Browsing by Title

Tämä tutkielma tarkastelee saman asian toistamiseen tutkimisen kiellon eli ne bis in idem -periaatteen mukaisen kiellon ilmentymistä Suomen rikosoikeudessa. Tutkielma keskittyy periaatteen soveltamiseen rajat ylittävissä tilanteissa eli kansainväliseen ne bis in idem -periaatteeseen. Tutkimuskysymyksenä on, mikä on tämän periaatteen sisältö ja soveltamisala. Tarkastelussa on yhtäältä se, missä periaatetta ilmentäviä normilauseita on nähtävissä ja toisaalta se, mitä näistä normilauseista voidaan päätellä kansainvälisestä ne bis in idem -periaatteesta. Periaatteen nähdään esiintyvän rajaamassa mahdollisuutta tutkia Suomessa uudelleen rikosasia, jota on jo tutkittu toisessa valtiossa tai kansainvälisessä rikostuomioistuimessa. Toisaalta periaate rajaa mahdollisuuksia antaa oikeusapua sellaiseen ulkomaiseen tai kansainvälisen rikostuomioistuimen oikeusprosessiin, jossa tutkitaan jo kertaalleen Suomessa tai muualla tutkittua asiaa. Periaatteeseen kuuluvat lopullisuuden elementti, samuuden elementti sekä kolmas osatekijä, jota voidaan kutsua kokoavasti rikosasian ensimmäisen käsittelyn ja siinä annetun ratkaisun luonne-elementiksi. Samuuden vaatimus havaitaan poikkeuksettomaksi, joskaan samuuden määrittely ei ole yksinkertaista. Lopullisuuden vaatimus huomataan olevan lähes poikkeukseton ja Suomen rikosoikeudessa lainvoimaisuuteen liittyvä. Poikkeukset lopullisuuden vaatimuksesta liittyvät Suomen rikosoikeudessa tilanteisiin, joissa syyttämättäjättämispäätös, joka voitaisiin pyörtää, saa uuden käsittelyn estävän vaikutuksen. Luonne-elementin sisällön osalta on melko suurta vaihtelua eri oikeuslähteissä. Ne bis in idem -periaatteesta eli toistamiseen käsittelyn ja rankaisemisen kiellosta on erotettavissa ne bis poena in idem -periaate eli pelkkä toistamiseen rankaisemisen kielto. Tämän vuoksi kannanotot ne bis in idem -periaatteen soveltuvuuteen eivät liity siihen, pitääkö asiassa aiemmin annettu rangaistus huomioida uutta rangaistusta mitattaessa. Hallinnollisten ja rikosoikeudellisten seuraamusten rinnastamista ei ole nähtävissä kansainvälisen periaatteen alalla. Kansainvälinen ne bis in idem - periaate on nähtävissä kansallisessa rikosoikeudessa yleisenä periaatteena, mutta se ei ole kaikkia valtioita koskevan kansainvälisen rikosoikeuden yleinen periaate tai tapaoikeudellinen normi. Kansainvälinen ne bis in idem -periaate eroaa kansallisesta periaatteesta, koska kansainväliseen periaatteeseen liittyvät kysymykset valtioiden suvereniteetista ja luottamuksesta toisten valtioiden rikosoikeudellisen järjestelmän toimivuuteen kuten myös siihen, että muualla kuin kotimaassa annetut ratkaisut ovat muidenkin tahojen kuin ratkaisun antavan valtion ja sen kansalaisten etujen mukaisia. Tämä näkyy erityisesti siinä, että kansainvälisestä periaatteesta voidaan poiketa laajasti verrattuna Suomessa sovellettavaan kansalliseen ne bis in idem -periaatteeseen.

