Browsing by study line "Family Law and Law of Inheritance"

Barn- och tvångsäktenskap är ett ämne som man tidigare inte fäst särskilt mycket uppmärksamhet vid i Finland. Såväl nationella som internationella utredningar och undersökningar tyder på att fenomenet är ett växande samhällsproblem i Europa, Norden och också i Finland med tanke på den ökande invandringen. Detta har lett till diskussioner om hur Finland kunde stärka det rättsliga skyddet mot barn- och tvångsäktenskap på olika sätt. En av dessa diskussioner rör frågan om det i Finland finns ett behov av att lagstifta om civilrättsliga regler om upphävande/ogiltigförklarande/upplösande av barn- och tvångsäktenskap. Enligt den nuvarande finländska äktenskapslagstiftningen är de personer som blivit utsatta för barn- eller tvångsäktenskap tvungna att ansöka om äktenskapsskillnad för att frigöra sig från det äktenskap de aldrig önskat ingå. Tidigare fanns det i den finländska äktenskapslagen regler om äktenskapets återgång i fråga om bland annat äktenskap ingångna under tvång. Denna bestämmelse slopades i slutet av 1980-talet. Av lagändringen följde att det för närvarande inte finns några civilrättsliga regler som på något sätt beaktar samtycket och dess giltighet vid ingående av äktenskap. Intressant är att en återinföring av en bestämmelse om upphävande av äktenskap skulle innebära ett steg bakåt i vår lagstiftning. Ur ett människorättsligt perspektiv kan det uppfattas som oskäligt att en person som fallit offer för barn- eller tvångsäktenskap tvingas genomgå en skilsmässa och ur samhällets ögon betraktas som bunden av det äktenskap hen aldrig velat ingå, genom att hen folkbokförs som skild. Därför har en del hävdat att det vore ändamålsenligt att införa nya bestämmelser som skulle ge offren en mindre påfrestande och enklare process att ta sig ur äktenskapet än genom äktenskapsskillnad. Det råder dock delade meningar kring denna fråga och andra påstår att en lagändring inte skulle verka i offrens fördel, utan snarare försämra offrens situation eller inte ha någon reell inverkan alls. Avhandlingen syftar till att granska om det i Finland finns ett behov av att lagstifta om upphävande/ogiltigförklarande/upplösande av barn- och tvångsäktenskap. I avhandlingen granskas även hur en eventuell lagändring borde utformas för att bäst tillgodose barnens och offrens rättigheter. För att svara på denna fråga har jag vänt blicken mot Sveriges, Norges och Danmarks lagstiftning. Intressant är även att de övriga nordiska länderna alla valt olika lagstiftningslösningar gällande denna fråga. I avhandlingen behandlas därför också offrens möjligheter att ta sig ur sitt barn- och tvångsäktenskap i Sverige, Norge och Danmark ur ett rättsjämförande perspektiv. Resonemangen bakom ländernas lagstiftningslösningar och följderna av dessa analyseras därefter med hopp om att kunna dra en slutsats om vilken lagstiftningslösning som vore den mest önskvärda ur ett barnrättsligt och offercentrerat perspektiv.

