Browsing by Title

Tutkielma käsittelee yrityssaneerauslain (47/1993) 17 luvun 2 §:n mukaisen palautusvelvollisuuden kuittausta saneerausvelallisen jälkikonkurssissa. Kuittaukseen eri yleistäytäntöönpanomenettelyissä liittyy monisyisiä kysymyksiä, joista on osittain hajanaisesti käsitelty oikeuskirjallisuudessa, erityisesti insolvenssioikeuden alalla. Ajankohtaisen aiheesta tekee käsillä oleva koronavirusepidemia ja sitä jo edeltänytkin konkurssien ”suvantovaihe”. Lähtökohtaisesti tällainen hiljaisuus konkurssimarkkinoilla tarkoittaa, että talous ei toimi terveällä tavalla vaan tosiasiallisesti toimintakyvyttömät yritykset ”kituuttavat” viimeisillään ajautumatta kuitenkaan aivan konkurssiin. Tällainen tilanne kasvattaa velallisen velkataakkaa ja huonontaa velkojien mahdollisuuksia saada edes osittaista suoritusta saatavilleen. Lisäksi yrityssaneerauksien mahdollisesta lisääntymisestä koronaepidemian jälkimainingeissa on ollut puhetta. Mikäli saneerausmenettelyt kasvattavat suosiotaan on odotettavissa vastaavasti muutaman vuoden sisään kasvava määrä jälkikonkursseja, joiden yhteydessä kuittaukseen liittyvät kysymykset nousevat väkisinkin esille. Kuittaus oikeustoimena merkitsee sitä, että kahden osapuolen vastakkaiset saatavat kumoavat toisensa päällekkäisiltä osiltaan. Velvoite tai sen henkilöasetelma muodostuu siis päällekkäiseksi ”negaationsa” kanssa. Pääsääntöisesti kuittauksen on katsottu olevan sallittua yleisten edellytysten täyttyessä, joita kotimaisessa doktriinissa on vakiintuneesti katsottu olevan kolme: 1) saatavien vastakkaisuus, 2) saatavien perimiskelpoisuus ja 3) saatavien samanlaatuisuus. Omaksi itsenäiseksi edellytykseen on viimeaikaisessa oikeuskirjallisuudessa käsitetty myös 4) oikeus pääsaatavan suorittamiseen. Kuitenkin, vaikka nämä edellytykset täyttyisivät kuittaus voi estyä tietyissä tilanteissa esimerkiksi konkurssin yhteydessä tietyin edellytyksin. Kuittausta konkurssitilanteessa säädellään konkurssilain 6 luvussa. Velkojalla on pääsääntöisesti oikeus käyttää konkurssisaatavaansa kuittaukseen velalliselle konkurssin alkaessa olevaa velkaansa vastaan. Konkurssissa suojataan myös nimenomaisesti velkojan oikeutta saada suoritus kuittaamalla konkurssisaatavansa konkurssivelallisen saatavaa velkojalta vastaan. Kuittauksen edellytyksenä ovat paitsi yleiset kuittauksen materiaaliset edellytykset myös konkurssikuittaukseen liittyvät kuittauksen erityiset edellytykset. Velkojan oikeutta kuittaukseen rajoitetaan myös konkurssilain 6. luvun säännöksin. Yrityssaneerausmenettelyn alkaessa asetettavan maksukiellon vastaisesti tehty suoritus on palautettava velalliselle. Tarkoituksena on suojella velallisen viimeisiä likvidejä varoja. Vaatimuksen esittäminen saneerausmenettelyssä kuuluu saneerausselvittäjällä. Kuitenkin mikäli vaatimusta ei esitetä tai maksua muutoin palauteta, tulee kysymykseen sen suoritusvelvollisuus velallisen jälkikonkurssissa. Korkein oikeus vahvisti tapauksessaan KKO 1997:89 säännön, jonka mukaan oikeusvaikutusten lakkaaminen ei vapauta velkojaa palautusvelvollisuudesta konkurssissa. Näin ollen palautussaatava tulee maksettavaksi myös velallisen jälkikonkurssissa. Jälkikonkurssissa pätee KonkL periaate kuittauksen sallittavuudesta, mistä johtuen arvioitavaksi tulevat myös palautussaatavan osalta kuittauksen yleiset ja erityiset edellytykset. Palautussaatavan voidaan lähtökohtaisesti katsoa täyttävän nämä edellytykset. Kuittauksen voi kuitenkin estää KonkL 6:2.3 säädetty kuittauskielto, jonka mukaan kuittaus ei ole mahdollista tilanteessa, jossa velkoja hankkiutuu velkaan velalliseen nähden järjestääkseen kuittaustilanteen. Arvioitaessa kuittauskiellon soveltuvuutta yksittäistapaukseen tulee huomiota kiinnittää osapuolten tarkoitukseen ja erityisesti velkojan tarkoitusperiin. Osapuolten tarkoituksen lisäksi TaksL mukainen takaisinsaantiperusteen tulee täyttyä, jotta suoritus voidaan rinnastaa maksuun ja katsoa sen siten olevan kuittauskiellon alainen. Luonteensa johdosta palautussaatavan kuittauksessa jälkikonkurssissa joudutaankin usein pohtimaan kysymystä tietyn velkojan suosimisesta. Velkojien yhdenvertaisen kohtelun periaate edellyttää, että samassa asemassa olevia velkojia kohdellaan konkurssissa samalla tavalla. Kuittauksen tuomat edut ja sille asetetut rajoitukset palautussaatavaa koskevissa jälkikonkurssin tilanteissa voidaan siten nähdä perustelluiksi pohjimmiltaan juuri velkojien yhdenvertaisuuden kannalta. Edellä mainitut rajoitteet kuittaukselle onkin säädetty nimenomaan tarkoituksena estää shikaaninomainen kuittaustilanteiden järjestäminen ja siten yhden velkojan pääseminen parempaan asemaan suhteessa muihin velkojiin. Ongelma tulee esille paitsi tarkoitushakuisten maksujen suorittamisen osalta, myös ns. vahinkosuoritusten kohdalla. Näyttöongelmat voivat osaltaan johtaa siihen, että velallisen väittäessä maksun tapahtuneen vahingossa velkojan myötävaikuttamatta on selvittäjän tai muun velkojan käytännössä mahdotonta näyttää osapuolten shikaaninomainen menettely toteen.

