Browsing by Title

Now showing items 101-120 of 3676

Ansvarsbegränsningar vid fastighetsköp, graden av precision för ett giltigt ansvarsbegränsningsvillkor : ur ett nordiskt perspektiv

Ekroos, Malin (2019)

Vid fastighetsköp är det inte ovanligt att fel och brister framkommer i fastigheten i efterhand. Oftast är det frågan om brister i fastighetens fysiska egenskaper, så kallade kvalitetsfel (Jb 2:17). När fel framkommer i en nyligen köpt fastighet uppstår samtidigt frågan vem som är den ansvariga avtalsparten. Är det frågan om ett fastighetsköp mellan två privatpersoner, är säljaren normalt ansvarig för senare framkomna fel i fem år, räknat från tidpunkten av fastighetens överlåtelse (Jb 2:25.2). För en privatperson kan en femårig ansvarsperiod kännas lång och innebära en osäkerhet. Ett inträdande ansvar kan inträffa plötsligt, samtidigt som det kan innebära en ekonomisk belastning för säljaren. Säljaren kan dock undvika ett felansvar genom att ta in ett ansvarsbegränsningsvillkor i köpeavtalet. Genom att ta in ett ansvarsbegränsningsvillkor i köpeavtalet, kan risken för säljarens ansvar omfördelas och begränsas. Användningen av ansvarsbegränsningsvillkor är dock inte okomplicerad. Trots att det som utgångspunkt råder avtalsfrihet för regleringen i jordabalken, har avtalsfriheten begränsats vid användningen av ansvarsbegränsningsvillkor. Lagstiftaren ställer stränga krav på ansvarsbegränsningsvillkorets utformning för att villkoret ska anses godtagbart. Lagen förutsätter att de rättigheter som köparen har enligt jordabalkens 17–34 §§, får begränsas endast genom att det preciseras på vilket sätt hans ställning avviker från det lagstadgade (Jb 2:9.2). Allt för allmänna ansvarsbegränsningsvillkor där fastigheten överlåts ”så som den var vid köptillfället” anses inte godtagbart. Sådana villkorsutformningar har, enligt lagens förarbete, ansetts som allt för oskälig och överraskande för köparen. Lagstiftaren kräver att villkoret utformas mer preciserat så att köparen kan förutse vad säljaren inte vill ansvara för. En problematisering har sedermera uppstått gällande vad som anses vara ett tillräckligt preciserat ansvarsbegränsningsvillkor, då det inte i lag eller förarbete ges närmare riktlinjer för hur villkoret ska utformas. Vilken grad av precision krävs för att ett ansvarsbegränsningsvillkor ska anses godtagbart enligt lagstiftningens krav? Vid en granskning av problematiseringen utifrån ett nordiskt perspektiv, kan det konstateras att tolkningen av ansvarsbegränsningsvillkor är mycket sträng i Finland. Säljaren verkar enbart ha möjligheten att undgå ansvar för fel eller brister i fastigheten om det uttryckligen nämnts i ansvarsbegränsningsvillkoret de särskilda fel och brister säljaren önskar undgå ansvar från. Tolkningen i praxis har näst intill följt en bokstavstolkning, där övriga omständigheter inte har beaktats. Med hänsyn till den nuvarande regleringen av ansvarsbegränsningsvillkor vid fastighetsköp, kan man därför även ifrågasätta om det aktuella rättsläget är ändamålsenligt eller om det finns alternativa sätt för en riskfördelning mellan parterna.
Ansvarsfördelningen av fukt- och mögelskador vid köp av begagnad bostadsfastighet eller bostad

Backlund, Sofia (2014)

Avhandlingen analyserar ansvarsfördelningen vid köp av begagnad bostad eller bostadsfastighet då det uppkommer dolda fel som fukt- och mögelskador. De vanligaste bostadstvisterna rör kvalitetsfel. Vid bostadsköp är typiska kvalitetsfel dolda fel. Enligt JB 2:17–19 och bostadsKL 6:11 har säljaren en upplysningsplikt gentemot köparen, dvs. säljaren har en plikt att berätta om sådana omständigheter som kan anses vara av vikt för köparen. Köparen har också enligt JB 2:22 och i bostadsKL 6:12 en undersökningsplikt och måste alltså undersöka köpeobjektet tillräckligt noggrant före köpets ingående. Sådana fel som kunde ha upptäckts vid en förhandsgranskning får köparen inte åberopa om han senare reklamerar om fel i köpeobjektet. Här kommer tredje parters roll också in. I avhandlingen behandlas fastighetsförmedlarens, konditionsgranskarens samt bostadsaktiebolagets roll vid köparens och säljarens upplysnings- och undersökningsplikter och hur de inverkar på ansvarsfördelningen. Påföljder för denna typ av fel som kan aktualiseras är prisavdrag, skadestånd eller hävning. Det problematiska vid fukt- och mögelskador är ofta att hitta den ansvarige och varje fall måste bedömas var för sig eftersom det finns så många faktorer som inverkar.
Ansvarsfördelningen mellan bolagsledningen och revisorn

Sandholm, Sandra (2014)

Under de senaste åren har ansvarsfördelningen mellan bolagsorganen varit föremål för en livlig debatt. Närmare bestämt har debatten berört frågan om fördelningen av det civilrättsliga skadeståndsansvaret mellan bolagsledningen och revisorn. Debatten har också accentuerat en mer omfattande diskussion om betydelsen av revision, framförallt som en förutsättning för en fungerande kapitalmarknad, och därtill nära anknutna ämnen. Syftet med avhandlingen är att systematisera ansvarsfördelningen mellan bolagsledningen och revisorn samt att studera huruvida den juridiska ansvarsfördelningen i praktiken återspeglas i skuldbedömningen och fördelningen av det civilrättsliga skadeståndsansvaret. Avhandlingen utgår från revisorns funktion i aktiebolaget och närmare bestämt den roll revisorn har i samband med den lagstadgade revisionen. Bolagsledningens uppgifter och ansvar reflekteras i förhållande till revisorns. Utgångspunkten för avhandlingen är den roll och ställning som revisorn respektive bolagsledningen har i aktiebolaget. Huvuddragen i den juridiska ansvarsfördelningen identifieras utgående från den. Det aktiebolagsrättsliga skadeståndet är starkt knutet till allmänna skadeståndsbestämmelser. Bland annat fördelningen av skadeståndsansvaret mellan bolagsorganen regleras av skadeståndslagen. Därmed bildar skadeståndsrätten en väsentlig del av avhandlingen. I avhandlingen behandlas ingående de allmänna förutsättningarna för skadeståndsansvar och särdragen i skuldbedömningen för respektive bolagsorgan. Slutligen diskuteras huvudregeln om solidariskt ansvar för skada. I och med att det aktiebolagsrättsliga skadeståndet kännetecknas av ett antal utmärkande faktorer blir frågan om hur och i vilken utsträckning principen om solidariskt ansvar är tillämplig aktuell. Avhandlingen avslutas med en diskussion om Europeiska kommissionen rekommendation om begränsning av revisorernas skadeståndsansvar.
Antipiratismipolitiikan kansainvälisiä ja eurooppalaisia kehityslinjoja

Heino, Mari (2016)