Tutkielman tarkoitus on selvittää, millä tavoin poikien ja tyttöjen ympärileikkausten oikeudellinen kohtelu eroavat toisistaan pohjoismaisessa lainsäädännössä ja onko toisistaan eroava kohtelu perusteltua. Toinen tutkimuskysymys on, millainen merkitys lapsen itsemääräämisoikeudelle ja koskemattomuudelle on annettu tarkasteltaessa ympärileikkausta. Lisäksi pyrin selvittämään, onko lainsäädäntöä tarpeen uudistaa poikien ei-lääketieteellisen ympärileikkauksen osalta. Suomessa poikien ja tyttöjen ympärileikkauksia arvioidaan tällä hetkellä lähtökohtaisesti pahoinpitelyn tunnusmerkistön täyttävinä tekoina. Molempien on katsottu rikkovan lapsen oikeutta koskemattomuuteen ja itsemääräämisoikeuteen. Tästä huolimatta tyttöjen sukuelinten silpomiseen suhtaudutaan oikeudellisesta näkökulmasta hyvin eri tavalla kuin poikien ei-lääketieteelliseen ympärileikkaukseen. Ruotsissa ja Norjassa poikien ei-lääketieteellisestä ympärileikkauksesta, kuten tyttöjen sukuelinten silpomisestakin on säädetty erillislaeilla. Tyttöjen sukuelinten silpominen on kielletty rangaistavana tekona, kun taas poikien ei-lääketieteellinen ympärileikkaus on sallittu tietyin edellytyksin. Tanskassa ja Islannissa poikien ei-lääketieteellistä ympärileikkausta on pyritty lähivuosina kieltämään lailla, mutta molemmat lakiesitykset hylättiin. Poikien ei-lääketieteelliseen ympärileikkaukseen suhtaudutaan oikeudellisesti tasapainottelevasta lähestymiskulmasta, jolloin asiassa otetaan huomioon erilaisia näkökulmia, kuten sosiaaliset, kulttuuriset ja uskonnolliset syyt sekä lapsen oikeudet. Tyttöjen sukuelinten silpomiseen suhtaudutaan kategorisesta lähestymiskulmasta eli täysin kiellettynä toimenpiteenä, siitä huolimatta, että tyttöjen sukuelinten silpomisen lievimmät muodot ovat haitallisuudessa samalla tasolla kuin poikien ei-lääketieteellisen ympärileikkauksen muodot. Asiaan vaikuttanee kuitenkin se, että tyttöjen sukuelinten silpomisen useat muodot ovat haitoiltaan merkittävästi vakavampia kuin poikien ei-lääketieteellisessä ympärileikkauksessa. Muita vaikuttavia tekijöitä voidaan katsoa olevan esimerkiksi kunniaväkivallan selvä yhteys tyttöjen sukuelinten silpomiseen ja toisaalta se, että poikien ei-lääketieteellinen ympärileikkaus on vanhempi ja yleisempi traditio myös länsimaisissa yhteiskunnissa. Lapsen koskemattomuuden ja itsemääräämisoikeuden merkitystä suhteessa poikien ei-lääketieteelliseen ympärileikkaukseen on arvioitu korkeimman oikeuden ennakkopäätöksissä KKO 2008:93, KKO 2016:24 ja KKO 2016:25. Korkein oikeus on katsonut, että olisi lapsen etua vähemmän toteuttavaa, mikäli tiiviisti ja ainoastaan ympärileikkaustraditiota harjoittavaan yhteisöön kuuluva poika olisi jätetty ympärileikkaamatta. Sen sijaan tilanteessa, jossa lapsi ei kuulu näin tiiviisti ja ainoastaan yhteisöön, jossa poikia ympärileikataan, ei lapsen koskemattomuuden loukkaus ole lapsen edun mukainen toimenpide, ainakaan siinä tapauksessa, kun toinen vanhemmista vastustaa toimenpidettä. Itsemääräämisoikeuden osalta korkein oikeus on katsonut, että lapsen kyetessä arvioimaan ympärileikkauksen merkityksen, hänen mielipiteelleen tulee antaa ratkaiseva merkitys arvioitaessa ympärileikkauksen oikeutusta. Lapsen tulevalle itsemääräämisoikeudelle on kuitenkin annettu ratkaisevaa merkitystä ainoastaan siinä tilanteessa, kun lapsen vanhemmat ovat asiasta erimielisiä. Johtopäätöksenä on, että poikien ja tyttöjen ympärileikkausten oikeudellisen kohtelun eroavaisuudet eivät ole täysin perusteltuja. Koskemattomuudelle ei ole annettu riittävää merkitystä poikien ei-lääketieteellisessä ympärileikkauksessa suhteessa muihin näkökulmiin. Itsemääräämisoikeuden suhteen iältään ja kehitystasoltaan ympärileikkauksen merkityksen ymmärtävän pojan asema on hyvä, mutta itsemääräämiseen kykenemättömän lapsen tulevalle itsemääräämisoikeudelle ei ole annettu tarpeeksi painoarvoa. Poikien ei-lääketieteellistä ympärileikkausta tulisi jatkossa säätää lain tasolla.

