Browsing by Title

Hedelmöityshoidot ovat parantaneet lapsettomuudesta kärsivien henkilöiden mahdollisuuksia saada geneettisiä lapsia. Suomessa hedelmöityshoitolain säätäminen kesti yli kaksi vuosikymmentä. Lainsäädännön viivästymisen yhtenä syynä oli erimielisyys siitä, tuliko luovutetuista sukusoluista syntyneellä lapsella olla oikeus saada tieto luovuttajan henkilöllisyydestä vai ei. Vuonna 2007 voimaan tullut hedelmöityshoitolaki (1237/2006) antaa 18-vuotta täyttäneelle keinoalkuiselle henkilölle oikeuden saada tiedon biologisesta alkuperästään. Tutkielmassa tarkastellaan tiedonsaantioikeutta kotimaisessa ja kansainvälisessä ihmisoikeusjärjestelmässä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö huomioiden. Tutkimustehtävänä on selvittää lisäksi periaatteita ja punnintamalleja, joita voidaan käyttää lapsen tiedonsaantioikeuden ja hänen sosiaalisten vanhempien ja sukusolujen luovuttajien yksityisyyden suojan välisessä punninnassa. Lopuksi työssä luodaan katsaus hedelmöityshoitolain nykytilaan ja tulevaisuuden haasteisiin. Tutkimusmenetelmänä on ongelmakeskeinen lainoppi, joka soveltuu hyvin perhepoliittisen ja yhteiskunnallisen ongelman tarkastelun oikeudelliseksi tutkimusmetodiksi. Lisäksi työssä luodaan katsaus Ison-Britannian lainsäädäntöön tiedonsaantikysymyksen osalta, jonka vuoksi toisena tutkimusmenetelmänä on oikeusvertailu. Oikeus saada tietää alkuperänsä liittyy erottamattomasti yksilön oikeuteen identiteettiinsä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan oikeus identiteettiin kuuluu yksilön yksityiselämän suojan piiriin, jota valtion tulee aktiivisesti suojella. Oikeus ei kuitenkaan ole absoluuttinen, vaan oikeuskäytännössä sopimusvaltioille on jätetty melko laaja harkintamarginaali rajoituksen laajuuden suhteen. Kuitenkin eurooppalainen konsensus tiedon avoimuudesta on lisääntynyt 2000-luvun aikana, jonka vuoksi tuomioistuin voi päätyä keinoalkuista lasta koskevassa tapauksessa siihen tulokseen, että valtioiden harkintamarginaali jää aikaisempaa pienemmäksi. Tiedonsaantioikeus on johdettu myös YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen säännöksestä, jonka mukaan lapsella on oikeus, mikäli mahdollista, tuntea vanhempansa. Artiklan tarkoittamiin vanhempiin luetaan nykyisin synnyinvanhempien lisäksi geneettiset vanhemmat, vaikka sopimuksen alkuvaiheissa käsite liitettiin lähinnä yksilön hyvinvoinnista huolehtiviin tosiasiallisiin vanhempiin. Oikeus ei ole tässäkään sopimuksessa rajoittamaton, ja eräät sopimusvaltiot ovatkin katsoneet sanaparin "mikäli mahdollista" antavan mahdollisuuden säätää sukusolujen luovuttajien anonymiteettisuojasta ja anonyymistä synnytyksestä kansallisessa lainsäädännössään. Ison-Britannian vuoden 1990 laki perustui anonymiteettisuojaan. Saarivaltion yhteiskunnallinen ilmipiiri muuttui 1990–2000 -luvun vaihteessa, jolloin keskustelu lapsen tiedonsaantioikeudesta nousi vahvasti esiin mm. kansalaisjärjestöjen vaatimusten myötä. Keskustelu tiedonsaantioikeudesta nojautui pitkään moraalisten argumenttien varaan. Kysymys lapsen identiteetin muodostumisesta