Tutkielmani käsittelee sitä, miten tuoteväärentämistä sekä piratismia on pyritty torjumaan etenkin kansainvälisissä hallitustenvälisissä järjestöissä sekä EU:ssa. Tarkastelun kohteena on artikloiden lisäksi sopimuksia edeltäneet neuvottelut ja järjestöjen muu toiminta immateriaalioikeuksien loukkauksien vähentämiseksi. Kotimaiset tuoteväärentämisen ja piratismin vastaiset hankkeet olen rajannut tutkimusaiheeni ulkopuolelle. Työni on immateriaalioikeuden oppiaineeseen tehdyksi tutkielmaksi jokseenkin poikkeava, koska se on metodiltaan lähinnä oikeushistoriallinen. Sillä tosin on aiheestaan johtuen myös oikeuspoliittisia piirteitä. Aineistona olen käyttänyt asiantuntijakirjallisuuden lisäksi virallisia asiakirjoja, joita on ollut saatavilla esimerkiksi Maailman henkisen omaisuuden järjestön, Maailman kauppajärjestön ja Euroopan unionin sähköisissä tietokannoissa. Olen hyödyntänyt lähteinä myös kyseisten kansainvälisten hallitustenvälisten järjestöjen ja EU:n verkkosivuilla olevia tietoja. Lisäksi olen varauksellisemmin käyttänyt epävirallisempia verkkolähteitä kuten tiedotusvälineiden uutisointia piratismista ja kauppasopimusten neuvotteluista. Sitovien sopimustekstien aikaansaaminen oli 1970-luvulla vastaperustetulle Maailman henkisen omaisuuden järjestölle (WIPO) vaikeaa, koska maaryhmät olivat voimakkaasti erimielisiä useimmista asioista ja päätöksenteko edellytti siihenkin aikaan yksimielisyyttä. WIPOn toimintakyvyttömyyteen turhautuneen oikeudenhaltijapuolen lobbauksen johdosta immateriaalioikeudet saatiin 1980-luvulla osaksi GATTin Uruguayn neuvottelukierrosta, jonka päätteeksi vuonna 1995 perustettiin Maailman kauppajärjestö eli WTO. Sen perustamissopimuksen liitteisiin lukeutuu TRIPS-sopimus, joka on edelleen ainut multilateraalinen eli monenvälinen sopimus, jossa käsitellään jokseenkin kattavasti immateriaalioikeuksien täytäntöönpanoa. Sekä WIPOssa että Maailman kauppajärjestössä olisi toimintakyvyn parantamiseksi hyödyllistä siirtyä määräenemmistöpäätöksiin, jotteivät yksittäiset valtiot tai maaryhmät kykenisi sabotoimaan sopimushankkeita. Ei kuitenkaan ole realistista odottaa niin tapahtuvan. 2000-luvulla voimakkaasti yleistyneiden kahdenvälisten kauppasopimusten etuna on toisaalta se, että neuvottelupuolet pystyvät räätälöimään niiden sisällön riittävän edulliseksi kummankin neuvottelupuolten kannalta. Oikeudenhaltijapuolen järjestöt ovat tehneet aktiivista yhteistyötä niin WIPOn, WTO:n kuin EU:nkin kanssa. Vaikka oikeudenhaltijoilla on paljon hyödyllistä tietotaitoa tuoteväärentämisen ja piratismin torjumisesta, oikeudenhaltijapuolen järjestöjen konsultoimisessa on kuitenkin riskinä, ettei muita intressiryhmiä kuten esimerkiksi kuluttaja- tai ihmisoikeusjärjestöjä oteta riittävästi huomioon ja tasapaino vastakkaisten intressien välillä jää saavuttamatta. Immateriaalioikeuksien täytäntöönpanoa koskeva sääntely on kuitenkin viime kädessä kansallista, sillä kansainvälisten, alueellisten ja kahdenvälisten sopimusten väljät sanamuodot antavat kansallisille lainsäätäjille paljon liikkumavaraa. Rangaistusasteikkoja tuoteväärentämisestä tai piratismista ei ole kansainvälisissä järjestöissä harmonisoitu. Niin TRIPS-sopimus kuin siihen pohjautuva EU:n enforcement-direktiivi (2004/48/EY) käsittelevät lähinnä sitä, millainen keinovalikoima siviilioikeudellisia ja hallinnollisia toimenpiteitä oikeudenhaltijoilla tulisi olla käytettävissään, eikä myöskään vahingonkorvausten sopivasta suuruusluokasta ole kannanottoja. TRIPS-sopimuksen 61 artikla rikosoikeudellisista sanktioista on sekin loppujen lopuksi hyvin yleisluontoinen. Valtioiden välisillä immateriaalioikeutta käsittelevillä sopimuksilla ei voi loppujen lopuksi vaikuttaa siihen, miten immateriaalioikeuksia kunnioitetaan kansallisesti. Kansainvälisten järjestöjen ja EU:n harjoittama ruohonjuuritason yhteistyö kehittyvien valtioiden viranomaisten kanssa saattaa jopa tosiasiassa olla tehokkaampaa tuoteväärentämisen ja piratismin vastaista yhteistyötä kuin kunnianhimoiset sopimustekstit, joita ei noudateta. Kuitenkin se, että on olemassa hyvin laajan valtiojoukon ainakin periaatteessa hyväksymiä linjanvetoja immateriaalioikeuksien suojan vähimmäistasosta sekä kansallisen kohtelun ja suosituimmuuskohtelun kaltaisista periaatteista, on selkeyden vuoksi parempi kuin kansainvälinen immateriaalioikeusjärjestelmä ilman minkäänlaisia multilateraalisia sopimuksia.
Användning av lagstridigt erhållna bevis med särskild fokus på bevis inhämtade genom teletvångsmedel

Lindgren, Teresa (2021)

Avhandlingen behandlar rätt att utnyttja samt förbud mot att utnyttja bevis som inhämtats lagstridigt, med särskild fokus på bevis som inhämtats med hjälp av teletvångsmedel. De hemliga tvångsmedel som betraktas som teletvångsmedel är de som regleras under kategorin teletvångsmedel i tvångsmedelslagen 10 kap. Regleringen av hemliga tvångsmedel begränsar individernas grundläggande- och mänskliga rättigheter. När det gäller teletvångsmedel är rätten till skydd för privatliv den rättighet som främst inskränks. I avhandlingen behandlas därmed grundläggande- och mänskliga rättigheter i samband med användningen av teletvångsmedel, och i vilka situationer användningen av teletvångsmedel är en tillåten inskränkning i dessa rättigheter och när rättigheterna kränks. Avhandlingen strävar efter att utifrån den gällande lagstiftningen, förarbeten och både nationell rättspraxis och rättspraxis från Europadomstolen, utreda möjligheterna att utnyttja respektive förbjuda utnyttjandet av bevis som inhämtats lagstridigt. Om utnyttjande av lagstridigt inhämtade bevis regleras i rättegångsbalken 17 kap 25 § 3 mom., enligt vilken utgångspunkten är att bevisen kan utnyttjas ifall de inte äventyrar rätten till en rättvis rättegång. Således är frågan kring vad som avses med rätten till en rättvis rättegång central när det kommer till prövningen av utnyttjandeförbud. I samband med användningen av teletvångsmedel kan flera olika typer av lagstridighet komma på fråga som kan medföra att utnyttjandeförbud aktualiseras med stöd av RB 17 kap 25 § 3 mom., så som myndigheternas överträdelse av befogenheter och kränkningar mot skyddet för privatliv. Ifall utnyttjandeförbud utfärdas för ett bevis, får beviset inte överhuvudtaget tas i beaktande i bevisprövningen. Trots att utgångspunkten är att bevis som inhämtats lagstridigt får utnyttjas i en rättegång, kan man inte frångå de omständigheter som föreligger kring bevisets inhämtande. Dessa omständigheter ska tas i beaktande vid bevisprövningen och omständigheterna att beviset inhämtats lagstridigt kan försvaga dess bevisvärde.
A paradigm shift in the attribution of responsibility for women’s human rights violations by transnational corporations

