Browsing by master's degree program "Master's Programme in Agricultural Sciences"

Iodine deficiency is a global health problem that causes physical and mental development disorders in humans. School-age children, pregnant women and consumers of organic food are particularly vulnerable to iodine deficiency. The popularity of organic products is growing, and attention should be paid to the iodine content of organic milk, as the iodine content of organic milk is usually lower than in conventionally produced milk. The aim of this study was to increase the iodine content of organic milk by adding two different species of seaweed, Ascophyllum nodosum and Laminaria digitata, to dairy cow diets, and thus create a sustainable mineral feeding strategy for dairy cows in organic production. The aim was to study the effect of dietary seaweed addition to iodine content of milk together with rapeseed cake or pea, as rapeseed cake is known to contain goitrogenic compounds that reduce iodine transfer to milk. The experiment was conducted at the Viikki Research Farm from 31 March to 25 June 2020. The experiment included 12 lactating Ayrshire cows and the experimental design was a cyclic changeover study. The factors studied were the effects of dietary protein source (rapeseed cake or pea) and the species A. nodosum or L. digitata on the intake of mineral and trace elements on dairy cows and on the mineral content of milk. In particular, effects on milk iodine were studied. The experiment had three 17-day trial periods and there was an 18-day wash-out period between the periods, when no seaweed was fed in order to minimize the carry-over effects between periods. The samples were collected on the last four days of the periods. Experiment included six dietary treatments in which protein feed was isonitrogenously either rapeseed cake or pea and diets were supplemented with seaweed. The dietary treatments were: rapeseed control K-R (no seaweed), pea control K-H (no seaweed), which were supplemented with 56,9 g dry matter (DM)/d A. nodosum i.e. seaweed 1 (M1- R, M1-H) and 7,8 g DM/d L. digitata i.e. seaweed 2 (M2-R, M2-H). The target iodine content of control diets was 1 mg/kg DM and seaweed diets 4 mg/kg DM. Finnish iodine recommendation for feeds that do not contain goitrogenic compounds is 1 mg/kg DM. Cows had ad libitum access to partial mixed ration that contained grass silage, barley and protein feed. In addition, concentrate was given to cows 1,8 kg/d and contained minerals (300 g/d), molassed sugar beet pulp, molasses and also seaweed in seaweed diets. The forage to concentrate ratio was 65:35. Mineral used in diets was approved for organic production and contained iodine 60 mg/kg DM. Dietary treatments did not affect DM intake. Compared to rapeseed diets, pea diets had a 0,15 kg/d lower crude protein intake, 0,24 kg/d lower crude fat intake and 49,7 µg/d lower iodine intake. Iodine intake increased on average by 63,4 µg when seaweed was added to the diet and the effect was greater when adding L. digitata compared to A. nodosum. Also, milk yield was lower with pea diets than with rapeseed diets. The iodine content of milk was higher with pea diets than with rapeseed diets (324 vs. 117 µg/l). Moreover, the addition of seaweed increased the iodine content of milk (on average +226 µg/l). Based on the results, iodine intake was lower with pea diets than with rapeseed diets, as expected, due to the higher iodine concentration of rapeseed cake. Both seaweeds increased the iodine content of milk, but the transfer of iodine to milk was higher with pea-based diets compared to rapeseed-based diets, due to goitrogenic compounds in the rapeseed cake.

