Browsing by Title

Työssä tarkastellaan oikeushistoriallisesta näkökulmasta Yhdysvalloista 2008 alkunsa saanutta finanssikriisiä, joka levisi nopeasti kaikkialle läntiseen maailmaan aiheuttaen erittäin merkittäviä taloudellisia vahinkoja, ja kriisin vaikutusta pankkien vakavaraisuus sääntelyyn Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Finanssikriisin seurauksena pelkästään Euroopassa käytettiin triljoonia euroja pankkien tukemiseen, lisäksi työttömyys kasvoi merkittävästi sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa. Yhdysvalloille kriisistä syntyi heille historian toiseksi suurin lasku, ainoastaan toisen maailmansodan kustannukset inflaatiokorjattuna ylittävät finanssikriisistä Yhdysvalloille aiheutuneet kustannukset. Kriisi lähti vyörymään subprime – lainojen maksuhäiriöiden aiheuttaman paniikin seurauksena. Pankkien vakavaraisuus ei yksinkertaisesti kestänyt niiden sijoitusten markkinahintojen äkillistä ja merkittävää laskua, lisäksi velkaa oli otettu valtavia määriä hyödyntäen lainsäädännön porsaanreiät. Korot olivat olleet alhaalla ja markkinoilla oli valtava määrä rahaa, ts. likviditeettiä, tarjolla. Euroopassa ryhdyttiin nopeasti kriisin jälkeen uudistamaan pankkien vakavaraisuussääntelyä. Omanpääoman edellytyksiä kiristettiin ja vaadittavaa määrää nostettiin Basel III – vakavaraisuusohjeistuksen pohjalta. Lisäksi EU – perusti pankkivalvontaviranomaisen sekä pankkiunionin, jonka alla myös kriisien hallintarahasto on. Kriisienhallinta rahastossa on 50 MRD euroa, tästä rahastosta voidaan tietyin edellytyksin rahoittaa pankkeja. Tämän lisäksi EU – sääntely rajoittaa EU - alueen pankkien maksamia bonuspalkkioita hyvinkin merkittävästi. Yhdysvalloissa ryhdyttiin myös toimenpiteisiin, joista suurin osa on jäänyt ajatuksen asteelle. Joka tapauksessa sielläkin implementoitiin omien pääomien määrää ja laatua koskevat Basel III – säännökset. Yhdysvalloissa ei kuitenkaan ole haluttu puuttua likaa pankkien toimintaan ja rajoittaa niiden tuloksentekokykyä ja bonuspalkkioiden maksamista. Oikeuden muutoksen aiheutti kiistatta pääasiassa poliittinen paine ehkäistä tulevaisuudessa veronmaksajien rahojen käyttö pankkien rahoittamiseen. Tämä tulee esille mm. siinä, ettei pankkien toimintaa itse asiassa säännelläkään merkittävässä määrin tiukemmin kuin ennen kriisiä, vaan esim. EU – alueella on kielletty pankkien rahoittaminen valtion varoista ellei esim. osakkeenomistajat ja tietyt velkojat ensin menetä sijoituksiaan.

