Browsing by Title

Tutkielman tarkoituksena on selvittää kartellien kriminalisoinnin edellytyksiä Suomessa. Suomen ja muiden jäsenmaiden kilpailuoikeuden säädöspohja on peräisin Euroopan unionin harmonisointivaatimuksesta kilpailuoikeuden alalla. Leniency eli seuraamusten alentaminen ja seuraamuksista vapautuminen kartelliyhteistyön perusteella on peräisin Yhdysvaltojen kilpailuoikeudesta, josta se on otettu käyttöön myös Euroopan unionin kilpailuoikeuteen. Euroopan unionissa tai Suomessa kilpailuoikeudellista seuraamusjärjestelmää ei ole kriminalisoitu. Euroopan unioni antaa kuitenkin jäsenmailleen mahdollisuuden erilaisten seuraamusjärjestelmien käyttöönottoon kilpailuoikeudellisella alalla, joten osa jäsenmaista on katsonut tehokkaimmaksi vaihtoehdoksi kriminalisoida kartelliin osallistumisen. Lähes kaikissa EU:n jäsenmaissa on osaksi seuraamusjärjestelmää otettu käyttöön Euroopan kilpailuoikeusverkoston leniency-malliohjelman mukainen leniency-järjestelmä. Suomessa kriminalisoitu seuraamusjärjestelmä ja leniency on katsottu mahdottomaksi yhdistää leniency-järjestelmän tehokkaan toiminnan takaamiseksi. Leniencyn yhdistäminen kriminalisoituun seuraamusjärjestelmään on katsottu Suomen oikeusjärjestelmässä ongelmalliseksi, koska Suomen rikosoikeus ei tunne mahdollisuutta sopia syytteestä ja leniencyn tehokas toimiminen vaatii varman immuniteetin seuraamuksista leniency-hakijalle palkkioksi yhteistyöstä. Toisaalta leniencyn tehokkaan toimimisen edellytyksiksi on esitetty myös mahdollisuus ankariin seuraamuksiin niiille, jotka eivät leniencyä hae sekä korkea kiinnijäämisriski kartelliin osallistumisesta. Kriminalisoitu seuraamusjärjestelmä takaisi ankarat seuraamukset kartelliin osallistujille ja mahdollistaisi myös rikosoikeuden tutkimusvälineiden käyttöönoton kartellien paljastamiseksi, mikä kasvattaisi kiinnijäämisriskiä. Kartellioikeus on eurooppalaisissa kilpailuoikeusjärjestelmissä ja keskustelussa muutenkin eriytynyt muusta kilpailuoikeudesta. Monet EU:n jäsenvaltiot ovat kriminalisoineet, ja yhä edelleen tiukentaneet, kartelleja koskevaa seurausjärjestelmäänsä. Leniencyn ja kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausvelvollisuuden suhde on katsottu ongelmalliseksi ensinnäkin, koska myös vahingonkorvaus on nähty sanktioluonteisena ja toiseksi leniency-hakemuksen on katsottu toimivan aihetodisteena vahingonkorvausoikeudenkäynnissä, vaikka hakemuksen tietoja ei saisikaan käyttää suoranaisina todisteina. Suomen kilpailuoikeuden seuraamusjärjestelmä rakentuu EU:n tapaan yrityksille kohdistetuille hallinnollisille sakoille. Kriminalisoiduissa järjestelmissä yritysten lisäksi vastuu kohdentuu myös yritysten sisällä toimiviin luonnollisiin henkilöihin, jotka tekevät varsinaiset kartellisopimukset. Ruotsissa kartelleja ei ole kriminalisoitu, mutta kilpailulain uudistuksessa, vastuun kohdentamiseksi myös kartellisopimusten varsinaisiin tekijöihin, otettiin käyttöön liiketoimintakielto. Suomessa ei ole minkäänlaista mahdollisuutta kohdistaa virallisia seuraamuksia yritysten sisällä toimiviin luonnollisiin henkilöihin.