Somero, Marika Katariina (2014)

Globalisation has reconfigured the territoriality and sovereignty, which has traditionally been associated with states. Economic actors, such as transnational corporations, have become powerful actors within the world’s economy and they are increasingly using their economic power to influence the actions of states. Transnational corporations business operations also directly affect the enjoyment of human rights by individuals, especially women. One such case which is considered in this thesis involves a textile manufacturing plant in Jordan called Classic, which produces clothes for some of America’s biggest retailers. The case involves allegations of sexual and physical abuse by the factory’s management against the factory’s female workers. As the case will demonstrate, transnational corporations are increasingly escaping liability for abuses which happen within their corporate structures and supply chains. Due to the power shift which has taken place in the last few decades, states are finding it increasingly more difficult to control the acts of non-state actors. Especially developing nations are often unable to regulate against the powerful transnational conglomerates, due to their economical dependence on the corporations presence in the country. Although international law is directly applicable to states, and most states sign up to international human rights conventions, international human rights law, as it currently stands, does not impose direct human rights obligations on corporations. Also, there are only limited circumstances when states can be held liable for the acts of non-state actors. As a result, the current human rights paradigm suffers from severe governance gap, which is rooted in the statist nature of international law. To address this shift in power dynamics, the thesis examines how the duty to protect individual’s human rights and the responsibility to respect human rights is distributed between states and transnational corporations. This thesis addresses this problem from two fronts: firstly, the thesis examines the current position of non-state actors within the international human rights structure and explores how states can be held liable for human rights violations which are committed by non-state actors, including transnational corporations. States duty to take positive steps to protect individuals within their jurisdictions are examined. International law has adopted a due “diligence” doctrine to address state responsibility in this context. To this end, the thesis reviews the development of the due diligence principle under international law and more specifically under women specific human rights instruments such as Convention on the Elimination of all Forms of Discrimination against Women. Jurisprudence of the European and Americas human rights courts as well as treaty bodies’ deliberations which interpret the due diligence concept are examined. Secondly, international law typically leaves states to regulate corporations via domestic law provisions and international law permits states to enforce international human rights norms against corporations under domestic law. Thus, states can hold corporations criminally and civilly liable for human rights violations under domestic laws, however, corporations do not currently have general obligations under international human rights law. To address this, the thesis examines recent attempts to establish direct human rights responsibilities on corporations within the international human rights system. The UN Draft Norms and John Ruggie’s “Protect, Respect and Remedy” Framework are explored in this context. Both frameworks highlight that corporations have specific duties to respect human rights and the “Protect, Respect and Remedy” Framework provides practical guidance for corporations in discharging this responsibility. The thesis concludes that recent decent developments domestically and internationally are increasingly contributing towards a paradigm shift within the international human rights law system, which is beginning to recognise that states as well as corporations have their distinctive roles to play in protecting human rights.
Application of essential facility doctrine in different industries

Tahvanainen, Janina (2013)

Olennaiset toimintaedellytykset- oppi liittyy määräävän markkina-aseman väärinkäyttöön. Eräät toimintaedellytykset ovat niin olennaisia, että määräävässä markkina-asemassa oleva toimija ei voi kieltäytyä toimittamasta niitä kilpailijalleen ilman, että se syyllistyisi artiklan 102 (SEUT) rikkomukseen. Tutkielmassani tarkastellaan kyseisen opin soveltamisessa ilmeneviä eroja erityisesti energiasektorilla sekä erityisesti suhteessa aloihin, joilla immateriaalioikeudet ovat merkittävässä roolissa. Näin pystytään pohtimaan opin soveltamista kahdessa täysin erilaisessa markkinaympäristössä. Keskeinen ongelma doktriinin soveltamisessa on sen negatiivinen vaikutus määräävässä markkina-asemassa olevan yrityksen kannustimiin panostaa innovaatioon. Bronner- tapauksen mukaan toimittamasta kieltäytymisen pitäisi poistaa kilpailu kokonaan sellaisen kilpailijan osalta, joka haluaa käyttää toimintaedellytystä. Lisäksi edellytetään, että kieltäytymiselle ei ole objektiivisia perusteita ja että toimintaedellytys on välttämätön, eikä ilman sitä toiminta markkinoilla ole mahdollista. Suhteessa immateriaalioikeuksiin opin soveltaminen on edellyttänyt, että kieltäytyminen estää uuden tuotteen markkinoille tulon. Microsoft- tapauksessa lähestymistapaa muutettiin. Kieltäytymisen ei tarvinnut estää uuden tuotteen markkinoille tuloa vaan opin soveltamiselle riittävää oli, että tekninen kehitys markkinoilla rajoittuu. Tapauksessa määriteltiin myös, että muutaman kilpailijan läsnäolo markkinoilla ei estä opin soveltamista. Pian tämän jälkeen komission ensisijaisia täytäntöönpanotavoitteita koskevassa tiedonannossa teknisen kehityksen rajoittaminen korvattiin kuluttajahaitalla. Tämä edellyttää, että toimittamisesta kieltäytymiseen liittyvät kielteiset vaikutukset ovat suuremmat kuin toimintaedellytyksen käytön sallimisesta aiheutuvat seuraukset. Komission tiedoksiannossa ei tehdä eroa eri immateriaalioikeuksien välillä. Näin ollen opin soveltamista patentteihin ei pidä rajoittaa. Standardisointeihin sisällytettyjen patenttien osalta uusi tuote- vaatimusta ei edes välttämättä ole perusteltua soveltaa, koska asiakkaat saattavat tarvita enemmän yhteensopivia tuotteita kuin uutta tuotetta. Kyseisen edellytyksen soveltaminen olisi hankalaa myös energiasektorilla, jossa tuote on yleensä homogeeninen. Huomioon pitää myös ottaa, että komission tiedoksiannon mukaan käytön sallimisesta aiheutuvien negatiivisten vaikutusten puuttuminen voidaan olettaa, jos toimintaedellytyksen rakentamiseen on käytetty julkisia varoja, toimija on nauttinut yksinoikeuksia tai lainsäädäntö velvoittaa sallimaan kilpailijoiden toimintaedellytyksen käytön. Tällainen tilanne saattaa olla käsillä esimerkiksi vasta liberalisoiduilla markkinoilla. Microsoft-tapaukseen liittyy kuitenkin sellaisia erityispiirteitä, jotka saattavat hankaloittaa siinä käytettyjen edellytysten soveltamista. EU-tuomioistuimet ovat olleet myös vastahakoisia soveltamaan komission tiedoksiantoa. Post Danmark- tapaus kuitenkin antaa aihetta uskoa, että tämä linja olisi muuttumassa.
Application of Sustainability Criteria in the EU ETS

Inkinen, Ville (2014)

