Browsing by Title

Tutkielmassa tutkitaan lainsäädännön asettamia edellytyksiä joukkovelkakirjarahoitukselle pienten ja keskisuurten (pk-) liikkeeseenlaskijayritysten näkökulmasta. Keskeisenä tutkimuskysymyksenä on, mitä rajoitteita eli pk-yrityksen näkökulmasta ”hidasteita” lainsäädännöstä johtuu yrityksen joukkovelkakirjan liikkeeseenlaskulle, ja miten pk-yritys voi lain vaatimuksiin vastata. Lisäksi lainsäädäntötutkimusta käytäntöön soveltaen tutkitaan, tulisiko joukkovelkakirjalainsäädäntöä kehittää lainsäädännölle asetettujen tavoitteiden toteutumiseksi ja oikeustilaa siten parantaa. Joukkovelkakirja on tyypiltään velkakirjalain 31.7.1947/622 2 luvussa tarkoitettu juokseva velkakirja ja arvopaperimarkkinalain 14.12.2012/746 2:1.1,2:n mukainen arvopaperi. Joukkovelkakirjan liikkeeseenlasku edellyttää liikkeeseenlaskijalta erilaisia tiedonantovelvoitteita riippuen liikkeeseenlaskun tavasta. Tutkielmassa vertaillaan eri liikkeeseenlaskutapoja koskevaa sääntelyä pk-yrityksen tarpeiden ja resurssien kannalta. Vertailtavat markkinapaikat ovat säännelty markkina, monenkeskinen markkinajärjestelmä, private placement – järjestely, ja joukkovelkakirjarahoitusta muistuttava joukkorahoitus. Keskeiseksi erottelevaksi tekijäksi nousee yhtiö- ja arvopaperimarkkinalainsäädäntöön perustuvien tiedonantovelvoitteiden määrä. Tiedonantovelvoitteita pidetään merkittävinä hidasteina pk-yrityksen joukkovelkarahoitukselle erityisesti institutionaalisimmissa markkinapaikoissa. Osapuolten välisten sopimusvelvoitteiden todetaan vastaavasti lisääntyvän vähemmän säännellyissä liikkeeseenlaskutavoissa. Joukkolainarahoituksen arvioidaan näyttäytyvän pk-yrityksille monin tavoin hankalana, mutta tarpeellisena rahoituskanavana. Joukkovelkakirjarahoituslainsäädännön kehittämiseksi tutkielmassa etsitään ratkaisuideoita Norjassa kauan sopimuksenvaraisena toimineesta luottamusmiesrakenteesta sekä Tanskassa suunnitellusta pk-yritysluottojen arvopaperistamisesta uudelleenrahoitusrekisterin avulla.

Suomessa oikeudenkäynneissä annetut ratkaisut ovat lähtökohtaisesti julkisia, mutta joskus julkisuus saattaa olla myös haitallista. Ratkaisu saattaa sisältää seikkoja, joiden julkitulo loukkaisi asianomistajan yksityiselämän suojaa. Tällaisessa tilanteessa ratkaisu voidaan salata yleisöltä joko kokonaan tai osittain yksityiselämän suojan kunnioittamiseksi. Ratkaisun salassapito ei kuitenkaan ole koskaan tyydyttävä vaihtoehto, sillä se on täydellinen loukkaus demokraattisessa oikeusvaltiossa keskeistä oikeudenkäynnin julkisuusperiaatetta kohtaan. Jos ratkaisusta ei saada tietoa, siitä ei voida keskustella eikä oikeuskäytännön yhtenäisyyttä ja yleisen yhdenvertaisuuden toteutumista voida vertailla tai valvoa. Epäkohtaan puututtiin vuonna 2007 voimaan tulleessa laissa oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa (370/2007, YTJulkL), jonka 25 §:n mukaan salassa pidettäväksi määrätystä ratkaisusta on laadittava julkinen seloste, jos asia on yhteiskunnallisesti merkittävä tai se on synnyttänyt huomattavaa kiinnostusta julkisuudessa. Julkinen seloste sisältää pääpiirteittäisen selostuksen asiasta ja ratkaisun perusteluista. Erityisen arkaluonteista henkilön yksityiselämään liittyvää rikosta koskeva julkinen seloste on myös julkistettava niin, että asianomistajan henkilöllisyys ei paljastu. Käytännössä julkisia selosteita on laadittu etenkin käräjäoikeuksissa käsitellyissä seksuaalirikosasioissa. Julkinen seloste on eräänlainen oikeudenkäynnin julkisuuden ja salassapidon välimuoto, jonka tarkoituksena on ratkaisujen yleisöjulkisuuden lisääminen ja tuomioistuinkäytännön ohjaaminen siihen suuntaan, että ratkaisut eivät olisi joko julkisia tai salassa pidettäviä. Tässä tutkielmassa pyrin selventämään julkisen selosteen konstruktiota lainopin ja laadullisten teemahaastattelujen metodeja hyödyntäen. Keskeisenä johtoteemana seuraan julkista selostetta koskevaa YTJulkL 25 §:ää pääasiassa tuomarin näkökulmasta katsottuna. Tutkielmassa kuvaan, miten julkisen selosteen kronologinen syntyprosessi etenee sekä millaisia prosessuaalisia ja viestinnällisiä oikeusvaikutuksia julkisella selosteella on. Tuomarille julkinen seloste