Pääsääntöisesti kuolemasta käynnistyvä omistusoikeuden siirtymisvaihe päättyy perinnönjakoon, jossa vainajan omaisuus jaetaan hänen testamentilla määräämilleen saajille tai testamentin puuttuessa lakimääräisille perillisilleen. Aina kuitenkaan perinnönjakokaan ei muodostu päätepisteeksi, vaan suoritettuun jakoon voidaan joutua puuttumaan jälkikäteen korjaavin toimenpitein. Perillispiiriä koskevat muutokset kytkeytyvät mahdollisiin muutoksiin isyyssuhteissa. Koska isyys voidaan vahvistaa tai kumota, vaikka isäksi oletettava mies olisi jo kuollut, jättää tämä auki mahdollisuuden, että miehen kuollessa hänen rintaperillistensä joukko saattaa muuttua kuoleman ja jo suoritetun perinnönjaon jälkeen. Keskeisenä tutkimuskysymyksenä toimii kysymys siitä, mitä tapahtuu perinnönjaolle silloin, jos omaisuutta jaossa perillisasemansa nojalla saaneen rintaperillisen perillisasema kumoutuu vasta perinnönjaon jälkeen, kun perittävän isäsuhde häneen kumotaan isyyden kumoamista koskevan kanteen myötä. Tässä yhteydessä keskeiseen rooliin nousee perintökaaren 23a luku ja siitä mahdollisesti saatavat analogiatulkinnat. Toisaalta pyrin hahmottamaan Suomen oikeustilaa myös muiden Pohjoismaiden sekä Saksan sääntelyyn tutustumalla. Perinnönjako on toisaalta samalla myös varallisuusoikeudellinen oikeustoimi, eikä puhtaan jäämistöoikeudellinen tarkastelu antaisi tutkimuskysymykseen riittävää vastausta. Näin ollen tarkastelun keskiössä ovat myös yleiset sopimus- ja velvoiteoikeudelliset periaatteet ja opit erityisesti koskien perusteettoman edun palautusta ja edellytysten raukeamista, jotta voidaan tyhjentävästi hahmottaa ne mahdolliset oikeudelliset konstruktiot, jotka voivat tilanteessa konkretisoitua.

Tutkielmassa käsitellään perinnöstä ja testamentista luopumista. Perinnöstä tai testamentista luopumisesta on kyse silloin, kun perillinen tai testamentinsaaja tahtoo luopua oikeudestaan perintö- tai testamenttisaantoon ennen siihen ryhtymistä, eikä siis ota vastaan hänelle oikeutettua osuutta perittävän jättämästä jäämistöstä. Luopuminen voi olla myös osittaista. Osittainen perinnöstä tai testamentista luopuminen onkin tutkielmassa erityisesti käsiteltävä aihe. Tutkielmassa käsitellään perinnöstä tai testamentista luopumista koskevia keskeisiä periaatteita ja niitä koskevaa tulkintaa. Tutkielmassa selvitetään myös sitä, mitkä ovat ne taustalla vaikuttavat syyt, joiden takia perinnöstä tai testamentista yleensäkään luovutaan. Jäämistöön kytkeytyvät verosuunnittelulliset oikeustoimet nousevat sen kysymyksen yhteydessä käsiteltäväksi. Tutkielman tutkimuskysymysten pääpaino on perintöverovelvollisuuden muodostumista koskevissa yksityiskohdissa erityyppisissä perinnöstä tai testamentista luopumisen tai perintöosuuden luovutuksen käsittävissä tilanteissa. Keskeisenä aiheena on siis perinnöstä tai testamentista luopumisen ja perintöverotuksen välinen suhde. Tutkielmassa tarkastellaan tehokkaan ja tehottoman luopumisen välistä eroavaisuutta ja kyseisille käsitteille annettavaa merkitystä luopumisen oikeudellisten vaikutusten tarkastelun näkökulmasta. Tehokkaan ja tehottoman luopumisen välisellä rajanvedolla voi olla merkittävä vaikutus sen suhteen, onko luopumistahdonilmaisun antaneella luopumistahdostaan huolimatta velvollisuus suorittaa perintöveroa luopumisen kohteena