In June 2012, the Commission introduced the Monitoring and Reporting Regulation (601/2012) by virtue of Article 14(1) of the ETS Directive (2003/87/EC). In recital 2 of the MRR the Commission puts forward an interpretation of the Renewable Energy Directive which marks a major policy change. According to the interpretation, the sustainability criteria for biofuels and bioliquids in Article 17 of the Renewable Energy Directive must be fulfilled as a precondition to the rule in Annex IV of the ETS Directive according to which emissions from the use biomass shall be considered zero. Applying the sustainability criteria in the Renewable Energy Directive results from the interpretation that biomass zero-treatment constitutes ‘financial support’ within the meaning of Article 17(1)(c) of the Renewable Energy Directive. Presently, due to the limited use of biofuels and bioliquids in the Emissions Trading sector, the policy change is of minor significance. However, the Commission is preparing a proposal to introduce sustainability criteria also for solid and gaseous biomass in heating and cooling and electricity. The proposal is expected to be formally tabled in fall 2013. In many Member States, emissions from the use of solid biomass are significant as compared to the current emissions in the whole Emissions Trading sector, and thus the economic consequences can be major. The treatment of emissions from solid biomass is also likely to have major implications for the Member States in fulfilling their binding national targets under the Renewable Energy Directive. Firstly, this study analyses the described interaction between the ETS Directive and the RED. The main finding in this regard is that the interpretation whereby biomass zero-treatment would constitute ‘financial support’ within the meaning of Article 17(1)(c) of the Renewable Energy Directive is highly problematic. Secondly, the competence of the Commission in amending the Annex IV of the ETS Directive is examined. This study posits that the Commission does not have the competence to modify biomass zero-treatment to the extent of imposing a precondition to fulfil the sustainability criteria. Lastly, the upcoming sustainability criteria for solid and gaseous biomass will be briefly discussed. The upcoming criteria will resemble those for biofuels and bioliquids with some alterations. Pivotal with respect to biomass zero-treatment will be the wording of the upcoming provisions. If the norm requiring fulfilling the criteria to be eligible for financial support will be formulated in the same manner as in the Renewable Energy Directive, the interpretation in recital 2 of the Monitoring and Reporting Regulation could have the result that the upcoming extension will apply in the Emissions Trading Scheme automatically.
Application of the Non-Intervention Principle to Low-Intensity Cyber Operations

Adamson, Liisi (2015)

Present work focuses on the non-intervention principle and low-intensity cyber operations. More specifically, its main question is, whether the principle of non-intervention applies to low-intensity cyber operations and if it does, is the legal framework of non-intervention principle an effective way to regulate peacetime low-intensity cyber operations. Information Age and the rapid development of ICTs have provided hostile actors the opportunity to exploit the advantages cyberspace offers. Fear for the largely unknown has fostered a rich academic debate around the applicability of the use of force and LOAC. Yet, all of the information operations we have seen thus far have remained under the Article 2(4) threshold and that will most likely be the trend also in the future. Low-intensity cyber operations, meaning those that do not produce any damage or the damage caused is insignificant, can affect severely the everyday functioning of a heavily technology dependent State. They are inexpensive, easy to deploy, effective and can be used during peacetime with the added benefit of attacker anonymity. Thus, understanding the international law framework covering such operations is of outmost importance. The thesis first looks at the concept of sovereignty in relation to cyberspace, since the non-intervention principle derives from the notion of sovereignty. Due to cyberspace’s intangible nature, two main misconceptions have arisen. Firstly, cyberspace is often mistakenly found to be part of the global commons. Secondly, cyberspace is often seen as a domain, where States cannot assert their authority. Whilst addressing those two misconceptions, it is concluded that neither of those arguments is particularly true. States can exercise sovereignty and assert authority over the information infrastructure located in their territory. Theoretical framework of the non-intervention principle sets forth that the principle has a dual legal basis. Grounded on the one hand in treaty law and on the other hand customary international law, the principle was most clearly delineated by the UN from 1960s to 1980s. Generally, the non-intervention principle is said to consist of two elements: coercion and intervention that affects the internal or external affairs of the State. It is established that the nature of coercion has changed over time. That is also what this present work is grounded in. Cyber operations represent the next step in the evolution of States’ interventionist means. Whilst applying the international law framework of non-intervention principle to low-intensity cyber operations it becomes clear that the standards applied within the framework are too high to effectively regulate such offensive operations. The scope of States’ margin of appreciation regarding domaine réservé has been significantly reduced and the level of coercion needed to effectively apply the non-intervention principle does not correspond to today’s security environment. States are increasingly using cyber operations to achieve their strategic goals. From Estonia in 2007 to Sony in 2014 the interventionist means of States have grown to be less intensive, yet more penetrating, long-term and effective. A vivid example is cyber espionage, which is often disregarded in the discourse as a matter that is already resolved. Yet, as the cyber means grow more effective, cyber espionage through low-intensity cyber operations becomes more penetrative and the line between violation of sovereignty and non-intervention principle becomes clouded. In order for a cyber operation to breach the non-intervention principle, it must have a coercive nature and not be categorised as mere intrusion. The examples of State-on-State cyber operations show that none of the known cyber attacks has crossed the UN Charter Article 2(4) threshold. Instead they could be seen as unlawful interventions if extensive interpretation is applied. That leads to the second question of the present work: is the non-intervention principle effective in tackling the low-intensity cyber operations? Whereas the framework of the non-intervention principle is valid and relevant, the standards applied therein, developed close to three decades ago, do not adequately consider the changed security landscape of the 21st century. While the security threats become more penetrative and invasive, yet the interventionist means become low-intensity, the international community must look for feasible solutions for the technology future to come.
Application of Universal Jurisdiction in International Law

Skyrelyte, Justina (2016)

States have applied universal jurisdiction for the past 20 years and even after the creation of the International Criminal Court, universal jurisdiction remains the main tool in fighting the impunity from international crimes. This jurisdiction is asserted to prosecute grave breaches of international law constituting international crimes, without regard to the territory where the acts constituting a crime took place and the nationality of the alleged perpetrator. However, recently this State practice has caused great tensions between African and European States. African States have claimed that the principles of non-interference into domestic affairs and of equality among the sovereign States have been violated when Europeans have asserted universal jurisdiction to prosecute their nationals. Furthermore, international scholarship is divided on a subject and there is no general agreement on the legal status of universal jurisdiction under international law. Not even the International Court of Justice has interpreted clearly this issue in its jurisprudence. This thesis aims to explain, why it is so difficult to apply universal jurisdiction in practice and also whether this principle may be applied in the future. Martti Koskenniemi observes that formal rules of international law basically leave room for their contrary application. In this thesis the rule of universal jurisdiction is going to be established meeting the requirements set for the international Rule of Law. However, the disputes related to its application could not be solved with the reference to the rule itself. The analysis will reveal that the arguments used in order to support the application of universal jurisdiction, could be interpreted so as to support the argument against its application. As both of the positions observe the formal criteria for international legal rules, the solution to normative problem seems impossible in terms of objective international law. The recourse to the contextual application of international legal rules is suggested.
Applying Article III of the Liability Convention to damage caused to space objects by collision with space debris

Kuusela, Laura (2018)