näyttäytyy sarjana periaatepunnintaa oikeudenkäynnin julkisuusperiaatteen ja yksityiselämän suojan välillä. Julkista selostetta antaessaan tuomarin tulee pohtia, onko ratkaisu salassa pidettävä, täyttyvätkö julkisen selosteen laatimisedellytykset, mikä on julkisen selosteen sisältö, milloin julkinen seloste annetaan ajallisesti ja mitkä ovat sen prosessuaaliset oikeusvaikutukset sekä mikä on selosteen rooli mediassa. Tutkielmassa pyrin vastaamaan näihin kysymyksiin. Keskeisinä tutkimustuloksina esitän, että julkista selostetta koskeva lainsäädäntö on päällisin puolin onnistunutta, mutta sitä ei käytännössä sovelleta eri tuomioistuimissa samalla tavalla. Oikeuskäytäntö on epäyhtenäistä sekä julkisten selosteiden antamisaktiivisuuden että laadun osalta. Ratkaisuksi ehdotan tuomareiden lisäkoulutusta, soft law –tyyppistä ohjeistusta sekä eräänlaista vastuutuomarijärjestelmää. Lisäksi katson, että julkisen selosteen laatimisedellytykset voitaisiin poistaa todellisen julkisuusmyönteisyyden kasvattamiseksi. Käytännössä ongelmia on aiheuttanut myös kysymys julkisen selosteen muutoksenhakukelpoisuudesta. Tätä ongelmaa tulisi mielestäni selkeyttää lainsäädäntötasolla. Parhaaseen tulokseen pääsemiseksi julkista selostetta koskevaa lainsäädäntöä ja ohjeistusta tulisi kehittää yhteistyössä median edustajien kanssa, sillä media on julkisen selosteen keskeisin kohdeyleisö.

Aina 1990-luvulta lähtien julkisten palvelujen tuottamismuotoja on monimuotoistettu merkittävästi aiempaan verrattuna, minkä seurauksena rajanveto yksityisen ja julkisen palvelun välillä on vaikeutunut. Keskeisimmiksi tavoiksi järjestää ja tuottaa hyvinvointipalveluja voidaan erottaa seuraavat vaihtoehdot: 1) Julkinen taho sekä järjestää että tuottaa julkisen hyvinvointipalvelun. 2) Julkinen taho järjestää hyvinvointipalvelun ostamalla sen yksityiseltä palveluntuottajalta (ostopalvelu). 3) Julkinen taho järjestää hyvinvointipalvelun antamalla palvelunsaajalle palvelusetelin, jolla palvelunsaaja hankkii tarvitsemansa palvelun yksityiseltä palveluntuottajalta (palveluseteli). Sanotuissa palvelun tuottamis- ja järjestämistavoissa vain palvelusetelillä palvelunsa hankkiva henkilö saa nykylainsäädännön nojalla kuluttajansuojaa, vaikka suojan saannin tarve ei ole riippuvainen palvelun järjestämis- ja tuottamismuodosta. Rajanveto-ongelmien lisäksi muutoskehitys onkin nostanut esiin myös kysymyksen tähän asti vain yksityisten tahojen välisiin suhteisiin sovelletun kuluttajaoikeudellisen sääntelyn soveltumisesta myös julkisiin palveluihin. Julkisen hyvinvointipalvelun saajan suojantarpeen täyttämiseksi on kuluttajansuojan soveltamisalan laajentamisen lisäksi ehdotettu käyttöön otettavaksi myös nk. asiakkaansuojaa, jonka nimenomaisina kohteina olisivat julkisen palvelun saajat. Siinä missä perinteinen kuluttajansuoja on tähän asti edellyttänyt vastikkeellisuutta, asiakkaansuojan ulkopuolelle rajautuisivat ne palvelut, joita tarjotaan vastiketta vastaan. Tutkielma keskittyy kuluttajansuojan tai vaihtoehtoisesti asiakkaansuojan sovellettavuutta koskevaan kysymykseen eritoten julkisen hyvinvointipalvelun laadun näkökulmasta. Keskeinen kysymys kuuluu, mitä seurauksia joko nykymuotoisen kuluttajansuojan tai ehdotetun asiakkaansuojan soveltamisesta julkisten hyvinvointipalveluiden laadunarviointiin olisi. Julkisen hyvinvointipalvelun laatua koskeva sääntely on nykyisellään hajanaista sekä monista eri osatekijöistä koostuvaa. Esiin voidaan nostaa mm. palvelun asiakaslähtöisyys, henkilöstöön liittyvät edellytykset, toimitiloihin ja välineisiin liittyvät edellytykset, palvelun ja sen tarpeen kohtaaminen sekä omavalvonnan vaikutus laatuun. Lisäksi voidaan katsoa esitettyjen markkinointiväittämien tietyissä tilanteissa omaavan sellaista painoarvoa, että myös ne vaikuttavat osaltaan julkisen hyvinvointipalvelun laatuun kokonaisuutena. Palveluntuotannon monimuotoistumisen myötä on lisäksi arvioitu, että myös julkisten tahojen toteuttama markkinointi on yleistynyt aiempaan verrattuna. Tämän seurauksena on tarpeen arvioida myös niitä seurauksia, joita joko kuluttajansuojan tai asiakkaansuojan soveltamisella julkisten palveluiden markkinointiin olisi.