olevasta perintöosuudesta. Perintöverotuksen kannalta vain tehokas luopuminen saattaa saada aikaan sen, että luopuja välttyy perintöverovelvollisuudelta luopumisen kohteena olevan perintöosuuden osalta. Perinnöstä osittaisen luopumisen kohteena olevaan perintöosuuteen saattaa kohdistua niin sanottu kahdenkertainen verotus. Tällainen erityislaatuinen tilanne voi muodostua silloin, kun luopuminen on tulkittava perintöverotuksen kannalta tehottomaksi. Perintöverotuksen kannalta tehottoman luopumisen seurauksena perillinen joutuu suorittamaan perintöveroa koko perintöosuutensa perusteella, vaikka hän olisi luopunut siitä osittain, ja luopumistahdonilmaisun kohteena olevan osuuden saaja joutuu suorittamaan vastaanottamastaan osuudesta lahjaveron. Testamentista osittain luopuja saattaa kuitenkin välttyä perintöverovelvollisuudelta luopumisen kohteena olevan jäämistöosuuden osalta. Tutkielmassa selvitetään sitä, onko perinnöstä tai testamentista luopumisen verotuksen oikeustila todellakin edellä kuvatun olettaman mukainen. Siihen liittyen tutkielmassa pohditaan perinnöstä tai testamentista osittaisen luopumisen perintöverotuksessa omaksuttuja ratkaisukäytäntöjä myös yhdenvertaisuuden toteutumisen näkökulmasta.

Yrityksen sukupolvenvaihdosta pyritään helpottamaan myöntämällä perintö- tai lahjaverotukseen verohuojennus. Huojennuksesta säädetään perintö- ja lahjaverolain 55 §:ssä. Verohuojennuksen tarkoituksena on turvata yritystoiminnan jatkuvuus ja työpaikkojen säilyminen sukupolvenvaihdoksessa. Yrityksen sukupolvenvaihdos aiheuttaa perinnön tai lahjan saajalle veroseuraamuksia, jotka voivat olla monessa tilanteessa hyvinkin suuret. Lainsäädännössä on ajateltu, että yritystoiminnan vaarantuminen perintö- tai lahjaveron takia ei ole tarkoituksenmukaista. Tästä verosta ei ole haluttu kuitenkaan luopua kokonaan. Näin ollen lainsäätäjä on päättänyt, että sukupolvenvaihdokseen myönnettävällä verohuojennuksella päästään tyydyttyvään lopputulokseen. Tutkielmassa syvennyn tutkimaan perintö- ja lahjaverolain 55 §:n mukaisen yrityksen ja yritysvarallisuuden käsitettä. Käsitteitä ei ole määritetty laissa eikä lain valmisteluaineistoissa. Lisäksi käsitteiden määrittelyyn liittyy epävarmuutta ja oikeuskäytäntö on ollut vuosien saatossa vaihtelevaa. Näin ollen mielestäni on perusteltua syventyä näiden käsitteiden määrittelyyn. Tutkielmassa käsitteiden määrittelyssä hyödynnän lain esitöitä, oikeuskäytäntöä, oikeuskirjallisuutta ja verohallinnon ohjeistusta. Näiden perusteella kokoan tulkintaohjeita yrityksen ja yritysvarallisuuden käsitteen määrittelyyn. Yrityksen käsitteen määrittäminen on hyvin merkityksellistä sen vuoksi, että sen perusteella rajataan ulkopuolelle huojennuksen alle kuuluvat ja sen ulkopuolelle jäävät yritykset. Yritysvarallisuuden määrittelyssä puolestaan rajataan mihin osaan yrityksen varallisuudesta huojennus voidaan myöntää ja mikä osa yrityksen varallisuudesta jää huojennuksen ulkopuolelle. Tämän lisäksi tutkielmassa käyn läpi sukupolvenvaihdosta yleisesti, jotta prosessista saa kohtuullisen kokonaiskuvan. Omana lukuna on myös huojennuksen laskeminen, joka on monimutkainen tehtävä. Huojennuksen laskemiseen liittyy olennaisesti yritysvarallisuuden käsitteen määrittely tapauksissa, jossa osa varallisuudesta jätetään huojennuksen ulkopuolelle.