Non-heterosexual people are still facing widespread discrimination in Europe, in spite of rights positive legal development. I will approach the issue by using an analytical framework derived from Koskenniemi’s article ‘Human Rights, politics and Love’ for testing how human rights of non-heterosexual people are deferred to politics. I use this framework for showing that the reason for this lies within the heterosexual underpinning of the Convention itself. I will explain how the application of international law fails in providing an environment free of politics, in form of human rights, for non-heterosexual people and how the heterosexual underpinning of the Convention and its interpretation by the Strasbourg System. The way how non-heterosexual people’s rights are deferred to politics is helpful in revealing the heterosexual underpinning of the Convention. This is secondly shown as the non-heterosexual legal subject must first be acknowledged as a legal subject, before it can be represented before the European Court of Human Rights. The first set of case law shows that even though sexual behaviour was considered to fall within the ambit of Art. 8, its application was dependent of the Strasbourg System’s own acknowledgement of the non-heterosexual legal subject as “a criminal”, whose rights could be infringed by deferring them to politics by the need of the “democratic society” to punish non-heterosexual behaviour. This shows the heterosexual underpinning of the Convention, inter alia, as a homosexual applicant’s complaint was considered to be “querulous” in an inadmissibility decision. The chapter reveals how the application of the Convention to non-heterosexual “criminals” as a protective measure towards the “democratic society” was perceived unthinkable, thus it can be stated the Convention was deemed to protect heterosexuals’ rights ab initio. In the next chapter, I show that even though a change happened by the Court’s Dudgeon decision, which established that homosexual sex fell within the ambit of Art. 8, the Strasbourg System continued to defer the right to respect for private life of non-heterosexuals to politics, by allowing governments to continue the micromanagement of non-heterosexual’s private lives, for the protection of, inter alia, others in a “democratic society.” The non-heterosexual legal subject was elevated from the status of a common criminal to a rights holder, whose rights could still be compromised by politics as right-exceptions. In the last case law chapter, I introduce more recent case law where the Court’s choice of interpretation method, based on its own jurisprudence, reveal the heterosexual underpinning of the Convention and the Strasbourg system as a whole. When Art. 14 was first considered to be applicable to sexual orientation in Sutherland, it was, however, restrictively applied to non-heterosexuals in relevantly similar situations as that of heterosexuals. The Strasbourg System repeatedly stated the need of rights protection of non-heterosexuals in different situations by further developing the non-heterosexual legal subject in relation to heterosexuals, whose rights were perceived to be protected ab initio. The main finding is that it can be argued that the European Convention has a heterosexual underpinning, which has become more visible as the Strasbourg System has acknowledged non-heterosexual legal subjectivity in different aspects of live in its jurisprudence. The non-heterosexual legal subject has almost always existed in relation to heterosexuality, which confirms further the heterosexual underpinning of the Convention. For future study it would be meaningful to find what kinds of legal arguments could be evoked for shifting the treatment of non-heterosexuals from a relation to their protection as end in themselves.