Tutkielmani käsittelee suomalaisen ja angloamerikkalaisen käytännön pohjalta keskeisimpiä julkisen ostotarjouksen suojamekanismeja ja niiden käyttöä Suomessa erityisesti kohdeyhtiön hallituksen fidusiaaristen velvollisuuksien näkökulmasta. Suomessa vapaaehtoisen julkisen ostotarjouksen menestymistä pyritään usein turvaamaan erilaisin sopimusjärjestelyin, jollei kyse ole konserninsisäisestä transaktiosta. Keskeisimmät suojamekanismit sisältyvät kohdeyhtiön hallituksen ja tarjouksen tekijän välisiin yhdistymissopimuksiin, joihin on viimeisten yhdentoista vuoden aikana käytännössä aina sisällytetty jonkinasteinen kielto olla neuvottelematta kilpailevista tarjouksista. Tämän lisäksi niissä on yleensä asetettu kohdeyhtiön hallitukselle tarkat ehdot, joiden on täytyttävä, jotta se voi muuttaa AML:n mukaisen osakkeenomistajille annettavan lausuntonsa sisältöä. Ostotarjouksen suojajärjestelyihin liittyy perustavanlaatuisia ongelmia etenkin kohdeyhtiön hallituksen näkökulmasta. Ollakseen tehokkaita ostajan kannalta niiden tulee lähtökohtaisesti rajoittaa kohdeyhtiön hallituksen vapautta hankkia parempia tarjouksia tai tehdä muutoin yhteistyötä kilpailevien ostajaehdokkaiden kanssa. Ostotarjouksen suojajärjestelyt ovatkin siksi sanamuotojensa puolesta usein ristiriidassa kohdeyhtiön hallituksen OYL:n mukaisten fidusiaaristen velvollisuuksien kanssa. Tämän takia lähes jokaiseen yhdistymissopimukseen on sisällytetty fiduciary out -ehtoja, joiden nojalla hallitus voi vetäytyä suojajärjestelyjen noudattamisesta rikkomatta yhdistymissopimusta. Täyttääkseen tehtävänsä fiduciary outit tulisi laatia mahdollisimman kattaviksi, jotta ne myös käytännössä antaisivat hallitukselle riittävästi liikkumavaraa. Tällöin ne tosin ostajan näkökulmasta vähentävät tarjouksen suojamekanismien tehokkuutta ja voivat tehdä näistä käytännössä jopa täysin merkityksettömiä. Käytännössä yhdistymissopimusten ja niiden sisältämien suojamekanismien tehokkuus Suomessa perustuu pitkälti siihen, että niiden asianmukaisuutta harvoin kyseenalaistetaan. Voidaan mielestäni perustellusti kysyä, ovatko ostotarjouksen suojaamisella saavutetut vaikutukset tarpeellisia ja objektiivisesti tarkastellen hyväksyttäviä.

Tutkielmassa tarkastellaan henkilötietojen suojaa koskevan lainsäädännön vaikutusta julkisen sektorin avoimeen dataan erityisesti kaupallisen uudelleenkäytön näkökulmasta. Tutkielma noudattaa käytännöllisen lainopin metodia, ja tarkastelun kohteina ovat erityisesti yleislakeina toimivat lait eli laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta sekä henkilötietolaki. Henkilötietojen suojan ja informaation vapauden ollessa informaatio-oikeuden johtavia periaatteita, sijoittuu tutkimus pääosin informaatio-oikeuden alaan. Informaation määrä ja taloudellinen arvo ovat kasvaneet viime vuosikymmeninä merkittävästi. Julkinen sektori tuottaa ja pitää hallussaan huomattavan suurta ja monipuolista tietomassaa, joka on arvokasta myös erilaisten uudelleenkäyttömahdollisuuksien näkökulmasta. Näin ollen Suomessa ja EU:ssa on viime aikoina pyritty avaamaan näitä julkisia tietovarantoja entistä laajemmin muun muassa kaupallisten toimijoiden vapaasti hyödynnettäväksi. Näitä tavoitteita EU:ssa on toteuttanut ennen kaikkea direktiivi julkisen sektorin hallussa olevien tietojen uudelleenkäytöstä (PSI-direktiivi). PSI-direktiiviä muutettiin vuonna 2013, ja direktiivimuutos on implementoitava heinäkuuhun 2015 mennessä. PSI-direktiivin muutoksen myötä jäsenmaille asetetaan velvollisuus varmistaa, että asiakirjoja joihin direktiiviä sovelletaan, voidaan käyttää uudelleen kaupallisiin tai ei-kaupallisiin tarkoituksiin silloin kun julkissektorin asiakirjojen saatavuutta ei ole kansallisesti rajoitettu. Koska PSI-direktiivissä ei puututa jäsenmaiden asiakirjojen julkisuutta koskevaan sääntelyyn, tulee direktiiviä tarkastella kansallisen julkisuussääntelyn puitteissa. Tutkielmassa havaitaan, että suomalainen julkisuusperiaate on poikkeuksellisen laaja, mikä voi aiheuttaa erityisiä haasteita tietosuojan toteutumiselle. Samalla julkisuusperiaatteen kaupallinen funktio on saamassa entistä suuremman merkityksen, mikä