Härkäpavun (Vicia faba) viljely ja käyttö rehuna lisää tilan valkuaisomavaraisuutta. Biologisen typensidonnan ansiosta härkäpapu sitoo ilmakehän typpeä maaperään ja, sitä kautta sillä on hyvä esikasviarvo viljelykierrossa. Se on kiinnostava vaihtoehto nautojen ruokintaan suuren biomassantuottopotentiaalin ja suuren raakavalkuaispitoisuuden ansiosta. Härkäpavun puutteita märehtijöiden rehukäytössä ovat valkuaisen suuri pötsihajoavuus ja valkuaisen niukka metioniinipitoisuus. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää nurmisäilörehun osittaista korvaamista härkäpapusäilörehulla, ja sen vaikutuksia maitotuotokseen, maitorauhasen aminohappoaineenvaihduntaan sekä rehuvalkuaisen hyväksikäyttöön. Lisäksi tutkittiin voiko pötsisuojattu metioniinilisä parantaa härkäpapuvalkuaisen hyväksikäyttöä maidontuotannossa. Tutkimus toteutettiin toistettuna 4 x 4 latinalaisena neliönä Helsingin yliopiston Viikin opetus- ja tutkimustilan navetassa 28.9.-20.12.2019. Kokeessa oli 8 ayrshire -rotuista lypsylehmää. Tutkimuksessa oli faktoriaalinen 2 x 2 koeasetelma, jonka tutkittavina tekijöinä olivat säilörehun kasvilaji ja härkäpapuvalkuaisen täydennys pötsisuojatulla metioniinilla. Koeruokinnat pohjautuivat 1. sadon timotei-nurminatasäilörehuun (Phleum pratense ja Schedonorus pratensis, Nurmi, D-arvo 664 g/kg ka) ja seokseen, jossa 2/3 timotei-nurminatasäilörehun kuiva-aineesta korvattiin härkäpapusäilörehulla (HP, D-arvo 593 g/kg ka). Väkirehun osuus koeseosrehujen kuiva-aineesta oli 40 % ja se koostui ohrasta, kaurasta, härkäpavusta sekä kivennäisestä. Seosrehuruokinta oli vapaata. Ohutsuolesta imeytyvän metioniinilisän määrä oli koeruokinnoissa 0 tai 20 g/vrk. Metioniini annettiin yhdessä melassileikkeen (1 kg/vrk) kanssa lypsyjen yhteydessä. Kuiva-aineen syönti lisääntyi HP-ruokinnassa verrattuna Nurmi-ruokintaan. Pötsisuojattu metioniini ei vaikuttanut kuiva-aineen syöntiin. Pötsisuojattu metioniinilisä vähensi maitotuotosta Nurmi-ruokinnassa lähes 2 kg/vrk, mutta HP-ruokinnassa maitotuotos pysyi samana. Metioniinilisän vaikutuksesta maidon laktoosipitoisuus väheni ja valkuaispitoisuus (sekä suuntaa-antavasti rasvapitoisuus) lisääntyi säilörehun kasvilajista riippumatta. Energiakorjattu maitotuotos lisääntyikin HP-ruokinnassa metioniinilisän vaikutuksesta, mutta väheni Nurmi-ruokinnassa. Maidon ureapitoisuus oli HP-ruokinnoissa suurempi kuin Nurmi-ruokinnoissa. Metioniinilisä tehosti rehutypen hyväksikäyttöä maitovalkuaiseksi HP-ruokinnassa ja heikensi sitä Nurmi-ruokinnassa. Valtimoplasman glukoosipitoisuus väheni Nurmi-ruokinnassa ja lisääntyi HP-ruokinnassa metioniinilisän myötä. Metioniinilisä lisäsi rikkipitoisten aminohappojen (Met, Cys) ja tauriinin pitoisuutta plasmassa. Rikkipitoisten aminohappojen pitoisuus oli suurempi Nurmi-ruokinnoissa verrattuna HP-ruokintoihin. Tutkimuksen perusteella osa nurmisäilörehusta voidaan korvata härkäpapusäilörehulla ilman, että maitotuotos heikkenee. Metioniinilisä oli tarpeeton Nurmi-ruokinnassa ja aiheutti negatiivisia tuotosvasteita. Metioniinilisällä voi kuitenkin olla positiivisia vaikutuksia maidon koostumukseen ja rehuvalkuaisen hyväksikäyttöön ruokinnassa, joka sisältää härkäpapua sekä säilörehuna että valkuaisrehuna.

