Browsing by study line "Vero-oikeus"

Tutkielmassa käsitellään kryptoprotokollapohjaisten täysin virtuaalisten internetyritysten yhtiöoikeudellista luonnetta ja kansainvälistä verotusta voimassaolevien vero-oikeuden normien sekä erityisesti OECD:n BEPS-hankkeen yhteydessä 14.10.2020 julkaiseman digiyhtiöitä koskevan tuoreen nexus-sääntöehdotuksen pohjalta. Digitalisaatio tarjoaa yrityksille uusia tapoja harjoittaa liiketoimintaa. Internet mahdollistaa automaattisten palveluiden sekä tuotteiden myymisen asiakkaille ja data on noussut keskeiseen asemaan yritysten arvon luojana. Datan omistajuus on keskittynyt jättimäisille digiyhtiöille ja niiden vaikutus kaikkiin yhteiskunnan osa-alueisiin on kasvava. Kryptot ovat digitalisaation seuraava taso, jonka avulla toimijoiden taloudellista toimintaa voidaan järjestää uudella hajautetulla tavalla täysin virtuaalisesti. Niiden myötä digitaalisten palveluiden avulla luotu arvo voidaan jakaa tasapuolisemmin järjestelmään osallistuneiden tahojen kesken ja perinteinen omistajuuden tunne saadaan palautettua. Kryptot edustavat siis uutta yhtiöoikeudellista muotoa harjoittaa liiketoimintaa. Digitalisaatio on luonut haasteensa kansainväliselle vero-oikeudelle. Erityisen haastavaksi on muodostunut se, että voimassaolevat kansainväliset veronormit eivät riittävällä tavalla pysty tavoittamaan digitaalisen talouden perusteella syntynyttä arvonnousua rajat ylittävässä liiketoiminnassa. Tämä on väistämättä nostanut esiin sen kysymyksen, että miten valtioiden välinen oikeudenmukainen verotusoikeuksien jakautuminen voidaan toteuttaa digitalisoituneessa maailmassa, jossa kiinteitä toimipaikkoja ei välttämättä muodostu. Kryptoprotokollan avulla toteutettua liiketoimintaan luo entisestään painetta kansainvälisten vero-oikeuden normien muuttamiselle, sillä toiminta tapahtuu täysin verkossa ilman minkäänlaista fyysistä yhteyttä valtioihin. Näin ollen tulevaisuuden internetyritykset välttävät täysin fyysisten yhteyksien muodostumisen, mikä asettaa todellisen haasteen kansainvälisen vero-oikeuden periaatteeseen, jonka mukaan verotus tapahtuu siellä, missä arvo syntyy. Edellä mainituista lähtökohdista tutkimuksessa asetetaan kaksi tutkimuskysymystä, joiden perusteella pyritään ensinnäkin selvittämään, missä määrin nykyisten yhtiöoikeudelliset normit ja teoriat onnistuvat tavoittamaan kryptoprotokollan avulla harjoitettavan täysin virtuaalisen liiketoiminnan ja voidaanko tätä toimintaa pitää esimerkiksi elinkeinoverolain mukaisena liiketoimintana. Toisella tutkimuskysymyksellä havainnoidaan sitä, voidaanko nykyisten kansainvälisten vero-oikeuden normien avulla verottaa täysin verkossa toimivaa liiketoimintaa ja toisaalta selvitetään OECD:n ehdottaman uuden nexus-sääntöehdotuksen soveltumista internetyhtiön liiketulojen verottamiseen rajat ylittävissä tilanteissa. Toisaalta tutkimuksessa nostetaan esiin haasteita, joita täysin verkossa harjoitettu liiketoiminta voi aiheuttaa sekä yhtiöoikeudelle että kansainväliselle vero-oikeudelle, kun sijoittautumistarvetta