Lesken jäämistöoikeudellisen suojan parantaminen on yksi jäämistöoikeuden merkittävistä kysymyksistä, johon on esitetty erilaisia ratkai-suja vuosien saatossa. Viimeisin merkittävä muutos lesken asemaan tehtiin 1980-luvulla, kun leskelle annettiin oikeus hallita ensiksi kuol-leen puolison jäämistöä jakamattomana. Tätä suojaa täydennettiin niin sanotulla vähimmäissuojalla, joka mahdollistaa leskelle oikeuden hallita ensiksi kuolleen puolison jäämistöön kuuluvaa asuntoa ja asuntoirtaimistoa. Suomalainen yhteiskunta on muuttunut kuitenkin sitten 1980-luvun, mutta merkittäviä muutoksia lesken asemaan ei ole sen jälkeen tehty. Oikeusministeriön asettama työryhmä perehtyi mietinnössään lesken asemaan sekä siihen liittyviin mahdollisiin muutostarpeisiin. Työryh-män mietinnöstä sekä siihen liittyvistä lausunnoista kävi ilmi, että lesken asemaan olisi hyvä tehdä parannuksia, etenkin asumissuojaan liittyvien kysymysten osalta. Ongelmaksi koettiin etenkin se, että leskellä ei ole mahdollisuutta ilman rintaperillisten suostumusta myydä ensiksi kuolleen puolison jäämistöön kuuluvaa asuntoa ja hankkia tilalle itselleen sopivampaa. Lesken asumissuojan osalta on tullut ilmi myös muita ongelmia. Osa on seurausta siitä, että lesken enimmäissuojaa ja vähimmäissuojaa säädettäessä ei oltu riittävästi pohdittu sään-nösten seurausvaikutuksia. Onkin tullut ilmi tilanteita, joissa lesken asumissuojaa koskevien säännösten soveltaminen on johtanut kohtuut-tomiin lopputuloksiin joko lesken tai rintaperillisten kannalta. Uudistuksella olisi tarve puuttua näihin ongelmiin. Tutkimuksen tavoitteena on kartoittaa lesken asumissuojaan liittyviä ongelmakohtia sekä esittää mahdollisia ratkaisuja näihin ongelmiin. Huomioon ei oteta ainoastaan vain lesken etuja, vaan tarkastelussa pyritään tarkastelemaan tilannetta myös rintaperillisen etujen kannalta. Tutkimus keskittyy ainoastaan lesken ja rintaperillisen väliseen suhteeseen ja tutkimuksen lähtötilanteena on kuolinpesä, johon kuuluu lesken lisäksi vain rintaperillisiä. Aviovarallisuussuhteita ei huomioida paitsi silloin kun se on tarkastelun kannalta välttämätöntä. Keskityn tässä tutkielmassa tarkastelemaan nimenomaan lainsäädännössä omaksuttuja lesken ja rintaperillisen suojanormeja, jolloin lähtökohta tarkastelulle on, että perittävä ei ole tehnyt omaisuudestaan testamenttia. Näin ollen testamentti ja siihen liittyvät ongelmat on rajattu tutki-muksen ulkopuolelle. Keskeisimpänä lähteenä tässä työssä on ollut oikeusministeriön asettaman työryhmän mietintö 2004:6, jossa on pohdittu eri ratkaisuja lesken aseman parantamiseksi. Myös muu lainvalmisteluaineisto sekä oikeuskirjallisuus ovat merkittävässä roolissa lähdeaineistona. Ottaen huomioon suomalaisen ja ruotsalaisen jäämistöoikeuden yhteisen historian, myös ruotsalaiset lainvalmisteluasiakirjat ovat merkittävä lähde tarkasteltaessa aihepiirin kysymyksiä. Kun kysymyksessä on erityisesti lainsäädännön kehitystarpeita kartoittava työ, ei pelkästään nyky-lainsäädäntöön perehtyneet kirjoitukset tuo riittävää kuvaa asian suhteen. Tästä syystä tutkimuksessa on huomioitu myös oikeusministeriön työryhmän mietinnöstä annetut lausunnot, jotka ovat omiaan tuomaan käytännön näkökulmaa siihen, miten lainsäädäntöä tulisi kehittää. Tutkimus alkaa aiheen taustan ja historian kuvauksella, jonka jälkeen esittelen aihepiirin kannalta olennaiset oikeussäännöt. Ongelmien esittelyn yhteydessä tuon esiin oikeuskäytännössä sekä oikeuskirjallisuudessa esitettyjä tulkintoja ja ratkaisuja näihin kysymyksiin. Tämän lisäksi esittelen vielä vaihtoehtoisia malleja nykyiselle järjestelmälle. Arvioin eri mallien hyviä ja huonoja puolia suhteessa nykyjärjestel-määmme ja esitän lopuksi arvioni