Suomeen suunnitellaan kolmiulotteista kiinteistöjärjestelmää, josta on tarkoitus antaa hallituksen esitys vuoden 2014 aikana. Uuden 3D-kiinteistöjärjestelmän tarkoituksena on tehdä mahdolliseksi maanpintatasosta erillisten tilojen muodostaminen kiinteistöiksi. Uuden kiinteistöjärjestelmän ei ole tarkoitus korvata kokonaan Suomen nykyistä kiinteistöjärjestelmää, vaan ainoastaan mahdollistaa 3D-kiinteistöjen muodostaminen silloin, kun se on rakennustoiminnan kannalta tarkoituksenmukaista. 3D-kiinteistö eroaa perinteisestä kiinteistöstä siinä, että sen ulottuvuus määritellään sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti. Nykyinen rekisterijärjestelmä mahdollistaa vain kiinteistöjen horisontaalisen ulottuvuuden määrittelyn, vaikka kiinteistöillä on todellisuudessa aina ymmärretty olevan myös vertikaalinen ulottuvuus. 3D-kiinteistöjärjestelmän myötä markkinoille on tarkoitus tuoda uutta kiinteistövarallisuutta, jonka arvo määräytyy täysin erillään nykyisistä peruskiinteistöistä. Näiden kiinteistöjen on tarkoitus olla samanlaisia omistuksen ja vakuuskäytön kohteita kuin perinteinen kiinteistö. 3D-kiinteistöjärjestelmä luo kiinteistömarkkinat tiloille, joilla niitä ei ole ollut ennen. Suomessa 3D-kiinteistöt tulevat olemaan huomattavan suuria rakennushankkeita, kuten maanalaisia pysäköintilaitoksia tai monesta itsenäisestä toiminnallisesta yksiköstä koostuvia kauppakeskuksia. Maanalaisten rakennushankkeiden toteuttajana on usein peruskiinteistön omistajasta erillinen rakentaja. Erityisesti maanalaiseen rakentamiseen liittyvänä ongelmana on peruskiinteistön omistajan ja tästä erillisen rakentajan välisen suhteen järjestäminen. Suomen lainsäädännössä kiinteistön ulottuvuus on määritelty ainoastaan horisontaalisesti, joten kiinteistön ja samalla maanomistajan omistusoikeuden vertikaalisesta ulottuvuudesta on epäselvyyttä. Tämä aiheuttaa ongelmia esimerkiksi lunastuskorvauksen määrittelyssä. Maanomistajan kannalta merkityksellistä on, tunnustetaanko maanalaisella tilalla olevan hänelle taloudellista arvoa, vaikkei hän ole aikaisemmin esimerkiksi kaavamääräyksestä johtuen voinut käyttää tuota tilaa hyväksi. Maanomistusoikeuden määrittelyyn tulisi löytää ratkaisu, joka toisaalta huomioisi maanomistajan oikeusaseman mutta samalla mahdollistaisi yhteiskunnan kehittymisen niin, että rakentamista voidaan toteuttaa eri tasoissa silloin, kun se on tarkoituksenmukaista. Vallitsevan tilanteen selkeyttämiseksi omistusoikeuden vertikaalinen ulottuvuus tulisi määritellä laintasoisesti. Maanomistajan omistusoikeuden vertikaalista ulottuvuutta ratkaistaessa ei voida sivuuttaa asian tarkastelua perusoikeutena olevan omaisuuden suojan kannalta, sillä perusoikeuksien merkitys oikeudellisessa argumentaatiossa on kasvanut huomattavasti viime vuosikymmenien aikana. Tämä näkyy esimerkiksi perusoikeuksien suorassa sovellettavuudessa suhteessa julkiseen valtaan ja toisiin yksityisiin. Vaikka perusoikeudet nähdään nykyisin kokonaisuutena, omaisuuden suojalla on edelleen erittäin korostunut asema länsimaisessa yhteiskunnassa. Omaisuuden suojaan liittyvänä omana kysymyksenä on lunastuksessa maksettava lunastuskorvaus maanomistajalle, minkä tarkoituksena on kompensoida maanomistajalle aiheutunutta menetystä. Maanalaisten tilojen lunastusta koskeva korvauskäytäntö ei ole ollut maanomistajaa suosiva, minkä voidaan katsoa olevan nykyisen omaisuuden suojan tulkinnan mukaisesti hyvin ongelmallinen. Omistusoikeuskysymyksen ratkaisun jälkeen 3D-kiinteistön omistaja voi käyttää kiinteistöään vakuutena aivan kuten perinteistä kiinteistöäkin. Tällä on huomattavaa merkitystä rakentamisen rahoittamisen toteuttamiseksi, sillä 3D-kiinteistöä voidaan käyttää lainan vakuutena. Yksittäiseen 3D-kiinteistöön kuuluvien ainesosien ja tarpeiston määrittely voi kuitenkin olla ongelmallisempaa, sillä 3D-kiinteistöjärjestelmän myötä itsenäiset kiinteistöt voivat olla täysin kiinni toisissaan. Erityisesti ainesosilla on huomattava merkitys vakuuskohteen arvoon.