mihinkään valtioon ei ole olemassa. Tutkielman näkökulma on lainopillinen, mutta molempien tutkimuskysymysten tarkastelu edellyttää myös de lege ferenda -tyyppistä sekä veropoliittista pohdintaa. Tutkielmassa päädytään lopputulokseen, jonka mukaan voimassaoleva yhtiöoikeudellinen sääntely ei kykene tunnistamaan kryptoprotokollan avulla organisoitua taloudellista toimintaa itsenäisen oikeushenkilön toiminnaksi, jonka perusteella niiden operointi tapahtuu täysin yhtiöoikeudellisen sääntelykehikon ulkopuolella. Tulos johtaa siihen, että myöskään kansainvälisen vero-oikeuden voimassaolevat normit tai ehdotettu uusi nexus-sääntö eivät sovellut niiden verottamiseen, vaikka ehdotettu uusi nexus-sääntö tarjoaa ainakin teoreettisen mahdollisuuden siihen. Tutkielmassa esitetään kuitenkin väite, että olemassa olevien kryptoprotokollalle perustuvien internetyhtiöiden toiminta on de facto verrattavissa modernien osakeyhtiöiden toimintaan, jolloin valtioiden veropoliittisessa intressissä tulisi olla myös niiden verottaminen. Mitä pidemmälle kryptoprotokollien avulla harjoitettu liiketoiminta kehittyy, on se etulyöntiasemassa moderneihin osakeyhtiöiden nähden, kun sen liiketulot ovat verottomia. Vero-oikeudessa vallitsevan neutraalisuuden periaatteen tai valtioiden veropohjan rapautumisen estämisen kannalta tätä ei voida pitää toivottuna tilanteena. Näin ollen kryptoprotokollia koskevaa sääntelyä tulisi edelleen kehittää ja teknologian potentiaali tulisi huomioida nykyistä kokonaisvaltaisemmin.

Kiinteistösijoitusten verokohtelua on pyritty selvittämään kartoittaen mahdollisuuksia tiivistää veropohjaa ulkomaisten kiinteistöomistusten fiskaalisen merkityksen kasvaessa. Selvitystä vaikeuttaa oikeustilan vallitseva keskeneräisyys johtuen sekä muutoksista lainsäädännössä että EU:n tuomioistuimen viimeaikaisesta oikeuskäytännöstä. EU:n pääomamarkkinoiden yhtenäistymiskehityksen myötä Suomen verotusoikeus ulkomaisiin kiinteistöomistuksiin riippuu siitä, vertautuuko ulkomainen toimija verovelvolliseen vai verovapaaseen suomalaiseen toimijaan. Vertailuarviointi nojaa oikeuskäytäntöön, sillä yhtiöoikeutta ei ole kansainvälisesti harmoninsoitu. Oikeustilassa voidaan erottaa kaksi keskeistä avoinna olevaa kokonaisuutta. Ensinnäkin sijoitusrahastojen verovapauden edellytyksistä säädetään vuodesta 2020 eteenpäin tuloverolaissa, mutta uudet verovapauden edellytykset eivät välttämättä täytä EU-oikeuden vaatimuksia, minkä seurauksena Helsingin hallinto-oikeus on pyytänyt TVL 20 a §:ssä säädetystä sopimusperusteisuuden vaatimuksesta ennakkoratkaisua EU:n tuomioistuimelta. Toiseksi avoinna on kysymys siitä, mihin oikeudelliseen muotoon ulkomaiset kiinteistösijoitusrakenteet tulisi luokitella silloin, kun Suomen oikeusjärjestelmä ei tunne ulkomaisen rahaston oikeudellista muotoa. EU:n tuomioistuin antoi hiljattain Suomea koskevan tapauksen C-480/19 E v. VOVA, jossa oli kyse luxemburgilaisen SICAV-rahaston vertautumisesta suomalaiseen sijoitusrahastoon. Kyse oli UCITS-direktiivin mukaisesta toimijasta, ja UCITS-rahastojen