Verotuksen ennakkoratkaisulla veroviranomainen kertoo sitovasti verovelvollisen hakemuksesta, miten se tulee verotusta toimitettaessa menettelemään kysymyksen kohteena olevassa asiassa. Ennakkoratkaisujen myöntäminen parantaa verovelvollisen oikeusvarmuutta ja on yleisesti hyväksytty käytäntö verotuksessa. Ennakkoratkaisut on kuitenkin liitetty myös haitalliseen verokilpailuun, koska Euroopan unionin (EU) jäsenmaat ovat myöntäneet niiden avulla valikoiduille yrityksille suuria veroetuja, joilla valtiot ovat houkutelleet yrityksiä sijoittautumaan alueelleen. Ongelmalliset ennakkoratkaisut ovat aiheuttaneet valtioiden veropohjien rapautumista ja menettely on luonut epätasapuolisen kilpailuasetelman yritysten välille. Tutkielma käsittelee haitallisen verokilpailun torjumista kansainvälisen tietojenvaihdon avulla. Tutkielman aiheena on verotuksen ennakkoratkaisuja koskeva tietojenvaihto Euroopan unionissa. Tietojenvaihto on lisääntynyt merkittävästi kahden suuren uudistuksen, Taloudellisen kehityksen ja yhteistyön järjestön OECD:n Base Erosion and Profit Shifting -projektin (BEPS-projekti) ja EU:n verotuksen avoimuutta lisäävän toimenpidepaketin, seurauksena. Tutkielma käsittelee tietojenvaihdon sisältöä, syitä ja vaikutuksia. BEPS-projektin toimenpideraportti 5 luo perustan ennakkoratkaisuja koskevalle tietojenvaihdolle projektiin sitoutuneissa maissa. Valtioiden välisen tietojenvaihdon piiriin kuuluvat toimenpideraportissa luodun kehyksen mukaan kaikki ratkaisut, joiden puuttuminen tietojenvaihdosta voisi luoda uhkaa veropohjan rapautumisesta tai voiton siirrosta. Tietojenvaihdon piiriin tulee kuusi verotusratkaisujen luokkaa. BEPS-toimenpideraportti ei ole oikeudellisesti sitova. EU:n verotuksen avoimuutta lisäävän toimenpidepaketin sisälsi virka-apudirektiivin muuttamiseen, niin että siihen lisättiin velvoite pakolliseen ja automaattiseen tietojenvaihtoon ennakkoratkaisuista Euroopan unionin sisällä. Direktiivi velvoittaa jäsenvaltiot vaihtamaan automaattisesti tietoja sellaisista ennakkoratkaisuista ja ennakkohinnoittelusopimuksista, jotka liittyvät rajatylittäviin tilanteisiin. EU:n sisällä muutoksessa on kyse niin kutsutun malliohjeen suosituksen vaihtamisesta oikeudellisesti sitovaan velvoitteeseen. Käytännössä uudistukset tarkoittavat, että tietoja EU:n sisällä vaihdetaan pääasiallisesti virka-apudirektiivin mukaisesti ja EU:n ulkopuolelle tietoja välitetään ja niitä saadaan sieltä BEPS-toimenpideraportin mukaisesti. Ennakkoratkaisuja koskevan tietojenvaihdon tavoitteena on lisätä verotuksen läpinäkyvyyttä. Tavoitteena on, että valtioilla olisi käytössä tietoa, jonka avulla ne voisivat reagoida verotulojen menetykseen johtaviin tilanteisiin. BEPS-toimenpideraportin mukainen tietojenvaihto lisää toimiessaan tavoiteltua läpinäkyvyyttä valtioiden välillä ja mahdollistaa sen että haitallinen verokilpailu ja aggressiivinen verokilpailu tulevat esiin. Tietojenvaihdon kuusi veroratkaisujen luokkaa kattavat haitallisen verokilpailun näkökulmasta ongelmallisimmat ratkaisut. Läpinäkyvyyden laajamittainen toteutuminen on kuitenkin epävarmaa. Raportista voi tulkita, että kyseessä on poliittinen kompromissi ja valtioille jää tulkinnanvaraa tietojenvaihdon toteuttamisessa. Ongelmalliseksi voi osoittautua myös toimenpideraportti 5:n oikeudellinen luonne suosituksena, koska raportti itsessään ei ole oikeudellisesti sitova. OECD:n haitallisen verokilpailun foorumilla ei ole mandaattia määrätä sanktioita valtiolle, joka ei sitoumuksista huolimatta implementoi toimenpiteitä, ei toteuta tietojenvaihtoa tai toteuttaa sen puutteellisesti. EU:n sisäinen tietojenvaihto koskee laajempaa osaa ratkaisuista kuin BEPS-projektin toimenpideraportin mukainen tietojenvaihto. Direktiivissä ei erotella toimenpideraportin tavoin tiettyjä ratkaisujen luokkia, joita vaihto koskee, vaan vaihdettavaksi tulevat kaikki rajatylittäviä tilanteita koskevat ennakkoratkaisut. Oikeudellisesti sitova tietojenvaihto jättää valtioille selvästi vähemmän harkinnanvaraa siinä, kuuluuko ratkaisu tietojenvaihdon piiriin, jolloin tietojenvaihdosta tulee todennäköisesti tehokkaampaa. Sisämarkkinoita ajatellen olisi voinut olla perustellumpi vaihtoehto sisällyttää kaikki ennakkoratkaisut tietojenvaihtoon, koska myös valtion sisäisillä liiketoimilla on vaikutuksia sisämarkkinoilla. Sekä BEPS-projektin mukaista että EU:n sisäistä tietojenvaihtoa on syytä arvioida, kunhan siitä on saatu tarpeeksi kokemusta, jotta sitä voidaan tarpeen vaatiessa kehittää.