siitä, mikä olisi nykytilanteessa paras vaihtoehto, ottaen erityisesti huomioon nykyinen järjestelmämme ja siinä havaitut ongelmat. Keskeisin kysymys aiheen kannalta on se, kuinka vahva lesken suojan tulisi nykyään olla. Arvioinnissa tulee huomioida etenkin rintaperil-listen edut, joita ei ainakaan täysin voida ohittaa. Erimielisyyttä vallitsee siitä, mikä on sopiva lesken suojan taso ja miten tämä tulisi käy-tännössä toteuttaa. Yhtenä keinona on esitetty nykyisen järjestelmän kehittämistä muun muassa niin, että leskelle annettaisiin mahdollisuus hakea myyntilupaa hallintaoikeutensa kohteena olevalle, ensiksi kuolleen puolison jäämistöön kuuluvalle asunnolle. Lisäksi on kannatettu sitä, että leskelle annettaisiin avio-oikeudesta riippumaton osakasasema ensiksi kuolleen puolison kuolinpesässä. Muina vaihtoehtoina on esitetty vallintaoikeuden antamista leskelle ensiksi kuolleen puolison jäämistöön kuuluvaan asuntoon ja asuntoirtaimistoon tai vaihtoehtoi-sesti Ruotsissa omaksuttua mallia, jossa leski asettuu perimyksessä ainakin yhteisten rintaperillisten edelle. Vaihtoehtoisissa malleissa on etuna se, että edellä esitetty ongelma, jossa leskellä on tarve myydä hallintaoikeuden alainen asunto, poistuu. Toisaalta kun asunto näissä malleissa sisältyy lesken omaan varallisuuteen, ne tulevat näin myös lesken velkojien ulottuville. Lisäksi täysin uuden mallin omaksumista voidaan pitää tarpeettoman voimakkaana puuttumisena järjestelmään, jonka voisi katsoa pikemminkin kaipaa-van vain tietynlaista hienosäätöä. Tästä syystä nykyisen mallin kehittämistä on pidettävä parhaimpana ratkaisuna ongelmaan.

Tutkimukseni lähtökohtana on aviopuolison kuolema ja eloon jääneen puolison eli lesken heikentynyt kyky edustaa itseään taloudellisissa asioissa. Puolison kuolemaan ja kuolinpesän osakashallintoon liittyy lesken taloudelliseen asemaan vaikuttavia ratkaisuja, joiden tekemiseen lesken on oltava oikeustoimikelpoinen. Kun ilmenee, ettei leski mahdollisesti ole kykeneväinen valvomaan taloudellisia etujaan puolison kuolinpesässä, on arvioitava lesken edunvalvonnan tarvetta. Käsittelen lesken edunvalvonnan tarpeen arvioinnissa vaikuttavia edunvalvontaoikeuden periaatteita ja niiden vaikutusta edunvalvontapäätöksen sisältöön. Toinen merkittävä näkökulma lesken edunvalvontaa harkittaessa on päätös edunvalvojan henkilöstä. Tutkimukseni rajautuu tilanteisiin, joissa leski ei ole oikeustoimikelpoisena ollessaan tehnyt edunvalvontavaltuutusta ja näin ollen edunvalvontapäätöksessä tehdään ratkaisu myös edunvalvojan henkilöstä. Luonteva valinta leskelle määrättäväksi edunvalvojaksi voisi olla lesken läheinen henkilö. Tällaisesta valinnasta aiheutuu kuitenkin usein esteellisyys edunvalvojan ja päämiehenä olevan lesken välille, jolloin edunvalvoja ei voi edustaa päämiestään tämän puolison kuolinpesässä. Esteellisyysperusteet voivat olla läsnä silloinkin, kun leski ja edunvalvoja eivät ole saman kuolinpesän osakkaita. Kun edunvalvonnasta on päätetty sekä edunvalvonnan tason että edunvalvojan henkilön osalta, käsittelen seuraavaksi niitä ratkaisuja, joita edunvalvoja voi joutua päämiehenä olevan lesken puolesta tekemään. Riippuen edunvalvonnan tasosta, edunvalvoja tekee ratkaisuja yhdessä päämiehensä kanssa toimien päämiehensä tukevana edunvalvojana taikka yksin silloin, kun päämiehen toimikelpoisuutta on rajoitettu. Vaikka päämiehenä olevan lesken toimikelpoisuutta olisikin rajoitettu, on edunvalvojan päämiehensä puolesta ratkaisuja tehdessään pyrittävä selvittämään päämiehen oma tahto ja mahdollisuuksien mukaan noudatettava sitä. Käsittelen myös edunvalvojan velvollisuutena olevan päämiehen parhaan edun toteuttamisen problematiikkaa puolison kuolinpesässä.