Tutkielmassa etsitään vastausta kysymykseen siitä, kuka saa päättää lapsen rokottamisesta. Vastausta etsitään tarkastelemalla asiaa lapsen edun näkökulmasta. Kansainvälisesti arvioituna rokotuskattavuus on Suomessa pääosin hyvä, mutta meilläkin haasteena on ollut kattavuuden alueellinen ja rokotekohtainen vaihtelu. Rokotuskriittisyyttä on esiintynyt aina, mutta joitakin rokotteita kohtaan luottamus on heikentynyt. Myös koronaviruspandemia on muistuttanut siitä, kuinka taistelu tartuntatauteja vastaan ei ole päättynyt ja miten merkittävällä tavalla myös uusien tartuntatautien ilmaantuminen voi vaikuttaa yhteiskuntaan sekä ihmisten terveyteen ja elämään. Lähtökohtaisesti vastuu lapsen huollosta kuuluu lapsen huoltajalle, mikä pitää sisällään myös lapsen huoltajalle kuuluvan oikeuden päättää lasta koskevista henkilökohtaisista asioista. Tutkielmassa tarkastellaan ensimmäisenä sitä, missä tilanteessa lapsen huoltajalla on oikeus päättää lapsen rokottamisesta. Tähän sisältyy selvitys siitä, tarvitaanko päätökseen molempien huoltajien suostumus sekä selvitys siitä, miten toimitaan tilanteessa, jossa huoltajat ovat erimielisiä lapsen rokottamisesta. Lisäksi tarkastellaan huoltajan päätösvallalle asetettuja rajoja. Seuraavaksi tutkielmassa tarkastellaan kysymystä siitä, missä tilanteessa ja miten lapsen arvioidaan olevan tarpeeksi kypsä päättämään itse rokottamisestaan. Tähän sisältyy selvitys siitä, kuka tekee lopullisen arvion lapsen itsemääräämisoikeutta koskevien edellytysten täyttymisestä. Lopuksi tarkastellaan kokoavasti sitä, miten lapsen etu tällä hetkellä rokotustilanteessa toteutuu voimassa olevan lainsäädännön ja terveydenhuollon käytäntöjen valossa. Korkein oikeus ei ole vielä toistaiseksi antanut lasten rokottamista koskevia ratkaisuja, mutta eduskunnan oikeusasiamiehen asiassa antamat ratkaisut muodostuvat työssä hyvin olennaisiksi. Eduskunnan oikeusasiamies on ratkaisuissaan katsonut, että lapsen rokottamista ei voida pitää sellaisena rutiiniluontoisena toimenpiteenä, johon riittäisi vain yhden huoltajan suostumus. Tutkielmassa arvioidaan sitä, miten tämä vaatimus lapsen molempien huoltajien suostumuksesta vaikuttaa lapsen edun toteutumiseen, jonka lisäksi tutkielmassa keskitytään laajemminkin tarkastelemaan sitä, millä tavalla lapsen edun toteutuminen voitaisiin jatkossa riittävällä tavalla turvata.