nousi esiin tapauksessa Rose & Another v. Secretary of State (2002), jossa tuomioistuin tarkasteli tiedonsaantioikeutta myös Isoa-Britanniaa koskevien kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden näkökulmasta. Vuoden 2004 lakimuutoksen jälkeen 18 vuotta täyttäneellä henkilöllä on oikeus saada tieto luovuttajan henkilöllisyydestä. Vaikka tiedonsaantioikeus on vahvistettu sekä Suomessa että Isossa-Britanniassa, eroavavat maiden sääntelyt toisistaan esimerkiksi sen suhteen, kuinka paljon ja minkä laatuista informaatiota lapselle annetaan. Lapsi voi käytännössä käyttää tiedonsaantioikeutta vain, jos hän tietää hoitojen käytöstä. Isossa-Britanniassa on ehdotettu, että turvataakseen lapsen tosiasialliset mahdollisuudet käyttää oikeuttaan tulisi väestötietorekisteriin tehdä merkintä siitä, että lapsi on syntynyt luovutetusta sukusolusta. Katson kuitenkin, että nykyinen käytäntö, jossa vanhempia kannustetaan neuvonnan avulla avoimuuteen jo lapsen ollessa pieni, takaa hedelmöityshoitolain tavoitteiden toteutumisen säilyttäen vanhempien päätösvallan. Tulevaisuudessa ajankohtaiseksi saattaa tulla tiedonsaantioikeuden horisontaalinen laajentuminen (lapsen oikeus saada tietää omien vanhempiensa alkuperä) ja vertikaalinen laajentuminen (oikeus saada tietää geneettisten puolisisarusten henkilöllisyys).

Keskinäinen luottamus on yhteistyötä unionissa ohjaava periaate, jonka sisältö tällä hetkellä muotoutuu johdetun oikeuden ja EUT:n oikeuskäytännön pohjalta. Periaatteella on erityistä merkitystä unionin vapauden, oikeuden ja turvallisuuden alueella, mitä suuri osa oikeuskäytännöstä koskee. Keskinäinen luottamus on edellytys vastavuoroisen tunnustamisen ja siten unionin ydintavoitteiden toteuttamiselle. Luottamuksen muodostuminen liittyy SEU 2 artiklan sääntelyyn, jota SEU 4 artikla tässä kontekstissa täydentää. Oikeusvaltio, demokratia ja perus- ja ihmisoikeudet muodostavat sen laajemman kontekstin, jossa keskinäistä luottamusta tulee tarkastella. Jäsenvaltioiden tulisi voida luottaa siihen, että myös toiset jäsenvaltiot noudattavat perusoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta. Tämä on edellytys demokratian toteutumiselle. Luottamusta ei tulisi nähdä ainoastaan horisontaalisena, vaan sen tulisi toteutua kaikessa unionin toiminnassa. Oikeuskäytännön valossa on selvää, että vaikka keskinäisen luottamuksen olettama on vahva, ei se merkitse ”sokeaa luottamusta”. EUT, unionin toimielimet ja jäsenvaltiot voivat toiminnallaan joko murentaa tai rakentaa luottamuksellista ilmapiiriä. Ajos-tapaus on esitetty esimerkkinä luottamuksen rikkoutumisesta. Kansallisen tuomioistuimen päätös jättää noudattamatta EUT:n tuomiota on poikkeuksellinen ja ajatuksia herättävä. Tapauksen analyysin kautta huomataan, että onnistunut dialogi on keskinäisen luottamuksen tärkeä osatekijä. Keskinäisen luottamuksen toteutuminen turvaa eurooppaoikeuden tehokkuuden ja unionin tavoitteiden toteutumisen. Lisäksi yhtenäinen unioni kykenee paremmin selviytymään sitä kohtaavista haasteista, joita se tulevaisuudessakin tulee väistämättä kohtaamaan.