This thesis was undertaken to determine effects of genotype, vernalization and harvesting on the root growth of grass plants. Greenhouse experiments were carried out at Viikki experimental farm of University of Helsinki. The thesis was a part of a larger research of grasses. Grass species were two timothy (Phleum pratense L.) parental lines, northern (021/1) and southern (B112) genotype (Boreal Plant Breeding Ltd). The trial material was propagated using the plant material conserve of Viikki. A half of the trial material got a vernalization treatment (10 weeks) after pre-breeding (2 weeks, DL 12 h) and the other half of plants got only pre-breeding (3 weeks, DL 12h) before establishment of two separate trials in rhitsotubes and rhitsotrones. High, growth stage, dry matter of shoots and roots, depth of the root system and shoot to root ratios were measured from rhitsotubes seven times during the study. The growth samples from rhitzotrones were collected twice. The harvesting was done in the middle of the study from both separate trials. Genotype had an influence on all measured growth features in both separate trials. Treatments of southern genotypes were mainly higher, development was faster and dry matter of shoots was greater at harvest time compared to the same treatments of the northern genotype. There were no differences on growth features between genotypes in the end. The dry matter of roots was also greater at the harvest time with treatments of the southern genotype. In the end of the trial there were no differences between genotypes or treatments, but the genotype influenced on root growth in repeated measurements between weeks 6-8. The root system of the southern genotype spread out in deeper soil layers with both treatments and survived better after harvesting compared to treatments of the northern genotype. The vernalization had influence on growth features and the root system with most of the occasions of measurements with both the genotypes. The vernalization reduced biomass of roots in the both separate trials. This was partly due to low weight of shoots especially in the beginning of the study. In the other hand the vernalization improved on development before the harvesting and the carbohydrates allocated on shoots instead of roots. This was visible especially in the rhitsotubes. Differences between vernalized and non-vernalized treatments were levelled towards the end of the study. The vernalization increased growth of roots to deeper soil layers comparing to the non-vernalized treatment with the northern genotype. In weekly monitoring the growth of roots of both the vernalized genotypes were strong before ending the study. This might cite better overwintering but in the other hand shoot to root ratios were almost the same in all treatments. This study showed out that a plant tries to keep the growth of shoots and roots in balance but also that the biomass allocates in shoots in the beginning of the growing season and more in roots after harvesting. According to this study adding the southern genetic heritage to the timothy refinement programs brings higher yield level and moreover more abundant and deeper root system.

Nautakarjatalous on monesti nostettu esille ilmastonmuutoskeskustelussa metaanipäästöjen takia. Metaani on voimakkaasti ilmastoa lämmittävä kasvihuonekaasu, jonka muodostumiseen pötsissä voidaan kuitenkin vaikuttaa ruokinnallisin keinoin. Yksi keino on lisätä nautojen ruokintaan lipidejä. Tässä tutkimuksessa oli tavoitteena vähentää lypsylehmien metaanintuotantoa lisäämällä niiden ruokintaan murskattua rypsinsiementä. Samalla tutkittiin muutoksia maidon rasvahappokoostumuksessa, tavoitteena ihmisravitsemuksen kannalta suotuisa suunta. Ruokintakoe toteutettiin Helsingin yliopiston Viikin opetus- ja tutkimustilan navetassa. Kokeessa olivat mukana kaikki karjan lypsyssä olevat ayrshirelehmät, noin 50-60 eläintä. Metaanin mittaus röyhtäilyistä ja uloshengityksestä lehmän ollessa lypsyrobotilla mahdollisti tutkimuksen teon maatilamittakaavassa. Koeruokintoina oli kaksi erilaista seosrehua, toinen oli kontrollirehu ja toinen sisälsi murskattua rypsinsiementä (ruokinnan lipidilisän suuruus 50 g/kg ka). Karkearehuna oli ensimmäisen sadon nurmisäilörehu, ja sen osuus seosrehun kuiva-aineesta oli 60 %. Kontrolliruokinnassa väkirehu koostui pääosin ohrasta ja rypsirouheesta. Murskattua rypsinsiementä sisältävässä ruokinnassa ohran tärkkelyksestä peräisin olevaa energiaa korvattiin rypsilipidien energialla. Lisäksi väkirehuseoksessa kaura korvasi ohran. Eläimet saivat lypsyrobotilta täydennysrehua 3, 4 tai 5 kg/pv maitotuotostason mukaan. Tutkimus järjestettiin switch-back -kokeena, jolloin karja sai ensimmäisellä jaksolla kontrollirehua, sen jälkeen toisella jaksolla murskattua rypsinsiementä sisältävää rehua ja lopuksi eläimet palasivat kolmannen jakson ajaksi kontrolliruokinnalle. Murskattu rypsinsiemen vähensi lehmäkohtaista (g/pv) metaanituotosta pötsissä 18 % kontrolliruokintaan verrattuna. Kuiva-aineen syönti väheni 0,9 kg, mutta EKM-tuotoksessa ei havaittu muutosta. Maitorasvassa tyydyttyneiden rasvahappojen osuus väheni 16 %. Palmitiinihapon 16:0 osuus väheni 34 % ja merkittävissä määrin se korvaantui steariinihapolla 18:0 ja öljyhapolla cis-9 18:1. Kertatyydyttymättömien rasvahappojen osuus lisääntyi 48 %. Tutkimuksen perusteella murskattu rypsinsiemen vähentää metaanintuotantoa ilman negatiivista vaikutusta maitotuotokseen ja maidon peruskoostumukseen. Lisäksi se muuttaa maitorasvaa pehmeämpään ja mahdollisesti ihmisravitsemuksellisesti suotuisaan suuntaan.