kannalta ratkaisu selkeytti oikeustilaa, mutta niin sanottujen non-UCITS-rahastojen osalta ratkaisu jätti jälkeensä useita avoimia kysymyksiä. SICAV-muotoinen rahasto on kansainvälisesti yleinen toimintamuoto, jota Suomen oikeusjärjestelmä ei tunnista. SICAV-rahasto voi useimmissa valtioissa sijoittaa myös kiinteistöihin, ja SICAV-rahaston kiinteistösijoitukset voivat suuntautua myös Suomeen. Tuloverolain uudistuksen jälkeen yhtiömuotoiset SICAV-rahastot suljettiin Suomessa pois verovapauden piiristä. Tutkielmassa analysoidaan kansainvälisesti käytettyjen kiinteistösijoitusrakenteiden oikeudellisia ja toiminnallisia ominaisuuksia verotus- ja oikeuskäytännön valossa pyrkien selvittämään päälinjoja, joiden perustella sijoitusrakenteita luokitellaan eri oikeudellisiksi muodoiksi. Lisäksi tutkielmassa analysoidaan sopimusperusteisuuden vaatimuksen EU-oikeudenmukaisuutta peilaten EU:n tuomioistuimen oikeuskäytäntöä Luxemburgilaisiin rahastoihin, jotka sijoittavat Suomessa sijaitseviin kiinteistöihin. Kysymyksen havainnollistamiseksi analysoidaan Luxemburgin yhtiö- ja rahastolainsäädännön mukaisia sijoitusrakenteita, sillä Luxemburgin yhtiöoikeus tunnistaa kaikki relevantit rahastotyypit, yhtiömuodot ja näiden variaatiot, eikä oikeusjärjestelmä tunnista erillistä REIT-doktriinia. Tutkielman metodologisena lähestymistapana on lainoppi ja pääasiallisena lähdemateriaalina käytetään EUT:n, KHO:n, hallinto-oikeuksien ja keskusverolautakunnan oikeuskäytäntöä sekä oikeuskirjallisuutta ja asiantuntija-artikkeleita.

Vuoden 2004 pääomaverotuksen uudistuksessa säädettiin EVL 6b §, joka sääntelee käyttöomaisuusosakkeen verovapaata luovutusta. Osakkeen verovapaa luovutus edellyttää muun muassa sitä, että osakkeet ovat omistettu yhtäjaksoisesti vähintään vuoden ajan ja omistusosuus on vähintään 10 prosenttia. Säännöksen soveltamiseen liittyy runsaasti rajanvetotilanteita, minkä vuoksi tematiikkaa on käsitelty laajasti eri oikeusasteissa. Vallitseva oikeustila pohjautuukin vahvasti nimenomaan oikeuskäytännön varaan, minkä takia se on keskeisessä osassa myös tätä tutkielmaa. Problematiikkaa on myös pohdittu lukuisissa oikeudellisissa teoksissa. Tämän tutkimuksen tavoitteena on systematisoida ja selkeyttää niitä edellytyksiä, jolloin käyttöomaisuuden määritelmän voidaan katsoa täyttyvän ja milloin käyttöomaisuusosakkeet ovat luovutettavissa verovapaasti. Lisäksi tässä tutkielmassa tarkastellaan vastaavia säännöksiin Ruotsin ja Alankomaiden oikeusjärjestyksessä ja peilataan niitä Suomen oikeustilaa vasten. Tutkielman tavoitteena ei ole esittää yhtä rautalankamallia, jonka perusteella osakkeet olisivat aina verovapaasti luovutettavissa, vaan ainoastaan erottaa niitä tekijöitä, joiden voidaan katsoa olevan merkityksellisiä arvioinnin kannalta. Tutkielma osoittaa, että Suomessa vallitseva oikeustila verovapauden saavuttamiselle on tiukka, eikä yhden kriteerin täyttäminen lähtökohtaisesti oikeuta verovapaata luovutusta. Lisäksi sääntely on kansainvälisesti katsottuna tiukempaa kuin muissa valtioissa.