Suomessa tasaisesti jatkunut monikulttuuristumiskehitys on nostanut ajankohtaiseksi kysymyksen uskonnon ja kulttuurin sekä suomalaisen oikeusjärjestelmän välisestä suhteesta. Monikulttuuristumisen vaikutukset ilmenevätkin monella eri oikeudenalalla. Tältä osin kulttuuriset ja uskonnolliset seikat tulevat kyseeseen myös korkeimman hallinto-oikeuden ulkomaalaisasioita koskevassa oikeuskäytännössä, erityisesti vuonna 2015 Suomeen tulleiden turvapaikanhakijoiden aikaisempaa suuremman määrän seurauksena. Tutkielmassa on tarkasteltu kulttuuristen ja uskonnollisten seikkojen ilmenemistä korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännössä vuosina 2002-2018. Tutkielmaa varten on koottu korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännöstä 28 tapauksen oikeustapausaineisto. Aineistoa on systematisoitu eri tavoin kulttuuriset ja uskonnolliset seikat huomioon ottaen. Tutkielmassa on selvitetty sitä, miten kulttuuriset ja uskonnolliset seikat ilmenevät korkeimman hallinto-oikeuden ulkomaalaisasioita koskevassa oikeuskäytännössä ja miltä aineiston perusteella tehdyt havainnot näyttäytyvät perus- ja ihmisoikeudet huomioon ottaen. Tutkimuskysymyksen tarkastelu oikeustapausaineistoa hyödyntämällä on edellyttänyt "kulttuuriset ja uskonnolliset seikat" -käsitteen määrittelyä. Käsitettä on määritelty perus- ja ihmisoikeussääntelyyn tukeutuen. Tutkielman tarkoituksen kannalta on ollut tarkoituksenmukaisinta hahmotella sellainen sisältö käsitteelle "kulttuuriset ja uskonnolliset seikat", joka tukee tutkimuskysymyksen tarkastelua sekä oikeustapausaineiston analysointia. Oikeustapausaineistoa on tutkielmassa systematisoitu eri tavoin; ajallisesti, temaattisesti sekä perus- ja ihmisoikeuslähtöisen jaottelun avulla. Ajallisen systematisoinnin perusteella havaitaan, että määrällisesti korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytäntö painottuu erityisesti viime vuosiin, mihin vaikuttaa turvapaikanhakijoiden määrän kasvu. Tämä ilmenee myös kansainvälistä suojelua koskevien tapausten lukumääräisenä erottumisena. Tästä huolimatta korkein hallinto-oikeus on antanut kulttuurisia ja uskonnollisia seikkoja merkittävällä tavalla linjaavia päätöksiä 2000-luvun alussa. Oikeustapausaineiston temaattinen jaottelu puolestaan ilmentää kulttuuristen ja uskonnollisten seikkojen ilmenemistä laajasti eri asiaryhmissä, esimerkiksi lapsen etua, somalialaista klaanitaustaa ja kansainvälistä suojelua koskevissa asioissa. Perus- ja ihmisoikeuslähtöinen jaottelu ilmentää kulttuuristen ja uskonnollisten seikkojen liityntää perus- ja ihmisoikeussääntelyyn. Tältä osin perus- ja ihmisoikeudet ilmenevät korkeimman hallinto-oikeuden tapauksissa välillisesti, perus- ja ihmisoikeusmyönteisen laintulkinnan tai suoran liitynnän välityksellä. Välillisesti kulttuuriset ja uskonnolliset seikat ilmenevät muun ohella siten, että turvapaikanhakijan kotimaan kulttuuriin ja uskontoon liittyy sellaisia seikkoja, jotka voivat johtaa tämän toimien vuoksi jopa kansainvälisen suojelun tarpeeseen. Tältä osin maatietous korostuu. Kulttuuriset ja uskonnolliset seikat ilmenivät myös perus- ja ihmisoikeusmyönteisen laintulkinnan välityksellä, jolloin päätöksen perusteluissa korostuu perus- ja ihmisoikeusmyönteisen laintulkinnan vaikutus ratkaisun lopputulokseen. Tässä punninnassa heikompaan asemaan ovat jääneet sellaiset kulttuuriset ja uskonnolliset seikat, joiden on katsottu olevan Suomen oikeusjärjestelmän ja Suomea sitovien ihmisoikeusvelvoitteiden vastaisia. Suora perusoikeusliityntä ilmenee puolestaan sellaisissa kansainvälistä suojelua koskevissa tapauksissa, joissa on vedottu uskonnosta luopumiseen ja usein myös kristinuskoon kääntymiseen. Tällöin tapauksiin liittyy turvapaikanhakijan oikeus uskonnonvapauteen ja siihen sisältyvä oikeus vaihtaa uskontoa. Yleisesti ottaen voidaan todeta, että ulkomaalaisasioissa on keskeisellä tavalla kyse ulkomaalaisen tai tämän kotimaan kulttuuriin ja uskontoon liittyvistä seikoista ja edelleen näihin seikkoihin voi liittyä voimakkaasti ulkomaalaisen perus- ja ihmisoikeudet, vaikka perus- ja ihmisoikeuskysymykset eivät olisikaan oikeudellisen päätöksenteon keskiössä. Perus- ja ihmisoikeusliityntä on kuitenkin otettava huomioon kulttuurisia ja uskonnollisia seikkoja koskevassa harkinnassa.