PK 3:1a.2:n mukaan leskellä on oikeus saada hallintaansa puolisoiden yhteisenä kotinaan käyttämä asunto tai muu jäämistöön kuuluva asunto, ellei hänellä itsellään ole kodikseen sopivaa asuntoa varallisuudessaan. Tämän asumissuojaksi kutsutun oikeuden tarkoituksena on turvata lesken saavuttaman elämänlaadun ja asumistason jatkuvuus puolison kuolemasta riippumatta. Samalla se merkitsee kuitenkin huomattavaa rasitusta asunnon omistukseensa saavalle perilliselle. Hänellä ei ole esimerkiksi oikeutta asunnosta saatavaan tuottoon tai omistajalle normaalisti kuuluvaa disponointikompetenssia. Omistajalle aiheutuvien rasitteiden takia PK 3:1a.2:n verrattain väljää sanamuotoa voidaankin pitää ongelmallisena. Lainkohdan sanamuodon perusteella ei voida suoraan todeta niitä tekijöitä, joihin vedoten perilliset voisivat estää asumissuojan realisoitumisen. Tämän seurauksena leski voi saada asuntoon kohdistuvan elinikäisen hallintaoikeuden, vaikkei sen myöntämiselle olisi asiallisia perusteita. Tulkinnanvaraisuutta liittyy etenkin PK 3:1a.2:ssä tarkoitettuihin asunnon ja varallisuuden käsitteisiin. Ensinnäkin, jotta leski voisi saada asumissuojaa, tulisi asunnon kuulua jäämistövarallisuuteen säännöksessä tarkoitetulla tavalla. Tällöin joudutaan arvioimaan esimerkiksi sitä, voiko leski vaatia suurta asuinkiinteistöä tai asumisoikeuslain nojalla hallittua asuntoa hallintaansa. Toisaalta asumissuoja estyy, mikäli lesken varallisuuteen sisältyy hänen kodikseen sopiva asunto. Se, millainen asuntoon kohdistuvan oikeuden on oltava, ei kuitenkaan selviä lain sanamuodosta. Leskellä voi olla esimerkiksi aiemman avioliittonsa perusteella asuntoon kohdistuva PK 12 luvun mukainen käyttöoikeus tai hän voi olla saamassa asunnon omistukseensa testamentilla taikka perintönä, mutta jäämistösaanto ei ole vielä lainvoimainen. Ongelmia syntyy myös sen suhteen, millainen lesken varallisuuteen sisältyvän asunnon on oltava, jotta se estäisi häntä vetoamasta PK 3:1a.2:n mukaiseen hallintaoikeuteen. Lisäksi tulkinnanvaraisuutta liittyy siihen, minkä ajankohdan mukaisten olosuhteiden perusteella lesken oikeutta asumissuojaan tulisi arvioida. Näiden ohella ratkaisuharkinnassa joudutaan pohtimaan sitä, milloin PK 3:7:n mukaiset lesken jäämistöoikeudellisen suojan erityiset esteet estävät asumissuojan saamisen. Tutkielmassa tarkastellaan PK 3:1a.2 ja PK 3.7:stä ilmeneviä asumissuojan esteitä. Kysymys on paitsi jäämistöoikeudellisesta, myös esineoikeudellisesta ongelmasta. Etenkin lesken varallisuuspiiriä arvioitaessa joudutaan kiinnittämään huomiota asuntoon kohdistuvan oikeuden sisältöä ja pysyvyyttä koskeviin kysymyksiin. Tutkielmassa hyödynnetään lainopillista metodia, jonka avulla esteperusteista pyritään muodostamaan sekä lainsäätäjän tarkoitusta että nykyisiä yhteiskunnallisia oloja parhaiten vastaava tulkinta.