Viime aikoina kansainvälistä suojelua hakevien pakolaisten ja vastaanottaviin valtioihin kohdistuvien turvallisuus- tai terroriuhkien välinen yhteys on ollut pinnalla. Samalla rikosperusteiseen poissuljentaan on kiinnitetty entistä enemmän huomiota. Vaikka turvapaikanhakijalla olisi oikeus turvapaikkaan, ei hänelle myönnetä sitä, mikäli hakija on tehnyt tai epäillään tehneen sellaisen rikoksen, josta on lueteltu ulkomaalaislain 87 §:n 2 momentissa. Poissulkemislauseke, joka perustuu YK:n pakolaissopimuksen 1 artiklan F kohtaan, on merkittävä poikkeus kansainväliseen suojeluun perus- ja ihmisoikeutena. Tutkielmassa tarkastellaan kriittisesti ihmisoikeusnäkökulmasta vakavaan rikokseen syyllistyneen turvapaikanhakijoiden kansainvälisen suojelun epäämistä. Tutkielmassa selvitetään, minkälaisissa tapauksissa ja millä edellytyksillä poissulkemislauseketta voidaan soveltaa rikoksen tehneen turvapaikanhakijan sulkemiseksi pakolaisaseman ulkopuolelle. Lisäksi tarkastellaan, minkälaisia haasteita rikosperusteisen poissulkemislausekkeen soveltamisella on ihmisoikeusnäkökulmasta. Kuten tuoreista KHO:n vuosikirjapäätöksistä ilmenee, on poissuljennan soveltuvuuden arviointi osoittautunut viime vuosina varsin haasteelliseksi, minkä vuoksi aihe on tutkimisen arvoinen. Jotta poissuljentaa voidaan soveltaa, tulee hakijan katsoa olevan henkilökohtaisesti vastuussa poissulkemislausekkeessa mainitusta teosta tai myötävaikuttaneen teon toteutumiseen. Viranomaisen on soveltaessaan poissuljentaa otettava huomioon näyttötaakka, joka on korostetusti valtiolla. Painoarvoa tulee antaa benefit of the doubt -periaatteelle ja suhteellisuusperiaatteelle. Poissulkemislausekkeen näyttökynnys on lain sananmuodon mukainen ”perusteltua aihetta epäillä”, jonka voidaan katsoa asettavan pelkkää epäilystä korkeamman standardin. Hakijan oikeusturvan kannalta on myös keskeistä, että hakijalle turvataan oikeus tehokkaaseen oikeussuojakeinoon. Ihmisoikeusnäkökulmasta keskeistä on poissuljennan ja palautuskiellon välinen yhteys; vaikka hakijaan sovelletaan poissuljentaa, estää palautuskielto melkein poikkeuksetta hakijan maasta poistamisen. Haasteeksi muodostuu kysymys siitä, missä kulkee poissuljennan rajat. Terrorismin uhan myötä poissuljentaan johtavien rikostyyppien määritelmät ovat selvästi hämärtyneet. Jäsenvaltioille on annettu laaja harkintavalta määritellä, mitkä teot luetaan terroristisiksi ja kuka on henkisesti kykenevä suorittamaan rikoksen. Tämä herättää huolta siitä, että harkintavalta jättää poissulkemislausekkeen alttiiksi väärinkäytölle, kun aidosti turvapaikkaa tarvitsevat pyritään sulkemaan pakolaisaseman ulkopuolelle. Voidaankin kysyä, miten pitkälle poissuljennan soveltamisessa ollaan valmiita menemään?

Kiinteistösijoitusten verokohtelua on pyritty selvittämään kartoittaen mahdollisuuksia tiivistää veropohjaa ulkomaisten kiinteistöomistusten fiskaalisen merkityksen kasvaessa. Selvitystä vaikeuttaa oikeustilan vallitseva keskeneräisyys johtuen sekä muutoksista lainsäädännössä että EU:n tuomioistuimen viimeaikaisesta oikeuskäytännöstä. EU:n pääomamarkkinoiden yhtenäistymiskehityksen myötä Suomen verotusoikeus ulkomaisiin kiinteistöomistuksiin riippuu siitä, vertautuuko ulkomainen toimija verovelvolliseen vai verovapaaseen suomalaiseen toimijaan. Vertailuarviointi nojaa oikeuskäytäntöön, sillä yhtiöoikeutta ei ole kansainvälisesti harmoninsoitu. Oikeustilassa voidaan erottaa kaksi keskeistä avoinna olevaa kokonaisuutta. Ensinnäkin sijoitusrahastojen verovapauden edellytyksistä säädetään vuodesta 2020 eteenpäin tuloverolaissa, mutta uudet verovapauden edellytykset eivät välttämättä täytä EU-oikeuden vaatimuksia, minkä seurauksena Helsingin hallinto-oikeus on pyytänyt TVL 20 a §:ssä säädetystä sopimusperusteisuuden vaatimuksesta ennakkoratkaisua EU:n tuomioistuimelta. Toiseksi avoinna on kysymys siitä, mihin oikeudelliseen muotoon ulkomaiset kiinteistösijoitusrakenteet tulisi luokitella silloin, kun Suomen oikeusjärjestelmä ei tunne ulkomaisen rahaston oikeudellista muotoa. EU:n tuomioistuin antoi hiljattain Suomea koskevan tapauksen C-480/19 E v. VOVA, jossa oli kyse luxemburgilaisen SICAV-rahaston vertautumisesta suomalaiseen sijoitusrahastoon. Kyse oli UCITS-direktiivin mukaisesta toimijasta, ja UCITS-rahastojen