Oikeuskirjallisuus on vakiintuneesti asettanut vastakkain pohjoismaisen, passiivisen kuluttajan, sekä EU:n aktiivisen kuluttajan. Pohjoismainen kuluttajakäsitys ilmenee kansallisessa kuluttajansuojanormistossamme, joka on perinteisesti pyrkinyt turvaamaan kuluttajan asemaa kaupankäynnissä. Lähtökohtana on ajatus heikosta kuluttajasta, jota valtion tulee sääntelynormein suojella vahvemmassa asemassa olevilta elinkeinonharjoittajilta. Euroopan unionin ymmärrys kuluttajan ominaisuuksista kiteytyi valistuneen, kohtuullisen tarkkaavaisen ja huolellisen keskivertokuluttajan käsitteeseen, joka muotoutui Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössä ja päätyi 2000-luvun alussa osaksi Suomessakin sovellettavaa kuluttajansuojanormistoa. Keskivertokuluttajan mittapuu painotti kuluttajan velvollisuutta ostotapahtumassa ja siten heikensi kuluttajan asemaa suhteessa elinkeinonharjoittajaan. Viimeisin vuosikymmen EU:n kuluttajaoikeudessa on kuitenkin muuttanut edellä mainittua asetelmaa. EU on 2010-luvulla julkaistuissa strategioissaan painottanut kuluttajien oikeuksia ja antanut määräyksiä, jotka ovat nostaneet kuluttajansuojan tasoa. Huomiota on kiinnitetty erityisesti kuluttajansuojasäännösten täytäntöönpanoon, sekä kuluttajansuojan soveltamisalan katvealueiden tunnistamiseen ja tilkitsemiseen. Samalla tehtyjen toimenpiteiden arvioinnissa ja uusien toimenpiteiden suunnittelussa on ryhdytty hyödyntämään käyttäytymistaloustieteellistä tutkimusta. Kehityksen lopputuloksena on ollut tiheästi muuttuva kuluttajansuojasäännöstö, joka on turvannut kuluttajan asemaa jo yli sen, mitä pohjoismainen kuluttajansuojasääntely oli perinteisesti pitänyt tarpeellisena. Myös keskivertokuluttajan mittapuun tulkintaa on lavennettu komission laatimissa soveltamisohjeissa, sekä Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä. Euroopan komissio on perustellut kuluttajansuojan kehittämistarvetta toimimattomilla sisämarkkinoilla ja markkinaympäristön muutoksilla. Komission ulostuloissa on myös toivottu, että kuluttajien oikeuksien turvaaminen loisi luottamusta ja uudenlaista yhteyttä unionin ja sen kansalaisten välille. Euroopan unionin talouden ja muun yhteiskunnallisen kehityksen tarkastelu osoittaa, että komission huolet ovat perusteltuja. Yksityiset kuluttajat tekevät huomattavan määrän verkkokauppatilauksistaan kolmansista maista, eikä rajat ylittävä kaupankäynti EU:n sisällä ole saavuttanut täyttä potentiaaliaan. Verkkoympäristöt ovat myös tarjonneet uudenlaisia harhauttamisen ja päätöksentekoon vaikuttamisen kanavia. Uuden kuluttajapolitiikan taustalla on tunnistettavissa myös sellaisia tekijöitä, joita komissio ei lausu ääneen. EU on ottanut työllisyys- ja talouspolitiikan tavoitteiden nimissä entistä enemmän vastuulleen myös sosiaalipolitiikasta tuttuja keinoja ja tavoitteita. On mahdollista, että kuluttajansuojan uusi linja on ilmentymä laajemmasta hyvinvointivaltiokehityksestä, jota kohti EU on ottanut tietoisia ja osin julkilausuttuja askeleita 2000-luvulla. Kuluttajansuojasääntelyssä on myös huomioitava, ettei uudistustahti itsessään kerro kuluttajansuojan tason merkittävästä noususta. Normistoa on uudistettu myös siksi, että jo olemassa olevia oikeuksia voidaan turvata muuttuneessa markkinaympäristössä. Toistaiseksi kuluttajansuojasääntelyllä ei kuitenkaan ole pystynyt ratkaisemaan keskeisiä markkinoilla toistuvia väärinkäytöksiä. Siten on perusteltua olettaa, että EU tulee edelleen kehittämään kuluttajansuojanormistoa ja vahvistamaan täytäntöönpanoa.