Tutkielmassa tarkastellaan, millaisia määräyksiä vahvistetuissa edunvalvontavaltuutuksissa on ollut. Edunvalvontavaltuutuksesta annetun lain (648/2007) mukaisella edunvalvontavaltuutuksella henkilö voi etukäteen varautua tulevaan toimintakykynsä menetykseen antamalla määräyksiä asioidensa hoidosta. Valtuuttaja voi antaa määräyksiä muun muassa siitä, kenet hän haluaa asioitaan hoitavan, millaisia asioita valtuutettu saa hoitaa ja millä tavalla asioita on hoidettava. Laki asettaa edunvalvontavaltuutusta koskevalle valtakirjalle raamit, mutta lähtökohtaisesti valtuuttaja voi määritellä edunvalvontavaltuutetun oikeudet ja velvollisuudet haluamallaan tavalla, koska edunvalvontavaltuutus perustuu valtuuttajan yksityisoikeudelliseen tahdonilmaisuun. Erityisen kiinnostuksen kohteena tutkielmassa on se, millä tavoin valtakirjoissa on hyödynnetty edunvalvontavaltuutukseen liittyvää potentiaalia varsinkin verrattuna holhoustoimesta annetun lain (442/1999) mukaiseen edunvalvontaan. Osana tutkielmaa tarkastellaan myös valtuuttajaan ja valtuutettuihin liittyviä seikkoja sekä sitä, miltä valtuutuksen antajan läheisten oikeusasema näyttäytyy vahvistettujen edunvalvontavaltuutusten perusteella. Tutkielmassa yhdistetään lainopillinen ja empiirinen tutkimusmetodi. Lainopillisen tutkimuksen avulla selvitetään edunvalvontavaltuutusta koskevan oikeusjärjestyksen sisältö. Empiirisen tutkimusmetodin käyttö liittyy siihen, että tutkielmassa analysoidaan pääosin laadullisesti 300 vahvistettua edunvalvontavaltuutusta sekä niihin liittyvät edunvalvontavaltuutettujen vahvistamishakemukset. Tutkimusaineiston analyysissä kävi ilmi, että vahvistetuissa edunvalvontavaltuutuksissa ei aina käytetty hyväksi sitä potentiaalia, joka edunvalvontavaltuutukseen oikeudellisena instituutiona liittyy. Varsinkin valtuutetun edustusvallan määrittelyyn sekä esteettömien varavaltuutettujen nimeämiseen liittyi seikkoja, joihin edunvalvontavaltuutuksella voisi varautua entistä paremmin. Edunvalvontavaltuutuksen yksityisoikeudellisesta luonteesta johtuen sillä voitaisiin edunvalvontaan verrattuna vieläkin joustavammin varmistaa myös valtuuttajan läheisten tiedonsaantioikeudet sekä antaa muita valtuutettua sitovia määräyksiä asioiden hoitamisesta

Tutkielma tarkastelee säästöhenkivakuutuksen edunsaajamääräyksen ja testamentin välistä suhdetta. Edunsaajamääräyksiä koskevat säännökset ovat vakuutussopimuslain (VakSopL, 28.6.1994/543) 6 luvussa, ja testamentin laatimista ja tulkintaa koskevat perintökaaren (PK, 5.2.1965/40) 10-14 luvuissa. Kummallakin määrätään, miten jokin tietty omaisuuserä jakautuu perittävän kuoleman jälkeen, ja niiden perinteinen tarkoitus on ollut perittävän tahdon toteuttamisen lisäksi turvata läheisten