Browsing by Title

Talouselämän toimintakentän kansainvälistyminen ja maailmantalouden yleinen globalisoituminen ovat johtaneet siihen, että myös yrityskaupat ovat monimutkaistuneet vuosikymmenten saatossa. Yrityskaupoissa voidaan joutua ottamaan huomioon useamman valtion lainsäädäntö ja liiketoiminnallinen ympäristö. Liikesopimuksissa noudatetaan pitkälti alun perin Englannissa ja Yhdysvalloissa kehitettyä sopimustraditiota – yrityskauppojen asiakirjat ja dokumentaatio perustuvat angloamerikkalaisiin sopimuslausekkeisiin ja -malleihin, joiden seurauksena sopimukset ovat yhä useammin detaljiorientoituneita ja monimutkaisia kokonaisuuksia. Kansainvälistyvän sopimus- ja yritystoiminnan ytimessä ovat riskienhallinta ja korvausvastuisiin varautuminen. Yrityskauppoihin liittyy aina odottamattoman kehityksen mahdollisuus, joka yritysten on päätöksenteossaan osattava ottaa huomioon. Riskienhallintakentän jatkuvan laajenemisen seurauksena vastuuriskeille haetaan yhä useammin ulkopuolista vastuutahoa, joka tyypillisesti on vakuutusyhtiö. Siten yrityskauppojen riskienhallinnallinen puoli on erottamattomasti liitännässä vakuuttamiseen. Nykyisin onkin tavanomaista turvata yritysjärjestelyjä muun sopimustoiminnan ohella ottamalla erillinen yrityskauppavakuutus, joka täydentää yritysjärjestelyn muuta dokumentaatiota ja allokoi riskejä. Vakuutus turvaa etenkin tilanteilta, jossa kaupan kohde ei syystä tai toisesta vastaakaan odotettua. Warranty ja indemnity -vakuutukset ovat vakuutussopimuksia, jotka kattavat vahingot, jotka johtuvat tai ovat seurausta osakekauppakirjassa esitettyjen takuuehtojen tai vastaavien myyjän vakuutusten rikkomisesta. W&I-vakuutukset tarjoavat suojaa tuntemattomien ja ennalta-arvaamattomien riskitekijöiden varalta, ja niitä käytetäänkin suhteellisen vakiintuneesti yrityskauppojen riskienhallintakeinona. Tällaisten suojakeinojen suosio on kasvanut Pohjoismaisessa kehikossa jatkuvasti 1990-luvun lopusta lähtien. Erityisen mielekkäitä yrityskauppavakuutukset ovat perinteisesti olleet silloin, kun myyjänä on pääomasijoitusyhtiö, koska tällaiset yhtiöt tekevät yrityskauppoja jatkuvasti osana liiketoimintaansa ja kaipaavat siten suojaa sen varalta, että kauppaehdot eivät kaikilta osin vastaa sovittua. W&I-vakuutusten käyttö ei kuitenkaan enää samalla tavalla riipu siitä, millaista liiketoimintaa myyjä tai ostaja harjoittavat, vaan niitä voisi luonnehtia suosituiksi instrumenteiksi yrityskauppojen riskienhallinnassa kautta linjain. Muutos johtuu kasvavasta markkinakokemuksesta ja -valveutuneisuudesta, alhaisemmista preemioista sekä vakuutusmeklarien ja vakuutusyhtiöiden nousevasta kiinnostuksesta ja aktiivisuudesta Suomen markkinalla, jossa ostajat tyypillisesti tekevät huolellisen yritystarkastuksen ja sopimusrikkomuksiin liittyvät riidat ovat hyvin harvinaisia. Tämä tutkielma tarkastelee 1) W&I-vakuutuksia sopimustyyppinä, 2) niiden henkilöllistä ulottuvuutta sekä a) ennen sopimuksen päättämistä että b) sen jälkeen ja 3) niiden soveltamisalaa erityisesti sopimusvastuuseen varautumisen ja riskienhallinnan näkökulmista. Keskeisenä tavoitteena on siten ensinnäkin selvittää, millainen instrumentti W&I-vakuutus on sopimustyyppinä, miten sillä hallinnoidaan riskejä ja miten sitä tulkitaan. Lisäksi tutkielma valottaa sitä, miten yrityskauppavakuutukset suhteutuvat arkisempiin vakuutussopimuksiin tiedonantovelvollisuuden kannalta, kun tiedollisesti ylivoimaisin taho ei välttämättä ole vakuutussopimuksena lainkaan osallisena. Lopuksi tarkastellaan myös sitä, mitkä ovat W&I-vakuutuksen rajapinnat ja mitä voidaan tai pitäisi voida vakuuttaa yrityskaupan yhteydessä.

