Browsing by Title

Tutkielmassa käsitellään Suomen ja Sveitsin välistä finanssitilitietojen automaattista vaihtoa ja siihen liittyviä finanssilaitosten velvoitteita. Vuonna 2014 OECD:n, G20-maiden ja EU:n yhteistyön tuloksena luotiin Common Reporting Standard (CRS), jonka perusteella valtiot tulevat vaihtamaan automaattisesti finanssitilitietoja keskenään. CRS:n tavoitteena on estää veronkiertoa ja varmistaa veropohjaa. CRS:n velvoitteisiin on sitoutunut 26.7.2016 mennessä 101 lainkäyttöaluetta. Automaattisessa tietojenvaihdossa tietoa kerätään nimenomaisesti tietojen vaihtamista varten ja tiedot ilmoitetaan järjestelmällisesti toiselle valtiolle ilman, että tietoja tarvitsee erikseen pyytää. Automaattinen tietojenvaihto on tehokkain tapa ehkäistä veronkiertoa. Kyseessä on valtava mullistus finanssialalla, joka tulee vaikuttamaan merkittävästi finanssialan toimintaan ja tilinhaltijoiden käyttäytymiseen. EU-valtiot ja Sveitsi tekivät sopimuksen finanssitilitietojen automaattisesta vaihdosta 27.5.2015. Suomi ja Sveitsi vaihtavat sopimuksen perusteella vuosittain automaattisesti tietoja liittyen verovelvollisten finanssitileihin. Vaihdettavia tietoja ovat muun muassa tiedot tilinhaltijasta, tiedot raportoitavan tilin saldosta tai arvosta, tiedot tilille maksetuista koroista ja muista hyvityksistä sekä tiedot raportoivasta finanssilaitoksesta. CRS sisältää yksityiskohtaiset ohjeet finanssilaitoksille niiden tunnistamis- ja raportointivelvollisuuksien täyttämiseksi. Suomi vaihtaa finanssitilitietoja ensimmäisen kerran vuonna 2017 vuoden 2016 finanssitilitiedoista. Sveitsi vaihtaa tietoja ensimmäisen kerran vuonna 2018 vuoden 2017 finanssitilitiedoista. Tutkimuksessa havaittiin, että CRS:n tavoite veronkierron estämisessä ja veropohjan varmistamisessa Suomen ja Sveitsin välillä tulee toteutumaan. CRS:n kattavuuden ansiosta veronkiertäminen tulee olemaan jatkossa erittäin hankalaa. CRS tulee vaikuttamaan koko finanssialaan. Aikaisemmin finanssilaitokset saattoivat saada epätervettä kilpailuetua tietojen salaamisella. Luonnolliset henkilöt saattoivat helposti siirtää pääomaa tällaisiin finanssilaitoksiin ja laiminlyödä tällaisten varojen ja niiden tuottojen ilmoittamisen Verohallinnolle. Yritykset ovat harjoittaneet agressiivista verosuunnittelua välttäen veronmaksun joko kokonaan tai osittain. CRS:n myötä tietojen ilmoittamisesta tulee edullisin ratkaisu niin finanssilaitoksille kuin niiden tilinhaltijoillekin. Yhteistyö Verohallinnon kanssa tulee jatkossa olemaan kaikkien osapuolien kannalta kannattavin ratkaisu. Lisäksi finanssialalla kilpaillaan jatkossa terveillä kilpailutekijöillä, mikä mahdollistaa verojärjestelmän tehokkaimman toimimisen. Vaikka tutkimuksella osoitettiin CRS:n toimivuus ja tehokkuus, CRS sisältää kuitenkin tiettyjä epäkohtia. Yhdysvalloissa säädettiin FATCA-laki, jolla velvoitettiin ulkomaalaiset finanssilaitokset finanssitilitietojen automaattiseen vaihtoon sanktion uhalla. CRS on rakentunut FATCAn pohjalta ja se on puhtaasti kansainvälinen malli. Yhdysvallat soveltaa CRS:n sijasta kutenkin FATCAa. Kahden mallin ylläpitäminen on turhaa ja raskasta. Siitä koituu finanssilaitoksille ylimääräistä työtä, eikä CRS:n tavoite kansainvälisenä standardina täysin toteudu Yhdysvaltojen jäädessä sen ulkopuolelle. Lisäksi Suomi ja Sveitsi vaihtavat paljon sellaisia tietoja keskenään, joilla ei ole veronmääräytymisen kannalta merkitystä. Vaihdettaviin tietoihin kuuluu esimerkiksi vanhentuneita tietoja sekä tietoja, joiden perusteella veroa ei määrätä. Tästä seuraa ylimääräistä ja turhaa työtä. CRS:n keinot ovat paikoin ylimitoitettuja tavoitteiden saavuttamiseksi. Tutkimuksessa löydettiin aukkoja finanssilaitosten tunnistus- ja raportointivelvoitteissa. Finanssitilien määritelmän ulkopuolelle ja siten raportoinnin ulkopuolelle jäävät esimerkiksi kiinteänomaisuuden tuotot ja sijoitukset arvometalleihin sekä muihin arvoesineisiin. Tietyissä tilanteissa yksikön kontrolloivia henkilöitä ei raportoida Verohallinnolle. Yhdyvaltojen ulkopuolelle jäämisestä seuraa myös tiettyjä vajeita raportoitavissa tiedoissa, sillä Yhdysvallat ei osallistu automaattiseen tietojenvaihtoon yhtä kattavasti kuin muut valtiot. Lisäksi tilinhaltijalle jää mahdollisuus välttyä raportoinnilta erilaisten toimenpiteiden avulla, joilla esimerkiksi vaikutetaan aiempien tilien saldoihin ja arvoihin. Lisäksi on ilmeistä, että tietosuojatakeet eivät täysin toteudu Sveitsin ja Suomen välisessä tietojenvaihdossa.