ei nykyisellään juuri ilmene julkisuuslaista. Avoimen datan käyttöönotolle oikeudellisia reunaehtoja asettaa henkilötietojen suoja, josta on säädetty perustuslain tasolla. Verrattuna perinteiseen asiakirjajulkisuuteen julkisen sektorin tietovarantojen avaaminen aiheuttaa uudenlaisia uhkia yksilöiden henkilötietojen suojalle. PSI-direktiivin yhteydessä on kuitenkin noudatettava kaikkia henkilötietojen suojaa koskevia periaatteita siten kun niistä on henkilötietodirektiivissä ja kansallisessa lainsäädännössä säädelty. Henkilötietojen suojaa koskeva sääntely aiheuttaa rajoituksia muun muassa sen suhteen, mihin käyttötarkoituksiin uudelleenkäyttö voidaan käyttötarkoitussidonnaisuuden vaatimuksen valossa sallia ja milloin henkilötietoja saa ylipäätään uudelleenkäyttäjän toiminnassa käsitellä kun otetaan huomioon käsittelyä koskeva tarpeellisuusvaatimus. Avoimen datan lähtökohta on päinvastainen, sillä lähtökohtaisesti uudelleenkäyttö tulisi sallia kaikenlaisiin käyttötarkoituksiin niin ei-kaupallisille kuin kaupallisillekin toimijoille. Tutkielmassa havaitaankin, että henkilötietojen suojaa ja asiakirjajulkisuutta koskevat oikeudelliset doktriinit eivät kovinkaan hyvin istu avoimen datan kontekstiin. Henkilötiedon käsite on hyvin laaja ja dynaaminen. Onkin todennäköistä, että suuri osa julkisen sektorin tietovarannoista sisältää henkilötietoja joko suoraan tai välillisesti. Paineita henkilötietoja sisältävien tietovarantojen avaamiseen saattaakin tulevaisuudessa syntyä. Tämän vuoksi tutkielmassa analysoidaan lyhyesti erilaisia menettelyjä ja toimenpiteitä, joilla mahdollisesti voitaisiin suhteellisuusperiaatteen mukaisesti poistaa tai lieventää avaamisesta johtuvia riskejä henkilötietojen ja yksityisyyden suojalle. Tällaisina menettelyinä voisivat toimia esimerkiksi tietomassojen anonymisointi tai pseudonymisointi, viranomaisen ennakollinen vaikutustenarviointi, rekisteröityjen tiedollisen itsemääräämisoikeuden lisäämiseen perustuvien järjestelmien kehittäminen sekä tietovarantojen lisensoiminen.

Julkisen vallan käyttäjän vahingonkorvausvastuu määräytyy ensisijaisesti VahL 3:2 §:n perusteella. Oikeusministeriön tammikuussa 2023 julkaiseman työryhmämietinnön perusteella julkisyhteisön korvausvastuuta ehdotettiin uudistettavaksi. Tutkielmassa on tarkoitus tutkia sitä, miten perus- ja ihmisoikeusloukkausten aiheuttamasta kärsimyksestä on mahdollista saada vahingonkorvausta silloin, kun vahinko on aiheutettu julkista valtaa käyttämällä. Tämän lisäksi tutkielmassa pohditaan sitä, miten oikeusministeriön työryhmämietinnön ehdottamat muutoksen julkisyhteisön vahingonkorvausvastuuseen muuttaisivat nykyistä oikeustilaa. Tutkimuskysymyksiin vastaamiseen käytettiin lainopillista eli oikeusdogmaattista metodia. Julkisen vallan käyttäjän vahingonkorvausvastuuta perus- ja ihmisoikeusloukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä on ainoastaan vähän oikeuskäytäntöä. Vastausta tutkimuskysymyksiin jouduttiin hakemaan osin analogian kautta. VahL 5:6 §:n vaatimukset vahingonkorvauksen aiheuttaman kärsimyksen korvaamiseksi voivat joissain tapauksissa rajata pois tehokkaan oikeussuojakeinon perus- ja ihmisoikeusloukkauksen uhrille, mikäli kyseessä on ollut aineeton vahinko. Myös VahL 3:2.2 §:n mukainen standardisäännös voi rajata julkisen vallan aiheuttaman perus- ja ihmisoikeusloukkauksen pois vahingonkorvauslain korvauspiiristä, mikäli toimelle kohtuudella asetetut vaatimukset ovat kuitenkin täyttyneet. Tällä hetkellä julkisen vallan käyttäjän aiheuttaman perus- ja ihmisoikeusloukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä on mahdollista saada korvausta esimerkiksi vapaudenmenetyksestä (KKO 2008:10 ja KKO 2017:73). Muissa perus- ja ihmisoikeusloukkauksissa joudutaan tekemään enemmän tapauskohtaista harkintaa ja hyödyntämään perus- ja ihmisoikeusmyönteistä laintulkintaa. Oikeusministeriön työryhmämietinnön mukainen lakimuutos selkeyttäisi tilannetta nimenomaan perus- ja ihmisoikeusloukkausten aiheuttaman aineettoman vahingon korvaamisen osalta. Työryhmän arvion mukaan valtion korvausvastuu ei kuitenkaan merkittävästi kasvaisi nykyisestä.