Tutkielmassa käsitellään työaikasuojelun toteutumista kotona ja muualla kiinteän työpaikan ulkopuolella tehtävän työn osalta. Työaikalailla on tärkeä rooli työaikasuojelun toteuttamisessa. Lain ulkopuolelle on kuitenkin rajattu osa työsuhteessa työskentelevistä työntekijöistä. Työaikalain 2 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan työaikalakia ei sovelleta työhön, jota työntekijä tekee kotonaan tai muutoin sellaisissa oloissa, ettei voida katsoa työnantajan asiaksi valvoa siihen käytettävän ajan järjestelyjä. Työaikasuojelun riittävän toteutumisen kannalta on tärkeää, että soveltamisalarajausten tulkinta pysyy yhtä suppeana kuin lainsäätäjä on tarkoittanut. Työntekijän suojeluperiaate edellyttää, että työntekijän työaika tulee järjestää yhteiskunnassa voimassa olevien rajoitusten mukaisesti. Työajan järjestely on annettu työnantajan vastuulle, joten tästä seuraa se, että työnantajalla tulee myös olla mahdollisuus valvoa, että työtä tehdään annettujen määräysten mukaisesti. Jotta voidaan lähteä tarkastelemaan työnteon sisältöä työaikalain 2 §:n 1 momentin 3 kohdan rajoituksen näkökulmasta, tulee ensin ratkaista, missä työtä fyysisesti tehdään, eli voidaanko työnteon katsoa tapahtuvan kiinteällä työpaikalla. Tutkielmassa tarkastellaan siten ensinnäkin kiinteän työpaikan käsitettä ja erityisesti sitä, mitä itsenäisiä vaikutuksia kiinteän työpaikan määrittämisellä on yksittäistapauksessa työntekijän työajan seurantaan. Samassa yhteydessä käsitellään lisäksi työaikalain osittaista soveltamista, sekä pääasiallisen työn periaatetta. Tarkasteltavana olevassa työaikalain 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa on sen sanamuodon mukaan erikseen mainittu työ, jota työntekijä tekee kotonaan. Tutkielmassa tarkastellaan, mitä työntekijän kodilla soveltamisalarajoituksessa tarkoitetaan ja miten kotona tehtävän työn ja muun kiinteän työpaikan ulkopuolisen työn arviointi eroaa työaikalain soveltamisalarajoituksen kohdalla. Tutkielmassa tarkastellaan myös työaikalain soveltamisalarajoituksen tulkintamuutoksia kotona tehtävää työtä koskien. Tutkielman ydinsisältöä on sen selvittäminen, mitä oikeastaan tarkoitetaan sillä, ettei voida katsoa työnantajan asiaksi valvoa työhön käytettävän ajan järjestelyjä. Tutkielmassa pyritään antamaan jäsennelty kokonaisuus niistä eri työntekijöiden työtehtäviin ja työskentelyolosuhteisiin liittyvistä yksityiskohdista, joiden perusteella työn on katsottu kuuluvan työaikalain soveltamisalaan tai vaihtoehtoisesti soveltamisalan ulkopuolelle.