Tutkimuksessa tarkastellaan lähettäjävaltion kansainvälistä korvausvastuuta avaruusromun avaruusesineelle aiheuttamasta vahingosta. Kansainvälisessä oikeudessa ei toistaiseksi ole avaruusromua eksplisiittisesti koskevia sitovia oikeussääntöjä. Työn tarkoitus on selvittää, voiko valtion vastuu avaruusromun avaruusesineelle aiheuttamasta vahingosta siitä huolimatta perustua voimassaolevaan oikeuteen eli YK:n avaruutta koskeviin yleissopimuksiin tai kansainvälisen vastuun yleisiin periaatteisiin. Keskeinen tutkimuskysymys on, soveltuuko YK:n kansainvälistä vastuuta avaruusesineiden aiheuttamasta vahingosta koskevan yleissopimuksen (vastuusopimus, Liability Convention) 3 artikla avaruusromun aiheuttamaan vahinkoon. Esikysymyksenä käsitellään vastuusopimuksen 1 artiklan sisältämää avaruusesineen määritelmää, sillä lähettäjävaltio voi olla vastuusopimuksen nojalla korvausvastuussa vain avaruusesineen aiheuttamasta vahingosta. Käsitteen tulkinnassa käytetään kansainvälisen oikeuden yleisiä valtiosopimusten tulkintasääntöjä. Niihin perustuvan analyysin pohjalta työssä todetaan, ettei avaruusesineen käsitteen voida sen epäselvyyden vuoksi varmasti sanoa sisältävän avaruusromua. Tutkimuksessa esitetään kuitenkin erityisesti vastuusopimuksen tarkoituksen ja päämäärän sekä 1 artiklan sanamuodon pohjalta tulkintasuositus, jonka mukaan sopimusta sovellettaisiin myös avaruusromuun. Vastuusopimuksen 3 artiklan soveltamisen kannalta keskeinen on myös sen sisältämä syy-kriteeri: lähettäjävaltio on velvollinen korvaamaan avaruudessa aiheutuneen vahingon vain, jos se on luettavissa lähettäjävaltion syyksi tai niiden tahojen syyksi, joista lähettäjävaltio on vastuussa. Tästä syystä työssä selvitetään myös, mitä tuottamusvastuu merkitsee kansainvälisessä oikeudessa ja vastuusopimuksen kontekstissa. Syy-kriteeriä arvioidaan YK:n valtioiden toimintaa johtavia periaatteita niiden tutkiessa ja käyttäessä avaruutta, siihen luettuna kuu ja muut taivaankappaleet koskevan yleissopimuksen (avaruusyleissopimus, Outer Space Treaty) 9 artiklan ja avaruusromua koskevan soft law'n sisällön valossa. Tutkimuksessa todetaan, että käytännössä lähettäjävaltion tuottamuksen osoittaminen voi muodostua ylitsepääsemättömäksi esteeksi korvausvastuun toteutumiselle, vaikka avaruusromun aiheuttama vahinko kuuluisikin vastuusopimuksen soveltamisalaan. Vaihtoehtoisina korvausvastuun perusteina tarkastellaan siksi avaruusyleissopimuksen 7 artiklan yleistä korvausvastuuta koskevaa sääntöä sekä kansainvälisen vastuun yleisiä periaatteita, joiden arvioidaan voivan joissakin tapauksissa tarjota vastuusopimusta laajempaa suojaa. Lopuksi arvioidaan vastuusopimuksen puutteiden pohjalta esitettyjä kehitysehdotuksia ja tullaan siihen johtopäätökseen, että avaruusromua koskevan kansainvälisen oikeustilan päivitys on tarpeellista mutta poliittisen tahdon puutteen vuoksi epätodennäköistä.
Applying for international protection in the light of international obligations and the Border Guard Act’s Section 16

Saavalainen, Santtu (2024)

Rajavartiolain 16 §:n muutos kesällä 2022 salli kansainvälisen suojelun hakemisen keskittämisen. Esitettyyn pykälään tehtiin muutoksia eduskuntakäsittelyn aikana. Tutkielmassa etsitään vastausta siihen, mitä kansainvälisen suojelun hakemisen keskittämisellä voidaan tosiasiassa tarkoittaa, sillä pykälän mukaan toimenpiteet eivät saa loukata kenenkään oikeutta kansainvälisen suojelun saamiseen. Valtioneuvoston tehtyä päätöksiä turvapaikanhaun keskittämisestä on myös rajavartiolain 16 §:n soveltamista koskevia tietoja ja näkemyksiä on huomioitu. Valtion toimintamahdollisuuksia rajoittaa myös poikkeavissa maahantulon tilanteissa oikeusjärjestelmää läpileikkaava palautuskielto. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä palautuskiellon soveltamisessa merkitystä on saanut se, onko aito ja tehokas tapa hakea kansainvälistä suojelua turvattu. Euroopan unionin oikeuskäytännössä tai valmistelluissa uudistuksissa ei ole viitteitä mahdollisuudesta lopettaa turvapaikkahakemusten vastaanottoa välineellistetyn maahantulon johdosta. Suomen laajaa itärajan rajanylityspaikkojen sulkua ja kansainvälisen suojelun hakemisen keskittämistä pidetään jännitteisenä unionin oikeuden kanssa. Ei ole selvää miten kansainvälisen suojelun hakemiseen liittyvät oikeudet toteutuvat, kun keskittämistoimet ovat laajoja ja tavanomainen pääsy valtion alueelle on hankaloitunut.
Apportti : käyttötilanteet, suorituksen ajankohta sekä luovutettava omaisuus

Nygård, Jenni (2012)