3D-tulostuksen on arveltu olevan avain niin sanotun kolmannen teollisen vallankumouksen syntymiseen. 3D-tulostus mahdollistaa digitaalisen tarkkuuden, massatuotannon toistettavuuden ja käsityön yksilöllisyyden yhdistämisen uniikilla tavalla siten, että kustomoinnin kulut häviävät lähes kokonaan. Monimutkaisten hyödykkeiden tuottamisesta tulee kustannuksiltaan saman hintaista kuin yksinkertaisten hyödykkeiden tuottamisesta ja muunnelmien mahdollisuudet ovat rajattomat. Tekemällä fyysisestä digitaalista 3D-tulostuksen tekniikka saattaa kuitenkin samalla digitaalisen tekijänoikeuden ongelmakenttään uuden suuren joukon, eli fyysiset objektit. Tutkielmassa tarkastellaan 3D-tulostuksessa tekijänoikeudellisesti merkityksellisiä kysymyksiä ja sitä, missä tilanteissa käsillä on mahdollisesti tekijänoikeuden loukkaus. Tämän jälkeen käsitellään niitä ratkaisuvaihtoehtoja, joita tekniikan vuoksi on harkittava. Näillä ratkaisuvaihtoehdoilla tarkoitetaan tässä toisaalta konkreettisina esimerkkeinä esitettyjä oikeudenhaltijan käytettävissä olevia keinoja ja toisaalta perustavanlaatuisia ratkaisuja siitä, mihin suuntaan tekijänoikeutta tulisi vielä. Tutkielman laajuuden vuoksi näistä oikeudenhaltijan käytettävissä olevista keinoista käsitellään vain DRM (digital rights management) keinoja esimerkkinä ennakollisesta oikeuksien hallinnoinnista ja tietoyhteiskunnan palveluiden tarjoamisesta annetun lain 458/2002 mukaista alasottomenettelyä esimerkkinä jälkikäteisistä oikeudenhaltijan käytettävissä olevista keinoista. Lopuksi tutkielmassa käsitellään näkemyksiä siitä, kuinka 3D-tulostus ja sen kehittyminen vaikuttavat itse tekijänoikeuteen ja oikeudenhaltijoiden asemaan. Yksityinen käyttäjä voi syyllistyä tekijänoikeuden loukkaukseen skannatessaan tekijänoikeudella suojatun fyysisen objektin CAD-tiedostoksi, jolloin objektista muodostuu tekijänoikeuslain 2 §:n 1 momentissa tarkoitettu kappale. Lisäksi oikeudenloukkaus voi tapahtua käyttäjän muunnellessa tätä skannattua objektia jollakin tähän tarkoitetulla suunnitteluohjelmalla, jolloin kyse on tekijän yksinoikeuden alaan kuuluvasta teoksen muuntelusta. Nämä toimet eivät kuitenkaan muodosta tekijänoikeuden loukkausta, mikäli yksityisen käyttäjän toimenpiteiden voidaan katsoa kuuluvan tekijänoikeuslain 12 §:n poikkeuksen alaan. Ongelmallisinta erityisesti yksityishenkilöiden toimesta tapahtuvassa 3D-tulostuksessa on sen sijaan tekijänoikeuslain 2 §:n 3 momentin alaan lukeutuvat toimenpiteet, joilla tekijänoikeudella suojattua materiaalia saatetaan yleisön saataville tekijän yksinoikeuteen kuuluvalla tavalla. Vastuukysymysten osalta palveluntarjoajan vastuu mahdollisesta tekijänoikeusloukkauksesta palautuu lain 458/2002 mukaiseen alasottomenettelyyn, jonka osalta tulkinnanvarainen seikka on kuitenkin itse palveluntarjoajien soveltuvuus vastuuvapauden piiriin, sillä tämä kriteeri on sidottu palveluntarjoajien passiivisuuteen. DRM-keinojen saamasta kritiikistä huolimatta erityinen 3D-tulostinlaitteisiin asennettava kopioinninestojärjestelmä vaikuttaa yhdeltä toimivalta ratkaisulta. Sähkökauppalain mukainen alasottomenettely puolestaan voi toimia korjaavana toimenpiteenä siinä vaiheessa kun luvatonta materiaalia on jo levinnyt internetissä toimiviin palveluihin. Teknologisesta edistyksellisyydestään ja mahdollisuuksistaan huolimatta 3D-tulostus ei pitkällä aikavälillä tarkasteltuna näytä olevan valokuvaa tai radiota mullistavampi tekniikka tekijänoikeudelliselta kannalta. Sen sijaan se on vain yksi ajan saatossa keksitty tekniikka, joka on tuonut digitaalisen tekijänoikeuden piiriin yhden uuden sisällön lisää. Toisaalta 3D-tulostus saattaa digitaalisen tekijänoikeuden ongelmakenttään merkittävän joukon uusia teoksia, joiden kannalta oikeuksien hallinnointi tulee muuttumaan yhtä haastavaksi kuin musiikin tai liikkuvan kuvan oikeuksien hallinnoinnista on tullut digitaalitekniikan ansioista. 3D-tulostus edellyttää oikeudenhaltijoilta innovatiivisuutta ja uusien liiketoimintamallien luomista. Lisäksi se ei ainakaan vähennä tarvetta tarkastella vanhan tekijänoikeusjärjestelmän peruskäsitteitä kriittisesti ja uudelleen.