Tämän työn tavoitteena on selvittää oikeudellinen viitekehys, jonka puitteissa Suomessa tehdään koulukiusaamisen vastaista työtä ja löytää kehityskohteita, joiden myötä koulukiusaamisen vastainen työ tehostuisi. Koulukiusaaminen on toistuvaa ja tahallista samaan oppilaaseen kohdistuvaa vihamielistä käyttäytymistä. Olennaista on tapahtuman osapuolten epätasaväkisyys. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan valtion on ryhdyttävä kaikkiin asianmukaisiin lainsäädännöllisiin, hallinnollisiin, sosiaalisiin ja koulutuksellisiin toimiin suojellakseen lasta mm. ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta. Perustuslain mukaan jokaisella yksilöllä on oikeus mm. henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ja maksuttomaan perusopetukseen. Nämä oikeudet ovat vaarassa jäädä toteutumatta kiusatun osalta koulukiusaamisen vuoksi. Perusopetuslain 29 §:n mukaan oppilaalla on oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön. Opetuksen järjestäjän tehtävänä on taata jokaiselle oppivelvolliselle samat mahdollisuudet opiskella ilman kiusaamista. Koulun keinot koulukiusaamisen vastaiseen työhön voidaan jakaa ennaltaehkäiseviin ja jälkikäteisiin keinoihin. Perusopetuslaissa on säädetty koulun jälkikäteisistä keinoista. Niitä ovat kasvatukselliset keinot, kurinpitokeinot ja turvaamistoimet. Koulun keinot eivät aina riitä lopettamaan kiusaamista. Tällöin tarvitaan yhteistyötä poliisin ja lastensuojelun kanssa. Koulukiusaamiseen sisältyy lähes aina tekoja, jotka täyttävät jonkun rikoslain tunnusmerkistön. Yleensä tulee kyseeseen pahoinpitely tai kunnianloukkaus. Koulukiusaamista käsitellään harvoin rikosoikeudellisesta näkökulmasta, johtuen mm. tekijän iästä ja koulun keinojen käytön ensisijaisuudesta. Koulukiusaamiseen liittyvät tuomiot ovat olleet lieviä. Koulukiusaaja voi joutua myös vahingonkorvausvastuuseen aiheuttamastaan vahingosta. Suomessa on toteutettu hankkeita, joiden tavoitteena on lisätä viranomaisyhteistyötä kiusaamisen selvittämisessä. Sovittelun käyttöä tulisi myös lisätä. Koulukiusaamisen vastaista työtä tulee tehostaa. Koulukiusaamisen kriminalisointi olisi keino parantaa kiusatun asemaa. Perusopetuslakiin tulisi määritellä tarkemmin vastuut ja velvollisuudet koulukiusaamisen puuttumiseen, ja koulujen keinovalikoimaa tulisi vahvistaa. Koulujen viranomaisvalvontaa pitäisi myös tehostaa. Koulut, poliisi ja lastensuojelu tarvitsevat enemmän resursseja, jotta jokaisen oppilaan oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön toteutuu.

Tutkielman aiheena on pääomasijoittajan osakassopimuksessa käyttämät riskienhallintakeinot erilaisin kovenantein. Tutkielmassa käsitellään osakassopimuksen suhdetta pääomasijoittamiseen sekä pääomasijoittajan osakassopimukseen sisällyttämiä kovenantteja. Tutkielman metodi on pääsääntöisesti lainopillinen, ottaen kuitenkin huomioon myös oikeustaloustieteellisiä näkökulmia. Tutkielman tarkoituksena on esittää kannanottoja yhtiöoikeudellisesta näkökulmasta ottaen kuitenkin huomioon myös sopimusoikeudelliset periaatteet. Pääomasijoittamisella tarkoitetaan määräaikaisten ja ammattimaisten sijoitusten tekemistä julkisesti noteeraamattomiin yrityksiin arvonnousua tavoitellen. Pääomasijoittajan ja julkisesti noteeraamattomiin yrityksiin tehtyjä sijoituksia sääntelee osapuolten välisessä suhteessa osakassopimus. Tutkielmassa tarkastellaan pääomasijoitustoimintaan erityisesti osakassopimuksen soveltamiseen liittyviä ja osakassopimuksen yhtiöoikeudellisen sitovuusvaikutuksen puutteesta aiheutuvia riskejä. Tutkielmassa argumentoidaan, että vaikka yhtiöoikeudellinen sitovuusvaikutus puuttuu, ei se tee osakassopimuksesta kuitenkaan pääomasijoittajalle toimimatonta työkalua ja esitetään erilaisia näkökulmia yhtiöoikeudellisen sitovuusvaikutus ongelman ratkaisemiseksi yhtiöoikeudellisella tasolla muun muassa yhtiöjärjestyksen määräyksillä ja osakeyhtiön päätöksentekoon liittyvillä kysymyksillä. Lopputuloksena on systematisoiva kokonaisuus erilaisten riskien kartoittamiseksi.