Verohallinto tekee vuosittain yli 15 miljoonaa verotusta koskevaa päätöstä. Näistä päätöksistä valtaosa tehdään automaattisesti ilman ihmisten osallistumista päätöksentekoon. Vuonna 2019 eduskunnan apulaisoikeusasiamies antoi päätöksen, jonka mukaan Verohallinnon automatisoitu päätöksenteko ei täytä perustuslain vaatimuksia. Päätöksen jälkeen Suomessa on ryhdytty lainsäädäntöhankkeisiin, joilla pyritään turvaamaan Verohallinnon toiminnan edellytykset perustuslain edellytykset täyttäen. Tämä tutkielma esittää kattavan kuvan viranomaisten harjoittamaan automaattiseen päätöksentekoon vaikuttavasta moninaisesta ja monimutkaisesta sääntelykokonaisuudesta, Verohallinnon automaattisen päätöksenteon hyödyntämiseen liittyvistä oikeudellisista ongelmista sekä uudesta suomalaisesta sääntelystä, jolla pyritään korjaamaan automaattisen päätöksenteon ongelmakohtia. Tutkielmassa käsitellään Verohallinnon automaattiseen päätöksentekoon välillisesti vaikuttavaa sääntelyä ihmis- ja perusoikeuksien, julkisen vallan ja hyvän hallinnon, tietosuojan sekä verotusmenettelyn kannalta. Taustasääntelyä ja verotuksen aineellista sääntelyä peilataan Verohallinnon käytännössä harjoittamaan automaattiseen päätöksentekoon ja siinä havaittuihin oikeudellisiin puutteisiin. Puutteet liittyvät erityisesti hallinnon lakisidonnaisuuteen, virkavastuun toteutumiseen, hyvän hallinnon ja oikeusturvan toteutumiseen sekä tietosuojaan. Tutkielma esittelee uuden automaattista päätöksentekoa koskevan lainsäädännön ja arvioi korjaako lainsäädäntö aiemmat puutteet. Johtopäätöksenä uuden sääntelyn arvioidaan korjaavan enimmän osan toimintaan liittyneistä puutteista mutta esiin nostetaan myös mahdollisia aukkoja uudessa sääntelyssä, joiden osalta Verohallinnon automaattisen päätöksenteon lainmukaisuutta voidaan joutua arvioimaan vielä uudemman kerran.

The purpose of this study is to research legal challenges and solutions for data sharing with autonomous ships. Autonomous ships store and share a significant amount of data, and data sharing occurs between various parties with autonomous ships. The aim of this study is to analyze and examine the legal challenges and solutions related to different types of data sharing activities in autonomous shipping, as well as to research the general legality of autonomous ships. The first part of this study is to study how well autonomous ships fit into the existing legislative framework. The existing legislative framework is mainly based on IMO conventions, and the purpose of this study is to research those conventions from the perspective of autonomous ships. Based on this research, amendments are proposed when necessary to better support the legality and development of autonomous ships. In addition to the IMO conventions, other relevant sources, such as guidelines on MASS trials, are examined to highlight guidance on the development of autonomous ships. The legal analysis on IMO conventions and other sources shows that as the level of autonomy of a ship increases, the more challenging the ship is for the legal framework. Several conventions directly mention the need for a master and crew to be physically present on board, and various watchkeeping duties are required to be performed by human senses. Regarding the use of human senses, a legal argument can be made to accept technological means as long as they are at least equally functional than human senses. For remotely controlled ships, a legal question is whether a master and crew can operate from the SCC and how well this satisfies the requirement to operate on board. Recommended action is to amend those IMO conventions that require physical human presence and decision-making to accept the lack of manned crew and the presence of autonomous decision-making. However, technical requirements are recommended to be included in the legal amendments to the conventions to ensure a high level of safety and functionality. The second part of the thesis examines legal challenges and solutions for data sharing with autonomous ships. First, a factual assessment of data sharing principles with autonomous ships are described and discussed, and afterwards a legal analysis is conducted. The legal analysis on data sharing and autonomous ships examines what kind of legal challenges exist with data sharing and autonomous ships and how to solve them by legal solutions. Cyber security is a key challenge with autonomous ships, and its role in data sharing is analyzed and requirements to have robust cyber security systems are recommended. For operational data sharing, the issue of ensuring a functional data flow is necessary. Autonomous ships should be legally required to have strong data sharing and connectivity capabilities in order to comply with requirements to share information. Also, this requirement is to achieve as safe and functional navigation as possible. The role of ship-to-ship and ship-to-port data sharing are examined, and legal requirements should facilitate their maximal utilization. At the end of this study, a contractual framework is applied by using the Sitra Rulebook on data sharing in order to illustrate how contractual means can support data sharing with autonomous ships.