Tutkielmassa tarkastellaan kuluttajaluottosopimuksia kuluttajaluottosääntelyn tavoitteiden, sopimusehtojen kohtuullistamisen ja sääntelyn tosiasiallisen toteutumisen näkökulmasta. Kuluttajaluottosääntelyn tavoitteet liittyvät ylivelkaantumisen estämiseen ja velkaongelmista aiheutuvien haittavaikutusten vähentämiseen. Tutkielmassa havaitaan, että ylivelkaantumisella on laajoja koko yhteiskuntaan vaikuttavia seurannaisvaikutuksia. Viime kädessä ylivelkaantumisen estämisen voidaan nähdä olevan yhteydessä perusoikeuksien toteutumiseen, jos velkaongelmat vievät velalliselta mahdollisuuden elää ihmisarvoista elämää. Kuluttajaluottosääntelyn useista uudistuksista huolimatta kuluttajaluottoihin liittyvät haitalliset seurannaisvaikutukset, kuten maksuhäiriöisten henkilöiden määrä tai ylivelkaantuminen, eivät ole vähentyneet. Kuluttajaluotonantotoiminta on nopeasti muuttuva ala, joten lainsäädäntö ei pysy alan jatkuvien muutosten perässä. Lainsäädännöllä voi olla vaikea ennakolta puuttua kuluttajaluottoihin liittyviin ajankohtaisiin ongelmakohtiin. Tutkielmassa tuodaankin ilmi, että sovittelusäännösten hyödyntäminen voisi tuoda joustavuutta kuluttajaluottosopimusten ongelmakohtiin puuttumisessa. Tutkielmassa selvitetään kuluttajaluottosopimusten kohtuuttomien sopimusehtojen sovitteluedellytyksiä sekä sopimusehtodirektiivin 93/13/ETY että kuluttajansuojalain (38/1978) 4 luvun sovittelusäännösten kannalta ja käydään läpi kuluttajansuojalain sovittelusäännösten ja sopimusehtodirektiivin eroavaisuuksia. Keskeinen havainto on, että sopimusehtojen sovittelu on yksinkertaisempaa ja joustavampaa kansallisten säännösten perusteella, koska sopimusehtodirektiivin soveltamisalan kapeus ja teknisyys vaikeuttavat sen soveltamista. Kuluttajansuojan tosiasiallisen toteutumisen näkökulmasta sopimusehtodirektiivi kuitenkin menee kansallista sääntelyä pidemmälle, sillä direktiivin soveltuessa sopimusehtojen kohtuuttomuus on arvioitava viran puolesta. Tutkielmassa tutkitaankin myös sitä, voivatko kuluttajaluottosääntely ja sen tavoitteet toteutua summaarisessa menettelyssä, kun vastaaja pysyy passiivisena. Selvästi pakottavan lainsäädännön vastaiset vaatimukset voidaan hylätä viran puolesta oikeudenkäymiskaaren (4/1734) 5:6.2:n tai 5:13.1:n mukaisina selvästi perusteettomina vaatimuksina. Jos säännös tai sen soveltamistilanne eivät ole riittävän selkeitä, vaatimusten hylkääminen selvästi perusteettomina ei ole mahdollista, ja tuomioistuimen mahdollisuus toimia viran puolesta on vähäistä. Näin ollen sopimusehtodirektiivin ulkopuolisissa tapauksissa sopimusehtojen kohtuullisuutta ei voida arvioida viran puolesta. Kuluttajaluottovelallisten korostuneen heikon aseman vuoksi tuomioistuimen viran puolesta toimimisella on keskeinen merkitys sen suhteen, toteutuvatko kuluttajaluottosääntely ja sille asetetut tavoitteet tosiasiassa vai eivät.

Euroopan unionin kilpailusääntöjen tavoitteena on lisätä kuluttajien hyvinvointia sekä luoda sellaiset jäsenvaltioiden yhteismarkkinat, joilla kilpailu toimii tehokkaasti. Nämä tavoitteet pyritään toteuttamaan poistamalla ja ehkäisemällä sellaisia esteitä, jotka vaikuttavat markkinoiden yhdentymiseen kielteisesti. Kuluttajien etua edistetään kilpailuoikeuden keinoin suojelemalla kuluttajia kollektiivina sekä tehostamalla kilpailua ja kilpailuprosessia yhteismarkkinoilla. Tällaisen tehokkaan kilpailun seurauksena yritysten innovaatiot lisääntyvät ja kuluttajien saataville tulee laadukkaampia ja halvempia vaihtoehtoja tuotteille ja palveluille. Tutkielma keskittyy Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 101 artiklan 3 kohdan tehokkuuspuolustukseen sisältyvään nk. kuluttajahyötykriteeriin, jossa on kysymys kuluttajille jäävästä kohtuullisesta hyödystä, joka kilpailunrajoituksesta on seurattava. Tutkielmassa pyritään tulkitsemaan SEUT 101 artiklan 3 kohdan sisältöä lainopin keinoin, etenkin oikeuskäytäntöä sekä Euroopan komission päätöksiä ja soft law -lähteitä käyttäen. Toisinaan tutkielmassa tukeudutaan myös tausta-aineistona taloustieteen oppeihin. Tämän lisäksi tutkielmassa perehdytään EU:n kilpailupolitiikan tavoitteenasetteluun tutustumalla eri koulukuntien lähestymistapoihin ja näkemyksiin siitä, miten kilpailu markkinoilla toimii ja mitä tavoitteita kilpailuoikeudellisen sääntelyn tulisi turvata ja edistää. Tavallisesti kuluttajien hyvinvoinnin tai edun edistämisen on nähty toteutuvan sekä edullisempien että laadukkaampien tuotteiden ja palveluiden muodossa. Myös yritysten innovaatioiden ja kuluttajien valinnanvapauden lisääntymisen on katsottu toteuttavan kuluttajien etua. Tutkielma käsittelee laajasti sitä, mitä voidaan pitää kuluttajan edun mukaisena ja tulisiko SEUT 101(3) mukaista kuluttajahyötykriteeriä ja kuluttajan edun käsitettä tulkita joko suppeasti vai laajemmin sisällyttäen tulkintaan mahdollisesti muitakin kuin laatu- tai hintatekijöitä, kuten yleisen edun piiriin kuuluvia etuja.