Musiikin jakelu- ja kulutusympäristön muutos on ulottanut vaikutuksensa nykypäivän äänitepiratismin harjoittamisen muotoihin. Viime vuosina niin kutsutun suoratoistorippauksen (stream ripping) suosio on ollut maailmanlaajuisesti nopeiten kasvussa. Luvaton tekijänoikeudella suojatun materiaalin jakelu ja hyödyntäminen tarkoittaa suoraa tulonmenetystä oikeudenhaltijoille, ja edelleen koko musiikkialalle. Tekijänoikeussääntelyn keinoin on pyritty niin selventämään musiikin laillisen kuluttamisen rajoja kuin takaamaan oikeudenhaltijoille tietynasteinen oikeussuojan taso. Euroopan unionin lainsäädännössä on luotu pohja yleensä tuomioistuimen toimesta annettavalle estomääräykselle, joka kohdistetaan internetvälittäjään. Estomääräyksen nojalla välittäjä on velvollinen estämään pääsyn yhdelle tai useammalle estomääräyksessä yksilöidylle verkkoalustalle. Oikeudenhaltijan turvaksi säädettyjen oikeussuojakeinojen kehittämisen lähtökohdat ovat rajalliset, mikä näkyy myös estomääräyksen antamista edeltävässä edellytysharkinnassa; Huomioitavana on ainakin perusoikeuksien välinen tasapaino, muut intressiryhmät etuineen, ja mahdollisesti eri oikeusjärjestyksien erot. EU-sääntely luo vähimmäisvaatimukset jäsenvaltioiden estomääräyskehykselle. Vaikka kansallinen implementointi on tapahtunut usein hyvin sanatarkasti ja ilman tarkentavaa sääntelyä, on jäsenvaltioiden estomääräyskäytäntöjen silti kritisoitu eroavan toisistaan hyvinkin paljon. Tutkielmassa selvitetään, millä edellytyksin tekijä tai hänen edustajansa voi hakea EU-lainsäädäntöön perustuvaa estomääräystä nykypäivän verkkopiratismitapauksissa. Tutkielman keskiössä on Tekijänoikeuslain (404/1961) 60 e §:n mukaisen estomääräysmenettelyn edellytysten tarkastelu. Tämän ohella täydentäviä huomioita tehdään niin muiden jäsenvaltioiden kuin kolmansien maiden estomääräyskäytäntöihin liittyen. Tutkielman tarkoituksena on ottaa kantaa siihen, kuinka tehokkaana oikeussuojakeinona estomääräys on nähtävissä nykymuotoista äänitepiratismitoimintaa vastaan.