Yksi digitaalisen vallankumouksen seurauksena syntyneistä moderneista markkinointikeinoista on hakukoneiden tarjoama avainsanamainonta. Siinä hakukone myy mainostajille hakusanoja siten, että luonnollisten hakutulosten rinnalle ilmestyy mainostajan mainos internetin käyttäjän suorittaessa haun mainostajan valitsemalla avainsanalla. Oikeudellisesta näkökulmasta avainsanamainonta ei kuitenkaan ole täysin ongelmatonta. Erityisesti tavaramerkkioikeudellisia kysymyksiä herää silloin, kun käyttäjä syöttää tavaramerkkiä vastaavan sanan hakukoneeseen ja tulosten joukkoon ilmestyy merkin haltijan kilpailijoiden mainoksia. Tutkielmassa tutkitaan toisen tavaramerkin käyttämistä hakukoneiden avainsanamainonnassa Yhdysvalloissa ja EU:ssa. Tutkielma vastaa kysymykseen siitä, onko hakukoneen katsottu loukkaavan tavaramerkkejä niiden salliessa mainostajien käyttää toisten tavaramerkkejä mainoslinkkiensä avainsanoina ilman merkin haltijoiden suostumusta. Aihetta lähestytään oikeusvertailevalla otteella tarkastellen tutkimuskysymystä erityisesti oikeuskäytännön valossa. Tutkielman pyrkimyksenä on selvittää vertailukohteiden voimassaolevan oikeuden sisältö tutkimuskysymyksen tiimoilta. Työssä tutkitaan EU:n osalta tavaramerkkidirektiivin 5 artiklan 1 kohdan a ja b alakohtaa ja näihin liittyvää tutkimuskysymyksen kannalta merkityksellistä oikeuskäytäntöä. Yhdysvaltojen osalta keskitytään Lanham Act 1114(1)(a–b) sekä 1127 pykäliin antaen erityistä painoarvoa niitä soveltavalle oikeuskäytännölle. Aiheen tiimoilta on saatavilla runsaasti oikeuskäytäntöä Yhdysvalloissa, vaikka ratkaisujen lopputulemat vaihtelevat runsaasti. Myös EU-tuomioistuin on myös antanut avainsanamainonnasta ennakkoratkaisuja. Tavaramerkkioikeuden peruslinjanvedot ovat samankaltaiset Yhdysvalloissa sekä EU:ssa. Lanham Actin sekä tavaramerkkidirektiivin asettamissa loukkausedellytyksissä on yhteisiä piirteitä, mutta niille annettava painoarvo on erilainen. Molemmissa edellytetään merkin käyttöä elinkeinotoiminnassa ja sekaannusvaaraa, tosin tavaramerkkidirektiivissä sekaannusvaara koskee periaatteessa ainoastaan 5 artiklan 1 kohdan b alakohtaa. Säännöksen a alakohdan identtisyystilanteissa sekaannusvaaran arviointia ei direktiivin mukaan tarvitse suorittaa. Yhdysvalloissa sekaannusvaara on loukkauksen kynnyskysymys, vaikka vaatimus merkin käyttämisestä tavaramerkkinä on osassa tuomiopiireistä vallannut sijaa. EU:ssa käyttöedellytys on sekaannusvaaraan nähden ensisijainen. EU:ssa tavaramerkkinä käyttämisen vaatimuksesta on vähitellen siirrytty kohti funktioperusteista linjaa, jossa myös muunlaisen kuin alkuperää osoittavan käytön voidaan katsoa olevan merkin loukkauksen perustana. Ratkaisulinjan vakiintuminen merkitsee tarkastelun painopisteen siirtymistä tavaramerkin käytön seurausten arviointiin. Myös Yhdysvalloissa käyttödoktriinin soveltaminen on vähentynyt ja merkin muunkinlaisen käytön on yleisesti katsottu riittävän. EU:ssa hakukoneen ei ole katsottu täyttävän merkin elinkeinotoiminnassa käyttämisen edellytystä, kun taas Yhdysvalloissa vaatimuksen on todettu täyttyvän hakukoneen myydessä toisten tavaramerkkejä mainosten avainsanoiksi. Sekä Yhdysvalloissa että EU:ssa sekaannusvaaran arvioinnin lähtökohtana on kuluttajien merkin käytöstä saama käsitys. Vaikka hakukoneen käyttäjien oletetaan tutkivan hakutulokset tarkasti, sekä EUT että yhdysvaltalaiset tuomioistuimet ovat katsoneet, että kuluttajat voivat erehtyä mainosten vuoksi tuotteiden alkuperästä. Yhdysvalloissa on kehitetty myös ns. ensivaikutelmaan perustuvan sekaannuksen doktriini. Se siirtää sekaannusarvion