuvien muuttujien analysointiin käytettiin pääasiassa Mann Whitney U -testiä, mutta keuhkofunktioiden kohdalla muuttujat olivat riittävän normaalijakautuneita riippumattomien otosten T-testin käyttämiseksi. Tilastollisesti merkitseväksi arvoksi valittiin p-arvo < 0,05. Varhain diagnoosin jälkeen kuolleet potilaat olivat useammin miehiä, iäkkäämpiä ja tupakoivat enemmän. Heidän keuhkofunktionsa diagnoosihetkellä oli huonompi nopean vitaalikapasiteetin, uloshengityksen sekuntikapasiteetin ja diffuusiokapasiteetin suhteen ja erot pitkään eläneisiin potilaisiin olivat tilastollisesti merkittäviä. MMRC-kyselyllä mitattu hengenahdistus oli varhain kuolleilla vaikeampaa ja heidän oiretaakkansa oli ESAS-kyselyn perusteella suurempi.

Keuhkosyöpä on maailmanlaajuisesti yksi tappavimmista taudeista. Suomessa keuhkosyöpään kuolee vuosittain yli 2200 ihmistä. Keuhkosyövän ennuste on huono, sillä syöpä todetaan usein levinneessä vaiheessa, jolloin keuhkosyövän ainut kuratiivinen hoito eli leikkaus, ei ole mahdollinen. Levinneeseen keuhkosyöpään jarruttavana ja oirehoitona voidaan kokeilla sädehoitoa, solunsalpaajia ja immuno-onkologisia hoitoja. Keuhkosyöpä on heterogeeninen syöpä eli syöpäkudoksen solut ilmentävät erilaisia geenimutaatioita, jotka toimivat täsmälääkkeiden kohteina. Tässä tutkielmassa perehdytään keuhkosyöpäorganoideihin ja niiden kasvattamiseen. Organoidi on itsejärjestyvä solurypäs, joka kasvaa kolmiulotteisesti geelimäisessä kasvatusmatriksissa. Organoideja voidaan kasvattaa jakautumiskykyisistä soluista eli kanta-, kudoskanta- ja syöpäsoluista. Syöpäkudoksesta kasvatettu organoidi ilmentää alkuperäisen syöpäkudoksen rakennetta ja heterogeenisyyttä paremmin kuin klassinen kaksiulotteinen viljely. Näin organoidi soveltuu keuhkosyövän mallintamiseen ja muun muassa yksilölliseen lääketestaukseen klassista keuhkosyöpäsoluviljemää paremmin. Tutkimuksessa kasvatettiin Helsingin yliopiston ja mahdollisesti koko Suomen ensimmäisiä keuhkosyöpäorganoideja. Alkuperäinen tutkimus on edelleen menossa. Kudosnäytteet saatiin HUSissa keuhkosyövän hoidossa olevilta suostumuksen antaneilta potilailta. Näytteet kerättiin hoitoon liittyvistä leikkauksista ja biopsioista. Tässä opinnäytetyössä tarkastellaan ensimmäisten 164 kudosnäytteen kasvua. Näytteiksi rajatiin patologisanatomisella diagnoosilla varmistettuihin kiinteisiin keuhkosyövän kudosnäytteisiin (n = 93). Hyväksytyistä näytteistä 82 oli kirurgisia resektionäytteitä ja 11 biopsianäytettä. Kudosnäytteet käsiteltiin laboratoriossa ja asetettiin geelimäiseen matriksiin kasvamaan. Kasvatus oli onnistunut, jos organoidi muodostui ja osoitti kasvupotentiaalia. Kokonaiskasvatusprosentiksi saatiin 60,2 %, biopsianäytteissä 9,1 % ja kirurgisissa resektionäytteissä 67,1 %. Kasvatuksen onnistuminen ei ole vielä riittävällä tasolla kliiniseen käyttöön, mutta osoittaa potentiaalia jatkotutkimusta varten.