Tämän tutkielman tavoitteena on analysoida digitaalitalouden ja digitaalisten yritysten soveltuvuutta kiinteän toimipaikan käsitteeseen. Yritystulojen verotusoikeuden jakautumisen kannalta keskeinen tekijä on kiinteän toimipaikan käsite, joka on vuosisadan ajan perustunut ajatukseen kiinteästä, fyysisestä yhteydestä maahan. Perinteisesti kansainvälisillä yrityksillä, jotka harjoittavat rajatylittäviä liiketoimia, on oltava jonkinlainen kiinteä fyysinen läsnäolo lähdevaltiossa, jotta verotusoikeus voidaan myöntää lähdevaltiolle. Digitaalisen aikakauden kuluttajakäyttäytyminen on kuitenkin muuttanut tapaa, jolla yritykset harjoittavat rajatylittävää kauppaa, minkä vuoksi liiketoiminnan harjoittaminen toisessa valtiossa on mahdollista ilman fyysistä läsnäoloa. Tässä tutkielmassa analysoidaan digitaalisia yrityksiä, niiden ainutlaatuisia liiketoimintamalleja ja nykyisiä sääntöjä, jotka koskevat kiinteän toimipaikan muodostumista. Kiinteän toimipaikan käsitteen soveltuvuutta arvioidaan digitaalisiin yrityksiin ja osoitetaan, että ainakin teoriassa nykyinen määritelmä voi kattaa digitaaliset yritykset, vaikkakin käytännössä harvoin näin tapahtuu. Tutkielmassa lisäksi esitetään kiinteän toimipaikan käsitteen määritelmään ehdotetut OECD:n ja EU:n muutosehdotukset, joilla pyritään helpottamaan kiinteän toimipaikan muodostumista digitaalisille yrityksille. Tutkielmassa analysoidaan OECD:n ja EU:n ratkaisuehdotuksia ja arvioidaan niiden mahdollista käytännön soveltuvuutta sekä EU:n ratkaisuehdotuksen mahdollisia vaikutuksia jäsenvaltioihin.

Konserniavustus on tulosvaikutteista varojen siirtoa konserniyritysten välillä. Konserniavustus voi olla osakeyhtiön vähemmistöosakkeenomistajan oikeuksia loukkaavaa varojen käyttöä, jonka välttämiseksi konserniavustuksen eräänä edellytyksenä on omistusosuusvaatimus. Lain konserniavustuksesta verotuksessa (1986/825) mukainen omistusosuusvaatimus perustuu vuoden 1978 mukaisen osakeyhtiölain nimellisarvojärjestelmään, jossa osakkeella on yhtiöjärjestyksessä määrätty nimellisarvo. Nimellisarvojärjestelmästä on sittemmin luovuttu Suomen yhtiöoikeudessa, mutta konserniavustuslakia ei ole tältä osin päivitetty. Nimellisarvoisen pääomajärjestelmän lisäksi konserniavustuslaki olettaa, että osakeyhtiöllä on osakepääoma. Osakeyhtiölain uudistuksen (L 184/2019) myötä osakeyhtiön pääomavaatimus kuitenkin poistettiin, mutta konserniavustuslakia ei tältäkään osin päivitetty. Osakeyhtiölain uudistusten seurauksena omistusosuuden laskeminen ei ole enää mahdollista täysin lain sanamuodon mukaisesti, vaan tilannetta joudutaan arvioimaan lain tarkoituksen sekä omistusosuusvaatimuksen perusteluiden valossa. Laskutapa on vakiintunut verotuskäytännössä epätyydyttävästi ottaen huomioon lainsäätäjän tarkoituksen suojata vähemmistöosakkeenomistajaa. Lainsäätäjä perustelee konserniavustuksen omistusosuusvaatimusta vähemmistöosakkeenomistajan suojalla. Konserniavustuksen vero-oikeudellinen arviointi ei yksin riitä arvioimaan konserniavustuksen hyväksyttävyyttä vähemmistöosakkeenomistajan suojan kannalta. Vähemmistöosakkeenomistajan suoja ja siihen liittyvä osakeyhtiön laillinen varojenjako ovat yhtiöoikeudellisen doktriinin piirissä, joten suojan toteutumista konserniavustustilanteissa tulee arvioida myös osakeyhtiölain säännösten mukaan. Tämän tutkielman aiheena on konserniavustuslain omistusosuusvaatimus ja vähemmistöosakkeenomistajan suoja. Omistusosuusvaatimuksen osalta