painopisteen hetkeen ennen ostohetkeä, sillä se ei edellytä, että sekaannusta esiintyisi enää ostohetkellä. Riittää, että sekaannus oli käsillä, kun kuluttaja on alun perin kiinnostunut tavarasta tai palvelusta. Doktriinia ei sovelleta kaikissa Yhdysvaltain tuomiopiireissä, ja se on saanut osakseen kritiikkiä. Vaikka doktriinia ei ole EU:ssa yleisesti tunnustettu, on siitä mahdollista löytää häivähdyksiä myös EUT:n sekä jäsenvaltioiden kansallisten tuomioistuinten ratkaisukäytännöstä. EUT ei ole suoraan ottanut kantaa siihen, onko mahdollisen sekaannusvaaran taustalla hakukoneen toiminta. Yhdysvalloissa sen sijaan hakukoneen toiminnan on katsottu voivan aiheuttaa sen käyttäjissä sekaannusvaaraa. Voidaan siis todeta, että Yhdysvalloissa on mahdollista, että hakukoneen katsotaan loukkaavan tavaramerkkejä toiminnallaan, kun taas EUT:n oikeuskäytännön valossa näin ei ole.

Aviovarallisuusjärjestelmämme perustuu puolisoiden varojen ja velkojen erillisyydelle sekä sopimusvapaudelle. Puolisoiden vapauteen sitoutua keskinäisin sopimuksin on kuitenkin avioliittolaissa rajoituksia koskien avioehtosopimusta. Sopimustyyppi on tiukan muotomääräinen ja sisällöltään rajoitettu. Lisäksi sen muuttaminen on mahdollista vain uudella sopimuksella, eikä siitä voi yksipuolisesti irtisanoutua. Avioehtosopimuksen rinnalla on jo lain säätämisestä asti hyväksytty täysin vapaamuotoinen puolisoiden osituksen varalle tekemä sopimus, osituksen esisopimus. Näiden kahden sopimustyypin välillä vallitsevaan sääntelyn ristiriitaan on esitetty erilaisia kannanottoja jo vuosikymmenien ajan. Lainsäätäjä ei kuitenkaan ole nähnyt aiheelliseksi puuttua asiaan. Avioehtosopimuksen muotoa koskevat tiukat määräykset muodostavat tutkielman ensimmäisen osan. Muotosäädökset on ripoteltu avioliittolakiin kahteen kohtaan. Sopimuksen tulee olla paitsi kirjallinen, allekirjoitettu ja päivätty, myös kahden esteettömän todistajan allekirjoittama. Lain vaietessa muotosäännösten noudattamisesta tarkemmin, on oikeuskäytännössä sekä alan kirjallisuudessa syntynyt ohjeet mm. todistajien yhtäaikaista läsnäoloa koskien. Muotoa koskevasta virheestä on laissa ankara seuraus, sillä koko sopimus voidaan julistaa pätemättömäksi, mikäli puoliso tai kolmas, johon sopimuksella on vaikutusta, vetoaa siihen. Koska avioehtosopimus laaditaan usein liiton alussa ja sen vaikutukset tulevat voimaan vasta liiton päättyessä, voi pätemättömyys olla piilevää vuosikymmenten ajan. Laissa täysin sääntelemätöntä osituksen esisopimusta ja sen kohtuullistamista sekä mm. pätemättömän avioehtosopimuksen huomioimista osituksen esisopimuksena olen käsitellyt tutkielman neljännessä osassa. Muotosäännösten noudattamisen lisäksi avioehtosopimuksen voimaantulo edellyttää rekisteröintiä maistraatissa. Rekisteröinti ei ole varsinainen muotosäännös, mutta ilman sitä sopimus ei tule voimaan, eikä kolmansia sitovaksi. Rekisteröinti saattaa aiheuttaa puolisoille harhakuvitelman sopimuksen pysyvyydestä. Avioehtoa ei nimittäin lainkaan virallisesti tutkita rekisteröinnin yhteydessä, joten selvänkin muotovirheen sisältävä sopimus saattaa päätyä rekisteriin, ellei rekisteriviranomainen oma-aloitteisesti huomauta siitä. Tästä johtuen puolisoille voi tulla yllätyksenä myöhemmin ositustilanteessa, että sopimusta rasittaa pätemättömyys. Rekisteröintiin ja sopimuksen muodosta johtuvaan pätemättömyyden aiheuttamaan problematiikkaan olen paneutunut tutkielman kolmannessa luvussa. Tutkielman viides luku käsittelee sitä, kuinka osituksessa tulee huomioida pätemättömäksi osoittautunut avioehtosopimus ja kuinka toisaalta osituksen