The thesis proposes that legal techniques developed during the colonization of America in the XVI century are being applied contemporarily, especially under two regimes: human rights and global governance. Those regimes share some characteristics with the legal developments of the XVI century like establishing their basis over dogmas, being used by a “superior” civilization that owns the “truth” and is entrusted a mission - to evangelize or to develop – and that those regimes have served and are serving for colonizing projects. In the first part, the thesis describes the development of the legal arguments used with the purpose of the colonization of America. Special attention is given to the deliberations of Francisco de Vitoria, in particular his beliefs about the Indians, trade and the right to wage war. In this chapter, the most remarkable developments of Domingo de Soto and Francisco Suarez are analyzed. The second chapter focuses on describing how the Human Right regime is self-contradictory, has a western bias, and its complication and density permits the bending of its vocabularies according to particular interests; characteristics shared by the regimes created during the Spanish colonization. On this subject, the thesis proposes, beyond the peculiarities mentioned, that there are diverse resemblances between the Human Rights regime and the arguments used by the Spanish conquerors during the XVI century, being both in essence, vocabularies created by colonizers to impose their views and justify their actions The third chapter proposes that contemporary colonizers are using the regime of Global Governance for displace and weaken the authority of the State. For those purposes, in this chapter the role of the NGO´s is analyzed as well as other international structures, and finally is proposed that the standard of development is a reformulation of the XVI century standard of evangelization, creating a convenient difference between different civilizations, one superior and the other inferior. The chapter implicitly suggests also that colonization requires a reduction and displacement of the central authority, like in the Spanish conquest times, to fragment the power, allowing a level of disorder and contradiction where the colonizers could develop their projects.

Vainoaminen kriminalisoitiin Suomessa vuonna 2014. Rikoslain 25 lukuun lisättiin 7 a §, jonka mukaan ”joka toistuvasti uhkaa, seuraa, tarkkailee, ottaa yhteyttä tai muuten näihin rinnastettavalla tavalla oikeudettomasti vainoaa toista siten, että se on omiaan aiheuttamaan vainotussa pelkoa tai ahdistusta, on tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä yhtä ankaraa tai ankarampaa rangaistusta, vainoamisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi”. Ennen vainoamisen kriminalisointia uhrin oikeussuojakeinona oli lähinnä lähestymiskiellon hakeminen. Tutkielma keskittyy vainoamisen abstraktia vaaraa ilmentävään elementtiin ”on omiaan”. Tutkimuskysymyksinä on, että mitä on omiaan -kriteeri tarkoittaa, mitä juuri rikoslain 25:7a:n on omiaan -kriteerillä tarkoitetaan, sekä miten vainoamisen abstraktia vaaraa ja on omiaan -kriteeriä koskevaa edellytystä on tulkittava, ja mitä mahdollisia erityiskysymyksiä niihin liittyy? Erityispiirteinä tutkielmassa esitetään tahallisuus, uhrin tunteiden objektiivinen arvioiminen ja ex post- sekä ex ante-arviointi. Kutakin erityispiirrettä käsitellään tutkielman loppupuolella, ja aluksi tutkielma keskittyy abstraktiin vaaraan yleisesti, jonka jälkeen siirrytään juuri vainoamiseen liittyvään abstraktiin vaarantamiseen. Tutkielman voi sanoa olevan yleiskattava katsaus vainoamisen ”on omiaan”-kriteeriin. Täysin aukottomia vastauksia tutkimuskysymyksiin ei voida esittää. Viimeisessä kappaleessa nivotaan yhteen tutkielma kokonaisuudessaan ja esitetään johtopäätökset.

Digitisation of information has, together with the advent of the internet and the rise in computing power, changed our ability to access and distribute vast amounts of data among an increasing number of people all around the world. Transforming data into innovations drives the competitiveness and economic growth of the European Union. Online platforms play an important role in this process. Competition law of the EU prevents competition within the single market from being distorted, contributing to the welfare of consumers. Article 102 of the Treaty on the Functioning of the European Union (TFEU) prohibits the abusive behaviour of an undertaking holding a dominant position within the internal market. A dominant undertaking may not strengthen its dominance in a way restricting competition. A large part of the data processed in the digital economy is personal data. Personal data may serve as a raw-material for innovation, but protection of personal data is enshrined, together with privacy, as a fundamental right under the Charter of Fundamental Rights of the European Union and the European Convention on Human Rights. Processing of personal data must comply with the rules of the General Data Protection Regulation (GDPR) of the EU. Article 102(a) TFEU prescribes that an abuse may consist in imposing unfair trading conditions. It has been suggested that this kind of exploitative abuse could be committed by