Tutkimuksessa tarkasteltiin Töölön sairaalassa Helsingissä vuosina 1995-2015 suoritettuja kielekerekonstruktioleikkauksia munuaissiirtopotilailla. Tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa kyseisen potilaskohortin leikkausten tuloksia ja vaikuttavuutta. Mielenkiinto kyseiseen potilaskohorttiin on kasvava johtuen elinsiirtopotilaiden kohoavasta elinajanodotteesta. Elinajanodote elinsiirtopotilailla on parantunut Suomessa sitten ensimmäisen operaation 1960-luvulla. Tähän trendiin ovat myötävaikuttaneet hyljintälääkityksen monipuolistuminen ja mahdollisuus yksilöllistämiseen, kirurgisten tekniikoiden kehittyminen sekä tarkempi potilasvalinta. Elinajanodotteen kasvaessa myöskin tarve myöhemmin suoritettaville kirurgisille operaatioille, esimerkiksi kielekerekonstruktioille, kasvaa. Kielekerekonstruktiot ovat merkittävässä osassa eri aloilla kudospuutosten rekonstruktiossa tai toiminnan palauttamisessa. Yleisimpiä syitä kielekerekonstruktioille ovat rintarekonstruktiot, avomurtumat ja ihosyövät. Kielekerekonstruktioleikkausta suunniteltaessa on otettava huomioon mahdolliset riskit ja komplikaatiot. Elinsiirtopotilailla tähän tulee kiinnittää erityistä huomioita heidän immunosuppressiivisen lääkityksen ja monisairastavuuden takia. Elinsiirtopotilaille riskit komplikaatioille, kuten tromboosille, infektiolle ja pidentyneelle haavan paranemiselle, ovat korkeammat kuin normaalilla väestöllä. Tutkimus tehtiin retrospektiivisenä potilasasiakirjatutkimuksena. Tunnistetuista potilaista kerättiin tiedot munuaissiirrosta ja kielekerekonstruktioleikkauksesta. Potilaista kerättyä aineistoa verrattiin kirjallisuudessa raportoituihin vastaavanlaisiin tutkimuksiin niin elinsiirtopotilailla kuin terveillä. Pre-operatiivisesti komplikaatioriski ja post-operatiivisesti toipuminen ja komplikaatiot arvioitiin hyödyntäen Charlson Comorbidity indeksiä, ASA-luokitusta ja Clavien-Dindolla-luokitusta. Aineistoksi muodostui 10 potilaan ryhmä, jolle suoritettiin yhteensä 11 kielekerekonstruktiota ja kaksi ihonsiirtoa. Potilaista 70% oli miehiä. Kielekerekonstruktioleikkaus suoritettiin keskimäärin 63,9 vuoden iässä ja munuaissiirteen saannista kielekerekonstruktioon oli kulunut keskimäärin 16,5 vuotta. Komplikaatioita esiintyi yhdeksässä leikkauksessa (69,2 %). Yleisimmät komplikaatiot olivat pidentynyt haavan paraneminen ja hematooman muodostuminen. Operoiduista kielekkeistä 10 tuli vitaaleiksi ja yksi menetettiin välittömästi leikkauksen jälkeen. Onnistumisprosentti kielekerekonstruktioleikkauksissa oli 90,9 %. Huolimatta immunosuppressiivisesta lääkityksestä ja monisairastavuudesta, kielekerekonstruktioleikkausta voidaan pitää varteen otettavana hoitotoimenpiteenä hoidettaessa elinsiirtopotilaiden kudospuutoksia, esimerkiksi radikaalimman tuumorinpoiston seurauksena. Korkeampi komplikaatioiden esiintyminen ja hieman alhaisempi onnistumisprosentti verrattuna terveeseen väestöön vaatii onnistuneeseen lopputulokseen pääsemiseksi huolellisen pre-operatiivisen suunnittelun ja potilasvalinnan.

Aims. There is an increasing number of multilingual children in the workloads of Finnish speech language pathologists. Yet there is little research on the typical and untypical language development of multilingual children. PAULA small group intervention has been developed to support the language development of multilingual children in a daycare setting. The aim of this study is to investigate whether the small group language intervention affects the Finnish language development of multilingual children and how background factors, such as the exposure to the Finnish language, affect the development of the study and control groups. Method. Subjects included 60 typically developing multilingual children, 34 in the study group and 26 in the control group. Subjects were 4 years old at the beginning of the study and the assessment was repeated 3 times within a year. Finnish language was measured with a vocabulary score calculated from Fonologiatesti (Kunnari, Savinainen-Makkonen & Saaristo-Helin 2012) and with a form filled out by the daycare staff. The data was analyzed with IBM SPSS Statistics 26. The difference between the study and control groups was analyzed with repeated measures ANOVA, Friedman test, and Mann–Whitney U test. The effect of background factors on the vocabulary scores was analyzed with linear regression, and the effect of background factors on the assessment by the daycare staff was analyzed with Spearman’s correlation coefficient and Kruskal–Wallis test. In addition, the background factors affecting the vocabulary score at the start of the study were analyzed with linear regression. Results and conclusion. The vocabulary scores of the intervention group improved more during the intervention compared to the control group, but the effect wasn’t observed in the follow-up measurement. PAULA small group intervention can support the lexical development of multilingual children, but more research is needed to confirm the findings. Being in the study group was positively associated with the change in vocabulary scores while the months spent in a Finnish language daycare were negatively associated. The months spent in daycare and the exposure to Finnish were positively associated with the vocabulary score at the beginning of the study. The children who at the beginning of the study had spent longer in daycare and had more exposure to Finnish are likely to have bigger vocabularies at the start and therefore improve less during the intervention. The children who had the least exposure to Finnish improved the most during the intervention. There was no statistically significant difference between the groups in the daycare assessments. In the study group exposure to Finnish was positively associated with the change in the daycare assessments. In the control group, no background factors had a significant connection to the daycare assessments.