esisopimus. Myös sopimusten käyttöarvo vuonna 1988 mahdolliseksi tulleessa osituksen sovittelussa on huomioitu. Osituksen sovittelusta säädettäessä kumottiin säännös osituksen esisopimuksen sovittelusta, joka jätti sen sovittelun puolestaan OikTL 36 §:n varaan. Tutkielmassa kulkee jatkuvasti rinnan näiden kahden sääntelyltään vastakkaisen, mutta tarkoitukseltaan toisiaan lähentelevän sopimustyypin vertailu höystettynä testamenttioikeudellisella pätemättömyyspohdinnalla. Oikeuskäytäntöä olen hyödyntänyt mahdollisuuksien mukaan kuvaamaan käytännön ongelmatapauksia. Tutkielman loppuun olen koonnut katsannon aviovarallisuusjärjestelmän nykyaikaisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta käsiteltyjä sopimustyyppejä silmälläpitäen. Myös mm. oikeuskirjallisuudessa esille tulleet ehdotukset lainmuutokset olen koonnut loppukappaleeseen.

Avioehtosopimus on avioliittolain mukainen aviopuolisoiden välinen sopimus aviovarallisuussuhteista. Avioliitolain mukaan avioehtosopimus tulee tehdä kirjallisesti, päivätä ja allekirjoittaa. Lisäksi kahden esteettömän todistajan on todistettava allekirjoitukset. Muotovaatimukset täyttävä avioehto on vielä rekisteröitävä. Avioehdon sitovuus edellyttää kaikkien edellä esitettyjen vaatimusten täyttämistä. Avioliittolaissa ei aseteta rekisteröinnille muotovaatimusten täyttymistä koskevia edellytyksiä. Lainsäädännön puitteissa on siis mahdollista rekisteröidä muotovirheellinen avioehtosopimus. Rekisteröinti ei toisaalta korjaa avioehtosopimuksessa olevaa muotovirhettä, joten avioehtosopimusta voi jäädä rasittamaan puolisoiden kannalta yllättävä pätemättömyysriski. Tutkielmassa selvitetään, miten voitaisiin ehkäistä tällaista rekisteröinnin jälkeistä yllättävää muotovirheestä aiheutuvaa pätemättömyysriskiä ja avioehtosopimuksen tehottomuutta. Tarkastelukohteita on kolme: muotovaatimusten välttämättömyys, rekisteröinnin välttämättömyys sekä rekisteriviranomaisen mahdollisuudet reagoida muotovirheisiin. Muotovaatimusten osalta voidaan todeta, ettei niistä luopumista voida pitää hyvänä ratkaisuna edellä esitettyyn pätemättömyysriskin ongelmaan. Avioehtosopimuksen muotovaatimuksia voidaan pitää perusteltuina ottaen huomioon niillä tavoitellut päämäärät, sekä puolisoiden mahdollisuus käyttää myös muita sopimustyyppejä varallisuussuhteistansa sopimiseen. Rekisteröintivaatimuksen säilyttämisen puolesta eivät puhu yhtä painavat perusteet, mutta siitäkään kokonaan luopumista ei voitane pitää todennäköisenä. Oikeustieteessä vakiintuneena kantana on ollut, ettei rekisteriviranomaisella ole rekisteröinnin oikeudellisesta luonteesta ja lainsäädännöllisen tuen puutteesta johtuen velvollisuutta tutkia avioehtosopimuksia muotovirheiden varalta. Tutkielmassa selvitetään tällaisen tutkimisvelvollisuuden mahdollisuutta de lege ferenda. Johtopäätöksenä tältä osin on, että tutkimisvelvollisuuden laajuuteen liittyvän ongelman vuoksi tehokkaasti muotovirheitä ehkäisevän tutkimisvelvollisuuden säätäminen voisi osoittautua mahdottomaksi tehtäväksi nykyiset muotovaatimukset huomioiden. Osana tutkimusta on myös selvitetty, voisiko tutkimisvelvollisuus perustua jo voimassa oleviin hallinto-oikeudellisiin hyvän hallinnon perusteisiin. Vastauksen on oltava kieltävä. Yllättävää, muotovirheestä aiheutuvaa pätemättömyysriskiä vähentää kuitenkin tosiasiassa se seikka, että Digi- ja väestötietovirasto tutkii ilman varsinaista tutkimisvelvollisuuttakin avioehtosopimukset muotovirheiden varalta. DVV:n menettely poikkeaakin siitä oikeustieteessä vallinneesta oletuksesta, jonka mukaan muotovirheitä ei tutkita rekisteröinnin yhteydessä.