Företagsfinansiering är ett för tillfället mycket aktuellt ämne på grund av den rådande osäkerheten på finansmarknaden. Företag tyr sig både till banker och kapitalmarknader för att få finansiering. Olika finansiella produkter som används på finansmarknaden har skapats i olika rättsordningar och kan därför vara mycket svåra att betrakta ur den finska rättens synvinkel. Då när varierande finansiella instrument har använts i finska företags finansiering och i ett finskt företags insolvens så betraktas de ur finska rättens perspektiv. Då måste den finska insolvensrättsliga regleringen avgöra hur de bemöts enligt reglerna och hur dessa påverkar alla berörda parter. I denna pro gradu –avhandling är syftet att undersöka hur den finska återvinningslagen förhåller sig till finansiering av aktiebolag med kredit. Då fokuseras uttryckligen på hur återvinningslagens närståendekriterier tolkas i förhållande till finansiering av aktiebolag och med fokus på kreditförhållanden som råder mellan aktiebolag. Enligt återvinningslagen kan för det första ett närståendeförhållande mellan två företag grunda sig på kriterier som har med delägarskap eller med ett därmed jämförligt ekonomiskt förhållande att göra. För det andra kan närståendeförhållandet grunda sig på väsentligt inflytande på grund av ledande ställning i det andra företaget. Konsekvensen av ett närståendeförhållande är att vid gäldenärens konkurs tillämpas exceptionellt stränga återvinningsregler på parter som är närstående till gäldenären. Rättshandlingar, som t.ex. betalning av skuld, mellan närståendeparter kan återvinnas tillbaka till konkursboet med längre återvinningsfrister. På grund av att närståendekretsen är öppen för tolkning är det enligt gällande rätt osäkert att kan en borgenär bli närstående till en gäldenär vid kreditgivning eller inte. Denna bedömning av närståendeförhållandet är tvivelaktig ur rättssäkerhetssynpunkter eftersom närståendeförhållandet inte är förutsebart för parterna vid ett kreditförhållandets ingående. Avhandlingen försöker således tolka återvinningslagens närståendekriterier och deras tillämplighet vid kreditgivning ur den synvinkel där borgenären på ett eller annat sätt utövar makt och inflytande hos gäldenären. För den delen som närståendeförhållandet kan grunda sig på delägarskap eller därmed jämförligt ekonomiskt förhållande betraktas förhållandet med fokus på olika hybridinstrument som ändrar på en kredits karaktär till en aktieplacerings karaktär, vilket i praktiken kan möjliggöra att en borgenär tilldelas motsvarande rättigheter och skyldigheter som en aktieägare har i förhållande till aktiebolag. På grund av de nästan obegränsade möjligheterna att skräddarsy finansiella instrument finns det möjlighet till att kreditförhållandet kunde uppfylla kännetecknen för det som i återvinningslagen definierar närståendeförhållande på grund av delägarskap eller, i synnerhet, ett därmed jämförligt ekonomiskt förhållande. För den delen som närståendeförhållandet kan grunda sig på väsentligt inflytande genom ledande ställning betraktas kreditförhållandet ur olika kreditavtals synvinkel. Då fokuseras på olika kovenanter som ökar på borgenärens inflytande i gäldenärens affärsverksamhet. På grund av den faktiska kreditgivarkontrollen som kan uppstå genom kreditavtalets villkor kan ett närståendeförhållande på grund av väsentligt inflytande genom ledande ställning vara för handen. Förutom kovenanter diskuteras också närliggande kreditvillkor som MAC –klausuler. Även möjligheten till kreditgivarkontroll som kan uppstå vid avtalsbaserad företagssanering ges uppmärksamhet i studien. Ovannämnda kriterier för närståendeförhållande på grund av ekonomisk gemenskap kan överlappa varandra in casu. I enskilda kreditförhållanden kan finnas omständigheter som kunde passa till båda grunderna för närståendeförhållande. Därför är de centrala frågorna i denna avhandling att kan kreditgivarkontroll orsaka ett närståendeförhållande och hur avgörs det enligt den gällande återvinningslagen.