Koillis-Syyriassa sijaitseva al-Holin leiri syntyi, kun terroristijärjestö ISIS joutui vetäytymään keskeisiltä kannatusalueiltaan ja osa vierastaistelijoiden perheistä päätyi sota-alueilta al-Holiin. Leiriläiset ovat lähtökohtaisesti naisia ja alle 12-vuotiaita. Leirissä oleskelee ulkoministeriön mukaan kymmenkunta suomalaisnaista ja heidän noin 30 lastaan. Suomalaiset eivät voi lähteä al-Holista ilman Suomen valtion apua, sillä leiriä hallinnoivat kurdijoukot suostuvat luovuttamaan yksilöitä vain vastaanottavan hallituksen virallisille edustajille. Tämän tutkielman tarkoituksena onkin selvittää, voidaanko kansallisesta lainsäädännöstä sekä Suomea velvoittavista valtiosopimuksista johtaa julkiselle vallalle velvoitteita toimia aktiivisesti al-Holin leirillä oleskelevien suomalaisnaisten ja -lasten auttamiseksi. Tarkastelu tehdään ensisijaisesti lainopin keinoin ja lähdeaineistona käytetään kansallisen lainsäädännön osalta perustuslakia, konsulipalvelulakia ja lastensuojelulakia. Myös Euroopan ihmisoikeussopimuksella ja Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien sopimuksella on merkittävää painoarvoa tutkimuskysymystä selvitettäessä. Palaajien rikosoikeudellinen vastuu ja terrorismin torjuntaan liittyvät kysymykset on rajattu tutkimusekonomisista syistä tarkastelun ulkopuolelle. Al-Holin leirillä oli alkuvuodesta 2020 noin 66 000 henkeä, vaikka leiri suunniteltiin alun perin korkeintaan 20 000 henkilölle. Leiriolosuhteet vaarantavat siellä oleskelevien henkilöiden keskeiset perus- ja ihmisoikeudet, sillä puhtaasta vedestä, ruoasta ja terveydenhuollosta on puutetta eikä leiriläisten turvallisuutta pystytä rajallisten resurssien vuoksi takaamaan. Lukuisat humanitääriset järjestöt, kansainvälisoikeudelliset toimijat sekä kansalliset tuomioistuimet ovat vaatineet valtioita kotiuttamaan kansalaisensa leiristä. Perustuslaki ja keskeiset Suomea velvoittavat valtiosopimukset takaavat lähtökohtaisesti oikeuksia valtion oikeudenkäyttöpiiriin kuuluville henkilöille. Koska leirillä oleskelevat Suomen kansalaiset ovat Suomen valtion alueen ulkopuolella, tarkastellaan tutkielmassa oikeudenkäyttöpiirin ulottuvuutta ja sitä, voidaanko Suomen oikeudenkäyttöpiirin katsoa laajentuneen koskemaan heitä. Valtion oikeudenkäyttöpiiri voi laajentua esimerkiksi sen positiivisten toimintavelvoitteiden nojalla. Koska leirillä oleskelu loukkaa jopa ehdottomiksi katsottuja perus- ja ihmisoikeuksia, voidaan julkiselta vallalta edellyttää aktiivisia toimia tilanteen korjaamiseksi perustuslain 22 §:ssä asetetun perus- ja ihmisoikeuksien turvaamisvelvoitteen nojalla. Leiriläisten haavoittuva asema korostaa julkisen vallan positiivisia toimintavelvoitteita. Perustuslain ohella velvoitteita voidaan johtaa konsulipalvelu- ja lastensuojelulainsäädännöstä. Konsulipalvelulaissa säädetään avustustoimenpiteistä, joita voidaan kohdentaa sen 3 luvun mukaisesti hädänalaisessa asemassa olevan henkilön auttamiseen tai 4 luvun nojalla kriisitilanteissa olevien henkilöiden henkilökohtaisen turvallisuuden suojaamiseksi. Tarkastelun keskiössä on se, syntyykö viranomaiselle konsulipalvelulain nojalla avustusvelvoite ja millainen painoarvo viranomaiselle jätetylle laajalle harkintavallalle voidaan tilanteessa antaa. Muiden Pohjoismaiden ja Euroopan unionin valtioiden toteuttamia toimia on tarkasteltava avustustoimiharkinnan yhteydessä konsulipalvelulain edellyttämällä tavalla. Tutkielmassa pyritään myös hahmottamaan, mitä lapsen edun ensisijaisuuden periaate tässä kontekstissa tarkoittaa ja mitä toimia voidaan pitää lapsen edun mukaisena. Koska lapsen etu ajautuu kollisioon yleisen edun sekä perhe-elämän suojan kanssa kotiuttamistoimia harkittaessa joudutaan intressipunnintaa suorittamaan näiden eri oikeuksien välillä. Lapsen edun mukaisena ei kuitenkaan voida pitää leiriin jäämistä. Tutkimusaiheen yhteiskuntapoliittisten sidoksien tähden tutkielmassa tehdään lisäksi arvioita viranomaisten tosiasiallisista toimintamahdollisuuksista al-Holissa sekä lainsäädännön kehittämistarpeista, jotta viranomaisella olisi jatkossa selkeämmät toimintamahdollisuudet ja -velvollisuudet vierastaistelijailmiön piiriin ajautuneiden suomalaisten auttamiseen.