The average global surface temperature has risen 1.1 degrees from pre-industrial times, mainly due to anthropogenic greenhouse gas (GHG) emissions. Nitrous oxide (N2O) is a strong and ozone-depleting greenhouse gas. It has 265 times stronger Global Warming Potential than carbon dioxide (CO2) and an atmospheric lifetime of 120 years. Over half of the global N2O emissions originate from agriculture, mainly from cultivated soils. In soils, facultative microbial-driven denitrification and chemoautotrophy- or heterotrophy-driven nitrification are the dominant N2O -producing processes. These processes are driven by soil properties and environmental variables. In northern agricultural soils, over half of the annual N2O emissions are estimated to be produced outside the growing season, mostly during soil freeze-thaw cycles (FTCs). However, due to lack of seasonal measurements the emissions outside growing season are still poorly understood. The aim of this study was to investigate how soil FTCs affect N2O emission dynamics from Finnish grassland soils, and whether different soil types (fine sand, peat soil, clay loam) affect N2O emissions and nitrogen dynamics during soil freezing and thawing. The study was conducted as a laboratory incubation experiment using a newly built automated measuring system. N2O emissions from undisturbed soil samples were measured continuously for 21 days, which included total of 7 freeze-thaw cycles from -5°c to +5°C. N2O production or consumption was calculated for each freeze-thaw cycle, and soil mineral nitrogen (min N), C:N ratio, C%, N%, and pH(H2O) were determined during each cycle from separate undisturbed soil samples. Also, net ammonification, net nitrification and total net mineralisation rates were calculated from the min N concentrations for each FTC. Each soil type emitted N2O during the thawing of the soil, while frozen soils appeared to act as a small N2O sink. Contradictory to other studies, steady N2O production was seen throughout the seven FTCs and there was no significant increase or decrease in N2O emissions as the FTCs proceeded. Peat soils produced 4-10 times more N2O than fine sand and clay loam, respectively. Peat soil was also the largest sink of N2O during freezing. N2O emissions did not correlate with soil chemical properties, with few exceptions during soil thawing: C:N ratio (positive correlation) and pH (negative correlation). This is probably due to the episodic nature of N2O, and the complex and overlapping processes driving N2O production and consumption. FTCs increased NH4+ concentration especially in fine sand and peat soil while NO3- concentration decreased in all soils except in clay soil. Based on these results, denitrification was suggested as the main N2O producing process in peat soil and in fine sand. High NH4+ and low NO3- concentration in peat soil and fine sand indicate fast mineralisation and rapid denitrification during thawing or low nitrification and dissimilatory nitrate reduction (DNRA) activities, both of which may also have limited N2O emissions. This study shows that organic grassland soils have a high potential to both produce and consume N2O compared to other soil types during FTCs. The capacity to produce N2O during consequent FTCs indicates that these soils have a persistent and long-lasting capacity to produce N2O in freeze-thaw conditions. The N2O emission dynamics most likely reflect rapid changes in soil nitrogen turnover processes, which calls for further studies and method development to link the gross N turnover rates to N2O production and consumption during soil freezing and thawing.