Avioliiton päättyessä toisen puolison kuolemaan on leskellä oikeus pitää ensiksi kuolleen puolison jäämistö jakamattomana hallinnassaan. Mikäli rintaperilliset vaativat jäämistön jakoa tai ensiksi kuolleen puolison testamentissa toisin määrätään, supistuu lesken hallintaoikeus käsittämään ensiksi kuolleen puolison jäämistöön kuuluvan puolisoiden yhteisenä kotina käytetyn tai muun jäämistöön kuuluvan eloonjääneen puolison kodiksi sopivan asunnon. Leskellä on oikeus asunnon ja asuinirtaimiston hallintaan, mikäli lesken varallisuuteen ei sisälly tämän kodiksi sopivaa asuntoa. Yhteisessä kodissa oleva tavanmukainen asuntoirtaimisto on myös aina jätettävä jakamattomana eloonjääneen puolison hallintaan. Tässä tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan lesken oikeutta asunnon hallintaan. Leskeksi jäädään useimmiten vanhemmalla iällä. Vuonna 2019 leskeksi jäi yhteensä 17 818 henkilöä, joista 73 prosenttia oli yli 69-vuotiaita. On siten mahdollista, että jonkin ajan kuluttua puolison kuolemasta lesken toimintakyky laskee siinä määrin, ettei tämä ole enää kykenevä huolehtimaan omista asioistaan ja asumaan ensiksi kuolleen puolison jäämistöön kuuluvassa asunnossa. Heikentyneen toimintakyvyn seurauksena leskelle voidaan tarvittaessa määrätä edunvalvoja hoitamaan tämän asioita, mikäli lesken asiat eivät tule muulla tavoin asianmukaisesti hoidetuksi. Tutkielman kysymyksenasettelu lähtee tästä tilanteesta. Kyseisestä tilanteesta nousee ensinnäkin kysymys siitä, miten lesken kyvyttömyys asua asunnossa vaikuttaa lesken hallintaoikeuden pysyvyyteen. Tutkielmassa päädytään siihen, että hallintaoikeuden pysyvyyden kannalta ei ole merkitystä sillä, asuuko leski asunnossa vaiko ei. Tämän tulkinnan jälkeen voidaan siirtyä käsittelemään sitä, miten leski voi määrätä hallintaoikeudesta ja sen alaisesta asunnosta, kun hän ei itse asu asunnossa. Määräämismahdollisuuksia tarkastellaan niin lesken kuin edunvalvojankin näkökulmasta. Kysymysten tarkastelu aloitetaan tekemällä katsaus siihen, miten lesken asema on kehittynyt voimassa olevan perintökaaren voimaantulosta lähtien. Tämän jälkeen käsitellään lesken hallintaoikeuden edellytyksiä, sisältöä ja pysyvyyttä. Lesken hallintaoikeuden tarkastelun jälkeen tehdään katsaus edunvalvontaoikeuden periaatteisiin sekä niihin säännöksiin, jotka määrittävät edunvalvojan oikeuksia ja velvollisuuksia päämiehensä omaisuuden hallinnassa. Lopuksi tarkastellaan edun-valvojan toimintaa tämän määrätessä lesken hallintaoikeudesta.