Julkisia hankintoja ja valtiontukia koskeva EU:n sääntely on pitkään pysynyt erillään siitäkin huolimatta, että niillä on huomattavan paljon yhtäläisyyksiä sekä yhteinen tavoite eli pyrkimys luoda ja säilyttää vapaa kilpailu sisämarkkinoilla. EU:n julkisten hankinto-jen säännöksillä on ennen kaikkea tavoitteena edistää tasapuolista ja avointa kilpailua ja minimoida syrjinnän ja vilpin riski hankin-tasopimuksia tehtäessä. Kuitenkin on aina olemassa riski, että hankintayksikkö käyttäytyy kilpailun vastaisella tavalla. Näin käy, kun hankintayksikkö ei toimi kuten yksityinen toimija hankkiessaan tavaroita, palveluita tai urakoita. Yksityisen toimijan oletetaan pyrkivän minimoimaan mitä se joutuu maksamaan, maksimoimaan laatu tai saavuttamaan paras tasapaino hinnan ja laadun välillä. Jos hankintayksikkö ei pyri minimoimaan kustannuksia tai saamaan parasta mahdollista laatua, on hyvin mahdollista, että epäoi-keudenmukaista taloudellista etua annetaan tavaran, palvelun tai urakan toimittajalle. Hankintayksikkö voi loukata hankintasäännök-siä, kun samalla epäoikeudenmukainen taloudellinen etu, jonka toimittaja on saanut, voi loukata valtiontukisäännöksiä. Valtiontukien alalla on jo vakiintuneesti käytetty markkinataloustoimijatestiä arvioitaessa, onko jokin tietty yritys saanut taloudellis-ta etua ja onko valtiontuki SEUT 107(1) tarkoittamaa kiellettyä valtiontukea. Myös julkisten hankintojen osalta on yhä enenemissä määrin peräänkuulutettu edellä mainitun testin merkittävyyttä ja sitä, että sillä voidaan arvioida onko toimija saanut hankintasopi-muksella taloudellista etua, ja onko tästä seuraten käsillä mahdollisesti kielletty valtiontuki. Julkisissa hankinnoissa testi kulkee useammin nimityksillä, jotka kuvaavat julkisten tahon aktiivisuutta markkinoilla, kuin markkinataloustoimijatesti tai markkinata-loussijoittatesti. Testillä verrataan sitä, millä ehdoilla hankinta olisi toteutettu normaalien markkinaehtojen mukaisesti. Jos hankinta-sopimus sisältää sellaisia ehtoja, jotka voidaan katsoa olevan taloudellista etua, jota toimija ei normaalien markkinaehtojen mukai-sesti olisi saanut, voi tämä muodostaa kielletyn valtiontuen. Testiä sovellettaessa julkisissa hankinnoissa, joudutaan pohtimaan mikä olisi sellainen oikea verrattava markkinaehtoinen rajapyyk-ki eli mitä ehtoja yksityinen toimija olisi sisällyttänyt sopimukseen vastaavaa tavaraa, palvelua tai urakkaa hankkiessaan. Julkisten hankintojen osalta on huomioitava, että julkinen taho ei ole mikä tahansa hankkija, vaan se on taho, jolla on myös muita tavoitteita, kuin puhtaan taloudelliset tavoitteet. Uusien EU:n hankintadirektiivien myötä erityisesti sosiaaliset- ja ympäristöoikeudelliset tavoit-teet ovat saaneet lisää huomiota ja EU:n hankintadirektiiveillä pyritään kannustamaan jäsenvaltioita huomioimaan nämä tavoitteet. Suorahankintatilanteet ovat hankintadirektiivien mahdollistama poikkeus hankintayksikön kilpailuttamisvelvoitteesta. Hankintayksi-kön ei tarvitse suorahankintatilanteessa julkaista etukäteistä ilmoitusta hankinnasta vaan neuvottelee tavaran, palvelun tai urakan toimittamisesta hankintadirektiivien osoittamissa erityistilanteissa haluamiensa yhden tai useamman toimittajan kanssa. Hankintayk-sikön ei näin ollen tarvitse kutsua neuvotteluihin kuin ainoastaan yksi toimittaja niin halutessaan. Suorahankinnat on nähty myös ylipäänsä ongelmallisena, jonka myös Euroopan komissio on todennut. Se on muun muassa vuoden 2014 EU:n korruptiontorjunta-kertomuksessaan tuonut esille, että EU:n sääntöjen rikkomista liittyy kaikista eniten suorahankintoihin. Suorahankinta on poikkeuksellinen tilanne ja sitä tulee soveltaa rajoitetusti. Valtiontukiarvioinnin kannalta suorahankintatilanteet ovat erittäin mielenkiintoisia, mutta samalla haasteellisia. EU:n