tutkimus keskittyy konserniavustuslain omistusosuusvaatimuksen ja osakeyhtiölain nimellisarvottoman pääomajärjestelmän väliseen ristiriitaan ja sen aiheuttamaan oikeustilaan, jossa vakiintunut tulkinta ei riittävästi vastaa lainsäätäjän tarkoitusta suojata vähemmistöosakkeenomistajaa. Konserniavustuslain omistusosuusvaatimus ei yksin riitä kattavan suojan perustaksi, mutta sitä täydentää osakeyhtiölain vähemmistönsuojasäännökset. Tutkimuksessa pohditaan omistusosuusvaatimuksen riittävyyttä vähemmistöosakkeenomistajan suojan näkökulmasta, ja suojan todellinen taso selvitetään tutkimalla osakeyhtiölaista johtuvia edellytyksiä konserniavustuksen antamiselle osakeyhtiössä, jossa on vähemmistöomistusta. Tutkielmassa päädytään siihen, että konserniavustuksen omistusosuusvaatimusta olisi syytä päivittää. Nykyinen oikeustila ei kuitenkaan käytännössä vaaranna vähemmistöosakkeenomistajan suojaa, sillä vähemmistöosakkeenomistajaa suojaa omistusosuusvaatimuksen lisäksi osakeyhtiölain kattavat vähemmistönsuojasäännöt. Konserniavustus täyttää lähtökohtaisesti osakeyhtiölain mukaisen vähemmistöosakkeenomistajan suojan vaatimuksen silloin, kun konserniavustukselle on liiketaloudellinen peruste. Konserniavustuslain mukaan konserniavustus on kuitenkin vastikkeetonta varojen siirtoa, eikä sillä tule olla liiketaloudellista perustetta. Tämä seikka muodostaa konserniavustuslain ja osakeyhtiölain välisen yhteensovittamisongelman ytimen. Myös liiketaloudellisesti perusteltu konserniavustus saattaa muodostua vähemmistöosakkeenomistajaa loukkaavaksi esimerkiksi silloin, kun kyse on vähemmistöosakkeenomistajan näännyttämisestä. Kompensoivan osingon maksaminen voi tehdä liiketaloudellisesti perustelemattomasta konserniavustuksesta sallittua varojenjakoa vähemmistöosakkeenomistajan suojan näkökulmasta. Oikeuskäytännön mukaan konserniavustuksen yhtiöoikeudellinen hyväksyttävyys vaatii tapauskohtaista harkintaa, jossa otetaan huomioon varojen siirron liiketaloudelliset perusteet sekä vähemmistöosakkeenomistajien oikeudet.

Tutkielman kohteena ovat verolainsäädäntöön sisältyvät konserniyhteyden ja etuyhteyden määritelmät sekä määritelmän valinta uutta verolainsäädäntöä valmisteltaessa. Erillisyhtiöperiaatteella on perustavanlaatuinen merkitys Suomen verolainsäädännössä, mutta EU-lainsäädännön, kuten veronkiertodirektiivin ja minimiverolain toimeenpanon myötä konserniin kuuluminen tai etuyhteyden muodostuminen vaikuttaa yhä enemmän yhtiön verotukseen. Erillisyhtiöperiaatteesta on perinteisesti poikettu konserninsisäisen tappiontasauksen perusteella, mutta nykyisin se kyseenalaistetaan myös konserninsisäisen aggressiivisen verosuunnittelun torjunnan yhteydessä. Verolainsäädäntö sisältää useita eri konserni- ja etuyhteysmääritelmiä. Samassa laissa tai jopa samassa säännöksessä voi olla useita eri määritelmiä, mikä monimutkaistaa verotusta. Sääntelyn yksinkertaistamiseksi verolainsäädännössä voitaisiin viitata ensisijaisesti liikekirjanpidollisen konsernin määritelmään tai VML 31 §:n 4 momentin etuyhteysmääritelmään. Tutkielmassa tarkastelluissa säädösvalmisteluhankkeissa konserni tai etuyhteys määriteltiin asianmukaisesti lakitekstin tasolla. Määritelmävalinnan perustelut jäivät kuitenkin suppeiksi tai olemattomiksi. Lausuntopalautteella oli monessa säädösvalmisteluhankkeessa vaikutusta määritelmän muotoiluun tai jopa valintaan. Monessa lausunnossa otettiin myös kantaa konsernikohtaisen sääntelyn tarpeeseen.