toimeentulo. Säästöhenkivakuutuksen edunsaajamääräys ja testamentti ovat molemmat määräyksiä kuoleman varalta (mortis causa). Lisäksi niitä yhdistää yksipuolisuus. Koska ne ovat määrääjän yksipuolisia tahdonilmaisuja, niitä on ensisijaisesti tulkittava niin, että lopputuloksen voidaan olettaa vastaavan määräyksen antajan tahtoa. Vakuutussopimuslain esitöiden (HE 114/1993 vp) mukaan edunsaajamääräyksen tulkinnassa noudatetaan samoja periaatteita kuin testamentin tulkinnassa perintökaaren 11:1 mukaan. Tämän tutkielman pääkysymys on, millä tavoin testamentin ja edunsaajamääräyksen suhde käy ilmi. Päästäkseni pääkysymyksen äärelle, tutkin näiden määräysten omaleimaisia piirteitä. Tutkin myös sitä, mitkä muut oikeudelliset intressit on otettava huomioon edunsaajamääräystä tai testamenttia tehtäessä, ja miten ne vaikuttavat näihin määräyksiin. Tutkin testamenttiin ja henkivakuutukseen vaikuttuvia sivullissuhteita, ja tarkoitukseni on tätä kautta tuoda esiin testamentin ja edunsaajamääräyksen määräämisen rajat. Henkivakuutuksen edunsaajamääräyksen ongelmatilanteita voivat olla erityisesti PK 7:4 mukaiset ylisuuret henkivakuutusmaksut sekä PK 3:1 mukaisesti puolisonsa perinyt leski ja ensin kuolleen puolison toissijaiset perilliset. Ongelmatilanteita koskevaa oikeuskäytäntöä on niukasti, joten oikeuskäytännön lisäksi tuon tutkielmassani esiin lautakuntien (FINEn Vakuutuslautakunta ja Sijoituslautakunta) ratkaisusuosituksia tuomioistuimen ulkopuolisena riidanratkaisijana. Tutkimukseni tavoitteena on tarkastella myös syitä sääntelyn taustalla. Käyn läpi edunsaajamääräyksen ja testamentin tulkinnan ongelmatilanteita. Tutkin myös, millä tavoin testamentti voi vaikuttaa edunsaajamääräyksen tulkintaan. Lisäksi pyrin selvittämään, miten oikeustilaa tulisi selkeyttää nykyisestä. Aloitan tutkielmani perehtymällä taustoihin ja aiheen valintaan johdantoluvussa. Perehdyn testamenttiin tarkemmin luvussa kaksi, ja käyn läpi testamentin funktiota, muotovaatimuksia ja tulkintasääntöjä. Luvussa kolme keskityn säästöhenkivakuutukseen ja erilaisiin edunsaajamääräyksiin, eli VakSopL 50 §:n mukaisiin yleisiin edunsaajamääräyksiin sekä erityiseen, nimeltä mainittuun edunsaajamääräykseen. Luvussa neljä tarkastelen testamenttia ja säästöhenkivakuutuksen edunsaajamääräystä rinnakkain nostaen esiin niiden yhtäläisyyksiä ja eroja. Käyn läpi määräyksiin vaikuttavia sivullissuhteita ja toisaalta sitä, mitä kyseisillä määräyksillä on mahdollista määrätä. Luvussa viisi perehdyn tulkintaa koskeviin ongelmiin sekä oikeuskäytäntöön ja lautakuntien ratkaisusuosituksiin. Luvussa kuusi keskityn henkivakuutuskorvauksen verokohteluun. Tutkielmani päättyy luvun seitsemän johtopäätöksiin ja luvun kahdeksan loppusanoihin.