Muistisairauksien määrä niin Suomessa kuin maailmanlaajuisesti kasvaa kiihtyvällä tahdilla, sillä eliniänodote kasvaa eikä parantavaa hoitoa vielä ole kehitetty. Ennaltaehkäisyn lisäksi on tärkeää kehittää kuntoutuskeinoja, jotka ylläpitävät kognitiivisia kykyjä ja mahdollistavat hyvän elämän-laadun muistisairailla henkilöillä. Kognitiivinen stimulaatioterapia (CST) on tutkimustietoon perus-tuva, mahdollisesti vaikuttava ja kustannustehokas hoitomuoto muistisairauksiin. Tässä tutkimuk-sessa tutkitaan minkälaisia muutoksia osallistuminen CST-ryhmään aiheuttaa suomalaisten muisti-sairaiden henkilöiden kielellisiin taitoihin ja elämänlaatuun. Tämä tutkimus tehtiin käyttämällä yhden ryhmän ennen-jälkeen -tutkimusasetelmaa. Tutkimuk-seen osallistui yhteensä 12 muistisairasta henkilöä, joista yhdeksän tulokset otettiin mukaan ana-lyysiin. Osallistujien kognitiivisia ja kielellisiä kykyjä sekä elämänlaatua arviointiin ennen ja jälkeen kuntoutukseen osallistumisen. Kuntoutusta järjestettiin kolmessa eri paikassa noudattaen Aguirren ym. (2011) luoman CST-manuaalin ohjeita. Tutkimuksessa käytettiin seuraavia testejä kognitiivis-ten, kielellisten ja elämänlaadun muutosten arvioimiseen: Bostonin diagnostinen afasiatesti (BDAT), Bostonin nimentätesti, CERAD-testi, Token-testi sekä Quality of Life – Alzheimer’s Di-sease -testi. Tulosten analyysi tehtiin IBM SSPS Statistics 24 -ohjelmaa käyttäen ja nonparametris-ta Wilcoxonin testiä käytetiin vertailemaan ryhmien keskiarvoisia tuloksia ennen ja jälkeen kuntou-tuksen. Erot ryhmän keskiarvoisissa tuloksissa ennen ja jälkeen kuntoutuksen olivat pieniä. Tilastollisesti merkitseviä eroja ei löydetty yhdessäkään arvioiduista ominaisuuksista. Yksittäisten tutkittavien kohdalla nähtiin kuitenkin positiivisia muutoksia osassa testeistä. Puheen ymmärtämistä ja puheil-maisua arvioineissa osatesteissä nähtiin heikko positiivinen muutos ryhmien keskiarvoissa, mutta tulos ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Tämän tutkimuksen perusteella ei voida tehdä yleistyksiä tämän kuntoutusmuodon soveltuvuudesta suomalaisten muistisairaiden henkilöiden kuntoutuk-seen. Suurimmalla osalla tutkittavista näiden osatestien tulos parani. Saadut tulokset olivat osittain positiivisia ainakin yksittäisten tutkittavien kohdalla, joten laajempi tutkimus tästä aiheesta olisi tarpeellista.

Aphasia is a linguistic-cognitive disorder that impedes the understanding and production of speech and is often accompanied by disorders in non-linguistic cognitive functioning, such as working memory (WM). WM has a key role in supporting on-going linguistic processing. Earlier research shows that the impairments caused by aphasia can be alleviated with speech therapy but it is still unclear which amount of therapy is most effective, at which stage of the illness and with which intensity. Some research suggests that greater amount of therapy within a shorter time span yields greater outcome. However, research findings on the matter are difficult to synthesize as the definition of ‘intensity’ varies across studies. Language Enrichment Therapy (LET) is a systemic and developmental therapy programme for aphasia rehabilitation. LET aims to restore linguistic-cognitive functioning. LET also enables rehabilitation of working memory with “brain-jogging”. As there is hardly any prior research on the LET system, the aim of this thesis is to investigate its effectiveness as an intensive aphasia therapy programme and the role of working memory in rehabilitation and, further, to identify possible background factors predicting rehabilitation outcome. The data for this thesis was collected for a research project between 1987 and 2010. The data consists of 24 persons with aphasia (PWA) who suffered a first-time stroke and whose time post-onset at baseline was 2 to 8 months. Linguistic functioning was assessed six times within the research frame with Tsvetkova’s Speech Dynamics Test, Western Aphasia Battery and the Token test. The data was analysed statistically using Friedman’s test to analyse the change in understanding and producing speech, linear regression to analyse possible factors predicting outcome and linear correlation to analyse the connection between working memory and rehabilitation outcome. The findings show that intensive rehabilitation with the LET system improves the understanding and production of speech with PWA. LET is the most effective in ameliorating speech understanding for those PWA with greater impairment and lesser time post-onset. No factors predicting the outcome of speech production were found which might be due to the developmental nature of the LET system in which rehabilitation of understanding always precedes that of production. WM had no predictive value for rehabilitation outcome. These findings must be interpreted with caution but can still be used for clinical decision making.