Osakkeiden merkintähinnan maksamista niin, että merkitsijä luovuttaa merkintähinnan maksuksi kokonaan tai osittain muuta omaisuutta kuin rahaa, kutsutaan apportiksi ja apporttina luovutettavaa omaisuutta apporttiomaisuudeksi. Apporttiomaisuuden käyttö on sallittua, mutta sen on katsottu olevan erityisen sääntelyn tarpeessa, sillä vastikkeen maksaminen apporttiomaisuudella voi olla taloudellisesti riskialtista muiden merkitsijöiden, itse yhtiön ja yhtiön velkojien kannalta. Merkintähinnan maksamisesta apporttina osakeyhtiötä perustettaessa säännellään OYL 2:6:ssä. Osakeannin yhteydessä apporttimaksusta säädetään OYL 9:12:ssä. Suoran apporttimaksun lisäksi OYL:ssa on huomioitu apporttisäännösten kiertämiseksi tehdyt järjestelyt, mutta tämä jälkiapporttia koskeva sääntely ei ole keskittynyt omaan pykäläänsä OYL:ssa, vaan se sisältyy apporttia koskeviin säännöksiin omana momenttinaan. OYL 10:6:n mukaan optio- tai muusta erityisestä oikeudesta yhtiölle suoritettavan merkintähinnan tai muun vastikkeen maksuun sovelletaan vastaavasti, mitä osakeantia koskevassa 9 luvussa säädetään mm. apportista. Yhtiön osakepääomaa voidaan korottaa esimerkiksi uusmerkinnällä tai osakepääomasijoituksella ja samoin näihin voi soveltaa vastaavasti, mitä OYL 9 luvun 12:ssä säädetään apportista. Vain ne osakkeet, oikeudet ja osakepääomankorotukset, jotka ovat täysin maksettuja, voidaan ilmoittaa rekisteröitäväksi. Ensisijaisesti merkitsijällä todistustaakka siitä, että apporttina on yhtiölle siirtynyt merkintähinnan suuruinen määrä varallisuutta (OYL 2:6.2 ja OYL 9:12.2), mutta vahingonkorvausvastuuseen suhteessa yhtiöön saattavat joutua myös toimitusjohtaja, hallitusten jäsenet sekä tilintarkastaja, jos he vakuuttavat ja todistavat (OYL 2:8.3 ja OYL 9:14.3), että ilmoitettu määrä varallisuutta on siirtynyt yhtiölle, esim. johdon huolellisuusperiaatteen vastaisesti, huolimattomuuttaan (OYL 22 luku). Uudessa OYL:ssa ei ole VOYL:n mukaista säännöstä siitä, että osakkeista maksettavan määrän tulee olla yhtiön ”omistuksessa ja hallinnassa”, jotta maksu katsotaan suoritetuksi, mutta lain esitöiden mukaan tämä ei tarkoita sitä, ettei maksua arvioitaisi edelleen näiden yleisten varallisuusoikeudellisten sääntöjen mukaisesti. Yhtiötä voidaan pitää apporttiomaisuuden omistajana ja merkintähintaa voidaan pitää maksettuna, vaikka luovutusta rasittaisi sivullisen mahdollisuus saannonmoitteeseen. Jos osakeyhtiön hallitus eikä toimitusjohtaja ole tienneet eikä heidän olisi pitänyt tietää siitä, että apporttina luovutettavaa omaisuutta rasittaa kolmannen oikeus, saa yhtiö myös muiden saantosuojan edellytysten täyttyessä osakseen ekstinktion. Saannon siirtohetken edellytyksesi voidaan asettaa velkojansuojan saamishetken, sillä tällöin voidaan olla varmoja sitovuudesta merkitsijän ulosmittaus- ja konkurssivelkojia kohtaan, joka on esineoikeudellisessa kirjallisuudessa asetettu merkityksellisesti hetkeksi. Sitoumus työn tai palvelun suorittamiseen ei voi olla apporttiomaisuutta (OYL 2:6.1 ja OYL 9:12.1). Apport-tiomaisuutta voivat olla omistusoikeus kiinteään tai irtaimeen omaisuuteen, saamisoikeudet, immateriaalioikeudet ja osuusoikeudet, kunhan ne ovat siirrettävissä ja merkittävissä yhtiön taseeseen varallisuudeksi, sillä omaisuudella on oltava taloudellista arvoa yhtiölle. Pantattua ja kiinnitettyä omaisuutta voidaan luovuttaa yhtiölle apporttina panttirasituksen ylittävältä osalta. Erillisten omaisuuserien luovuttamisen lisäksi on mahdollista, että omaisuuserien muodostaessa yhtenäisen arvokkaan kokonaisuuden, voidaan tämä luovuttaa yhtiölle kokonaisuutena (esim. liike tai liiketoimintakokonaisuus). Luovutettaessa yhtiölle apporttina kiinteistöä, tulee noudattaa MK 4:3:een perustuen MK 2 luvun säännöksiä soveltuvin osin muun muassa kiinteistön luovutusta yhtiöön osaketta tai muuta osuutta vastaan.
A Public Service to Provide Renewable Energy : an Unexplored Possibility for the Member States of the EU?

Sommardal, Jasmine (2017)

In order to fulfil the European Union’s renewable energy policy and its multiple objectives, the Member States of the Union have introduced national support schemes for renewable electricity. These support schemes are not harmonized, but they need to be carefully designed and comply with various aspects of EU law. This includes state aid concerns. Instead of following the Commission’s Guidelines on State aid for environmental protection and energy 2014-2020, which today guide the Member States’ support scheme design to quite a large extent, this thesis proposes an alternative way for Member States to comply with state aid law when support schemes for renewable electricity are designed. The aim of this study is to clarify whether schemes for the promotion of renewable electricity could potentially, as EU law stands today, be classified as services in the general economic interest (SGEI), and to clarify potential difficulties that a support scheme for renewable electricity would face in relation to material compatibility with EU law if it was classified as an SGEI. The idea of qualifying a support scheme for renewable electricity as an SGEI rests on the thought that the production of renewable energy might be viewed as a service of general or public interest. The objectives of a renewable energy support scheme, and especially the environmental objective of climate change mitigation, could be seen as general or public interest objectives. While producing renewable energy, the energy producers might then be conceived as providing a service in the general interest, and the support that the producer receives under the support scheme would be seen as compensation for the service provided. An analysis of the position of SGEI under EU law, and an attempt to give a general definition of SGEI including some limits to this definition is made. Simultaneously, the possibility to fit support schemes for renewable electricity into the definition is analysed. The possibility to include renewable electricity in the concept of SGEI is thereafter gradually analysed by reviewing environmental SGEIs, the position of public service obligations in the Electricity Directive, and existing Union soft and case law dealing with the possibility to define a support scheme for renewable energy as an SGEI. The study shows that the possibility to introduce a support scheme for renewable electricity as an SGEI finds support in EU law, but the factual possibility to introduce a support scheme for renewable energy as an SGEI is circumscribed by quite a few restrictions and established SGEI characteristics.
Arbetarskyddsmyndigheten som aktör i rättegång i brottmål

Nordberg, Conny (2020)

Inom processrätten finns strikta regler för rättegångar i brottmål. Enligt 50 § 2 mom. i lagen om tillsynen över arbetarskyddet och om arbetarskyddssamarbete på arbetsplatsen, tillsynslagen (44/2006), får arbetarskyddsmyndigheten närvara och yttra sig då ärenden inom dess kompetensområde behandlas. I dessa fall saknas klara spelregler. Avhandlingen behandlar arbetarskyddsmyndighetens roll i straffprocessen med tyngdpunkt på rättegången. Det naturliga exemplet är hur arbetarskyddsbrott behandlas i rätten. Arbetarskyddsmyndigheten är en statlig myndighet vars uppgift är att övervaka förhållanden på arbetsplatser. Myndigheten kan vid sidan av sin egen övervakning anmäla misstänkta brott till polisen och därefter delta i straffprocessen. I avhandlingen presenteras myndighetens egen verksamhet i korthet. Deltagande i straffprocessen är en liten andel av denna. Rättegången har en tydlig funktion och ska enligt internationella bestämmelser vara rättvis. I avhandlingen problematiseras rättssalens joker, det vill säga arbetarskyddsmyndighetens oreglerade roll. Äventyras rättvisan då en myndighet med specialkunskap släpps in utan klara processregler? Ett avsnitt i avhandlingen handlar om de olika aktörerna i processen, främst åklagaren men även målsäganden, sakkunniga och vittnen. Arbetarskyddsmyndighetens roll söks genom en jämförelse med dessa andra aktörer med klart reglerade roller. Eftersom arbetarskyddsmyndighetens roll påminner mest om åklagarens ligger största tyngdpunkten på åklagaren. Arbetarskyddsmyndigheten har ett liknande objektivitetskrav som åklagaren har under åtalsprövningen. Någon partsstatus har arbetarskyddsmyndigheten dock inte under något skede av processen. I ett kapitel behandlas förvaltningsprocesser. Syftet är att hitta likheter med arbetarskyddsmyndighetens agerande i straffprocessen eftersom utgångspunkten är att en myndighet agerar lika oberoende av arbetsuppgift. Det finns andra exempel på hur expertkunskap används i rättegångar. Skattemyndigheten och miljömyndigheten har en tydligare roll än arbetarskyddsmyndigheten. I Sverige har Arbetsmiljöverket möjlighet att använda sig av sanktionsavgifter, vilket även behandlas i korthet i avhandlingen. Slutligen konstateras att arbetarskyddsmyndighetens roll inte direkt går att jämföra med någon annan aktörs. Slutsatsen är att bristen på reglering kan gagna processen eftersom expertkunskapen kan användas på ett mångsidigt sätt. Att ta upp detta ämne till diskussion i framtiden skulle göra processreglerna tydligare.
Arbetsdomstolen och diskrimineringstvister : om domstolens behörighet i diskrimineringsmål samt beröringspunkterna dem emellan