Vertailen tässä tutkielmassa Suomen oikeusjärjestelmän ja Ison-Britannian scheme of arrangement -järjestelyn mahdollistamia keinoja, joilla taloudellisissa vaikeuksissa olevan suuren ja vahvasti velkarahoitteisen osakeyhtiön rahoitusta voidaan järjestellä uudelleen. Vertailu rakentuu osin oikeustaloustieteelliseen teoriaan ja osin yhtiörahoituskäytännön todellisuuteen perustuvalle taloudellista tehokkuutta ja oikeudenmukaisuutta tasapainottavalle puitekehykselle. Puitekehyksen perusteella uudelleenjärjestelyt tulisi pystyä toteuttamaan tehokkaasti siten, että yhtiön liiketoimintaan sitoutunutta kokonaisarvoa menetetään järjestelyn seurauksena mahdollisimman vähän. Tällöin uudelleenjärjestelyt kohdistetaan pelkkiin rahoittajavelkojiin, mikä nopeuttaa käsittelyä ja välttää jokapäiväisen liiketoiminnan häiriöitä. Tehokas järjestely torjuu myös ns. holdout-tilanteet, joissa pieni velkojavähemmistö pystyy estämään korkea-asteisen enemmistön edullisena pitämät ratkaisut. Toisaalta uudelleenjärjestelyn lainsäädännölliset puitteet eivät saa sisältää sellaisia elementtejä, jotka mahdollistavat selvät poikkeamat yhtiön rahoittajien etusijajärjestyksestä tai johtavat helposti tilanteisiin, joissa tuomioistuin vahvistaa uudelleenjärjestelyyn liittyviä fundamentaalisesti epävarmoja sisältö- ja arvonmäärityskysymyksiä. Jos suomalaisten osakeyhtiöiden velkarahoitus hajautuu jatkossakin aiemman kehityksen mukaisesti useille samaehtoisille velkarahoittajille, Suomeen on perusteltua ottaa vaikutteita Ison-Britannian tuomioistuinjohtoisesta scheme of arrangement -järjestelystä, jolla voidaan parantaa kohdennetusti hajautuneisiin rahoitusvelkoihin kohdistuvien uudelleenjärjestelyiden onnistumisen edellytyksiä. Scheme of arrangement -järjestelyn lähestymistapa – sellaisena kuin se nähdään Englannin ja Walesin tuomioistuinten velkajärjestelykäytännössä – vaikuttaa velkojien taloudellisten etujen näkökulmasta oikeudenmukaiselta. Yhtäältä tuomioistuimet huomioivat samaehtoisen velkojaryhmän korkea-asteisen enemmistön näkemyksen kulloisenkin järjestelyn taloudellisesta edullisuudesta. Toisaalta ne kuitenkin tutkivat tarvittaessa, ettei tietyn velkojaryhmän sisällä vaikuta sellaisia taloudellisia eturistiriitoja, jotka johtavat järjestelyä vastustavan vähemmistön epäoikeudenmukaiseen kohteluun. Järjestelyn periaatteelliset edut vaikuttavat selviltä suhteessa Suomen yrityssaneeraukseen, joka edellyttää raskasta velkaselvitystä, mahdollistaa poikkeamat rahoittajien etusijajärjestyksestä ja edellyttää tuomioistuimelta järjestelyn sisällöllisen hyväksyttävyyden kokonaisvaltaista arviointia sen tutkiessa saneerausohjelman vahvistamisen edellytyksiä ja esteitä.