tuomioistuin, EU:n yleinen tuomioistuin sekä komissio ovat toden-neet ratkaisukäytännössään, että hankintamenettelyn ollessa avoin, läpinäkyvä ja syrjimätön, voidaan lähteä siitä olettamuksesta, että SEUT 107(1) tarkoittamaa valtiontukea ei ole käsillä hankintasopimuksessa. Kuitenkin on melko ilmeistä, että suorahankinta ei menettelynä kykene täyttämään näitä elementtejä. Myös taloustieteellinen tarkastelu puoltaa, että näistä elementeistä poikkeaminen voisi mahdollisesti altistaa markkinavääristymille. Tästä huolimatta kuitenkaan, ei voida lähteä siitä päätelmästä, että koska menette-ly ei täytä näitä edellä mainittuja elementtejä, suorahankinta automaattisesti sisältäisi kiellettyä valtiontukea. Hankintasopimusta tulee lopulta arvioida sen seurausten perusteella eikä painopisteen tulisi niinkään olla menettelyn luonteen arvionnissa, joka tosin antaa viitteitä siitä kuinka valtiontuen mahdollisuutta voitaisiin epäillä olevan olemassa. Valtiontuen mahdollisuutta tulee tarkastella ennen kaikkea hankintasopimus- ja tapauskohtaisesti.

Tutkielmassani tarkastelen julkisten hankintojen lainsäädännön uudistamista Euroopan Unionin antaman oikeussuojadirektiivin (2007/66/EY) periaatteiden ja tavoitteiden mukaisesti. Tavoitteena oli muutoksenhakumenettelyjen tehokkuuden parantaminen oikeussuojakeinoja ja seuraamusjärjestelmää kehittämällä. Pyrin vastaamaan kysymyksiin siitä, miten muutokset on Suomessa toteutettu, näkyvätkö ne oikeuskäytännössä, miten muutoksiin on suhtauduttu ja onko hankintalainsäädännön vastainen käyttäytyminen vähentynyt. Hankintalainsäädäntö on Suomessa suhteellisen nuorta. Vasta Suomen liittyessä Euroopan talousalueeseen 1994 säädettiin laki julkisista hankinnoista ja sen nojalla annetut asetukset. Tavoitteena oli turvata hankintojen kilpailuttamisen ja tarjousmenettelyyn osallistuvien avoin ja syrjimätön kohtelu. Hankinnoissa tulee noudattaa Euroopan unionin perussopimuksia ja niiden keskeisiä periaatteita. Avoimuuden periaate edellyttää riittävää tiedotusta kilpailun aikaansaamiseksi. Syrjimättömyyden periaatteella tavoitellaan ehdokkaille ja tarjoajille samanlaisia mahdollisuuksia osallistua tarjouskilpailuun sijaintipaikasta ja kansallisuudesta riippumatta. Oikeussuojadirektiivin keskeisinä tavoitteina olivat nopeat ja tehokkaat oikeussuojakeinot sekä suorahankintojen avoimuuden parantaminen. Käsittely markkinaoikeudessa oli ruuhkautunut ja käsittelyajat olivat liian pitkiä. Myös näihin epäkohtiin tavoiteltiin muutosta. Lakiuudistuksessa säädettiin avoimuuden parantamiseksi suorahankintojen vapaaehtoisesta ilmoittamisesta. Tehokkuuden lisäämiseksi otettiin käyttöön uusi oikeussuojakeino, hankintaoikaisu, jolla hankintayksikkö itse voi poistaa virheellisen päätöksen. Markkinaoikeuden käyttöön säädettiin uusia seuraamuksia: tehottomuusseuraamus, seuraamusmaksu ja sopimuskauden lyhentäminen. Reaalikeinojen käytön mahdollistamiseksi ja tehokkuuden toteutumiseksi säädettiin pakollisesta odotusajasta ja automaattisesta suspensiosta. Markkinaoikeuden tehokkuuden lisäämiseksi säädettiin joustavampia tuomarikokoonpanoja. Erityisen onnistuneeksi uudistukseksi tehokkuuden kannalta totesin hankintaoikaisun. Avoimuuden ja syrjimättömyyden periaatteita toteuttavat suorahankintojen ilmoittaminen, odotusaikasäännökset ja hankintapäätöksen perusteleminen. Hankintayksiköt ja tarjoajat pitävät hankintalainsäädäntöä edelleen monimutkaisena ja markkinaoikeuden käsittelyaikoja pitkinä. Hyvänä nähdään täsmennykset koskien valituksen kohdetta ja päätösten perustelemista. Mielestäni tavoitteiden toteutumiseksi käytännössä hankintayksiköiden tulee panostaa hankintaosaamiseen ja niiden tulee toimia avoimesti kaikessa tiedottamisessa ja syrjimättömästi hankintapäätöksiä tehdessä ja niiden perusteluissa.