Verohallinnon toimivaltaan kuuluvat verotus- ja veronkantomenettelyt sekä muutoksenhaku- ja seuraamusjärjestelmät on uudistettu laajalla uudistushankkeella vuosien 2017–2021 aikana. Uudistushankkeen ensimmäisessä vaiheessa säädettiin laki oma-aloitteisten verojen verotusmenettelystä (768/2017), johon koottiin oma-aloitteisia veroja koskevat verotusmenettely- ja muutoksenhakusäännökset. Samalla seuraamusjärjestelmä – mukaan lukien veronkorotukset – uudistettiin. Uudistushankkeen seuraavissa vaiheissa myös muiden Verohallinnon kantamien verojen seuraamusjärjestelmät on uudistettu. Veronkorotus on hallinnollinen seuraamusmaksu verovelvollisen ilmoittamisvelvollisuuden laiminlyönnistä. Veronkorotuksella kannustetaan verovelvollisia antamaan oikean sisältöinen veroilmoitus. Verolainsäädäntö asettaa verovelvolliselle laajan ilmoittamisvelvollisuuden. Arvonlisävero on oma-aloitteinen vero, joka verovelvollisen tulee itse laskea, ilmoittaa ja maksaa verokausittain. Mikäli verovelvollinen havaitsee antamissaan veroilmoituksissa puutteita tai virheitä, tulee puutteet ja/tai virheet korjata oma-aloitteisesti antamalla verokaudelle oikaisuilmoitus. Verovelvolliselle on asetettu myös laaja velvollisuus antaa lisätietoja ja selvityksiä Verohallinnon pyynnöstä. Tällaisia pyyntöjä tehdään tyypillisesti veroilmoituksen antamisen jälkeen verovalvonnan yhteydessä. Uudet veronkorotussäännökset on tehty kaavamaisiksi ja vähemmän viranomaisharkintaa vaativiksi. Veronkorotuksissa on siirrytty subjektiivisesta moitearviosta objektiiviseen arviointiin, jossa veronkorotuksen määräämisen perusteena on yksinkertaistetusti puute tai virhe veroilmoituksella. Veronkorotuksen suuruus on porrastettu siten, että lähtökohtaisesti veronkorotus määrätään ns. perustason mukaisena (10 %), mutta veronkorotuksen tasoa voidaan tapauskohtaisesti korottaa tai alentaa, mikäli lakisääteiset edellytykset täyttyvät. Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on tutkia uusia veronkorotussäännöksiä. Erityisesti sitä, millä edellytyksillä Verohallinto voi määrätä veronkorotuksen korotettuna eli perustasoa suurempana sekä sitä, vaikuttaako verovelvollisen toiminta tai toimimattomuus veroilmoituksen antamisen jälkeen veronkorotuksen tasoon. Veronkorotuksen määrääminen korotettuna soveltuu lähinnä vakavimpiin ja/tai toistuviin ilmoittamisvelvollisuuden laiminlyönteihin. Vaikka verolainsäädäntö asettaa verovelvolliselle laajan selvitys- ja lisätietojen antovelvollisuuden, Verohallinto ei käytännössä voi rangaista verovelvollista korkeamman veronkorotuksen muodossa esimerkiksi veroilmoituksen antamisen jälkeen annettujen harhaanjohtavien tietojen johdosta. Veronkorotus määrätään, koska veroilmoitus on tietosisällöltään puutteellinen ja/tai virheellinen.