kannalta ratkaisu selkeytti oikeustilaa, mutta niin sanottujen non-UCITS-rahastojen osalta ratkaisu jätti jälkeensä useita avoimia kysymyksiä. SICAV-muotoinen rahasto on kansainvälisesti yleinen toimintamuoto, jota Suomen oikeusjärjestelmä ei tunnista. SICAV-rahasto voi useimmissa valtioissa sijoittaa myös kiinteistöihin, ja SICAV-rahaston kiinteistösijoitukset voivat suuntautua myös Suomeen. Tuloverolain uudistuksen jälkeen yhtiömuotoiset SICAV-rahastot suljettiin Suomessa pois verovapauden piiristä. Tutkielmassa analysoidaan kansainvälisesti käytettyjen kiinteistösijoitusrakenteiden oikeudellisia ja toiminnallisia ominaisuuksia verotus- ja oikeuskäytännön valossa pyrkien selvittämään päälinjoja, joiden perustella sijoitusrakenteita luokitellaan eri oikeudellisiksi muodoiksi. Lisäksi tutkielmassa analysoidaan sopimusperusteisuuden vaatimuksen EU-oikeudenmukaisuutta peilaten EU:n tuomioistuimen oikeuskäytäntöä Luxemburgilaisiin rahastoihin, jotka sijoittavat Suomessa sijaitseviin kiinteistöihin. Kysymyksen havainnollistamiseksi analysoidaan Luxemburgin yhtiö- ja rahastolainsäädännön mukaisia sijoitusrakenteita, sillä Luxemburgin yhtiöoikeus tunnistaa kaikki relevantit rahastotyypit, yhtiömuodot ja näiden variaatiot, eikä oikeusjärjestelmä tunnista erillistä REIT-doktriinia. Tutkielman metodologisena lähestymistapana on lainoppi ja pääasiallisena lähdemateriaalina käytetään EUT:n, KHO:n, hallinto-oikeuksien ja keskusverolautakunnan oikeuskäytäntöä sekä oikeuskirjallisuutta ja asiantuntija-artikkeleita.

Tutkielmassa perehdytään kansainvälisten rahapelivoittojen verokohteluun Suomessa. Rahapelivoittojen verotus perustuu tuloverolain, arpajaislain ja arpajaisverolain säännöksiin, mutta näiden lisäksi Verohallinnon antamilla syventävillä ohjeilla on olennainen asema voittojen verotuksessa, sillä lainsäädäntö on osittain puutteellista. Erityisesti internetin välityksellä tarjottavista peleistä johtuva lisääntynyt kilpailu ja EU-oikeudelliset vaatimukset ovat johtaneet siihen, ettei rahapelien verotus ole enää tehokasta, eikä verorasitusta voida kohdistaa tavoiteltuun tahoon. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten ulkomailta saatuja rahapelivoittoja verotetaan Suomessa. Esille tulevat siis kysymykset esimerkiksi voiton veronalaisuudesta, tulolajista, menojen vähennyskelpoisuudesta ja tulon jaksottamisesta sekä arvostamisesta. Rahapelien verotuksen kokonaiskuvan selkeyttämiseksi tutkielmassa on käsitelty verotuksen historiaa ja pohdittu nykyisen rahapelisääntelymallin vaikutusta rahapelien ja rahapelivoittojen verotukseen. Viimeisenä tutkielmassa otetaan esille rahapelivoittojen verotuksessa ilmeneviä ongelmia ja tutkitaan, olisivatko ongelmat ratkaistavissa muuttamalla rahapelisääntelyä. Suomen järjestelmää vertaillaan kahteen erilaiseen toimilupiin perustuvan sääntelyyn – Tanskaan ja Isoon-Britanniaan. Tutkielman kysymyksiä lähestytään kansallisen verotuksellisesta näkökulmasta, eikä siinä näin ollen oteta kantaa muihin kuin rahapeleihin liittyviin verotuksellisiin kysymyksiin. Lähdemateriaali koostuu pääosin lainvalmisteluaineistoista ja Verohallinnon syventävistä ohjeista, sillä rahapelivoittojen verotuksen ongelmia ei ole juurikaan käsitelty oikeuskirjallisuudessa tai oikeuskäytännössä. Rahapelisääntelyn osalta käytetään lähteenä myös EU:n tuomioistuimen runsasta oikeuskäytäntöä. Tutkielmassa esille tulevat kuitenkin myös verotuksen yleiset kysymykset, miltä osin lähteinä on käytetty oikeuskirjallisuutta ja asiantuntijakirjoituksia. Rahapelivoittojen verotus on havaittu monimutkaiseksi ja sitä koskeva lainsäädäntö puutteelliseksi. Ratkaisuksi tähän tutkielmassa ehdotetaan rahapelisääntelyn avaamista toimilupaperusteiselle kilpailulle, jossa verotus kohdistuisi täysin pelintarjoajiin. Hyvän mallin muutokselle tarjoaisi Tanskassa jo toteutettu muutos, johon tutkielmassa on perehdytty. Toissijaisena tavoitteena rahapelivoittojen verotuksen kehittämisessä – mikäli verotusta ei siirretä kohdistuvaksi voitonsaajan sijasta pelintarjoajaan – tulisi puuttua tutkielmassa esille tulleisiin verotuksellisiin ongelmiin. Ongelmat vaatisivat ratkaisun lain tasolla, jotta päästäisiin eroon voittojen verokohtelun epäselvyyksistä ja verotus olisi yksinkertaista sekä ennustettavaa.

