Browsing by Subject "vuorovaikutus"

Tavoitteet. Mobiililaitteiden käyttö on lisääntynyt yhteiskunnassamme huomattavasti 2000 -luvulla. Erityisesti pienten lasten vanhempien laitteiden käyttö on herättänyt huolta asiantuntijoissa, mutta sen vaikutuksia lapsen kehitykseen ei ole juurikaan tutkittu. Varhaislapsuuden sosiaalisilla kokemuksilla on suuri merkitys lapsen kokonaisvaltaiselle kehitykselle. Kiintymyssuhteen muodostuminen sekä sosiaalisten ja vuorovaikutustaitojen omaksuminen alkavat varhaisen vuorovaikutuksen tilanteissa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kartoittaa puheterapeuttien näkemyksiä pienten lasten vanhempien mobiililaitteiden käyttötottumuksista sekä niiden mahdollisista vaikutuksista lasten kielen ja vuorovaikutustaitojen kehitykseen. Tutkimuksessa kiinnitetään huomiota etenkin lapsen ja vanhemman välisen vuorovaikutuksen koettuun määrään ja laatuun sekä yhteiskunnallisiin tekijöihin. Menetelmät. Tutkimus toteutettiin haastattelututkimuksena. Haastateltavina oli kahdeksan puheterapeuttia Etelä-Suomen alueelta. Aineistonkeruussa käytettiin teemahaastattelua ja ne suoritettiin yksilöhaastatteluin. Äänitetyt haastattelut litteroitiin tekstimuotoon, ja aineistoa analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Tulokset ja johtopäätökset. Haastateltavat olivat huolissaan siitä, että vanhempien läsnäolo lasten kanssa vaikuttaa vähentyneen. Lasten käytösoireiden, tarkkaamattomuuden ja vuorovaikutuksen haasteiden koettiin lisääntyneen, ja sen katsottiin liittyvän osaltaan vanhemman ja lapsen välisen vuorovaikutuksen ja vanhemman läsnäolon vähenemiseen. Lisääntyneen laitteiden käytön ajateltiin olevan todennäköisesti yksi tekijä, joka vaikuttaa tähän. Vanhempien kyky rajoittaa sekä omaansa että lasten laitteiden käyttöä ja siihen liittyvät asenteet koettiin osin pulmallisiksi. Vanhemman läsnäolo, lukeminen ja keskusteleminen lapsen kanssa on erityisen tärkeää lapsen suotuisalle kehitykselle. Vanhempien runsas mobiililaitteiden käyttö saattaa puheterapeuttien mielestä vaikuttaa laajasti lapsen kielen ja vuorovaikutustaitojen kehitykseen, ja sitä olisi hyvä käsitellä entistä avoimemmin heidän kanssaan.