Keskusvastapuolet ovat systeemisesti merkittäviä rahoitusmarkkinainfrastruktuureja, joiden rooli on kasvanut 2000-luvulla erityisesti vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen. Keskusvastapuolet selvisivät vuoden 2008 finanssikriisistä hyvin ja vakaina ja tämän huomion myötä G20 johtajat lausuivat, että kaikki standardoidut OTC-johdannaiset tulisi määrittää keskusvastapuolissa. Tämän suunnan myötä keskusvastapuolia säännellään EU:ssa EMIR (EU 648/2012) ja CCP RRR (EU 2021/23) -asetuksilla. Tutkielmassa käsitellään kolmen tutkimuskysymyksen avulla miten sääntelyllä EU:ssa hallitaan keskusvastapuoliin liittyviä riskejä, miten riskien sääntelyllä estetään keskusvastapuolten kaatuminen ja kaatumisesta aiheutuvat häiriöt markkinoille, sekä onko keskusvastapuolten riskienhallintaa koskeva EU-sääntely tarkoituksenmukaista suhteessa sen tavoitteisiin. Työn tuloksena havaittiin, että riskejä säännellään monipuolisesti niiden elinkaaren eri vaiheissa eri riskityypit laajasti huomioon ottaen ja sääntely kohdistuu sekä riskien todennäköisyyden että seurauksien pienentämiseen. Työkaluvalikoima keskusvastapuolten kaatumisen estämiseen ja markkinoille aiheutuvien häiriöiden estämiseen ovat laajat. Kirjallisuuden perusteella vaikuttaa siltä, että keskusvastapuolten lukuisista hyvistä puolista huolimatta sääntelyn tavoitteita ei täysin tavoiteta. Keskeiseksi ongelmaksi jää erityisesti riskin siirtäminen sen poistamisen sijasta sekä keskusvastapuolten too-big-to-fail asemaan liittyvät ongelmat.

Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteisiin pääseminen edellyttää yksityisen sektorin investointien merkittävää uudelleenallokaatiota vihreää siirtymää edistäviin kohteisiin. Ilmastonmuutoksen torjunnan ulkoisvaikutusluonteesta johtuen yritysten kannustimet investoida vihreän siirtymän edistämiseen ovat kuitenkin riittämättömiä yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamiseksi, mikä viittaa sääntelyn tarpeeseen. Komissio on tunnistanut pörssiyhtiöiden lyhytnäköisyyden keskeiseksi ongelmaksi, joka johtaa riittämättömiin vihreisiin investointeihin. EU:n teettämä väitettyyn lyhytnäköisyyteen, sen syihin ja seurauksiin liittyvä selvitys sekä sen perusteella tehdyt lainsäädäntöehdotukset ovat kuitenkin kohdanneet voimakasta kritiikkiä. Tämän tutkielman tavoite on tarkastella pörssiyhtiön kannustimia edistää ilmastonmuutoksen torjuntaa tekemällä kestävää liiketoimintastrategiaa edistäviä investointipäätöksiä. Erityisesti tavoitteena on selvittää, miten yhtiön toiminnan tarkoituksen määritteleminen ja päätöksentekovallan jakaminen vaikuttavat yrityksen kannustimiin ohjata investointejaan ilmastonmuutoksen torjuntaa edistäviin kohteisiin. Samalla tutkielma sivuaa useita ajankohtaisia yhtiöoikeudellisia kysymyksiä, kuten valistunutta arvonmaksimointia, sidosryhmämalleja sekä ESG-orientoitunutta osakkeenomistaja-aktivismia. Tutkielmassa hyödynnetään oikeustaloustieteellistä metodia, ja erityisesti yrityksen teoria on merkittävässä roolissa yhtiön sidosryhmien tunnistamisessa sekä niiden kannustimien analysoinnissa. Tutkielmassa havaitaan, että EU:n argumentaatio ei saa tukea teoreettisesta eikä empiirisestä tutkimuksesta. Corporate governancen uudistamisella vaikuttaa olevan hyvin rajallisesti potentiaalia merkittävänä vihreää siirtymää edistävänä sääntelyinterventiona. Sen sijaan esimerkiksi osakkeenomistajien kontrollioikeuksiin esitetyillä heikennyksillä olisi todennäköisesti merkittäviä negatiivisia vaikutuksia arvopaperimarkkinoiden tehokkuuteen. Lisäksi koska ehdotukset toteutuessaan todennäköisesti johtaisivat vähäisempään johdon monitorointiin sekä korkeampiin pääoman kustannuksiin, ne paradoksaalisesti heikentäisivät myös yritysten edellytyksiä investoida kannattavasti vihreän siirtymän torjuntaan. Toisin kuin corporate governancen tyypilliset kysymykset, vihreisiin investointeihin liittyvät yhteiskunnalliset ongelmat ovat yhtiön näkökulmasta korostuneen ulkoisia. Suurimmat esteet yhteiskunnallisesti optimaaliselle investointikäyttäytymiselle eivät liity yhtiön sidosryhmien välisiin suhteisiin, vaan yrityksen hyödykemarkkinoilla kohtaamiin kannustinrakenteisiin. Tämän vuoksi EU:n ehdottamien lainsäädäntöuudistusten sijaan taloustieteellisesti perusteltu ratkaisu olisi kattava päästöjen hinnoittelu, joka pakottaisi yritykset sisäistämään aiheuttamansa ulkoisvaikutukset, ja siten loisi oikeanlaiset kannustimet päästöjen vähentämiseksi.