Valmisteverot ovat erityisiä kulutusveroja. Toisin kuin yleisiä kulutusveroja, eli esimerkiksi arvonlisäveroa, erityisiä kulutusveroja kannetaan ainoastaan tiettyjen, erikseen määriteltyjen tavaroiden kulutuksesta. Muita erityisiä kulutusveroja ovat esimerkiksi autovero ja vakuutusmaksuvero. Suomessa nykyään valmisteveron alaisia tavaroita ovat nestemäiset polttoaineet, sähkö ja eräät muut polttoaineet, alkoholi ja alkoholijuomat, tupakkatuotteet, virvoitusjuomat, juomapakkaukset, jätteet sekä kaivosmineraalit. Nykyisen valmisteverotusdirektiivin edeltäjillä on 1990-luvun alkupuoliskolla luotu yhteinen valmisteverotusjärjestelmä EU:n alueelle, minkä lisäksi tietyille tuotteille on direktiivein säädetty vähimmäisverotasot. Näiden niin kutsuttujen harmonisoitujen valmisteverojen alaisia tavaroita ovat energiatuotteet, alkoholi ja alkoholijuomat sekä tupakkatuotteet. Näiden lisäksi EU:n jäsenvaltioilla on oikeus kantaa valmisteveroa myös muista tuotteista, kunhan tällaiset verot eivät häiritse sisämarkkinoiden toimintaa. Valmisteverotuksessa vero-objekti, eli se asiantila, johon verotus kohdistuu, on ajallisesti erotettu siitä ajanhetkestä, jolloin valmisteverosaatava syntyy, tai toisin sanoen, tulee täytäntöönpanokelpoiseksi. Tämä on käytännössä toteutettu valmisteverotusdirektiivissä niin sanotulla väliaikaisen verottomuuden järjestelmällä, jossa toimiessaan tietyt luvan saaneet elinkeinonharjoittajat voivat muun muassa valmistaa, jalostaa, varastoida ja siirtää valmisteveron alaisia tuotteita väliaikaisesti valmisteverottomina. Kun valmisteverotuksessa vero-objekti itsessään on valmisteveron alaisen tuotteen valmistus tai tuonti EU:n alueelle, valmisteverosaatava syntyy lähtökohtaisesti silloin, kun tuote luovutetaan kulutukseen, eli käytännössä poistuu väliaikaisen verottomuuden järjestelmästä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan sitä, mikä merkityssisältö käsitteellä ”kulutukseen luovuttaminen” on ja millaisia poikkeuksia siihen sisältyy. Lisäksi tarkastellaan niin kutsuttua hävikkiä, ja sitä, milloin hävikki ei muodosta kulutukseen luovutusta, jolloin hävikkiä voidaan pitää verottomana. Koska valmistevero-oikeudellinen tutkimus on erityisesti Suomessa ollut suhteellisen vähäistä, on keskeisenä lähdeaineistona Euroopan unionin tuomioistuimen aihetta koskeva oikeuskäytäntö, josta voidaan havaita, että olennainen kulutukseen luovutuksen elementti muodostuu siitä, voidaanko tuote tosiasiallisesti luovuttaa kulutettavaksi. Lisäksi erinäisissä hävikkiä synnyttävissä tilanteissa tulee arvioida verovelvollisen oman toiminnan vaikutusta ja sitä, olisiko hävikin syntyminen ollut kohtuullisin toimenpitein estettävissä.