Avhandlingen har som syfte att föra en kritisk diskussion kring tolkningen av legalitetsprincipen i samband med kriminaliseringen av sexuella trakasserier i Finland. Straffrättens syfte och legitimitet anknyter till att upprätthålla ett ordnat samhällsliv och trygga individen från kränkningar av grundläggande rättigheter. Staten är således å ena sidan skyldig att frånhålla sig från ingrepp men å andra sidan även skyldig till aktiva åtgärder inom den privata sfären. Utgående från genusrättsvetenskaplig forskning har det straffrättsliga systemet visat sig vara bristfälligt när det gäller att beskydda kvinnors rättigheter, speciellt beträffande rätten att inte bli utsatt för sexuellt våld. Våld mot kvinnor är numera en explicit uttalad människorättskränkning och Finland har förbundit sig genom ratificering av Istanbulkonventionen att vidta aktiva åtgärder för att motverka problemet. Genom 2013 års reform av strafflagen var det ursprungligen meningen att stifta en straffbestämmelse som täcker alla de former av sexuella trakasserier som ingår i artikel 40 i Istanbulkonventionen. Det föreslagna straffbudet blev dock inskränkt under riksdagsbehandlingen i och med att bestämmelsen i grundlagsutskottet och lagutskottet ifrågasattes utgående från obestämdhetsförbudet. Uppsatsen har som syfte att göra en rättsdogmatisk framställning av nuvarande straffbestämmelse om sexuellt antastande i SL 20:5a i ljuset av den folkrättsliga kriminaliseringsplikten. Uppsatsen lyfter även fram den nationella bestämmelsen i en nordisk kontext och gör en jämförande analys med den svenska motsvarande bestämmelsen i 6. kap 10 § BrB. Genom att granska de nordiska ländernas kriminaliseringar av sexuella trakasserier är syftet att föra en diskussion kring huruvida det föreligger konsensus beträffande den sexuella integritetens omfattning i en relevant referensgrupp. I uppsatsen diskuteras även den folkrättsliga kriminalpolitiska utvecklingslinjens förhållande till den humana straffrättspolitiken. Uppsatsen lyfter följaktligen fram den brist i systematiken i det nationella straffrättsliga systemet som uppstått i och med inskränkningen av gärningsbeskrivningen i SL 20:5a och ifrågasätter därtill överprioriteringen av statens negativa förpliktelser i anknytning till tolkningen av legalitetsprincipens obestämdhetsförbud.