Tutkielma käsittelee biopolttoaineiden kestävyyskriteerisääntelyä. Kestävyyskriteerisääntelyn soveltamisala laajenee uudelleenlaaditun uusiutuvan energian direktiivin ((EU) 2018/2001, RED II) myötä. EU:n jäsenvaltioiden on saatettava direktiivin säännökset kansallisesti voimaan 30.6.2021 mennessä. Soveltamisalan laajenemisen vaikutuksia tarkastellaan yhtäältä biokaasualan sääntely-ympäristön ja toisaalta kestävyysjärjestelmän todentajan kannalta. Kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen on Euroopan unionin energia- ja ilmastopolitiikan suuri haaste. Fossiilisten polttoaineiden korvaaminen biopolttoaineilla on yksi keino päästöjen vähentämiseen. Biopolttoaineiden tuottamiseen liittyy kuitenkin paljon kestävyyshaasteita, sillä niiden laajamittainen tuotanto aiheuttaa muun muassa metsien hiilinielujen pienenemistä ja biodiversiteetin katoa. Uusiutuvan energian direktiivissä säädetään kestävyyskriteereistä, joiden täyttyminen toiminnanharjoittajan tulee osoittaa, jotta sen tuottama tai jakelema biopolttoaine voidaan luokitella kestäväksi. Kestävyyskriteerit koostuvat kasvihuonekaasupäästöjen vähenemään ja biomassan alkuperään liittyvistä kriteereistä. Kestävyyskriteerien täyttäminen on edellytyksenä sille, että biopolttoaineen tuotannolle voidaan myöntää uusiutuvan energian tukemiseen tarkoitettuja valtionavustuksia, sekä sille, että biopolttoaineet voidaan laskea mukaan RED II -direktiivissä määriteltyyn uusiutuvan energian lisäämistavoitteeseen. Lisäämistavoite asetetaan direktiivin 3(1) artiklassa, jonka mukaan uusiutuvan energian osuuden on oltava vähintään 32 prosenttia EU:n energian kokonaisloppukulutuksesta vuoteen 2030 mennessä. Biokaasu on kaasumainen biomassapolttoaine, jota voidaan käyttää liikenteen polttoaineena sekä sähkö-, lämmitys- ja jäähdytysenergian tuottamiseen. RED II -direktiivin kansallisen voimaantulon myötä polttoaineena käytettävän jalostetun biokaasun ohella myös biokaasulla tuotetun sähkö-, lämmitys- ja jäähdytysenergian on täytettävä kestävyyskriteerit tuotantolaitoksissa, joiden kokonaislämpöteho on yli 2 MW. Toiminnanharjoittaja voi osoittaa kestävyyskriteerien täyttymisen kansallisen viranomaisen ylläpitämän järjestelmän tai Euroopan komission hyväksymän vapaaehtoisen järjestelmän kautta. Kestävyysjärjestelmän todentaja on delegoitua julkista valtaa käyttävä