Kansalaistottelemattomuus yhdistetään Suomessa etenkin ympäristönsuojeluun. Koijärvi-liikkeen saavuttama suosio ja mielenosoituksen tarkka raportointi lehdissä ovat luoneet ihmisille mielikuvan traktoriin kahliutuneesta aktivistista, joka vastarintaa tekemättä kieltäytyy noudattamasta virkavallan käskyjä. Suomalainen kansalaistottelemattomuus on kuitenkin huomattavasti laajempi ja historiallisempi ilmiö, jonka juuret ulottuvat aina autonomian aikaan asti. Tutkimukseni tarkoituksena on kansalaistottelematonta liikehdintää kartoittamalla pyrkiä tunnistamaan niitä tekijöitä, jotka saavat muuten niin lainkuuliaiset suomalaiset joukolla rikkomaan lakia julkisesti. Tutkimukseni alussa esitänkin olettaman, että hyvät ihmiset rikkovat lakia vain hyvästä syystä. Tämä olettama olikin olennainen tekijä määrittäessäni tutkimuskysymyksiäni. Tutkimukselleni selkärangan ovat antaneet tunnettujen oikeushistorioitsijoiden, etenkin Heikki Ylikankaan ja Jukka Kekkosen, näkemykset Suomalaisen yhteiskunnan muutoksista ja suurista linjoista. Historiallisten ja yhteiskunnallisten tutkimusten lisäksi olen käyttänyt jokaisen liikkeen sisältä tehtyjä kuvauksia liikkeen historiasta ja toiminnasta. Lisäksi tarkastelen merkittäviä oikeudenkäyntejä jotka ovat liittyneet kansalaistottelemattomiin tekoihin. Tutkielma alkaa kansalaistottelemattomuuden yleisestä määrittelystä, sekä oikeudellisista huomioista kansalaistottelemattomuuden asemasta oikeusjärjestelmässämme. Luvun tarkoitus on antaa lukijalle valmiuksia työssä käytettävien käsitteiden ja rakenteiden hahmottamiseen. Kansalaistottelemattomuudesta, sen juridisesta ja moraalisesta oikeutuksesta, on kirjoitettu lukuisia töitä, eikä tarkoitukseni ole osallistua tähän keskusteluun syvemmin. Kansalaistottelemattomia liikkeitä käsittelen yksi kerrallaan, alkaen autonomian ajasta ja edeten 2000-luvun loppuun. Järjestyksen olen valinnut liikkeiden alkamisajankohdan mukaan. Lukijan tulisikin huomioida että useat liikkeet ovat vaikuttaneet myös päällekkäin, etenkin 60- ja 70-luvuilla. Työssä ei tarkastella tilastollisesti jokaista tunnistettavissa olevaa liikettä, ainoastaan aikakauden merkittäviä ja leimaa-antavia liikkeitä. Suomen kansalaistottelemattomat liikkeet ovat pääsääntöisesti olleet järjestäytyneitä ja väkivallattomia, rikkoen lakia vain tarkkaan harkiten. Väkivallattomuus on usein kulkenut käsikädessä sekä tavoitteiden saavuttamisen, että toimivan yhteiskunnallisen kommunikaation kanssa. Kommunikaatio kansalaisliikkeiden kanssa korostuukin yhteiskunnalle ja sen kontrollikoneistolle arvokkaana historiallisena oppina väkivallan ja epäjärjestyksen ennalta estäjänä.