Godtagbara och rättvisa kriminaliseringar främjar respekt för det straffrättsliga systemet och samtidigt efterföljande av strafflagstiftningen. Därav följer att såväl gränser som legitimerande argument för varje kriminalisering måste kunna anföras i en rättsstat. Syftet för denna avhandling är att framföra och diskutera fungerande och etiskt godtagbara kvalitativa ramvillkor för strafflagstiftningen, samt pröva huruvida dessa kriminaliseringsprinciper beaktats vid kriminaliseringen av cannabisbruk. Avhandlingen diskuterar inledningsvis avgränsande och rättfärdigande av straffrätten på ett mer allmänt plan. Som lösning för dikotomin mellan moral och politik å ena sidan och rätten å andra sidan erbjuds här Kaarlo Tuoris kritiska rättspositivism, där kriterierna för en godtagbar rättsnorm kan föras tillbaka på moraliskt präglade principer på rättens djupare nivåer. Avhandlingens tyngdpunkt ligger på själva kriminaliseringsprinciperna. Ingen internationellt accepterad enhetlig uppfattning om kriminaliseringsteorins innehåll existerar. Den finska uppfattningen bygger istället på en handfull principer, som uppnått en vedertagen ställning i vårt rättssystem. Med utgångspunkt i bl.a. finsk rättslitteratur samt grundlagsutskottets begränsningskriterier för grundrättigheter presenteras fyra huvudsakliga kriminaliseringsprinciper, det vill säga legalitetsprincipen, principen om skydd för rättsintressen, ultima ratio-principen, samt principen om nytto-skadeavvägning. Härefter diskuteras kriminaliseringsprinciperna specifikt i förhållande till kriminaliseringen av cannabisbruk. Kriminaliseringen av cannabisbruk har varit en återkommande omstridd fråga såväl redan på 1970-talet som under den senaste diskussionen kring medborgarinitiativet om avskaffandet av straffbarheten av cannabis. Emot varandra står den liberala västerländska principen om individens rätt till självbestämmande och strävan att totalt utrota droganvändning. För legalitetsprincipens del påpekas att den cannabisrelaterade lagstiftningen verkar otillräcklig på grund av vidare hänvisningar och otydliga regler om straffbarhet. Den mest omfattande diskussionen förs kring frågor om rättsintresse och individuell frihet. Kriminaliseringen av cannabisbruk framhålls stå vid gränsen mellan två ur rättsintresseprincipens synpunkt problematiska slag av kriminalisering, det vill säga paternalistisk och moralistisk kriminalisering. I samband med ultima ratio-principen behandlas sedan bland annat effektiviteten och kostnaderna av själva kriminaliseringen av cannabisbruk. För nytto-skadeavvägningens del diskuteras till sist hurdana negativa verkningar kriminaliseringen av cannabisbruk medfört och konstateras att den mest eftersträvade nyttan, det vill säga kriminaliseringens preventiva effekt, åtminstone inte entydigt uppnåtts.

Kryptovarallisuuden alkuperäisenä tavoitteena voidaan todeta olevan erottautuminen rahoitusalan perinteisistä välittäjätahoista, kuten esimerkiksi pankeista. Kuitenkin kun kryptovarallisuuden käyttäjä säilyttää kryptovarallisuuttaan palveluntarjoajalla, tapahtuu juuri näin. On kuitenkin olemassa perusteltuja syitä sille, miksi kryptovarallisuuden käyttäjä valitsee omatoimisen säilytyksen sijaan säilyttää kryptovarallisuuttaan säilytykseen erikoistuneella palveluntarjoajalla. Tutkimuksen tarkoituksena on tutkia kryptolompakon tai kryptolompakon sisältämän yksilöidyn kryptovarallisuuden panttausta palveluntarjoajalle molemmissa mainituissa tilanteissa. Palveluntarjoajan oikeusaseman kannalta keskeisin merkitys voidaan todeta olevan pätevän panttioikeuden synnyllä ja palveluntarjoajan panttioikeuden pysyvyydellä. Esimerkiksi julkivarmistuksen osalta vakuusoikeuden yleisissä opeissa tunnistettuja julkivarmistusmenetelmiä ei voida pitää etenkin omatoimisesti säilytetyn kryptovarallisuuden osalta täysin tyydyttävinä. Pantinantajan oikeusaseman kannalta keskeisin merkitys voidaan puolestaan todeta olevan palveluntarjoajalle uskotun panttioikeuden kohteen turvaamisella palveluntarjoajan velkojilta palveluntarjoajan maksukyvyttömyysmenettelyssä. Pantinantajan separaatio-oikeuden kannalta keskeisiksi tekijöiksi muodostuvat tutkimuksessa etenkin panttaussopimuksessa ja lainsäädännössä määritellyt säilyttäjän velvollisuudet, mutta myöskin tosiallinen tapa jolla palveluntarjoaja erottelee pantinantajan varallisuuden omasta varallisuudestaan. Tutkimuksen de lege ferenda -osiossa UNIDROIT:in digitaalisen varallisuuden periaatteiden mahdollista implementointia suomalaiseen oikeusjärjestelmään arvioidaan suhteessa vakuusoikeuden yleisiin oppeihin sekä MiCA asetuksen kryptovarapalvelun tarjoajiin soveltuviin velvoitteisiin. Digitaalisen varallisuuden periaatteilla ei todeta olevan vaikutusta pantinantajan oikeusaseman kannalta MiCA asetuksen voimaantulon jälkeen vuoden 2024 lopulla. Panttioikeuden julkivarmistuksen osalta digitaalisen varallisuuden periaatteet esittävät kuitenkin uutta digitaaliseen varallisuuden määräysvallan käsitettä, sekä mahdollisuutta julkivarmistaa digitaaliseen varallisuuteen kohdistuva panttioikeus määräysvallan olemassaolon perusteella. Panttioikeuden julkivarmistaminen määräysvallan olemassaolon perusteella voidaan todeta olevan tehokas ja varteenotettava uusi keino julkivarmistaa kryptovarallisuuteen kohdistuva panttioikeus suoraan lohkoketjussa.