Pettinen, Moa (2012)

Kollektivavtalen har en betydande ställning som fastställare av förhållandena på arbetsmarknaden. Samtidigt har frågor gällande diskriminering i arbetslivet fått en allt centralare roll. För behandling av intressekonflikter i anslutning till arbetslivet har ett speciellt system skapats. Rättstvister, som uppstår på basis av kollektivavtalens innehåll kan föras inför arbetsdomstolen, en specialdomstol vars uppgift är att handlägga och avgöra tvistemål angående arbets- och tjänstekollektivavtal samt tvister som grundar sig på lagar som reglerar dessa. Trots att stadgandena om arbetsdomstolens behörighet i teorin kan verka entydiga och klara framstår frågan i praktiken som mer problematisk. Utgångspunkten för denna studie är arbetsdomstolen och dess behörighet. Syftet är att undersöka arbetsdomstolens behörighet i förhållande till annat rättskipningsförfarande samt att söka klargöra för gällande rätt beträffande behörighetsfrågan och att bidra med egna förslag för lösandet av möjliga problem, som har att göra med behörighetsfrågan. Fokus för undersökningen ligger på behörighetsfrågan i diskrimineringstvister, där gränsdragningen av behörigheten kan anses vara speciellt problematisk. I avhandlingen strävas efter att undersöka när det är fråga om direkt eller indirekt diskriminering i kollektivavtal eller diskriminerande tillämpning av en kollektivavtalsbestämmelse samt hur detta inverkar på dagordningen av ärendet. Även frågan om hur påföljden av diskriminering påverkar behörigheten besvaras. I undersökningen klargörs för kollektivavtalen och kollektivavtalssystemet, det gällande diskrimineringsbestämmelserna samt beröringspunkterna mellan diskriminering och kollektivavtal. Även påföljdssystemet och rättsskyddet vid diskriminering samt arbetsdomstolens uteslutna behörighet granskas och redogörs för. Som en aktuell fråga lyfts frågan om huruvida arbetsdomstolens behörighet i sig kan anses vara diskriminerande fram. Stadgandena om behörigheten nämligen förutsätter att såväl kravet på saklig behörighet som partsbehörighet uppfylls. Oorganiserade arbetstagare har ingen möjlighet att få sitt ärende behandlat i arbetsdomstolen då de saknar partsbehörighet. Detta har biträdande justitiekanslern reagerat på. Han hävdar att arbetsdomstolens behörighet begränsar arbetstagarnas möjligheter att genomföra sina rättsskydd jämlikt. Problemen med domstolens behörighet i diskrimineringstvister ansluter sig ofta till det faktum att diskriminering baserar sig på lagen, som dessutom är tvingande. Rättstvister, som baserar sig på lagstiftningen handläggs i den allmänna domstolen. Kollektivavtalsbestämmelser som strider mot tvingande lagstiftning är ogiltiga i sig. Ändå orsakar diskriminerande kollektivavtalsbestämmelser eller diskriminerande tillämpning av en kollektivavtalsbestämmelse problem och det kan stundom visa sig besvärligt att hitta det rätta forumet för ärendet. En het potatis är även utestängande klausuler i kollektivavtal, som begränsar tillämpningsområdet till dem, som hör till föreningen som ingått eller är delaktig i kollektivavtalet. Frågan om arbetsdomstolens behörighet kan konstateras frambringa flera problem, som försökts lösas i praxisen och genom att skapa nya linjeringar, som kan kritiseras för att vara ogrundade. I undersökningen kommer fram att det finns ett behov av att klargöra stadgandena gällande arbetsdomstolens behörighet. I undersökningen presenteras därmed förslag på hur åtminstone vissa av problemen, som behörighetsfrågan bidrar till, kunde lösas.
Arbitrability of EU Competition Rules, Related Claims and Follow-on Damages Actions : Jurisdictional Issues and Limitations on Arbitrators

Ligi, Karina (2021)

The year 2021 marks 36 years since the landmark Mitsubishi ruling – confirming the arbitrability of competition law-based claims, and overturning the then prevailing American Safety decision, which denied the arbitrability of competition law disputes. Mitsubishi was not only a landmark ruling in the U.S., but it also induced a similar change in Europe, firstly with the encouragement of the Commission and then followed by the CJEU in Eco Swiss. However, the development and clarification of EU competition arbitration has been relatively slow and scarce. That is due to the nature of EU competition law, which has a lot of open terminology, the lack of arbitration mentioned in the legislation, and often the unwillingness of CJEU to clarify important concepts due to lack of information. Also, arbitration proceedings are confidential by nature – which historically has been one of the main arguments against arbitrability of competition disputes – therefore, the development and clarification of EU competition arbitration has only come up in limited circumstances, mostly in the recognition and enforcement phase of the arbitral award or when the losing party has challenged the award. The current position is that competition law is an arbitrable subject-matter in the EU. That position is mostly based on the application of Articles 101 and 102 TFEU, which mostly arise in arbitration proceedings. However, when stepping out of the confined boundaries of those Articles, and considering whether Article 106 TFEU on exclusive right; Articles 107-108 TFEU on EU state aid; EUMR on concentrations or follow-on damages actions based on EU competition law infringements are also arbitrable, the answer is more ambiguous. In theory, the answer is yes, subject to limitations of the Commission’s exclusive competence, but in practice, the arbitrability of those EU competition law issues poses many challenges on arbitrators. This thesis explores the jurisdictional issues and limitations on arbitrators’ to arbitrate EU competition rules, related claims and follow-on action damages.
Arbitral anti-suit injunctions as a measure to tackle parallel proceedings

Gran, Heidi (2020)