setting down unfair terms relating to the processing of personal data in accordance with the privacy policy of a dominant undertaking. The privacy terms of Facebook were found to be abusive in the decision of the German competition authority, Bundeskartellamt, in February 2019. This study aims to examine whether a dominant undertaking could commit an abuse within the meaning of Article 102(a) TFEU by breaching the data protection rules of the GDPR. Quality is a parameter of competition, and the European Commission has noted that privacy may be an important element of quality. Degrading the quality of privacy by imposing privacy terms in violation of data protection law has been suggested to be able to cause damage to consumers in a manner constituting an abuse. The European Commission and the Court of Justice of the European Union (CJEU) have found that trading conditions under Article 102(a) TFEU may be exploitative if they are unfair in the sense that they are disproportionate and not necessary in relation to their legitimate objective, or if they are unilaterally imposed and non-transparent. Committing an abuse within the meaning of Article 102(a) TFEU is possible by imposing privacy terms which infringe data protection law. The mere breach may not, however, automatically establish an abuse. The terms may be exploitative if they can be set above the competitive level by means of market power. A data breach which can profitably be carried out by a non-dominant undertaking does not involve use of market power and may thus not constitute an exploitative abuse. Exploitation differs from an exclusionary abuse in that it always involves exercise of market power. As there is in the EU competition law no requirement of a causal connection between an abuse and a dominant position, exclusion is possible even without use of market power. Finding an exclusionary abuse requires that the conduct has anticompetitive effects, but exploitation, on the other hand, does not cause direct detrimental effects on the structure of competition. Exploitation and exclusion are not mutually exclusive, and imposing privacy terms in violation of data protection law could be considered to constitute an exclusionary abuse if the conduct impedes competition. A dominant undertaking has a special responsibility not to impair the residual competition on the market. Competition law and data protection law of the EU both pursue the well-being of the EU and its citizens in slightly different ways. The scope of Article 102 TFEU is sufficiently broad to take into account issues relating to privacy and data protection. Assessing an abuse always requires taking into consideration all the relevant circumstances in accordance with the criteria established in the case-law of the CJEU.

Due to recent price volatility in the EU electricity markets, exceptional intervention measures have been implemented to ease the increased pressure on European households and businesses. This thesis examines the measure of setting a cap on market revenues for inframarginal energy generators. The thesis is divided into three sections. The first part of this research highlights the main elements of the EU’s energy policy objectives, attempts to trace back to the causes of the energy crisis, and examines how the current electricity market design contributes to attaining these goals. The second part deals with the content of the temporary regulatory measure that sets a cap on market revenues and attempts to identify some of its key costs and benefits. Finally, the third section takes a more pragmatic approach aiming to determine the risks adopting such regulatory measures may impose on the renewable energy industry by drawing from empirical data acquired from industry operators via survey responses. Combining these three parts of research, this thesis seeks to first determine and introduce the causes of the current electricity market crisis as well as the aspects of the current electricity market design that may be considered to malfunction. The second research question deals with the content of the regulatory measures adopted to mitigate this crisis in electricity markets attempting to conclude whether this measure can be considered an effective intervention. Along with the aims of the first and second parts, this thesis also attempts to assess the potential risks such regulation may have on the future of the renewable industry, forming the third research question answered through empiricism: how could this temporary measure affect the generators of renewable energy in the long-term? Besides providing a brief overview on the current EU electricity market design, this thesis aims to establish the importance of transitioning to renewable energy and increasing its role in the EU energy mix to not only be vital for environmental sustainability but a key element in ensuring the security of supply by diversifying the energy mix and decreasing the EU’s dependency on imported energy, as well as cutting off indirect support to Russian war. Along with this aim, it attempts to examine the effectiveness of the approach of setting a cap on market revenues on inframarginal technologies, especially considering the green transition targets of the EU.