Kehitysvammaiset ihmiset ovat pitkään olleet avoimien työmarkkinoiden ulkopuolella. Koulutuksen ja kehittyneemmän palvelujärjestelmän ansiosta kehitysvammaisilla ihmisillä on nykyisin mahdollisuus sijoittua tuetusti myös avoimille työmarkkinoille palkkatyön piiriin. Tuetun työllistymisen historia on melko lyhyt. Malli luotiin Suomessa noin 20 vuotta sitten, ja edelleen vain murto-osa työikäisistä kehitysvammaisista ihmisistä on sen piirissä. Tuetusti palkkatyössä työskentelee arviolta 500 kehitysvammaista ihmistä, painottuen nuoriin ja lievemmin kehitysvammaisiin ihmisiin. Jokaisessa työssä tarvitaan vuorovaikutustaitoja. Tiedetään myös, että kehitysvammaisilla ihmisillä saattaa olla kielellisissä ja vuorovaikutuksen taidoissa vaikeuksia vielä aikuisuudessa. Palkkatyössä on myös jonkin verran sellaisia aikuisia, joilla on kehitysvamman lisäksi vielä erillinen kielellinen häiriö. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin minkälaisia viestintätaitoja kehitysvammaiset ihmiset tarvitsevat palkka- tai avotyössä, miten he pärjäävät työssään yksilöllisillä taidoillaan ja minkälaisia keinoja vuorovaikutuksen sujuvoittamiseen työpaikoilla on käytössä. Tutkimus toteutettiin yhteensä kymmenen henkilön teemahaastatteluna. Haastateltavista puolet oli kehitysvammaisia palkka- tai avotyössä olevia ihmisiä ja puolet heidän lähiesimiehiään. Tutkimuksen toteutuksessa kiinnitettiin erityistä huomiota eettisiin ohjeisiin sekä sensitiiviseen haastattelutapaan, haastateltavaryhmän haavoittuvuuden vuoksi. Tutkimuksen keskeisenä tuloksena oli, ettei kehitysvammaisilta työntekijöiltä odoteta kovinkaan kompleksisia kielellisiä- ja vuorovaikutuksen taitoja. Keskeistä oli, että kielen ymmärtäminen oli sillä tasolla, että työtehtävät sujuivat. Kaikkien työntekijöiden työnkuva oli mukautettu siten, että he pärjäsivät työssään kielellisillä taidoillaan. Suurin osa haastateltavista kertoi vuorovaikutuksen työssä olevan sujuvaa ja ongelmatilanteita esiintyvän vain harvoin. Vaikka odotukset kielellisistä taidosta eivät olleet suuria, kaikilla työpaikoilla oli käytössä vuorovaikutusta tukevia keinoja. Kehitysvammaiset ihmiset tarvitsevat työssään monenlaisia vuorovaikutustaitoja. Nämä taitojen käyttö sujuu pääasiassa hyvin, kun työnkuva on yksilölle räätälöity ja tukea on riittävästi. Puheterapeuttisesta tiedosta voisi olla hyötyä työllistymisen ja sujuvan työpaikkaviestinnän tukemisessa.

Aims. The aim of my study was to find out how much children, ages one to three, use functionally different kinds of pointing gestures, and whether their usage has a connection to children’s productive language development. I also surveyed in what kind of situations children use pointing gestures, and what kind of features are associated with their usage. Earlier studies have shown that the use of pointing gestures is at its largest at the age of 1,5 years, and that both the initiative pointing features and the declarative pointing features have a connection to the language acquisition of a child. The increase in number of pointing gestures precedes the growth of the productive vocabulary. It has been estimated that the combinations of pointing gesture and single word production in children predicts the skill to combine individual words into longer expressions. children begin to use combinations of pointing gestures and words about four months before they begin to combine individual words into longer expressions. It’s been noticed in earlier studies that different type of pointing gestures has different type of features, for example there is usually sound or word production with declarative pointing but imperative pointing often occur without word production. Methods. The source material of this longitudinal study consisted of a video material of five (n=5) children. For every child’s part, a 30-minute long video of a spontaneous playing or eating situation was analyzed at five different age points (1;0, 1;6, 2;0, 2;6 and 3;0). ELAN-software was used to mark the variables that were observed. The results were analyzed by statistical methods. The use of pointing gestures in different kinds of situations and the features associated with them were surveyed by the means of conversational analysis. Results and conclusions. The use of pointing gestures was at its height at the age point of 1;6, after which their use decreased. Initiatives and declarative pointings were the most commonly occurred functions. Answers and imperative pointings performed by pointing gestures appeared remotely in the entire source material, and no change in them was discovered between the age points. The amount of produced words grew bigger than the amount of pointing gestures a little before the children’s second birthday. Initiatives and declarative pointings were used by the children to draw an adult’s attention or to ask for the naming of objects. The children used imperative pointings most commonly when they wanted an object. Responsive pointings were used by the children to answer questions of adults. Initiatives, and declarative and imperative pointings were almost always related to production of language, unlike the responsive pointings. The results support former research data on the use of pointing gestures, and its connection to the development of children’s productive language acquisition. The results also support the importance of initiative and declarative pointing gestures in the development of a child's speech. The analysing of pointing gestures as a part of children’s interaction can aid to acquire a more thorough understanding of the development of a child’s speech and interactional skills during their first years.