yksityinen toimija, jonka suorittama auditointi eli todentaminen on edellytys toiminnanharjoittajan kestävyysjärjestelmän hyväksymiselle. Suomen kansallisessa kestävyysjärjestelmässä toimivat todentajat hyväksyy ja niitä valvoo Energiavirasto. Vapaaehtoisissa sertifiointijärjestelmissä toimivat todentajat hyväksyy Euroopan komissio. Biokaasualan näkökulmasta tutkielman tavoitteena on selvittää, miten soveltamisalan laajeneminen vaikuttaa alan sääntely-ympäristöön. Lisäksi arvioidaan, miten soveltamisalan laajeneminen toteuttaa vertailun mittareiksi valittuja direktiivin tavoitteita, uusiutuvan energian lisäämistavoitetta ja kiertotalouden periaatteiden huomioimista. Kestävyysjärjestelmän todentajan osalta tavoitteena on systematisoida todentajan oikeudellista roolia sekä arvioida, miten kestävyyskriteerisääntelyn soveltamisalan laajeneminen vaikuttaa todentajan asemaan. Työn pääasiallinen metodi on sääntelyteoreettinen, ja täydentävänä metodina käytetään lainoppia. Todentajan roolin tarkastelussa hyödynnetään new governance -viitekehystä. Biokaasun sääntely-ympäristöön liittyen työn johtopäätöksenä on, että kestävyyskriteerisääntelyn laajeneminen todennäköisesti lisää toiminnanharjoittajiin kohdistuvaa hallinnollista taakkaa. Biokaasualan keskeiset sääntelytarpeet eivät kuitenkaan liity raaka-aineen kestävyyteen vaan biokaasun tuotannon taloudelliseen kannattavuuteen. Taloudellisen kannattavuuden tukeminen on avain siihen, että uusiutuvan energian lisäämistavoite ja kiertotalouden periaatteiden huomioiminen voivat toteutua tehokkaasti biokaasualan kontekstissa. Kestävyysjärjestelmän todentajiin liittyen työn johtopäätöksenä on, että todentajalla on merkittävä rooli kestävyyskriteerisääntelyn toimeenpanossa. Toimiessaan Suomen kansallisessa järjestelmässä todentaja hoitaa julkisia hallintotehtäviä, jotka voidaan hahmottaa yhdistelmäksi valvontatehtäviä ja teknistä tarkastamista. Julkisen hallintotehtävän asianmukaisen hoidon varmistaminen edellyttää riittäviä resursseja todentajia valvovalta viranomaiselta, Energiavirastolta. New governance -viitekehyksessä todentaminen voidaan hahmottaa yhteissääntelyn muotona, jossa yksityinen toimija osallistuu sääntelyn sisällön tosiasialliseen määrittelyyn lainsäätäjän ohella. Kestävyyskriteerisääntelyn soveltamisalan laajeneminen vahvistaa todentajan asemaa edelleen.