Helsingin käräjäoikeus antoi 22.3.2019 tuomion, jossa se velvoitti aviomiehen maksamaan entiselle vaimolleen pysyvää elatusapua kertakorvauksena 600.000 euroa. Käräjäoikeus sovelsi asiassa Yhdysvaltain Kalifornian osavaltion lakia. Suomessa elatusavun maksaminen avioliiton jälkeen on varsin poikkeuksellista, jolloin annettu ratkaisu herätti mielen-kiintoa laajemminkin Suomessa. Tuomiossa jouduttiin ottamaan kantaa moniin kansainvälisen yksityisoikeuden alaan kuuluviin merkittävimpiin kysymyksiin. Tutkielman pääkysymyksenä on lainvalintanormien selvittäminen avioliiton henkilökohtaisiin oikeusvaikutuksiin luetta-vissa elatuskysymyksissä. Pääkysymystä tukee sen selvittäminen, miten jako avioliiton henkilökohtaisten oikeusvaiku-tusten ja varallisuuskysymysten välillä on tehty ja miten ne suhteutuvat toisiinsa. Lisäksi siinä käydään läpi kansainväli-sen yksityisoikeuden rakennetta perheoikeudellisten kysymysten näkökulmasta. Tapauksen omatessa kansainvälisen kytkennän joudutaan esimerkiksi tuomioistuimessa käymään läpi useampi työvaihe ennen ratkaisun antamista. Selvitet-täväksi tulee muun muassa mikä tuomioistuin on toimivaltainen asiassa tai minkä valtion lakia asiaan sovelletaan. Tut-kielmassa selvitetään miten kvalifiointiin, toimivaltaan tai sovellettavaan lakiin liittyvät kysymykset tullaan ratkaisemaan kansainvälisen yksityisoikeuden sääntöjen mukaisesti. Tarkastelu kohdistetaan erityisesti aviopuolisoiden elatukseen ja siihen liittyvään sääntelyyn. Elatuskysymykset kansainvälisessä yksityisoikeudessa ovat varsin kattavasti säännelty EU:n elatusapuasetuksen sekä Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin vuoden 2007 pöytäkirjan avulla, jolloin kansallinen sääntely on jäänyt lähes kokonaan taka-alalle. EU:n vuonna 2008 antama elatusapuasetus eli asetus (EY) N:o 4/2009 toimivallasta, sovellettavasta laista, päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta sekä yhteistyöstä elatusvelvoitteita koskevissa asioissa kattaa sääntelyn toimival-lasta, sovellettavasta laista, päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta sekä yhteistyöstä elatusvelvoitteita koske-vissa asioissa. Haagin vuoden 2007 pöytäkirja, johon asetuksessa viitataan, koskee elatusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia. Pääsäännön mukaisesti elatusvelvoitteisiin sovelletaan sen maan lakia, jossa elatusapuun oikeutetun asuinpaikka on. Poikkeuksen tähän muodostaa kuitenkin puolisoihin ja entisiin puolisoihin sovellettava erityissääntö, jolloin toinen puolisoista voi vastustaa asuinpaikan lain soveltamista ja jonkin toisen valtion laki liittyy läheisemmin heidän avioliit-toonsa. Pöytäkirja antaa myös puolisoille mahdollisuuden valita sovellettava laki tietyissä tilanteissa. Tutkielmassa esi-merkkinä käytetyssä Helsingin käräjäoikeuden ratkaisussa nousi esille ongelma siitä, minkä valtion lain voitiin katsoa liittyvän läheisimmin puolisoiden avioliittoon. Osapuolet olivat eri mieltä asiasta ja käräjäoikeus joutui miettimään, oliko avioliitolla läheisempi liittymä, johonkin muuhun valtioon, kuin pääsäännön mukaisesti sovellettavaksi tulevaan, elatus-apuun oikeutetun asuinpaikan lakiin. Puolisoiden välillä oli myös tehty avioehtosopimus, jossa sovellettavaksi laiksi oli valittu suomen laki. Tässä nousi esille ongelma siitä, oliko avioehtosopimuksen tarkoitus kattaa myös puolisoiden väli-set elatuskysymykset. Manner-Europan oikeusjärjestyksissä on pääsääntöisesti tehty jaottelu avioliiton henkilökohtaisten oikeussuhteiden sekä puolisoiden varallisuussuhteiden välillä. Tutkielmassa vertaillaankin Suomen ja Yhdysvaltain, erityisesti