Simultaneous cross-border proceedings are a familiar, yet a troublesome, phenomenon in international commercial litigation and arbitration. The anti-suit injunction, is one of many mechanisms to tackle the dilemma of parallel proceedings. The objective of an anti-suit injunction is to refrain a party from pursuing a court or arbitration proceeding. The anti-suit injunction has, however, been described as a very aggressive approach towards resolving jurisdictional conflicts, and some even find that the mechanism should play no part at all in international commercial arbitration. Nonetheless, anti-suit injunctions are a commonly used in international arbitration. This thesis focuses on anti-suit injunctions ordered by arbitral tribunals (also called “arbitral anti-suit injunctions) with the aim to disrupt court proceedings in the context of international commercial arbitration. The main objective is to examine whether anti-suit injunctions are legitimate, and whether they can be used to address the problem of parallel proceedings. The topic is relevant due to the rising amount of parallel proceedings and due to the ambiguous legal basis of arbitral anti-suit injunctions. Overall, most studies have concerned court-ordered anti-suit injunctions and to a lesser degree anti-suit injunctions ordered by arbitral tribunals. The first research question examines whether arbitral tribunals possess the jurisdiction and powers to enjoin parallel court proceedings. There is usually no direct reference to the arbitrator’s power to issue anti-suit injunctions in legal sources and thus the legal basis for issuing anti-suit injunctions is not clear. Some commentators consider that the arbitration agreement or basic principles of international arbitration provide a sufficient basis for the issuance of anti-suit injunctions. However, most commentators approach the question of legal basis through the provisions on interim measures, since anti-suit injunctions can be regarded as a type of interim measure. Consequently, existing provisions on interim measures in the arbitration agreement, possible institutional rules and the lex arbitri must be examined. The second research question considers whether anti-suit injunctions are a useful and appropriate tool in international commercial arbitration. Anti-suit injunctions are very controversial, albeit commonly used by arbitrators. Many conceive that anti-suit injunctions unrightfully interfere with the jurisdiction of state courts and deprive the party’s right to court. Others consider anti-suit injunctions as a justified tool when a party breaches the arbitration agreement, or in situations when the party initiates a court proceeding in bad faith. The question of appropriateness is also directly linked to the issue of enforcement. In conclusion, there is no definite test for assessing the legal basis of anti-suit injunctions. The legal basis and the requirements for issuing anti-suit injunctions will vary depending on the applicable rules. Also, the appropriateness of anti-suit injunctions will have to be addressed on a case-by-case basis. Nonetheless, anti-suit injunctions must be used with caution. Even though the likelihood of having an arbitral anti-suit injunction enforced within European civil law countries is rather slim, the injunction may nevertheless have a dissuasive effect especially in combination with another remedy such as damages.
Arbitration and Non-Signatory Beneficiaries : Binding Parties Who Agreed to Nothing

Alanko, Karri (2014)

Sopimuksen ulkopuolisista edunsaajista välimiesmenettelyssä on keskusteltu ulkomailla aktiivisesti, erityisesti Yhdysvalloissa, mutta aihe on Suomessa ollut harvoin esillä. Tulisiko kolmansien edunsaajien olla sidottuja yleiseen välityslausekkeeseen, joka sisältyy edun myöntävään pääsopimukseen, mikäli lauseke ei nimenomaisesti ota kantaa asiaan? Korkein oikeus käsitteli kysymystä vuoden 2013 lopulla ratkaisussaan KKO 2013:84. Tapauksessa kyse oli siitä, tuleeko edunsaaja katsoa sidotuksi yleiseen välityslausekkeeseen siitä huolimatta, että välimiesmenettelylain kirjallisen sopimuksen vaatimus ei täyttynyt eikä edunsaaja yleensäkään ollut sopinut mistään. Voidaanko pitää esteenä välimiesmenettelylle, että lain vaatimukset eivät lähtökohtaisestikaan täyty ulotettaessa menettely kolmanteen edunsaajaan? Korkeimman oikeuden ratkaisu päätyi sitomaan edunsaajan välityslausekkeeseen, mutta päätöksessä ei juurikaan perusteltu saavutettua lopputulosta, mikä taas on tapauksen tulevan soveltamisen kannalta ongelmallista. Tästä syystä tutkielma pyrkii avaamaan tapauksessa käsittelemättä jääneet kysymykset ja näin ollen päätymään oikeudellisesti perusteltuun lopputulokseen. --- Non-signatory beneficiaries in the context of arbitration is a subject actively debated abroad, especially in the United States, but rarely discussed in Finland. Should such beneficiaries be bound to the general arbitration clause of the underlying contract in which the benefit is granted in case the clause does not specifically address the matter? That is the question resolved by the Finnish Supreme Court in late 2013 in their precedent KKO 2013:84. The issue in the case in question was whether the general arbitration clause should bind the non-signatory beneficiary despite the lack of a written contract – or any contract for that matter – with regard to the beneficiary, which is an essential requirement in any arbitration, as provided in the Finnish Arbitration Act. Moreover, one of the most fundamental principles of arbitration regards the agreement to arbitrate as an absolute necessity. Cases involving non-signatory beneficiaries categorically fail to fulfill these requirements, resulting in ambiguity as to how these situations are to be resolved. The Supreme Court decision, ultimately binding the non-signatory beneficiary, is troublesome as a precedent because it does not clearly state the rationale of its conclusion, therefore leaving its future interpreters in the dark. The thesis aims to revisit the case, address all the relevant issues that the court did not and ultimately reach a legally justifiable resolution.
Arbitration Clauses and Follow-on Cartel Damages Claims

Hindström, Henrietta (2016)

This study deals with the question of whether follow-on cartel damages claims fall within the scope of a broadly phrased arbitration clause. Common rules and principles governing the assessment of arbitration clauses have been assumed and reflected against principles of EU law. The jurisdiction of an arbitral tribunal is often based on an arbitration clause. In order for an arbitration clause to be binding, it must be valid. The regime of international arbitration has developed common rules and principles for assessing the validity of an arbitration clause. The development is a result of international regulations and model laws promulgated by international bodies and institutions. As all EU Member States are also Contracting States of the New York Convention, the provisions of the convention are reflected in legislation throughout the EU. This study divides these rules into two categories, formal and material. The focus of the study is on the material requirements, which include (i) arbitrability and (ii) scope of reference of the arbitration clause. National courts and arbitral tribunals consider these requirements when deciding on the jurisdiction of the case. Follow-on cartel damages are civil liability claims. The legal basis for follow-on cartel damages claims are found in Article 101 TFEU. The right to claim damages based on a cartel infringement forms a part of the private enforcement of EU competition law, seen to complement the public enforcement conducted by public authorities. EU law principles require an effective implementation of the rights conferred under EU law. The ECJ has stated that the principle of effective implementation may impact both procedural and substantive law. When assessing whether the material requirements of a valid arbitration clause are fulfilled under common rules and principles and national procedural law, national courts may have thus have to consider EU law, and EU competition law in particular. Despite the fact that it has only been implicitly stated by the ECJ, the arbitrability of competition law is generally acknowledged in the EU. Further, the Damages Directive explicitly states that follow-on cartel damages claims are arbitrable. From this follows that the scope of reference is the question primarily under scrutiny. There are different views on how to interpret the scope of reference. This study has divided the prevailing views into two categories: (i) the Inclusive and (ii) the Exclusive view. The Inclusive view pushes for a strong party autonomy, whereas the Exclusive view puts its emphasis on the foreseeability of follow-on damages claims and a narrow interpretation of the arbitration clause. EU law has not interfered with the common rules and principles for the assessment of the scope of reference. In fact, EU regulations regarding rules of jurisdiction exempt arbitration. Although the EU legislator does not in principle have general competence to regulate the civil proceedings of the Member States, the ECJ was asked to address the issue of whether a broadly phrased arbitration clause cover follow-on cartel damages claims. In its ruling the ECJ referred to a "lack of information" and only considered the scope of reference with respect to jurisdiction clauses governed under the Brussels I Regulation. The ECJ stated that the follow-on damages claims arising from competition law infringements were not within the scope of the jurisdiction clause, as they were not foreseeable. The ruling thus implicitly raised several questions regarding arbitration clauses. This study argues that an interpretation by analogy of the foreseeability requirement cannot be excluded. Further, a by-analogy interpretation may have consequences related to how arbitration clauses are drafted in the future. Additionally, this study argues that the principle of effectiveness of EU law may have an impact on the assessment of arbitration clauses. Finally, this study consists of a de lege ferenda discussion regarding whether the EU should set standards for the assessment of broadly phrased arbitration clauses. The suggestion is based on a recent legislative proposal from the US.

Now showing items 101-120 of 3676

Browsing by Title

Yhteystiedot

HELSINGIN YLIOPISTO