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, mitkä ovat kryptovaluuttojen ulosoton merkittävimmät haasteet. Tutkimuksessa kryptovaluutoilla tarkoitetaan lohkoketjuteknologiaan perustuvia virtuaalivaluuttoja. Kryptovaluuttojen perimmäinen ajatus on olla itsenäinen järjestelmä julkisen vallan tai muiden kolmansien tahojen ulottumattomissa. Niiden perusperiaate on ristiriidassa ulosoton kanssa, jonka tavoitteena on toteuttaa tehokas täytäntöönpano julkista valtaa käyttämällä. Tutkimuksessa pyritään myös antamaan ehdotuksia siitä, kuinka haasteisiin voitaisiin vastata. Tutkimusmetodit ovat lainoppi sekä oikeussosiologinen ja oikeuspoliittinen tutkimusmetodi. Työssä tutkitaan voimassaolevaa oikeutta, mutta aihetta lähestytään myös yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Tutkimuksen lähteinä käytetään ulosotto-oikeudellista kotimaista kirjallisuutta. Kryptovaluuttojen osalta aineisto on pitkälti ulkomaista kirjallisuutta tai internet-lähteitä, sillä aihe on tuore eikä kotimaista kirjallisuutta ole vielä runsaasti. Tutkimus jakautuu kahteen osioon. Ensimmäisessä osiossa käsitellään kryptovaluuttoja, jotta niitä ja niiden toimintaa voidaan verrata suhteessa ulosottoon merkittävimpien haasteiden määrittämiseksi. Ensimmäisessä osiossa käsitellään myös kryptovaluuttoja koskevaa lainsäädäntöä. Toisessa osiossa käsitellään kryptovaluuttojen ulosottoa aikajärjestyksessä ulosoton kulkua seuraten. Tutkimuksen lopussa pohditaan ulosoton merkittävimpiä haasteita ja potentiaalisia tapoja vastata niihin. Tutkimuksen pohjalta päädytään siihen, että voimassa oleva lainsäädäntö ei täysin vastaa kryptovaluuttojen anonymiteettiin liittyvään ongelmaan. Erilaisia tapoja vastata tähän ongelmaan voisivat olla erilaisten teknisten keinojen hyödyntäminen tai lainsäädännön ulottaminen useampaan kryptovaluuttojen ja muun maailman välissä toimivaan palveluntarjoajaan. Keinojen määrittämistä vaikeuttaa kuitenkin tiedon puute tämänhetkisen lainsäädännön todellisesta tehokkuudesta ja kryptovaluuttoihin liittyvän teknologian tulevaisuuden kehityksestä. Tästä syytä kehitystä tulisi ensin tarkkailla tiiviisti ja vasta sitten, mikäli tarve vaatii, määrittää lisää keinoja kryptovaluuttojen sääntelemiseksi.