Kaliforni-an, elatusapujärjestelmiä muun ohella tämän kysymyksen osalta. Tutkielmassa kartoitetaan elatusapuun liittyvää aineel-lista lainsäädäntöä Suomessa ja Yhdysvalloissa. Jos sovellettavaksi tulee vieraan valtion laki, voi tuomioistuin joutua ottamaan selvää vieraan valtion oikeudesta. Maiden valinnassa kimmokkeena oli edellä mainittu esimerkkitapaus, mutta valinta on perusteltu tutkimuksen näkökulmasta myös siksi, että yhtäältä Yhdysvaltain ja Suomen välillä on paljon vuo-rovaikutusta, ja toisaalta maiden järjestelmien välillä on kiinnostavia eroja. Esimerkiksi se, että Suomi kuuluu civil law- maihin ja Yhdysvallat taas on common law- maa. Esimerkkitapauksessa tuomittu, varsin korkea kertaluontoinen elatus-apu, herättää kysymyksiä siitä kuinka eri tavalla elatuksesta ja sen määräämisestä päätetään maiden välillä. Kuten tullaan huomaamaan ero ei kuitenkaan ole niin iso kuin ehkä alkuun voisi ajatella ja valtioissa on varsin paljon yhtenäisiäkin säännöksiä ja käytäntöä. Tutkielma sisältää sekä perhe- ja jäämistöoikeudelliseen että kansainvälisen yksityisoikeuden alaan kuuluvaa sääntelyä. Päämetodeina ovat lainoppi ja oikeusvertailu.

Tutkielmassa tarkastelen avioliittoon pakottamisen rangaistavuutta nykylainsäädännössä suhteessa Istanbulin sopimuksen 37 artiklan pakkoavioliittojen kriminalisointivelvoitteeseen. Avioliittoon pakottamista ei ole kriminalisoitu rikoslaissa (39/1889) omana rikosnimikkeenään, mutta teko voi tulla rangaistavaksi ihmiskauppana (RL 25:3), törkeänä ihmiskauppana (RL 25:3 a) tai pakottamisena (RL 25:8). Tutkielman tarkoituksena on selvittää, tulisiko avioliittoon pakottaminen säätää erikseen rangaistavaksi rikoslaissa. Tutkielmassa käsitellään lisäksi yleisten kriminalisointiperiaatteiden asettamia edellytyksiä erilliskriminalisoinnin hyväksyttävyydelle. Tutkielmassa nykylainsäädännön riittävyyttä ja soveltuvuutta pakkoavioliittotapauksiin pyritään arvioimaan niiden esiintymiskontekstissa. Näin ollen erityistä huomiota on kiinnitetty niiden asemaan vakavana ihmisoikeusloukkauksena sekä kunniaan liittyvän väkivallan esiintymismuotona. Tutkielmassa lähestytään pakkoavioliittojen määrittelyn ja tunnistamisen haasteita korostamalla niiden yhteyttä yhteisölliseen sosiaaliseen kontrolliin. Tutkimusmenetelmänä hyödynnetään lainopin lisäksi piirteitä de lege ferenda -tutkimuksesta. Lisäksi tutkielmassa esitetään oikeusvertailevia näkökohtia, sillä avioliittoon pakottaminen on nimenomaisesti kriminalisoitu esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Keskeisenä lähde-aineistona toimii Istanbulin sopimuksen valmisteluaineisto sekä sen täytäntöönpanoa valvovan asiantuntijaryhmän GREVIO:n julkaisemat arviointiraportit. Oikeustilaa tarkasteltaessa oikeuskirjallisuuden ohella merkittävinä lähteinä toimivat Ihmisoikeusliiton ja Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin julkaisemat selvitykset aiheesta. Tutkielmassa havaitaan, että pakkoavioliittoihin sovellettavassa lainsäädännössä on puutteita. Tutkielmassa päädytäänkin siihen, että pakkoavioliittojen kriminalisointi Istanbulin sopimuksen edellyttämällä tavalla puhuu erilliskriminalisoinnin puolesta – vaikkei sopimuksen 37 artikla sitä edellytäkään. Samalla kuitenkin huomioidaan, että lainsäädännön asema yhteisöllisen väkivallan, kuten kunniaan liittyvän väkivallan ja avioliittoon pakottamisen torjumisessa on rajallinen. Tästä huolimatta erillissäännös nähdään tarpeelliseksi oikeustilan selkiyttämiseksi ja uhrien oikeuksien toteuttamiseksi. Tutkielmassa käsitellyt kriminalisointiperiaatteet eivät myöskään aseta estettä kriminalisoinnille.