Lesken oikeudellisen aseman parannuksessa otettiin harppaus eteenpäin vuoden 1983 perintökaaren uudistuksessa. Lesken siviilioikeudellista turvaa parannettiin lisäämällä perintökaaren 3 lukuun 1a § (209/1983). PK 3:1a.2:n mukaan leski saa oikeuden pitää puolisoiden yhteisen kodin asuinirtaimistoineen hallinnassaan, mikäli perillisten jakovaateesta tai perittävän tekemästä testamentista johtuen enimmäissuoja purkautuu. Lesken vähimmäissuojaan sovelletaan, mitä perintökaaren 12 luvussa on säädetty testamenttiin perustuvasta käyttöoikeudesta. PK 12:3.2:n mukaan lesken on vastattava omaisuudesta johtuvista tarpeellisista kustannuksista, jotka ovat sen laatuisia, että ne on suoritettava hänen hallinta-aikanaan saatavalla tuotolla. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten osakehuoneiston tarpeelliset kustannukset tulisi jakaa lesken ja uuden omistajan kesken. Tutkielmassa käsitellään käyttöoikeutta ohjaavia periaatteita, etenkin säilyttämis- ja nettoperiaatetta, sekä tutkitaan niiden merkitystä kuluvastuuseen. Kustannuksia tarkastellaan sekä esine- että jäämistöoikeudellisesta näkökulmasta, minkä jälkeen ne pyritään sijoittamaan asunto-osakkeesta tavallisimmin johtuviin kustannuksiin, hoito- ja pääomavastikkeisiin. Tutkielman keskeisenä johtopäätöksenä todetaan, että kustannusvastuun määrittelemisessä tulee ottaa huomioon kustannuksesta koituvan hyödyn jakautuminen osapuolten. Leski vastaa häntä hyödyttävistä kustannuksista, mutta enintään käyttöoikeuden nojalla nauttimansa tuoton määrältä. Lesken ei kuitenkaan tarvitse vastata sellaisista kustannuksista, jotka koituvat ainoastaan omistajan hyödyksi, vaikka leskelle koituisikin tällöin nettohyötyä.

Huolitsija on yksi monista tavarankuljetusalan toimijoista. Perinteisesti huolitsija toimii lähettäjän yhteyshenkilönä ja välikätenä solmien kuljetussopimuksia lähettäjän puolesta ja tämän lukuun. Huolitsijan tehtäviin usein kuuluu tavaroiden lastauksesta ja purkamisesta huolehtiminen, sekä erinäiset paperityöt tullausta ja rajamuodollisuuksia koskien. Toisinaan huolitsijan rooli muistuttaa rahdinkuljettajaa hänen sitoutuessa kuljetusten järjestämisen sijaan toteuttamaan tavarankuljetukseen itse tai alihankkijoiden avulla. Rahdinkuljettajan velvollisuudet ja vastuut on laajalti määritelty kansainvälisin sopimuksin. Näiden sopimusten säännökset ovat usein etenkin vastuun osalta pakottavia. Kansainväliset kuljetusoikeudelliset sopimukset eivät kuitenkaan sisällä huolitsijoita koskevaa sääntelyä. Näin ollen kansallinen säännöstö on päässyt kehittymään vapaasti synnyttäen merkittäviäkin eroja eri maiden välille. Tutkielmassa tarkastellaan Pohjoismaista järjestelmään, joka perustuu Pohjoismaisen Speditööriliiton yleisiin määräyksiin (PSYM 2000), sekä Ranskaa, jossa huolitsijan rooli on osittain säännelty lain tasolla. Niin huolitsijan itsensä kuin kuljetusasiakkaankin kannalta mielenkiintoinen kysymys koskee huolitsijan vastuuta. Tavaran vahingoittuessa kuljetuksen