The Payment Services Directive 2 (PSD2) introduces novel obligations for the account servicing payment service providers (i.e. account banks) to enable access to their customers’ account data, when such access is explicitly consented by the customer, unless a refusal to enable such access is justified. Further, the account banks have an obligation to allow third-party payment service providers to utilize authentication procedures, which are provided by the account banks. Jointly, these obligations may be described as “access obligations”, either to data or procedure. The PSD2 reform and in particular its access obligations directed the account banks are expected to be significant for the payment services market requiring the account banks to implement new business models in order to comply with the PSD2. When the account banks are subject to these novel supply obligations, and the payment service market will be opened for the new kinds of payment service providers, this may also facilitate the possible abusive behavior amongst the account banks from a competition law perspective. As seen in the Commission’s investigations with respect to several account banks refusing to grant access to their customer account data even before the PSD2, the refusal to supply considerations under Article 102 TFEU are possible in this context. The questions underlying in this setting are examined in the thesis, such as whether the account banks’ refusal to supply access to their customers’ account data and authentication procedures constitutes an abuse of dominant position as a refusal to supply under Article 102 TFEU even if such refusal would be justified under the PSD2. Ultimately, the discussion concerns the interaction between competition law and the PSD2 and which assessment should prevail. As a prerequisite for the assessment of the PSD2 obligations under the refusal to supply doctrine, such doctrine is assessed generally in a data context. With respect to the refusal to supply data, the assessment requires analyzing the market dynamics. The definition of dominance in data-driven markets requires shifting the emphasis from the market shares to the characteristics of the market and the exclusivity of data. The aspect of exclusivity is closely held with the debate on the essentiality or indispensability of data having also relevance when defining the actual abuse of dominance. However, the considerations on the essentiality of data are limited only to forced data sharing without a regulatory duty to supply. This means that the Commission is forcing an undertaking to share its data solely based on the doctrine under Article 102 TFEU and thus is required to prove the abuse-specific criteria on the refusal to supply. With respect to regulatory duties to supply, the Commission will consider only the likelihood of anti-competitive foreclosure in its refusal to supply assessment. This burden of proof may be seen lower than compared to the traditional refusal to supply data test that requires to prove, for instance, the indispensability of data, which may be met only in exceptional situations. In the PSD2 context, the payment service market has its specialties, which need to be taken into consideration in the refusal to supply assessment. As a result of the equivalent supply obligation for all account banks, market shares may have more relevance in the dominance assessment. The problem is that access to all account banks’ data may be considered as essential, when account information or payment initiation services may not function properly without this access. Further, the PSD2 access obligations are regulatory duties due to which the element of indispensability is not required to be considered in the abuse assessment. If the account bank refuses to provide access to the account data for the third-party payment service providers, it is likely that such refusal will eliminate competition from payment initiation and account information service markets. Thus, the account banks’ refusal to supply access to their customers’ account data and authentication procedures may constitute an abuse of dominant position as a refusal to supply under Article 102 TFEU. In contrast, the compliance with the PSD2, for instance with respect to justified refusal, does not entail that such conduct is also compliant with competition law. However, justified refusal under the PSD2 should not trigger Article 102 TFEU and in these situations the PSD2 should prevail over competition law. The supply obligations beyond the PSD2 may be addressed solely under Article 102 TFEU and the refusal to supply-specific assessment requiring the indispensability of input, whether either data or data processing system. From a practical perspective, the account banks have addressed the PSD2 access obligations by creating an open banking system and cooperating with the FinTech companies. Further, some account banks will grant the access beyond the PSD2 obligations. The system of open banking may, however, imply competition law problems with respect to refusal to supply and other types of Article 102 TFEU abuses. However, the actual effect of the PSD2 and its implications to competition will be seen, when the transition period of the PSD2 ends on 14 September 2019 and the novel market practice will commence to evolve.

Migration policy in the European Union as it has evolved from the post WWII era, has caused the external border of the EU to shift. European Member States have simultaneously been eager to adopt measures curbing irregular migration and been uninterested or reluctant to adopt measures on regular migration, even though hardening external border management has no effect on the number of irregular migrants entering EU territory. Securitization in tandem with the ever-increasing criminalisation of migration in the EU has given rise to the present modus operandi of the violent EU border regime, materialized in the externalisation of migration. This thesis examines this evolution by answering the question of how the criminalisation of migration manifests itself as externalized migration management while also scrutinizing the history of EU migration management and border policy. Today, made possible by the evolution of EU border policy in inter alia the Tampere-, Hague-, and Stockholm Programmes, the Frontex regime and ECtHR caselaw, the militarized border and migration measures have become the new normal. This thesis, highlighting this through examples of Finland, Frontex, and Italy, shows that the status quo of EU border management has evolved into what Juliet Stumpf in 2006 described as ‘crimmigration’, where migrants exist in a constant state of either illegality or criminality, or both. In unearthing the quasi-legal or legal-ized nature of illegal border policies such as pushbacks, this thesis illustrates the interdependent relationship of securitization, criminalisation and externalisation; and illuminates how the criminalisation of migration, the securitization of migration and the externalisation of migration work (in)dependently of each another.