Kiinnostus monilajisiin nurmiseoksiin on kasvanut Suomessa. Nurmipalkokasvit tuovat seoksiin lisäarvoa biologisen typensidonnan ja syöntiä lisäävien ominaisuuksiensa vuoksi. Seosten lajikoostumuksen ja sen muutosten tarkempi selvittäminen auttaa ymmärtämään kasvuolosuhteiden vaikutusta eri lajien menestymiseen seoksissa ja tämän seurauksia. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, kuinka nurmipalkokasvit ylläpitävät satoa ja pysyvät nurmiseoksissa sekä miten ne vaikuttavat ruokinnalliseen arvoon ja typen hyväksikäyttötehokkuuteen. Tutkimus toteutettiin kolmivuotisena ruutukokeena, jossa oli mukana viisi nurmipalkokasveja (puna-, valko- ja alsikeapila sekä rehumailanen) sisältävää nurmiseosta. Seoksille annettiin typpilannoitusta 50 + 50 kg/ha/v, ne niitettiin kahdesti kesän aikana, ja sadon lisäksi määritettiin kasvilajikoostumus ja rehuarvot. Seosten satotasot vaihtelivat välillä 5400–8200 kg ka/ha. Kokeen aikana esiintyi kuivia jaksoja, jotka suosivat puna-apilaa ja erityisesti rehumailasta. Puna-apila oli apiloista satoisin, ja pysyi kasvustossa koko koejakson ajan. Alsikeapilasta ja valkoapilasta ei ollut satoa alentavaa haittaa. Rehumailanen ylläpiti satoa tässä kokeessa hyvin ja runsastui nurmen vanhetessa, vaikka mailasten menestyminen on Suomen oloissa vaihtelevaa. Apiloiden vaikutus rehuarvoihin oli vähäinen. Runsas rehumailasen osuus kasvustossa laski D-arvoa ja nosti sulamattoman kuidun sekä raakavalkuaisen pitoisuuksia. Madalletun typpilannoituksen ja biologisen typensidonnan vuoksi seosten keskimääräinen typen hyväksikäyttötehokkuus oli 1,22–1,56. Kokeen tulokset osoittivat, että kohtuullista typpilannoitusta ja kahden korjuun taktiikkaa käytettäessä nurmipalkokasvien osuus kasvustossa säilyi rehumailasta lukuun ottamatta maltillisena. Kaikki seokset olivat rehuarvojen perusteella sopivia märehtijöiden rehuksi, eikä mikään seos osoittautunut myöskään sadon määrän perusteella muita huonommaksi. Rehumailanen osoitti hyvän kuivuuden sietokykynsä ja piti satotasoa yllä parhaiten kuivina kesinä.

Tämän työn tarkoituksena oli tutkia kuinka eri lannoituksen muodot ja määrät vaikuttavat nurmiviljelyyn käytettävän maaperän typpi (N)- ja hiili (C)-pitoisuuksiin. Pyrkimyksenä oli löytää tilastollisia eroavaisuuksia orgaanisen ja epäorgaanisen lannoituksien vaikutuksista nurmialueen kasvihuonekaasupäästöihin. Kasvillisuuden, maahengityksen ja yhteyttämisen mittaukset suoritettiin neljälle eri käsittelylle (lannoittamaton, epäorgaaninen 30 kg N/ha, epäorgaaninen 60 kg N/ha ja orgaaninen 60 kg N/ha). Maaperästä otetiin näytteet analyysiä varten kasvukauden jälkeen syvyyksiltä 0–10 cm ja 20–30 cm. Maaperänäytteille suoritettiin mineraalityppi-määritys sekä kokonais- hiilen ja – typen määritykset. Kasvillisuudesta mitattiin maanalainen ja maanpäällinen biomassa sekä lehtipinta-ala indeksi eli LAI. Maahengitys ja yhteyttäminen mitattiin suljetuilla kammiomenetelmillä. Mittauksissa saatu CO2-pitoisuuden muutos sijoitettiin lineaariseen yhtälöön, josta muodostettiin hiilidioksidin vuo. Maahengityksen ja yhteyttämisen tuloksista mallinnettiin vielä koko kasvukauden hiilitaseet. Kasvillisuuden mittauksissa suurimmat biomassat esiintyivät läpi mittauskauden korkeimman lannoitustason saaneilla epäorgaanisella (700–800 g/m2) ja orgaanisella (700–1000 g/m2) käsittelyillä. Yhteyttämispotentiaalin sekä maahengityksen tuloksissa eroja oli ainoastaan lannoittamattomien ja lannoituksen saaneiden käsittelyiden välillä. Hiilitaseiden mallinnuksessa selvisi, että kokeen kaikki käsittelyt toimivat hiilenlähteinä ja vähiten hiiltä vapautui epäorgaaniselta 30 kg N/ha saaneelta lannoitukselta. Maaperäanalyyseissä käsittelyiden C- ja N- pitoisuuksissa ei ollut eroavaisuuksia. Mineraalitypen määrityksissä pohjamaiden NO3- ja NH4- pitoisuuksissa oli tilastollisia eroavaisuuksia orgaanisen ja epäorgaanisen käsittelyiden välillä. Orgaanisella lannoituksella pintamaan sekä pohjamaan NO3-pitoisuudet ovat lähellä toisiaan, kun taas epäorgaanisella lannoituksella pohjamaan pitoisuudet ovat selkeästi korkeammat. Tuloksien perusteella ei pystytä selkeästi sanomaan, kumpi lannoitemuodoista olisi hiilen sitoutumisen kannalta parempi vaihtoehto. Tutkimuksen aihealue on kuitenkin merkittävä ilmaston sekä viljelijöiden kannalta. Tästä syystä jatkotutkimuksien tekeminen olisikin suotavaa, jotta nurmiviljelystä pystytään muokkaamaan hiiltä sitovaksi ja samalla parantamaan peltojen kasvukuntoa.