aikana on erittäin tärkeää kyetä määrittelemää kuka vahingoista vastaa ja missä laajuudessa. Pelkästään termistä ”huolitsija” ei voida vetää johtopäätöksiä vastuun luonteesta. Huolitsijan toimiessa välittäjänä hänen velvollisuutenaan on ainoastaan toimia huolellisesti, eikä vastuu kata kolmansien aiheuttamia vahinkoja. Kun voidaan katsoa huolitsijan ottaneen tehtävän hoitaakseen rahdinkuljettajana, on vastuu kuitenkin laajempi sisältäen vastuun alihankkijoista, jotka mahdollisesti todellisuudessa suorittavat kuljetuksen. Ranskalainen järjestelmä sisältää erityisen commissionnaire de transport –roolin, jossa huolitsija teoriassa toimii kuljetusten välittäjänä, mutta jonka vastuu todellisuudessa on lähempänä rahdinkuljettajan vastuuta. Rajanveto huolitsijan eri roolien välillä on haastavaa ja käytännöt vaihtelevat maittain. PSYM 2000 tarjoaa käytännöllisen työkalun kahden vastuutyypin, välittäjän ja rahdinkuljettajan vastuun erottamiseen. Ranskassa etenkin commissionnaire de transport:in erottaminen rahdinkuljettajasta on osoittautunut vaikeaksi. Kuljetusoikeuden kansainvälisestä luonteesta johtuen kuljetusoikeudellinen lainsäädäntö on pitkälti harmonisoitua. Huolitsijaan tämä yhtenäisyys ei ylety. Huolitsijan merkittävä rooli, ja paikoittain huomattavat taloudelliset intressit huomioon ottaen olisi toivottavaa, että toimijoille kulloinkin olisi selvää, mikä vastuun laajuus todellisuudessa on.

Järjestäytynyt rikollisuus on alati kehittyvä ja muuttuva globaali turvallisuusuhka, jonka on katsottu edellyttävän vastatoimia sekä kansainvälisellä että kotimaisella tasolla. Tässä tutkielmassa tutkitaan järjestäytynyttä rikollisuutta liigaperusteen näkökulmasta tarkastelemalla sitä, millä edellytyksin tuomittavaa rangaistusta voidaan koventaa, jos rikos on tehty osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa. Tarkoituksena on erityisesti tutkia sitä, toteuttaako liigaperuste lainsäätäjän tarkoituksen torjua ja ennalta ehkäistä järjestäytynyttä rikollisuutta. Järjestäytynyttä rikollisuutta koskevaa kansallista lainsäädäntöä muutettiin vuoden 2015 lakimuutoksella, jolla tehtiin myös joitakin muutoksia liigaperustetta koskevaan säännökseen. Tällä lakimuutoksella pyrittiin ensisijaisesti yhtenäistämään järjestäytynyttä rikollisuutta koskevia säännöksiä, mutta osaltaan myös laajentamaan nimenomaisesti liigaperusteen soveltamisalaa. Liigaperusteen soveltamista tarkasteltaessa keskitytään järjestäytynyttä rikollisryhmää koskevien neljän kriteerin - ryhmän koko, ryhmän ajallinen kesto, ryhmän rakenne, ryhmän toiminta ja tarkoitus - analysointiin myös oikeuskäytäntö huomioiden. Toisekseen analysoidaan ns. relevanssikriteerin täyttymistä, minkä mukaan rikos on tullut katsoa järjestäytyneen rikollisryhmän hyväksymäksi. Sekä järjestäytyneen rikollisryhmän määritelmän että relevanssikriteerin analysointi edellyttää ymmärrystä järjestäytyneestä rikollisuudesta ilmiönä ja sen luomista yhteiskunnallisista uhkista. Olennaista onkin