Annually 200–300 people die in traffic in Finland. Despite the long-lasting traffic safety work having been successful, Finland has not reached the set goals for diminishing road causalities. The sharp increase of the number of aged drivers poses one of the key challenges in the future. This implies that more drivers will have diseases or other adverse conditions which often lead to fatal accidents, thus stressing the role of physicians as monitors of drive fitness. However, it appears that physicians do not always want to or can interfere their patient’s right to drive, which may partly be explained by the fact that the physicians do not know the patient’s earlier disease and medication history. The National Archive of Health Information which covers whole the country, simplifies the transfer of patient data across the health organizations. Being able to see the patient’s whole disease history at once, could therefore enable a more detailed assessment of his or her fitness to drive. Yet, due to the sensitive nature of patient data, the patient’s acceptance stands regularly as a prerequisite for the transfer. The main research question of the thesis is to examine, whether the strict regulation on transfer of patient data should be alleviated when monitoring fitness to drive. Practically this signifies, how the relation between the right to privacy and other road users’ safety should be balanced. The thesis explores the current legal state regarding the monitoring of fitness to drive and the transfer of patient data in Finland and elsewhere in the Nordic countries. Additionally de lege ferenda¬ aspects are reviewed. The de lege ferenda-oriented part includes also an empirical study on the frequency of neglects in monitoring fitness to drive, enriched by law and economics-based arguments. A freer transfer of patient data encounters inevitably constitutional problems of which the most critical ones are defining the exact limits of the heartland of privacy and finding sufficient heavy arguments for traffic safety. The thesis concludes that the limits of the heartland of privacy have not yet been crossed in the legislation relating to monitoring of fitness to drive, while when balancing the competing interests, the following rule should be obeyed: the more, and more violent, accidents that can be inhibited with as minor infringement of privacy as possible, the more justifiable it is to facilitate the transfer patient data. Based on the findings of the empirical part, it can be noted that a freer transfer of patient data could have a positive impact on the traffic safety. However, more accurate conclusions require further research in the fields of law and traffic medicine. On the other hand, the implications of freer transfer of patient data should also be studied from a broader perspective instead of limiting the examination solely to the monitoring of drive fitness.

Tutkielmassa käsitellään Euroopan unionin yhteistoimintadirektiivejä, joiden avulla tarkastellaan yritysneuvostodirektiivin mukaisissa yhteisönlaajuisissa yrityksissä ja yritysryhmissä toteutettavia yhteistoimintamenettelyitä. Tarkastelun painopisteenä ovat kansallista yhteistoimintaa sääntelevät joukkovähentämis- ja yhteistoimintamenettelydirektiivi sekä ylikansallista yhteistoimintaa sääntelevä yritysneuvostodirektiivi. Tarkastelun kohteena ovat erityisesti työnantajalle asetetut yhteistoimintavelvoitteet, jotka tulevat toteutettaviksi silloin, kun yritys joutuu vähentämään työvoimaa yritystoiminnan muutosten seurauksena. Tutkielmassa pyritään selvittämään, mikä on kansallisen ja ylikansallisen yhteistoimintamenettelyn välinen suhde, millä tavoin eri tasoilla tapahtuvat yhteistoimintamenettelyt eroavat toisistaan ja millä tavoin kansallinen ja ylikansallinen yhteistoimintamenettely tulisi niveltää toisiinsa yritysneuvostodirektiivin edellyttämällä tavalla. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan yritysneuvostojen roolia ja niiden mahdollisuuksia edesauttaa työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksien toteutumista laajemmin koko yhteisönlaajuisessa yrityksessä tai yritysryhmässä. Sellaisen yrityksen tai yritysryhmän, johon on perustettu yritysneuvosto, tulee huomioida sekä kansallisen että ylikansallisen yhteistoimintamenettelyn toteuttaminen silloin, kun yrityksen tai ryhmän johdon harkittavana on päätös, joka koskettaa koko yritystä tai vähintään sen kahdessa eri jäsenvaltiossa toimivaa yrityksen tai ryhmän liikettä tai yritystä. Jos yritys tai yritysryhmä suunnittelee esimerkiksi rakennemuutosta, jonka seurauksena kahdessa eri jäsenvaltiossa tultaisiin vähentämään työntekijöitä, keskusjohdon tulee huolehtia ensinnäkin asianmukaisesta ja oikea-aikaisesta tiedottamisesta yritysneuvostolle sekä yritysneuvoston kuulemisesta. Tämän lisäksi työnantajana toimivan yrityksen tulee toteuttaa kansalliset yhteistoimintaneuvottelut niissä yrityksissä tai toimipisteissä, joihin joukkovähentäminen kohdistuu. Kansalliset yhteistoimintaneuvottelut ylikansallisen yhteistoimintamenettelyn tavoin on käytävä ennen kuin yrityksen tai yritysryhmän johdossa päätetään henkilöstön joukkovähentämisistä. Näin ollen yrityksen tulee olla tietoinen siitä, missä vaiheessa tiedottamis- ja kuulemisvelvollisuus aktualisoituu sekä ylikansallisen että kansallisen sääntelyn mukaan suhteessa yrityksen päätöksentekoprosessiin. Yritysneuvoston avulla on pyritty parantamaan yhteisönlaajuisten yritysten ja yritysryhmien työntekijöiden oikeutta saada tietoa ja tulla kuulluksi, jolloin myös päätöksenteon tapahtuessa työntekijöihin nähden toisessa jäsenvaltiossa työntekijöiden vaikutusmahdollisuudet säilyisivät. Nykyään yritysneuvostodirektiivistä löytyy sääntely, jonka mukaan eurooppalaiselle yritysneuvostolle tiedottaminen ja yritysneuvoston kuuleminen tulisi niveltää kansallisten edustuselinten tiedottamiseen ja kuulemiseen ottaen kuitenkin asianmukaisesti huomioon kunkin toimivalta ja toimiala. Yritysneuvostodirektiivin mukaisen ylikansallisen yhteistoimintamenettelyn ei lisäksi tulisi vaikuttaa joukkovähentämisdirektiivin mukaiseen menettelyyn. Säännös selkeyttää menettelyiden välistä suhdetta ja painottaa samalla myös menettelyiden välisen vuorovaikutuksen toteutumisen merkitystä henkilöstön osallistumisoikeuksien toteutumisen kannalta. Lisäksi sääntelyllä painotetaan tiedonkulun ja vuoropuhelun toteutumisen merkitystä koko yhteisönlaajuisessa yrityksessä tai yritysryhmässä. Joihinkin yrityksiin on vähitellen luotu sellaisia tiedonkulkukanavia, jotka edesauttavat yhteistoimintalainsäädännön tavoitteiden toteutumista ja parhaimmillaan yritysneuvostot ovat ottaneet osaa myös laajempaan neuvottelu- ja sopimustoimintaan yrityksen keskushallinnon ja työmarkkinajärjestöjen kanssa. Paljon on kuitenkin matkaa vielä siihen, että yritysneuvostodirektiivin asettamat tavoitteet sekä kansallisen ja ylikansallisen yhteistoiminnan välinen vuorovaikutus toteutuisivat tehokkaasti ja työntekijöiden vaikutusmahdollisuudet myös rajat ylittävissä tilanteissa toteutuisivat kaikissa tilanteissa.

Tutkielma käsittelee kansallisen tekijänoikeuslain soveltumista ulkomailta lähtöisin oleviin tekijänoikeusloukkauksiin. Tutkielman tarkoituksena on selvittää kansainvälisen oikeuskirjallisuuden ja oikeuskäytännön, sekä EUT:n ratkaisujen pohjalta, millä edellytyksin Suomen tekijänoikeuslaki voi tulla sovellettavaksi ulkomailla tapahtuneeseen oikeudenloukkaukseen. Käsiteltävinä on kaksi erilaista tyyppitilannetta, ensimmäisessä tilanteessa tutkitaan tekijän taloudellisiin oikeuksiin kuuluvan levitysoikeuden loukkausta, kun ulkomaisesta verkkokaupasta myydään Suomeen kansallista tekijänoikeutta loukkaavia tuotteita. Toisessa tyyppitilanteessa taas verkkosivuilla joko välitetään suoraan tekijänoikeutta loukkaavia teoksia tai markkinoidaan tekijänoikeutta loukkaavia fyysisiä tavaroita. Tässä yhteydessä selvitetään millaisin edellytyksin verkkosivu voi tulla Suomen tekijänoikeuslain piiriin, ja sillä olevan materiaalin voidaan katsoa loukkaavan suomalaista tekijänoikeutta. Tekijänoikeudet ovat luonteeltaan kansallisia oikeuksia. Jokaisen valtion oma tekijänoikeuslaki soveltuu vain valtion alueella tapahtuvaan toimintaan alueellisuus- eli territorialiteettiperiaatteen mukaisesti. Vaikka tekijänoikeus syntyy tekijälleen jo teoksen luomisen perusteella useassa eri valtiossa, nämä oikeudet syntyvät valtioiden kansallisten lakien nojalla ja ovat siksi erillisiä toisistaan. Tästä johtuen, jos tekijän oikeuksia loukataan useassa eri valtiossa, tekijä joutuu hakemaan suojaa oikeuksilleen erikseen jokaisen eri valtion lain nojalla. Eri maiden tekijänoikeuslait vaihtelevat muun muassa teoskynnyksen, suojan laajuuden ja suoja-aikojen osalta, joten myöskään tekijän näkökulmasta ei ole yhdentekevää, onko loukkaukseen mahdollista puuttua esimerkiksi juuri Suomen