Tutkielmassa tarkastellaan julkisoikeudellista ympäristövastuuta ja siitä aiheutuvia ongelmia yrityksen konkurssissa. Aihetta lähestytään selvittämällä ja jäsentelemällä ympäristövastuun sisältöä. Ympäristövastuun käsitettä ja sisältöä selvennetään aluksi selostamalla sen EU-oikeudellista ja perusoikeudellista taustaa. Insolvenssioikeudellinen lainsäädäntö, ja etenkin konkurssilaki (120/2004) toimii tutkimuksessa vastinparina ympäristövastuun systematiikalle. Näiden kahden järjestelmän erilaisuutta ja yhteensovittamista lähestytään ensin perusoikeusnäkökulman kautta. Järjestelmien taustalla olevia perusoikeuksia verrataan toisiinsa, ja niistä pyritään saamaan tulkinta-apua mahdollisten normiristiriitojen ratkaisemiseksi. Ympäristövastuun katsotaan jakautuvan kolmeen eri vastuun muotoon: yksityisoikeudelliseen, julkisoikeudelliseen sekä rikosoikeudelliseen vastuuseen. Tutkielmassa keskitytään julkisoikeudelliseen vastuuseen, joka ilmenee ympäristönsuojelulainsäädännöstä ja etenkin ympäristönsuojelulaista (527/2014). Tutkielmassa perehdytään siten ympäristönsuojelulain 16 §:n mukaiseen maaperän pilaamiskieltoon sekä siihen liitännäiseen 133 §:n mukaiseen puhdistamisvelvollisuuteen. Ympäristönsuojelulain kannalta keskeisessä roolissa on toiminnanharjoittajan käsite, sillä lain säännöksissä pilaantumiseen liittyvät vastuut asetetaan useimmiten ensisijaisesti toiminnanharjoittajalle ja vasta toissijaisesti pilaantuneen alueen haltijalle. Näin ollen tutkielman kannalta on tärkeätä selvittää mahdollisuutta luonnehtia konkurssipesää ympäristönsuojelulainsäädännön mukaiseksi toiminnanharjoittajaksi. Toisaalta arvioitavaksi tulee myös konkurssipesän vastuu hallinnan perusteella. Toiminnanharjoittamisen osalta aktualisoituu kysymys siitä, mitä pidetään toimintana, ja minkälaisia kriteerejä voidaan asettaa, niin että toiminnan voidaan katsoa päättyneen ympäristövastuun kannalta merkityksellisellä tavalla. Tutkielmassa selvitetään myös, mitä merkitystä ympäristövaikutuksen nk. akuutilla ja staattisella tilalla on vastuunmuodostumisen kannalta. Akuutilla tilalla tarkoitetaan tutkielmassa tilanteita, joissa äkillisesti on tapahtunut, tai uhkaa tapahtua, ympäristövaikutus, joka voi myös pahentua liian myöhäisen reagoimisen takia, eli käytännössä eri onnettomuustilanteita. Staattisella tilalla tarkoitetaan mm. vaarallisten aineiden säilyttämistä ilman, että ne sillä hetkellä aiheuttavat vaaraa ympäristön pilaantumisesta. Ympäristövahinkojen kiireellisyyden suhteen selvitetään myös hallintopakon käyttömahdollisuuksia. Kiireellisten tilanteiden osalta on ympäristönsuojelulakiin lisätty välitöntä hallintopakkoa koskeva 181 §, joka antaa viranomaiselle mahdollisuuden välittömästi keskeyttää ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttava toiminta. Kyseisen hallintopakon muodon on kuitenkin katsottu huonosti soveltuvan konkurssitilanteisiin, joissa toiminta on usein jo loppunut. Tästä johtuen tutkielmassa arvioidaan myös muita viranomaisen toimintamahdollisuuksia ja niistä annettuja lakien muutosehdotuksia. Tutkielmassa päädytään siihen, ettei oikeustila julkisoikeudellisen ympäristövastuun kannalta ole tällä hetkellä riittävän selvä. Julkisoikeudellisen vastuun merkityksestä konkurssitilanteissa on vireillä lainsäädännön uudistamishankkeita, jotka toivottavasti pystyvät tuomaan asiaan kauan odotettua selvyyttä. Monet ongelmiin ehdotetuista ratkaisuista ovat perusteltavissa niin ympäristöoikeudellisin kuin insolvenssioikeudellisin näkökulmin, mutta oikeustilan kannalta ei ole hyväksyttävää, että ratkaisu käytännössä jää tapauskohtaisen harkinnan varaan. Tutkielmassa selostetusta oikeuskäytännöstä käy myös ilmi, että kyseisissä ratkaisuissa ongelma on ratkaistu soveltamalla ympäristönsuojelulainsäädäntöä, insolvenssioikeudelliset näkökulmat sivuuttaen. Täten voidaan todeta, että kyseisten ratkaisujen perusteella oikeustila on kallistumassa ongelman ympäristöoikeudellislähtökohtaisen ratkaisun suuntaan. Tulevilta lainmuutoksilta voidaan kuitenkin toivoa tilanteen selkeyttämistä myös lainsäädännön tasolla.