Aim: Due to the plasticity of the brain of a child under three years old early intervention can be very effective and affect the growth and development of the child extensively. As a concept early intervention is as yet unestablished within our healthcare system. The purpose of this study was to find out what kind of experiences Finnish speech-language therapists (SLTs) have about the assessment and the rehabilitation of children under three years old and the readiness of SLTs to work with these small children. The study also aimed to find out the reasons why small children are being sent to speech-language therapists. Methods: This study was done by a questionnaire and the material was gathered using an electrical survey with the E-lomake -program of the University of Helsinki between April and May 2016. The questionnaire was delivered to Finnish SLTs via the Finnish Assocation of Speech Therapists and four corporations that employ SLTs. The data was analysed with the IBM SPSS Statistics 24 -program using nonparameterized statistical tests and qualitative grouping. Results and conclusions: The questionnaire was answered by 194 SLTs out of which 111 worked regulary and 73 occasionally with children under three. The SLTs’ know-how about working with small children was mostly based on work experience. The professional capabilities were maintained and developed by additional trainings and literature. A degree in logopedics was considered to provide only minor capabilities toward working with small children. The results indicate that small children are sent to SLTs mostly because of disabilities and delayed speech development. The most popular assessment methods were tests, free observation and interviewing the child’s parents. AAC methods and playing were popular methods of rehabilitation. The practices in rehabilitating small children were varying and based on the available resources. According to the SLTs other healthcare professionals are not aware of what an SLT does and therefore their know-how is not utilized to it’s full extent.

Aims. Long-term rehabilitation of post-traumatic brain injury can be stressful for rehabilitators and is often costly for society. There is a great need for new rehabilitation practices, that are both multimodal and motivating. Dance rehabilitation can be a considerable form of rehabilitation for those with severe brain injury because it can potentially rehabilitate several dimensions simultaneously. There are a variety of changes in the communication skills of people with severe brain injuries that affect an individual’s inner circle and everyday functioning. Identifying these changes is paramount in planning and targeting rehabilitation. Because post-traumatic brain injury is typically associated with incomplete symptom awareness, the assessment of the rehabilitative close others plays an important role. The purpose of this study was to investigate the effect of dance rehabilitation on the communication of adults with severe brain injury. Although dance has been researched and utilized in neurological rehabilitation to some extent, no research has been conducted on the effect of dance rehabilitation on the communication skills of a person with traumatic brain injury. Methods. The study included 10 adults aged 19 to 45 years with severe brain injuries. Rehabilitators participated in a dance rehabilitation intervention for 2 hours per week for 3 months. In addition, 10 well-known people close to the rehabilitator participated in the study. Subjects (N = 20) assessed the rehabilitator’s communication skills using the La Trobe Communication Questionnaire at the beginning and end of the dance rehabilitation intervention. Responses from rehabilitators and their close others were examined in five different content areas of communication. Analyzes of the research data were performed by statement groups by calculating the mean variables at the beginning and end of the intervention using statistical methods. In addition, the evaluations of the rehabilitator and the close other were compared. Results and conclusions. In this study, there was no statistically significant change in the estimates of rehabilitators and their close others at the beginning and end of the intervention. There was also no statistically significant difference in the assessments of the rehabilitators and their close others. Communication skills of people with brain injuries have not been previously studied in the context of a dance rehabilitation intervention. Further research is needed on both the rehabilitation of communication skills for severe brain injury and the effectiveness of dance rehabilitation.

Objectives. As the population ages, the prevalence of dementia will also increase. People with dementia are the largest group requiring round-the-clock nursing. As dementia progresses language and interaction skills decline. At the end person is using only non-verbal communication. It is then the responsibility of a care-staff to maintain interaction. The aim of this study is to get information on how nurses think people with severe dementia (PSD) are communicating and how they think they are communicating themselves. In addition, this study gathers information on what are the challenges and successes of the interaction between nurses and PSD. Methods. Method for the research was semi-structured theme interview. Interviewees were 10 care-staff members from two enhanced service housing units in Southern Finland. Themes for the interview were formed based on the previous research. The interviews were recorded and transcribed. The collected data was analyzed using content analysis. Results and conclusions. According to the nurses, PSD use mostly non-verbal communication. They use touching, looking, facial expressions, showing, emotions and physical condition. PSD made interaction initiatives and were thus active in interaction. Nurses used simple speech and non-verbal communication. They used gestures, facial expressions, presence, emotions and time giving. The biggest challenge in the interaction between caregivers and PSD was the lack of shared language which led to aggression and anxiety by PSD. Interaction was successful when nurses had enough time to face and care and they had shared understanding with PSD. Music was thought to have a positive effect on the interaction of PSD. Interaction between the caregivers and PSD is mostly based on non-verbal communication. Hurry and the lack of personnel cause challenges in interaction. Nursing staff’s ability to interact with PSD is central to person-centered nursing. The speech therapist´s expertise in interaction and communication could be utilized in nurse training.