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan kuluttajan oikeussuojakeinoja vapaaehtoista vakuutusta koskevassa korvausriidassa. Nousseet oikeudenkäyntikustannukset ja kohonnut prosessikynnys ovat olleet prosessioikeudellisen keskustelun aiheina samaan aikaan, kun tuomioistuinlaitoksen ulkopuoliset riidanratkaisumenettelyt ovat saaneet yhä enemmän jalansijaa. Suomessa kuluttajariitalautakunta (ent. kuluttajavalituslautakunta) ja nykyään FINEn yhteydessä toimiva Vakuutuslautakunta ovat toimineet tuomioistuimen ulkopuolisina kuluttajariitojen ratkaisueliminä jo 1970-luvulta lähtien. Vaihtoehtoisen riidanratkaisun kenttä on kuitenkin ollut vuosien saatossa jatkuvan kehityksen kohteena. Esimerkiksi vuonna 2013 annettiin Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2013/11/EU kuluttajariitojen vaihtoehtoisesta riidanratkaisusta, joka saatettiin kansallisesti voimaan muussa kuin viranomaisessa tapahtuvasta kuluttajariitojen ratkaisusta annetulla lailla (1696/2015). Direktiivin johdosta myös kuluttajariitalautakunnasta annettua lakia (8/2007) ajantasaistettiin. Oikeudessamme kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välistä sopimussuhdetta säädellään usein pakottavin normein. Käytännössä vapaaehtoisten vakuutusten, kuten koti-, matka-, ja kaskovakuutusten tarkempi sisältö on kuitenkin jätetty vakuutusyhtiöiden vakioehtoluontoisilla vakuutusehdoilla määriteltäväksi. Vuoden 2020 aikana pandemiaksi levinnyt koronavirusepidemia on osoittanut, että myös vakuutusehtojen laadinnassa ja tulkinnassa saatetaan kohdata ennennäkemättömiä tilanteita. Vakuutusehtojen tulkinta ja soveltaminen erilaisiin tilanteisiin saattaa johtaa myös perusteltuihin erimielisyyksiin vakuutuksen myöntäneen vakuutusyhtiön ja korvausta hakevan kuluttajan välillä, jolloin erimielisyydelle olisi osapuolten oikeuksien toteutumisen kannalta tärkeää saada ratkaisu. Kuluttajavakuutuksia koskevissa korvausriidoissa vakuutusyhtiö on kuitenkin lähtökohtaisesti elinkeinonharjoittajana kuluttajaa vahvemmassa asemassa niin tietotasoltaan kuin resursseiltaankin, minkä vuoksi kuluttajan asema kiistassa, joka koskee vakuutusyhtiön vakuutussopimukseen perustuvaa vastuuta, näyttäytyy lähtökohtaisesti varsin heikkona. Vakuutusyhtiön sisäisten muutoksenhakukanavien lisäksi kuluttajalla tulisikin olla myös tosiasiallinen mahdollisuus hakea oikeussuojaa vakuutusyhtiön ulkopuolelta. Tutkielmassa kuluttajan oikeussuojakeinojen tarkastelu keskitetään kuluttajariitalautakunnan ja FINEn tarjoamiin vaihtoehtoisiin riidanratkaisumenettelyihin sekä riita-asian oikeudenkäyntimenettelyyn. Tarkastelu aloitetaan vakuuttamisen lähtökohdista ja korvausriidan taustoista. Tarkastelun kohteeksi otetaan siten muun muassa vakuutussopimussuhteen perusteet ja vakuutusyhtiön antaman korvauspäätöksen oikeudellinen luonne. Tämän jälkeen luvussa kolme tutustutaan tarkemmin siviiliprosessille usein asetettuihin funktioihin ja prosessiperiaatteisiin, joiden avulla pyritään myöhemmin hahmottamaan siviiliprosessin ja vaihtoehtoisten riidanratkaisumenetelmien eroavaisuuksia kuluttajan näkökulmasta. Kolmannen luvun jälkeen käsitellään tarkemmin riita-asian oikeudenkäyntimenettelyä sekä kuluttajariitalautakuntaa ja FINEä. Tarkastelussa kiinnitetään huomiota muun muassa siviiliprosessin ja lautakuntamenettelyjen väliseen suhteeseen, menettelyjen erityispiirteisiin ja siihen, kuinka hyvin menettelyt edesauttavat oikeussuojan tosiasiallista saatavuutta. Tarkastelussa kiinnitetään huomiota muun muassa menettelyjen erityispiirteisiin liittyviin seikkoihin, kuten oikeudellisen asiantuntija-avun tarpeeseen, kuluriskeihin ja menettelyllisiin edellytyksiin saavuttaa asiassa aineellisesti oikea ratkaisu. Tarpeellisin osin tutkielmassa huomioidaan myös riidanratkaisuelimistä ja niiden ratkaisutoiminnasta saatavilla olevaa tilastotietoa. Lopuksi tutkielmassa pohditaan käsiteltyjen riidanratkaisuelimien suhdetta ja merkitystä muun muassa oikeuden saatavuuden kannalta. Pohdinnan aiheeksi tulee siten se, kuinka hyvin eri menettelyt takaavat kuluttajalle oikeuden tosiasiallisen saatavuuden, ja kuinka kuluttajan tulisi mahdollisesti menetellä ollessaan vapaaehtoisesta vakuutuksesta annetusta korvauspäätöksestä vakuutusyhtiön kanssa eri mieltä.