selvittää mitä järjestäytyneellä rikollisuudella pääsääntöisesti tarkoitetaan ja millainen ryhmä voidaan katsoa liigaperusteen edellyttämäksi järjestäytyneeksi rikollisryhmäksi. Lakimuutoksesta huolimatta liigaperusteen soveltamiseen liittyy edelleen sekä tulkintaongelmia että käytännön ongelmia. Oikeustapausaineiston perusteella on havaittavissa ennen kaikkea se, ettei oikeustila kaikkien eri liigaperusteen soveltamisedellytysten osalta ole kovin vakiintunutta vaan tulkintaeroja on todettavissa eri kriteerien kohdalla. Oikeuskirjallisuudessa on esitetty monesti myös huoli siitä, että liigaperustetta koskevien kriteerien täyttymiselle on asetettu oikeuskäytännössä liian korkeat vaatimukset, kun otetaan huomioon haasteet saada näyttöä järjestäytyneeseen rikollisuuteen liittyvissä tapauksissa. Liigaperusteen soveltamisedellytysten ja näiden edellytysten tosiasiallisen tulkitsemisen lisäksi tutkielmassa nostetaan esiin liigaperusteen soveltamisen haasteita.

IT-alan kasvanut merkitys on tuonut myös sopimusoikeuteen uuden kasvavan alan. IT-sopimuksissa yhdistyy laitteita, ohjelmistoja, käyttöjärjestelmiä, immateriaalioikeuksia, ja ylläpito- ja asennuspalveluita, jotka muodostavat monimutkaisen sopimuskokonaisuuden, johon joudutaan tapauskohtaisesti soveltamaan useita eri normeja. Lisäksi IT-alaa leimaa jatkuva muutos, virheettömyyden mahdottomuus, ja sopimusten tekninen sisältö. Yhdysvalloissa on jo 1990-luvulla aloitettu pohtimaan ratkaisuja IT-alan erityispiirteiden kattamiseksi, jonka johdosta luonnosteltiin pelkästään IT-sopimuksia koskeva erityislaki UCITA. Myöhemmin on myös kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa mietitty, soveltuuko kauppalaki IT-sopimuksiin, ja mikäli ei, olisiko erityislaille tarvetta, vai riittävätkö yleiset sopimusoikeudelliset periaatteet vastaamaan IT-alan ongelmiin. Tutkielmassa keskitytään kahteen kysymykseen lainopillisesti, mutta myös oikeusvertailevin keinoin. Ensin tutkitaan kauppalain soveltamisalasäännöksiä, ja sitä millä edellytyksin kauppalaki voisi soveltua myös IT-sopimuksiin. Kauppalaki on elinkeinonharjoittajien välistä kauppaa sääntelevä yleislaki, joten on luonnollista aloittaa IT-sopimusten käsittely siitä lähtökohdasta. Ennen kauppalain käsittelyä käydään läpi yleisellä tasolla sopimustyyppijaottelua ja sekatyyppisiä sopimuksia, jotta voidaan hahmottaa, miten IT-sopimukset istuvat tähän jaotteluun. Toisena kysytään, mitä kauppalain virhesäännös pitää sisällään ja miten säännöstä tulkitaan IT-oikeuden kontekstissa. Esimerkiksi lojaliteettiperiaatetta käsitellään tässä yhteydessä muiden IT-alalle olennaisten tulkintaperiaatteiden ohella. Periaatteilla pyritään löytämään ratkaisu siihen, miten ohjelmistosopimuksen virhettä tulisi tulkita, kun kyse on erityislaatuisesta sopimustyypistä. Yhteenvedossa pyritään löytämään näkökulmia siihen, millainen IT-sopimusten rooli on tällä hetkellä lainsäädännön valossa, ja millaisia ratkaisuja tulevaisuutta varten on olemassa.