Legume cultivation is of growing interest in Finland, but legume viruses have been mapped and studied relatively little in our country. The changing climate also creates new types of threats to legume production. Studies around the world provide an opportunity to assume that there are still undetected virus species and genera around Finnish legume production that pose a potential threat to legume production in Finland now and in the future. The aim of this study was to map the viruses present in Finnish legumes. Detected legume viruses from wild plants were characterized by deep sequencing and test plants were inoculated for virus detection. In addition, viruses from experimentally cultivated pea samples as well as faba bean, pea and fodder galega samples collected from Helsinki area were studied by deep sequencing. Soybean dwarf virus (SbDV) was detected in a wild plant sample by deep sequencing. The aim was to ensure the first occurrence of SbDV in Finland by PCR and sequencing. Another aim was to sequence the genome of a possible novel closterovirus detected in a wild plant sample. To identify the closterovirus genome, we utilized the deep sequenced information and designed PCR primers tailored to the virus. To detect closterovirus infectivity, pea and soybean samples were experimentally cultured and inoculated with the closterovirus using the original plant sample. The SbDV detected in deep sequencing and possible novel closterovirus allowed the hypothesis that there are viruses present in Finnish legumes that had not been previously detected or studied.

Viime vuosina Suomessa on havaittu tummia, pyöreitä ja pieniä kuoppia varastoidulla perunalla. Kuopat ovat pinnallisia, ja ne voivat olla yhdistyneet suuremmiksi kuopiksi. Perunan kuoppataudiksi kutsuttu oire heikentää varastoidun perunan laatua. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, mitkä sienipatogeenit aiheuttavat pinnallisia kuoppaoireita perunassa. Kuoppaoireisista perunoista eristetystä DNA:sta tunnistettiin sieniä PCR-menetelmän ja ITS-sekvensoinnin avulla. Perunoista eristettiin myös viljelymenetelmällä sieniä, jotka tunnistettiin samalla tavalla. Tartutuskokeisiin valittiin viisi niistä sieni-isolaateista, jotka oli tunnistettu ITS-sekvenssin perusteella. Tehtiin haavainokulointikoe, jossa terveitä perunoita haavoitettiin ja tartutettiin valituilla sienillä. Tehtiin myös toinen inokulointikoe, jossa haavoittamattomia emoperunoita tartutettiin sienillä. Emoperunoina käytettiin tavallisia ruokaperunoita ja minimukuloita. Perunoiden tuottamia tytärmukuloita tarkasteltiin kuoppaoireiden varalta, ja taimien korkeus ja tytärmukuloiden yhteispaino mitattiin taimettumisen ja sadontuoton analysoimiseksi. Kuoppaoireisista perunoista eristetyt sienet tunnistettiin ITS-sekvensoinnin avulla lajeiksi Fusarium acuminatum, Ilyonectria crassa, Juxtiphoma eupyrena, Plectosphaerella cucumerina ja Plectosphaerella plurivora. Haavainokulointikokeessa käytetyt sienet aiheuttivat tilastollisesti merkitsevät oireet kontrollikäsittelyyn verrattuna ensimmäisessä mittauspisteessä. Haavoittamattomien emoperunoiden tytärmukuloissa ei havaittu kuoppaoireita. Sienet I. crassa, P. cucumerina, P. plurivora ja Ilyonectria-isolaatti LO3 lisäsivät ruokaperunoiden tytärmukulasatoa. Käsittelyillä ei ollut vaikutusta minimukuloiden sadontuottoon. Käsittelyt edistivät ruokaperunoiden taimettumista. Minimukuloiden taimettumista edisti I. crassa-käsittely, ja taimettumista hidasti P. cucumerina-käsittely. Tulosten perusteella voidaan todeta, että F. acuminatum, I. crassa, P. cucumerina ja P. plurivora ovat perunalle patogeenisia sieniä. Sienet voivat myös edistää perunan taimettumista ja sadonmuodostusta perunalajikkeesta riippuen. Kokeissa ei kuitenkaan saatu aikaiseksi samanlaista kuoppaoiretta kuin alkuperäisissä kuoppaoireisissa perunoissa oli havaittavissa, joten lisää tutkimusta tarvitaan osoittamaan, ovatko kyseiset sienet kuoppaoireen aiheuttajia.