Sähkön kuluttajahinnat nousivat vuoden 2022 lopulla poikkeuksellisen korkeisiin lukemiin. Pääasiallisena syynä tähän oli Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ja sen aiheuttama kriisi Euroopan sähkö- ja energiamarkkinoilla. Lukuisat kuluttajat tekivät korkeiden hintojen aikana määräaikaisia kiinteähintaisia sähkönmyyntisopimuksia sähkön vähittäismyyjien kanssa siinä pelossa, että hinnat jatkaisivat yhä nousuaan. Sähkön markkinahinnat kääntyivät kuitenkin yllättäen nopeaan laskuun jo alkuvuodesta 2023. Näin ollen suuri joukko kuluttajia jäi jumiin poikkeuksellisen kalliisiin sähkösopimuksiin pitkäksi aikaa siitä huolimatta, että yleinen hintataso laski merkittävästi. Vaikka niin sanottu energiakriisi ohitettiin suhteellisen nopeasti, sen vaikutukset aiheuttavat edelleen haasteita suurelle ihmisjoukolle. Tässä tutkielmassa selvitetään, millaisia vaikutuksia tilanteella on kuluttajien perus- ja ihmisoikeuksien kannalta. Kun sähkön toimittamisessa kuluttajille on kyse välttämättömästä peruspalvelusta, voidaan kysymys sähkön saannista liittää viime kädessä sellaisiin perustavanlaatuisiin perus- ja ihmisoikeuksiin, kuten jokaisen oikeuteen elämään, asuntoon ja terveelliseen elinympäristöön. Tästä huolimatta sähkön ja muiden välttämättömyyshyödykkeiden yhteyttä perus- ja ihmisoikeuksiin ei ole täysimääräisesti tunnistettu kansallisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Lisäksi tutkielmassa selvitetään sitä, millaisia vaikutuksia perusoikeuksille voidaan antaa kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välisessä yksityisessä oikeussuhteessa. Tutkielmassa havaitaan, että perusoikeuskäsitys ja näkemykset perusoikeuksien vaikutustavoista ovat laajentuneet tällä vuosituhannella merkittävästi.

Yhä suurempi osa rahoitustuotteisiin liittyvistä kuluttajasopimuksista solmitaan etänä käyttäen erilaisia sähköisiä kanavia. Päivittäinen pankkiasiointi on siirtynyt suuressa määrin fyysisistä konttoreista verkkopankkeihin ja verkkopankkipalveluiden käyttäjien määrä on kasvanut viime vuosina voimakkaasti. Työn tarkoituksena on käsitellä verkossa tehtävän vakuutussopimuksen solmimista ja sen sisällön määräytymistä. Tutkimusaihe on vakuutussopimus- ja kuluttajansuojalain mukaisen tiedonantovelvollisuuden täyttäminen sekä vakioehtojen liittäminen osaksi sopimusta sähköisessä ympäristössä. Tarkastelen tiedonantovelvollisuutta erityisesti vakuutuksenantajan näkökulmasta. Huomio suuntautuessa sekä tiedonantovelvollisuuden sisältöön että toisaalta tapaan, jolla tiedonantovelvollisuus tulisi täyttää. Sopimusta solmittaessa osapuolten tiedot sopimuksen kohteesta, hyödyistä tai riskeistä saattavat vaihdella. Tieto saattaa olla jakautunut epätasaisesti osapuolten kesken. Vakuutuksenantajan korostetun tiedonantovelvollisuuden tarkoitus on tasoittaa tiedollisesti vahvemman elinkeinonharjoittajan ja heikomman kuluttajan asemaa niin, että kuluttajalla olisi edellytykset ymmärtää vakuutustarpeensa mutta toisaalta välttää tarpeeton vakuuttaminen. Mikäli tiedonantovelvollisuuden sisältö tai tapa ei ole lain mukainen, voivat sopimus ja siitä seuraavat velvollisuudet poiketa oletetuista. Varsinkin kuluttajasuhteissa virhe sopimusprosessissa voi olla kriittinen. Sopimusdialogissa piilevä systemaattinen virhe korkean volyymin palvelussa saattaa aiheuttaa suuren määrän virheellisiä sopimuksia. Tavoitteena on kuvata vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuuden sisällölliset ja menetelmälliset vaatimukset sekä kuvata esimerkkiprosessi, jossa tiedonantovelvollisuus on toteutettu lain vaatimusten mukaisesti. Tiedonantovelvollisuus saa sisältönsä useista lähteistä, kuten vakuutussopimuslaki ja kuluttajansuojalaki. Tarjoamalla vakuutuksenottajalle kaikki eri laeissa vaadittu informaatio, voi johtaa helposti päällekkäisyyksiin ja informaatiotulvaan josta kuluttajan on vaikea löytää olennainen tieto. Riskeinä ovat myös kohonneet transaktiokustannukset sekä suurempi riski materiaalin ristiriitaisuuksista. Näin ollen on tärkeää kartoittaa ja optimoida sisältö niin, että päällekkäisyyksiltä vältytään mutta lain mukaiset velvoitteet täyttyvät. Prosessin suunnitteleminen tehokkaaksi tukee näin myös myynnillisiä ja asiakaspalvelullisia tarpeita. Verkkoympäristö poikkeaa perinteisestä sopimusneuvottelusta. Sopimusoikeuden yleiset periaatteet kuten sopimusvapaus ja tarjous- vastaus -mekanismi pätevät kuitenkin myös elektronisissa sopimuksissa. Lainsäädännössä on erityisesti varmistettu, että myös sähköinen sopimus täyttää kirjalliselle sopimukselle asetetut muotovaatimukset. Teknisillä ratkaisuilla ja prosesseilla on suurempi merkitys kuin mitä niillä on tavanomaisessa sopimusdialogeissa. Tekniset ratkaisut korvaavat sähköisissä välineissä perinteisen ihmisten välisen kanssakäymisen. Kahden ihmisen välisen dialogin sijaan vuorovaikutus verkkopalvelussa perustuu ihmisen ja Internet-pohjaisen käyttöliittymän keskusteluun. Se kuinka tämä keskustelu käydään, ratkaisee myös sen kuinka esimerkiksi tiedonantovelvollisuus toteutuu ja minkä sisältöiseksi sopimus lopulta muodostuu. Työn tavoitteena on kuvata vakuutussopimuksia, sekä etämyyntiä koskeva sääntely-ympäristö ja lopuksi antaa esimerkki sopimustransaktiosta, jossa vakuutuksenantaja täyttää eri oikeuslähteistä johtuvat tiedonantovelvollisuudet yhdessä sähköisessä prosessisissa ilman päällekkäisyyksiä.

Kuluttajasopimuksissa sopijapuolia – kuluttajaa ja elinkeinonharjoittajaa – ei ole katsottu olevan keskenään tasa-arvoisessa asemassa. Kuluttajaa pidetään sopimussuhteessa heikompana osapuolena, jota tulee suo-jata. Tämän vuoksi kuluttajansuojalaissa (38/1978, ”KSL”) sekä muussa kuluttajalainsäädännössä on pa-kottavalla sääntelyllä rajoitettu osapuolten sopimusvapautta kuluttajan eduksi. Tarpeelliseksi on katsottu mm. kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan oikeuksien ja velvollisuuksien sääntely sopimuksen viivästys- ja virhetilanteissa. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan KSL:n sekä eräiden muiden kuluttajasopimuksia koskevien lakien va-hingonkorvaussääntelyä siltä osin, kuin se poikkeaa vahingonkorvausoikeudellisista yleisistä opeista. Tar-koitus ei näin ollen ole tehdä tyhjentävää katsausta kaikkiin kuluttajasopimuksia koskeviin vahingonkor-vaussäännöksiin, vaan esitellä muutamia kuluttajasääntelylle ominaisia mutta vahingonkorvausoikeuden yleisistä opeista poikkeavia ratkaisuja. Tutkielmassa tarkastellaan mm. KSL:n mukaista elinkeinonharjoittajan vahingonkorvausvastuun edellytyk-siä; sekä eräitä kaksiosaissuhteen ylittävistä vastuita, kuten aikaisemman suoritusportaan vastuuta ja toi-saalta kuluttajan perheenjäsenen oikeutta korvaukseen. Lisäksi tutkielmassa käydään läpi eräitä aineetto-mia vahinkoja, jotka voivat tulla kuluttajalainsäädännön perusteella korvattaviksi sekä erilaisia kuluttajalle sopimusrikkomuksen vuoksi maksettavia lakisääteisiä vakiokorvauksia.