Vapaaehtoista kestävyysraportointia on kritisoitu muun muassa tietojen vertailukelvottomuuden ja kestävyyden määrittelyyn liittyvän epäselvyyden vuoksi. EU:ssa yhtiöiden tuottaman kestävyysinformaation laatua onkin viime aikoina pyritty parantamaan vihreän kehityksen ohjelmaan (European Green Deal) liittyvillä säädöshankkeilla. Rahoitusmarkkinatoimijoiden näkökulmasta keskeisimpiä kestävyystietojen antamista koskevia säädöksiä ovat tiedonanto- ja taksonomia-asetus, joissa säädetään muun muassa rahoitustuotteita koskevista tiedonantovelvollisuuksista ja määritellään kestävät ja ympäristön kannalta kestävät sijoitukset. Tutkielman alkupuolella tarkastellaan edellä mainituissa asetuksissa omaksuttuja kestävyyden käsitteitä ja niiden soveltamista oikeusdogmatiikan keinoin. Lisäksi syvennytään raportointivelvollisille yhtiöille asetettujen tiedonantovelvollisuuksien sisältöön. Tutkielman alaan kuuluvista säädöksistä tiedonantoasetuksessa määritellään kestävän sijoituksen käsite, jota sovelletaan rahoitustuotetason tiedonantovelvollisuuksia toteutettaessa. Taksonomia-asetuksessa säädetään puolestaan ympäristön kannalta kestävien taloudellisten toimintojen määritelmästä, jota sovelletaan yhtiökohtaisessa raportoinnissa, ja jonka avulla määritellään sekä sijoituksen että yhtiön liiketoimintakokonaisuuden ympäristökestävyyden aste. Sääntelyn sisällön analysoinnin ja systematisoinnin jälkeen, tutkielman kolmannessa pääjaksossa tiedonintressi siirtyy sääntelyn tarkoituksenmukaisuuden ja vaikuttavuuden arviointiin. Arviointi toteutetaan oikeustaloustieteellistä tutkimusmetodia käyttäen, tarkastelemalla etenkin kestävän sijoituksen käsitteen tulkinnanvaraisuuden vaikutusta sääntelyn tavoitteiden toteutumiseen. Sääntelyn tarkoituksenmukaisuutta ja vaikuttavuutta arvioidaan taloustieteessä esitettyjen teorioiden ja mallien pohjalta. Kolmannessa pääjaksossa käsitellään informaation epäsymmetrian ja viherpesun vähentämiseen liittyviä tavoitteita, joiden osalta havaitaan, että sijoituskohteiden kestävyyden määrittelyyn liittyvä epäselvyys vaikuttaa edelleen loppusijoittajan vastaanottaman kestävyysinformaation laatuun ja eri finanssimarkkinatoimijoiden tuottaman kestävyysinformaation vertailtavuuteen. Kestävyyden määritellyssä käytettävien menettelytapojen vaihtelevuus herättää myös kysymyksiä mahdollisesta viherpesusta. Pääomien ohjaamistavoitteen osalta huomiota kiinnitetään muun muassa eri sijoituskohteiden (rahoitusvälineet) kestävyysluokitteluun, osakkeenomistajan vaikuttamiskeinoihin sekä sijoittajan ja sijoituksen kohdeyhtiön taloudellisiin motiiveihin. Pääomien ohjautumista koskevan vaikuttavuusarvioinnin lopputulemana on, ettei tiedonantoasetus nykyisellään tunnista riittävällä tavalla eri sijoitusstrategioiden ja -kohteiden eroja, minkä vuoksi rahoitustuotteita koskevan luokitusjärjestelmän luominen vaikuttaa perustellulta.

EU:n uusi kestävyysraportointia koskeva direktiivi (Corporate Sustainability Reporting Directive ”CSRD” (EU)2022/2464) astui voimaan 5.1.2023. Direktiivi tulee merkittävästi muuttamaan eurooppalaista kestävyysraportointia ja vaikutusten on arvioitu vaikuttavan maailmanlaajuisesti. Keskeisimpinä muutoksina direktiivissä on soveltamisalan laajentuminen koskettamaan yhä useampia yrityksiä, kestävyysraportoinnin liittäminen osaksi toimintakertomusta, tietojen julkaiseminen sähköisesti, kestävyystietojen varmentaminen sekä pakolliset kestävyysstandardeissa säädeltävät yksityiskohtaiset tiedonantovaatimukset. Yksi kestävyysraportointidirektiivin tavoitteista on torjua kestävyysraportoinnissa esiintynyttä viherpesua, jota edeltävä eurooppalainen kestävyysraportointia koskeva sääntely, erityisesti muiden kuin taloudellisten tietojen raportointia koskeva direktiivi, ”NFRD” (EU)2014/95/EU), ei onnistunut tekemään riittävällä tavalla. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on ollut selvittää, estääkö uuden kestävyysraportointidirektiivin säädökset viherpesuilmiön, jota esiintyy kestävyysraportoinnissa. Kysymystä tarkastellaan direktiiviin sisältyvän kaksinkertaisen olennaisuuden periaatteen näkökulmasta. Kaksinkertaisen olennaisuuden periaate on keskeinen tekijä kestävyysraportoinnissa julkaistavan tiedon määrittämisessä. Periaatteen merkitys on kuitenkin ollut epämääräinen ja eikä sen soveltamiseen ole tarjottu selkeää ohjeistusta. Uusi kestävyysraportointidirektiivi selkeyttää kaksinkertaisen olennaisuusperiaatteen merkitystä ja uudet direktiiviin perustuvat eurooppalaiset kestävyysraportointistandardit (European Sustainability Reporting Standards, ”ESRS”) asettavat periaatteen soveltamiselle yksityiskohtaisia vaatimuksia. Tässä tutkimuksessa selvitetään myös mitä vaatimuksia kaksinkertaisen olennaisuuden periaatteen ja siihen liittyvän olennaisuusarvioinnin suorittamiselle asetetaan uudessa kestävyysraportointidirektiivissä. Julkaistavaa tietoa määrittävänä periaatteena, kaksinkertaisella olennaisuudella on katsottu olevan mahdollinen yhteys yritysten mahdollisuuteen harjoittaa viherpesua. Tutkimus osoittaa, että kestävyysraportointidirektiivin mukainen kaksinkertaista olennaisuutta koskeva olennaisuusarviointi on monimutkainen ja haastava prosessi, johon liittyy ainakin jonkin asteista kestävyysselvityksen laatijalle jätettyä harkinnanvaraa olennaisten vaikutusten tunnistamisessa. Tällä olennaisuusarviointiin liittyvällä joustavuudella on myös liityntä viherpesuilmiöön, jonka mahdollisuus riippuu pitkälti siitä, miten viherpesukäsite määritellään.

Euroopan unionin politiikassa on viime vuosina asetettu aiempaa kunnianhimoisempia tavoitteita ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, minkä myötä ratkaisuja hiilipäästöjen vähentämiseen haetaan useilta eri sektoreilta rahoitusmarkkinoista rakennusalaan. Pyrkimyksenä ratkaista ongelma siitä, miten finanssisektori saataisiin motivoitua osallistumaan unioninlaajuisiin ilmastotalkoisiin, on kehitetty niin kutsuttu kestävän rahoituksen sääntelykehikko, jolla luodaan alan toimijoille esimerkiksi erilaisia tiedonantovelvollisuuksia. Tämän tutkielman tiedonintressinä on yhtäältä tarkastella sitä, millaisia sijoittajansuojaimplikaatioita uudella kestävän rahoituksen sääntelykehikolla on etenkin kiinteistöihin sijoittavien erikoissijoitusrahastojen kontekstissa. Toisaalta arvioidaan sitä, miten SFDR-asetuksen 9 artiklan mukaisten rahastojen, eli rahastojen, joilla on kestävä sijoitustavoite, tulisi käytännössä toteuttaa tiedonantovelvollisuuksiaan esimerkiksi silloin, kun kestävyyteen liittyvä sääntelyriski toteutuu. Rahoitustuotteisiin liittyviä tiedonantovelvollisuuksia arvioidaan siis ensin teoreettisemmassa kontekstissa tarkastelemalla niitä vuorovaikutuksessa sijoittajansuojakysymysten kanssa. Tämän jälkeen pohditaan tarkemmin tiedonantovelvollisuuksien käytännön merkitystä. Tapausesimerkkinä hyödynnetään rakennusten energiatehokkuusdirektiiviä, jonka muutosehdotus hyväksyttiin parlamentin toimesta 14.3.2023. Kyseisestä muutoksesta on arveltu aiheutuvan potentiaalisesti suuriakin kustannuksia useille toimijoille, mukaan lukien kiinteistörahastojen osakkeenomistajille, mutta toisaalta sitä myös perustellaan mittavilla positiivisilla ilmastovaikutuksilla. Tutkielman keskeisimpänä johtopäätöksenä esitetään, että kestävän rahoituksen sääntelykehikon tiedonantovelvollisuuksien sijoittajansuojaimplikaatiot auttavat osaltaan edistämään yhteiskunnan varojen allokoitumista ilmastotavoitteita edistä-viin tarkoituksiin. Toisaalta todetaan myös, että tiedonantovelvollisuuksien sääntely on monimutkaista ja oikeustila esimerkiksi kestävyysriskien materialisoitumisen ilmoittamisen suhteen jokseenkin epäselvä, mikä on omiaan aiheuttamaan ongelmia tiedonantovelvollisuuksien käytännön toteuttamisen suhteen.