Tavoitteet. Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan, millaisia viittaussuhteiden tulkitsemisen ongelmia tyypillisesti kehittyvät 4- ja 5-vuotiaat lapset nostavat esiin leikkivuorovaikutuksessa oman vanhemman kanssa. Tutkimuksen kohteena ovat lasten esittämät korjausaloitteet. Korjausaloite on puheenvuoro, jolla ilmaistaan keskustelukumppanin aiemman vuoron olleen vaikeasti kuultavissa tai ymmärrettävissä. Korjausaloitteilla pyritään ylläpitämään ja tarvittaessa palauttamaan hetkellisesti menetettyä keskinäistä ymmärrystä eli intersubjektiivisuutta keskustelussa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, mitä korjausaloitteita lapset käyttävät vanhemman puheenvuorossa esiintyneen viittaussuhteen jäädessä epäselväksi, ja mikä on korjausaloitteiden esiintymisympäristö keskustelussa. Lisäksi selvitetään, voidaanko 4- ja 5-vuotiaiden lasten tekemien korjausaloitteiden välillä havaita eroa. Menetelmät. Tässä työssä tutkittiin kahdeksan 3;11–5;1-vuotiaan lapsen korjauskäytänteitä leikkivuorovaikutuksessa oman vanhemman kanssa. Tutkimusaineistona oli autenttisissa vuorovaikutustilanteissa tallennetut videot, ja yhteensä videoaineistoa oli kuusi tuntia 46 minuuttia. Aineisto on kerätty vuosina 2004–2007 osana Lapsen kehittyvä kieli ja vuorovaikutus -tutkimushanketta (myöh. COMPAIR). Tutkimus perustuu keskustelunanalyyttisen tutkimusparadigman mukaiseen sekventiaaliseen analyysiin ja aineistolähtöiseen ryhmittelyyn. Tulokset ja johtopäätökset. Tutkimukseen osallistuneiden lasten korjausaloitteet vastasivat monelta osin aiemman tutkimuksen havaintoja lasten korjauskäytänteistä. Viittaussuhteita tarkentavien korjausaloitteiden määrässä oli osallistujakohtaista hajontaa. Erot voivat osittain heijastaa lasten keskustelussa kohtaamien ongelmien määrää, osittain lasten taipumusta esittää korjausaloitteita. Lapset nostivat esiin viittaussuhteiden tulkitsemisen ongelmia pääasiassa tulkintaehdokkailla ja kysymyssanoilla. Aineistosta löytyi myös kaksi kysymyslauseen muotoista korjausaloitetta. Pelkkiä ei-sanallisia aineksia sisältäviä korjausaloitteita ei havaittu, mutta tulkintaehdokkaisiin liittyi usein osoittava ele tai tarkistava katse. Aineistoissa havaittiin laajempia toimintajaksoja, ja niiden aikana muotoutuvia tyypillisiä keskustelun lähikonteksteja, joissa lapset tekivät korjausaloitteita. 4- ja 5-vuotiaiden ryhmät eivät juuri eronneet toisistaan korjausaloitteiden esiintymisfrekvenssin tai koostumuksen osalta, mutta lähikonteksteja tarkasteltaessa 5-vuotiailla korjaustoimintaa esiintyi 4-vuotiaita harvemmissa konteksteissa. Kahden ikäryhmän korjauskäytänteiden vertaaminen vahvisti käsitystä siitä, että lapsen iän ja kielellisen kehitystason lisäksi kontekstuaaliset tekijät vaikuttavat siihen, millaisia puheen tulkitsemisen ongelmia lapset keskustelussa kohtaavat ja kuinka intersubjektiivisuus keskustelussa rakentuu. Tässä tutkimuksessa tutkittiin lapsen vuorovaikutusta vanhemman kanssa. Kattavampi kuva saataisiin tarkastelemalla jatkossa lasten korjaustoimintaa myös esimerkiksi leikkivuorovaikutuksessa ikätoverin kanssa.