Euroopan komissio antoi 22.12.2021 direktiiviehdotuksen kuoriyhtiöiden verotustarkoituksiin tapahtuvan väärinkäytön estämiseksi. Direktiivillä pyritään torjumaan sisämarkkinoiden toimintaan vaikuttavia veronkiertoon ja verovilppiin liittyviä käytäntöjä estämällä kuoriyhtiöiden keinotekoista käyttämistä verotuksellisten etujen saamiseksi. Kuoriyhtiödirektiivillä luodaan välineet niiden yhtiöiden tunnistamiseksi, jotka eivät tosiasiassa harjoita mitään taloudellista toimintaa, mutta joilla mahdollistetaan veroetujen siirtyminen yritysten todellisille omistajille, edunsaajille tai konsernille, johon yritykset kuuluvat. Kuoriyhtiödirektiivin kohteena ovat erityisesti Alankomaihin, Luxemburgiin ja Irlantiin sijoitetut holdingyhtiöt, joiden avulla pyritään saamaan verosopimusten ja direktiivien mahdollistamia veroetuja. Siitä huolimatta direktiivillä on vaikutuksia myös suomalaisiin holdingyhtiöihin. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, millä tavoin kuoriyhtiödirektiivi vaikuttaa suomalaisiin holdingyhtiöihin ja mitä asioita suomalaisten yhtiöiden on otettava huomioon direktiivin seurauksena. Lisäksi pohditaan kuoriyhtiödirektiviin tarpeellisuutta osana veronkierron vastaista sääntelyä. Kuoriyhtiödirektiivi aiheuttaa suomalaisille yrityksille lisää hallinnollista taakkaa muun muassa sen nykyisistä menettelyistä poikkeavalla raportointivelvollisuudellaan. Jokaisen yhtiön on vähintäänkin arvioitava, kuuluvatko ne direktiivin mukaisen raportointivelvollisuuden piiriin. Direktiiviehdotusta on moitittu muun muassa siitä, että se vaikeuttaa jo ennestään monimutkaista veronkierron vastaista sääntelykokonaisuutta ja siitä, että uutta sääntelyä luodaan ennen kuin aikaisempien verouudistusten tehoa on pystytty kunnolla todentamaan. Kuoriyhtiödirektiivin tarpeellisuutta ei ole pystytty perustelemaan, sillä väliyhteisölainsäädäntö ja tuleva globaali minimiverotus toteuttavat samaa tehtävää.

Pääomien vapaan liikkuvuuden rajoitukset ovat kiellettyjä SEUT 63 artiklan nojalla. Pääomien vapaan liikkuvuuden mahdollisen rajoituksen arvioinnissa on olennaista se, ovatko kotimaiset ja rajat ylittävät tilanteet keskenään objektiivisesti arvioituna vertailukelpoisia. Tutkielmassa tarkastellaan lähdeveron perimistä suomalaisilta julkisilta eläkelaitoksilta Ruotsissa pääomien vapaan liikkuvuuden kontekstissa. Tutkielma perustuu ennakkoratkaisupyyntöön, jonka Ruotsin Högsta förvaltningsdomstolen on jättänyt EU-tuomioistuimelle. Tarkastelun keskiössä on Suomen ja Ruotsin eläkejärjestelmät sekä erityisesti niiden sisällä toimivat julkiset eläkelaitokset ja -rahastot eli yhtäältä esimerkiksi Keva ja Landskapet Ålands Pensionsfond Suomessa ja toisaalta AP-rahastot Ruotsissa. Tutkielmassa vastataan ensinnäkin siihen, voidaanko suomalaiset julkiset eläkelaitokset katsoa objektiivisesti vertailukelpoisiksi ruotsalaisten yleisten eläkerahastojen kanssa ja millä perusteilla. Kysymykseen vastataan EUT:n oikeuskäytäntöä sekä Ruotsin verolainsäädäntöä ja sen esitöitä tutkimalla. Ruotsin verolakien esitöillä on kysymyksenasettelun kannalta merkitystä, sillä objektiivisen vertailukelpoisuuden arvioinnissa olennaista on oikeuskäytännössä omaksutun kannan mukaan kyseessä olevan kansallisen säännöksen päämäärä ja tavoite. Tutkielman toisena tutkimuskysymyksenä vastataan siihen, muodostaako lähdeveron periminen suomalaisilta julkisilta eläkelaitoksilta SEUT 63 artiklassa kielletyn pääomien vapaan liikkuvuuden rajoituksen. Tutkielman johtopäätöksenä voidaan todeta, että suomalaiset julkiset eläkelaitokset vastaavat toiminnaltaan ruotsalaisia yleisiä eläkerahastoja eli ns. AP-rahastoja. Niiden tilanteet ovat näin ollen objektiivisesti rinnasteisia. Toiminnan päämäärän vastaavuuden on aiemmin ratkaisussa C-342/10 katsottu tarkoittavan sitä, että tilanteet ovat keskenään objektiivisesti vertailukelpoisia. Lähdeveron perimisen voi katsoa muodostavan pääomien vapaan liikkuvuuden kielletyn rajoituksen, sillä Ruotsi ei ole esittänyt tapauksessa sellaista yleistä etua koskevaa pakottavaa syytä, joka oikeuttaisi rajoituksen.