lain nojalla. Jotta Suomen laki voisi tulla sovellettavaksi tekijänoikeusloukkaukseen, jonkin osan tekijänoikeusloukkauksesta täytyy tapahtua Suomen alueella. Loukkaavan fyysisen tuotteen levityksen osalta on keskeistä, mitkä teot voidaan ensinnäkin katsoa teoksen levitysoikeutta loukkaaviksi, ja onko jokin näistä teosta tapahtunut Suomen alueella. Verkkokaupan välityksellä tapahtuva fyysisen tuotteen levittäminen voi suuntautua maahan EU:n ratkaisukäytännön mukaan ensinnäkin silloin, kun osa levitysoikeutta loukkaavista toimista on tapahtunut valtion alueella. Tästä johtuen sama teko voi eri vaiheissaan loukata usean eri valtion suojaamaa levitysoikeutta. Lisäksi on arvioitava myyjän tarkoitusta, onko hän nimenomaisesti ottanut valtion alueella olevan yleisön kohteekseen loukkaavia tuotteita levittäessään. Levitysoikeutta voi loukata myymällä loukkaavat tavarat yleisölle kohdevaltiossa. Edellytyksenä kohdevaltion lain soveltumiselle ei tällöin välttämättä ole, että varsinainen kauppa olisi tehty valtion alueella, vaan myös esimerkiksi myyjän tavarasta tekemät myyntitarjoukset, myyjän järjestämä tuotteen maahan kuljetus ja jopa tuotteen valtioon suunnattu mainonta, ainakin yhdessä muiden elementtien kanssa, voi loukata kohdevaltion tekijänoikeutta. Erityisen haastavaa loukkauksen tapahtumispaikan määrittäminen on, kun loukkaus tapahtuu Internetissä. Verkkosivun tulemista kansallisen lain piiriin tutkitaan tutkielmassa ulkomaisen sekä EUT:n oikeuskäytännön pohjalta hyödyntäen myös kansainvälistä oikeuskirjallisuutta. Oikeustapausten perusteella on todettavissa, että ainakin kun verkkosivu on jollain tavoin suunnattu valtioon, loukkauksen voidaan katsoa tapahtuneen sen alueella. Pelkkä pääsy Internetsivustolle valtion alueelta ei kuitenkaan riitä lain soveltumiseksi. Sekä WIPO:n suositus Joint Recommendation Concerning Provisions on the Protection of Marks, and Other Industrial Property Rights in Signs, on the Internet, että European Max Planck Group:in laatima ehdotus Conflict of Laws in Intellectual Property (CLIP) määrittävät erilaisia seikkoja, joiden avulla voidaan arvioida verkkosivun suuntaamista tiettyyn valtioon. Tällaisia ovat muun muassa verkkosivun valtion markkinoilla synnyttämät “kaupalliset vaikutukset”.

Tutkimukseni taustalla on vallalla oleva trendi julkioikeudellisten oikeushenkilöiden omaisuutensa ja toimintamuotojensa säätiöittämisestä. Uusimpana esimerkkinä jul-kisyhteisön omaisuutensa säätiöittämiselle on vuoden 2014 alusta voimaan tullut laki Kansallisgalleriasta. Kysymyksessä olevalla lailla valtion keskushallinnon organisaa-tio muutettiin itsenäiseksi oikeuskelpoiseksi oikeushenkilöksi. Kansallisgallerian kaltaisten julkisoikeudellisten säätiöiden toimintaan sisältyy sekä yksityisoikeudellisia että julkisoikeudellisia piirteitä. Yleislakia ei julkisoikeudellisista säätiöistä ole säädetty ja niiden asema oikeuden kentällä on jokseenkin epäselvä. Tarkoituksena olisikin tässä opinnäytetyössä ensin lyhyesti hahmottaa, mihin julkisoi-keudellinen säätiö asettuu oikeushenkilöopissa. Säätiöt harjoittavat laajasti erilaista taloudellista toimintaa. Kuitenkin vasta verotuksen jälkeen selviää taloudellisen toiminnan lopullinen kannattavuus. Tutkimuksen pääasi-allisena tavoitteena on selvittää Kansallisgallerian verotuksellista asemaa. Yleishyödylliseksi yhteisöksi luokittelu voi vaikuttaa julkisoikeudellisen säätiön talou-teen merkittävällä tavalla, sillä yleishyödyllinen yhteisö voi olla tuloistaan joko osittain tai kokonaan verovapaa. Yleishyödyllisyyskysymysten käsittely jakaantuu kahteen eri luokkaan sen mukaan, onko kysymyksessä ns. tuloverolain mukainen normaali yleis-hyödyllinen yhteisö vai onko kyseessä yleishyödyllisten yhteisöjen veronhuojennuk-sista annetun lain mukainen yhteiskunnallisesti merkittävää toimintaa harjoittava ns. superyleishyödyllinen yhteisö. Ns. superyleishyödyllinen yhteisö on tuloverolain mu-kaista yleishyödyllistä yhteisöä paremmassa asemassa, sillä se voi olla kokonaan va-pautettu elinkeino- ja kiinteistöverosta. Mielenkiintoinen kysymys on myös se, miten yleishyödyllisten yhteisöjen verotuskoh-telu vaikuttaa EU:n valtiontukikieltoihin. Veronhuojennuksen myöntämisen on sanottu perustuvan veroviranomaisten laajaan harkintavaltaan. Tämä tekee kysymyksestä ongelmallisen oikeusvarmuuden kannalta. Työssä keskitytään siksi myös veron-huojennusten myöntämisen ongelmiin ja perusoikeusnäkökohtiin.