Perittävän rintaperillisellä on oikeus lakiosaan, joka suojaa perillisen perintöoikeutta perittävän tekemää testamenttia ja tiettyjä elinaikanaan tekemiä oikeustoimia vastaan. PK 7:3.3:n mukaan pesän varoihin on lisättävä perittävän antama sellainen lahja, jolla on ilmeisesti tarkoitettu suosia sen saajaa lakiosaan oikeutetun perillisen vahingoksi. Tutkielmassa keskitytään tähän PK 7:3.3:n mukaiseen suosiolahjaan. Tutkielmassa perehdytään suosiolahjasäännöksen säätämisprosessiin. Koska suosiolahjasäännöksen tarkoitus on vahvistaa lakiosaoikeutta, syvennytään myös lakiosaoikeuden taustoihin ja tarkoitukseen. Näin ollen tutkimuskohteena ovat suosiolahjasäännöksen taustalla olevat arvot ja periaatteet. Suosiolahjassa voidaan katsoa olevan kyse perittävän ja perillisen vastakkaisten oikeuksien välisestä jännitteestä ja tasapainosta, sillä perittävällä on oikeus tehdä omaisuuttaan koskevia oikeustoimia ja saada aikaan tietyt oikeusvaikutukset ja perillisellä on puolestaan oikeus periä tietty minimiosuus jäämistöstä perittävän tekemistä oikeustoimista huolimatta. Tutkielmassa selvitetään, mihin asti perittävällä on oikeus määrätä omaisuudestaan ja tehdä eläessään oikeustoimia sellaisin oikeusvaikutuksin kuin hän on tarkoittanut ja missä vaiheessa perillisen perintöoikeus menee tämän disponointivallan edelle. Suosiolahjassa on myös kyse perillisten välisestä tasajaosta ja yhdenvertaisesta kohtelusta. Lisäksi tutkielmassa käsitellään yksityiskohtaisesti suosiolahjasäännöksen tunnusmerkistöä ja sen tulkintaongelmia. Lopuksi arvioidaan suosiolahjasäännöksen tarpeellisuutta de lege ferenda, eli onko suosiolahjasäännös ylipäätään nyky-yhteiskunnassa tarpeellinen vai onko lainsäädännössä kenties muutostarpeita ja jos on, millaisia muutostarpeita. Tutkielma noudattaa kronologista järjestystä, jossa aluksi tehdään historiallinen katsaus lakiosajärjestelmän kehittymiseen, tarkastellaan voimassa olevaa oikeutta ja lopuksi on de lege ferenda -pohdintaa.

Tutkielmassa käsitellään testamentin mitättömyyttä eli ineksistenssiä. Ineksistenssi tarkoittaa testamenttioikeudessa puuttuvaa tahdonilmaisua. Testamenttiasiakirja on voitu laatia, mutta oikeustoimen muotoavaa tahtoa ei ole olemassa. Mitätön testamentti on tehoton, eikä se saa aikaan tarkoitettuja oikeusvaikutuksia. Testamentin ineksistenssi on testamenttioikeudellisesti tärkeä, sillä testamentin mitättömyydestä ei säädetä laissa ja eri mitättömyystilanteet ovat helposti sekoitettavissa perintökaaren 13 luvussa säädettyihin testamentin pätemättömyysperusteisiin. Tutkielmassa selvitetään lainopin avulla erilaisia testamentin mitättömyystilanteita ja -perusteita sekä pyritään systematisoimaan mitättömyys- ja pätemättömyysperusteiden eroavaisuuksia ja rajanvetoa. Aihetta lähestytään kolmen tutkimuskysymyksen kautta. Ensin selvitetään mitä testamentin mitättömyys on ja millaisia mitättömyysperusteita on olemassa. Lopuksi kartoitetaan mitättömyys- ja pätemättömyysperusteiden välistä suhdetta ja rajanvetoa. Johtopäätöksenä tutkielmassa onnistuttiin tunnistamaan mitättömyystilanteiksi testamentin väärentäminen, fyysinen pakko, vetoaminen suulliseen hätätilatestamenttiin, jota ei ole annettu, testamenttitahdonilmaisun keskeneräisyys ja täydellinen ymmärtämättömyys. Tutkielmassa esitetään ratkaisuvaihtoehtoja eri mitättömyys- ja pätemättömyysperusteiden välille. Samalla havaitaan testamentin mitättömyyttä koskevan oikeuskäytännön vähäisyys ja merkitys mitättömyyden ja pätemättömyyden rajapinnan selkeentymisessä.