Sikojen hännänpurenta on Suomessa osalla tuotantotiloista ongelma ja se aiheuttaa tuotantotappioita tilalle. Hännänpurenta heikentää sikojen kasvua, aiheuttaa terveysongelmia, lisää lääkityksien tarvetta ja kuolleisuutta sioilla. Tutkimuksessani arvioin, onko porsaan syntymäkoolla vaikutusta hännänpurentaan tai hännänpurentaan liittyvään käyttäytymiseen tekijänä, ja onko syntymäkoolla vaikutusta lääkityksen antamiseen. Tutkimusaineistoni koostui yhden suomalaisen tuotantotilan 2019 syksyllä syntyneistä porsaista. Kaksi porsasta, suuri ja pieni porsas, valittiin käyttäytymisten analysointiin karsinoittain normitetun syntymäpainon perusteella. Normitettu syntymäpaino ilmaisi pahnueen keskiarvon ja keskihajonnan vaikutuksen porsaan syntymäpainoon suhteessa muihin pahnueen porsaisiin. Vieroitettujen porsaiden käyttäytymiset havainnoitiin jatkuvana seurantana kahtena päivänä 15 minuutin ajan. Videointien aikana porsaat olivat 6–7 viikon ikäisiä. Lääkitykset kerättiin porsaiden koko elinajalta videointien loppuun asti ja ne kirjattiin eläintenhoitajien toimesta. Käyttäytymiset analysoitiin lineaarisella sekamallilla ja Spearmanin korrelaatiotestillä. Lääkitykset analysoitiin khiin neliö testillä ja t-testillä. Tutkimuksessa ei havaittu merkitsevästi hännänpurentaa valituilla porsailla, vaikka viitteitä hännänpurennasta näkyi karsinoissa. Porsaan syntymäkoko ei vaikuttanut hännänpurennan tekijäksi ryhtymiseen. Suurilla porsailla pahnueen keskipaino, syntymäpaino ja ikä korreloivat ympäristön manipuloinnin kanssa. Pienillä porsailla negatiivinen korrelaatio ilmeni normitetun syntymäpainon ja hännän manipuloinnin kesken. Suurilla porsailla havaittiin aggressiivisen käyttäytymisen yhteys hännän, korvien ja muuhun manipulointiin. Pienillä porsailla muiden porsaiden astuminen korreloi aggressiiviseen käyttäytymiseen ja korvien manipulointiin. Lääkityksien saaminen ei eronnut pienillä tai suurilla porsailla. Porsaista 37 % oltiin lääkitty jollain lääkkeellä ensimmäisen 7 viikon aikana. Mahdollisesti aineiston pienuudesta johtuen ja tilan hyvien käytäntöjen takia ei tutkimuksessa havaittu hännänpurentaa tarkastelussa olleilla porsailla. Lääkityksien antamiseen ei ensimmäisen 7 viikon aikana vaikuta porsaan syntymäkoko. Ottamatta huomioon porsaan syntymäkokoa lääkitään porsaita ennen vieroitusta ja vieroitusiässä suhteellisen paljon. Porsaiden hännänpurentaan ja lääkityksien antamiseen vaikuttavat muut tekijät kuin porsaan syntymäkoko. Näiden taustatekijöiden selvittäminen jää tutkittavaksi tulevaisuuden tutkimuksissa.