Ohjelmistoprojektien perinteisenä toimintamallina voidaan pitää vesiputousmallia, jonka vastapainoksi on kehitetty ketterät menetelmät. Ketterä ohjelmistokehitys tarkoittaa vaiheittaista kehitystä. Jokaisessa vaiheessa määritelmät ja suunnitelmat luodaan vasta edellisen päätyttyä ja juuri ennen uutta vaihetta. Tällä tavoin ketterät menetelmät eroavat vesiputousmallista, jossa jo projektin aluksi tehdään määritelmät ja suunnitelmat koko projektille. Enemmistössä ohjelmistoprojekteja käytetään nykyään ketteriä menetelmiä. Ketterää ohjelmistokehitystä on Suomessa hyödynnetty myös julkisissa ohjelmistohankinnoissa. Ketterissä menetelmissä kuitenkin korostuvat yksilölliset toimintatavat ja projektin jatkuva kehittyminen, kun taas julkisia hankintoja voidaan kuvata kaavamaisiksi, tiettyyn menettelyyn sidotuiksi ja muutoksia vierastaviksi. Ketterien menetelmien ja julkisten hankintojen välisestä ristiriidasta nousevatkin tämän tutkielman tutkimusongelmat: Voidaanko julkisella hankinnalla hankkia ketterästi toteutettava ohjelmistoprojekti sopimusoikeudellisesta näkökulmasta ja miten hankintasääntelyä voitaisiin kehittää mahdollistamaan paremmin ketterän ohjelmistokehityksen?

As online shopping has been depriving market share from the traditional retailers, the importance of keywords used in online searching has also increased. Companies selling their products or services online might wish to maximise their visibility by using as many keywords as possible to draw attention to their merchandise, including also keywords that correspond to a competitor’s trademark. The brand-conscious trademark owners have felt unfairly biased by such marketing strategies and have tried to sue not only the advertisers but the internet intermediaries. This paper firstly explains what keyword advertising is and why it is used before providing a summary of trademark legislation in EU and explaining that the justification for trademark protection is increasing information to the consumers and hence lowering their search costs. A brief summary of the previous case law of the Court of Justice of the European Union (the “CJEU”) in connection with comparative advertising is provided as that serves as the backdrop for the keyword cases. Then a thorough examination of how the courts in the EU have interpreted the liability of the advertisers and the internet intermediaries for keyword advertising. The potential liability of online market places is also discussed. Based on the case law, this thesis argues that the CJEU has lost sight of the consumer benefit as an original justifications for trademark regulation and have interpreted the infringement provisions so widely that trademarks have become very close to proprietary rights potentially posing risks for the fundamental freedoms. This trend started with comparative advertising, which was the predecessor to keyword advertising and has created problems for the courts in subsequent cases. As a result of earlier case law in the area of comparative advertising, the CJEU has had to utilise various assumptions and circular arguments to ensure that the risk of confusion is one of the main elements to determining liability for the purchase of someone else’s trademark as keyword. This paper provides also a critical analysis of the various elements of determining confusion, focussing on the initial interest confusion doctrine and the concept of average internet user. Further, this paper suggests that, as a result of the extended functions of the trademarks introduced by the CJEU, the exact borders of finding confusion have not been clearly set for the national courts. With the help of comparisons to United States case law, this paper makes some suggestions for amending the law to ensure that original aim of better information for consumers is better served. Finally some analysis on how the intermediaries and advertisers might avoid confusion in practice is provided.