Avioliiton varallisuusoikeudelliset perusratkaisut perustuvat kolmen periaatteen varaan. Nämä ovat omaisuuden erillisyys, velkojen erillisyys sekä sopimusvapaus. Sopimusvapauteen kuuluu olennaisena osana oikeus valita sopimuskumppani, joten puolisot ovat luonnollisesti oikeutettuja tekemään varallisuusoikeudellisia sopimuksia myös keskenään. Velkojen erillisyydestä puolestaan seuraa, että puolisot voivat keskenään sitoutua velkasuhteeseen. Puolisoiden välisiä sopimuksia kohdellaan normaalikohtelun periaatteen mukaisesti eli niitä koskeviin kysymyksiin sovelletaan yleisen varallisuusoikeuden oppeja. Aviovarallisuusjärjestelmä tältä osin vain täydentää yleisen siviilioikeuden järjestelmää. Tämän tutkielman aihe on aviopuolisoiden keskinäiset velat ja niiden huomioiminen osituksessa. Oikeudenalajaottelussa tutkielma lukeutuu siviilioikeuden alaan käsitellen sen kantavimpia kysymyksiä eli varallisuus- ja velkasuhteita. Tutkielman tarkoituksena on ensinnäkin selvittää, mitä vaikutuksia puolisoiden solmimalla avioliitolla on heidän keskinäisen velan kannalta ja toteutuuko normaalikohtelun periaate täysimääräisesti puolisoiden keskinäisissä velkasuhteissa. Toisekseen tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten puolisoiden keskinäiset velat huomioidaan osituksessa ja eroaako niiden kohtelu joiltakin osin vierasvelkojen osituksesta. Tutkielman hypoteettinen lähtökohta on se, että puolisoiden läheinen henkinen ja taloudellinen suhde sekä avioliittolaista seuraava elatus- ja yhteistoimintavelvollisuus vaikuttavat puolisoiden välisen velan kohteluun ja estävät tietyissä tilanteissa normaalikohtelun periaatteen soveltamisen. Tämä tutkielma toteutettiin oikeusdogmaattista eli lainopillista metodia käyttäen. Tutkielman lähdemateriaali koostui kotimaisesta ja pohjoismaisesta oikeuskirjallisuudesta, lainvalmistelutöistä ja korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuista. Tutkimus toteutettiin kerättyä lähdemateriaalia analysoimalla ja systematisoimalla. Tutkielma osoitti, että puolison asema velkojana poikkeaa monilta osin ulkopuolisen velkojan asemasta. Puolisoiden välinen läheinen henkinen ja taloudellinen suhde vaikuttaa monilta osin velkasuhteen tosiseikaston arviointiin ja asettaa puolisolle esimerkiksi normaalia pidemmälle menevän tiedonantovelvollisuuden sopijapuoltaan kohtaan. Tutkielma osoitti myös, että tietyillä velkasuhteilla on sellainen perheoikeudellinen leima, ettei niitä koskevia velkomusvaateita ole mahdollista ratkaista yleisen varallisuusoikeuden oppien mukaan. Tietyissä tilanteissa puolisoiden solmima avioliitto estää velkasuhteen synnyn tai ainakin asettaa sille ehtoja. Osituksen osalta selvisi, että puolisoiden keskinäiset velat huomioidaan yleisten velkojen kattamissääntöjen mukaan osituslaskelmassa, mutta tämä ei normaalisti vaikuta puolisoiden avio-osien suuruuteen. Keskinäisten velkojen jättäminen osituslaskelman ulkopuolelle horjuttaisi puolisoiden varallisuusoikeudellista tasapainoa. Tutkimushypoteesi osoittautui oikeaksi.

Tutkielman keskiössä ovat aviovarallisuusasetuksen ja perintöasetuksen sovellettavaa lakia, lainvalintaa ja toimivaltaa koskevien säännösten systematisointi ja yhteensopivuus keskenään. Aihetta tarkastellaan kansainvälisen yksityisoikeuden, EU-oikeuden sekä Suomen lainsäädännön näkökulmasta. Tutkielman keskiöön asettuu asetusten säännösten systematisointi ja vertailu toisiinsa nähden. Toimivallan osalta keskitytään toimivaltaa koskeviin pääsääntöihin ja yhdyskohtiin asetusten välillä ja kysymykseen tulevat myös aviovarallisuusoikeuden ja perintöoikeuden kategorioiden yhdistämisen ongelmakohdat. Aviovarallisuusoikeus ja perintöoikeus ovat usein yhteydessä toisiinsa ja niitä sovelletaan aina yhdessä esimerkiksi avioliitossa kuolleen henkilön perintöä ja avio-oikeuden alaisen omaisuuden jakamista koskevassa asiassa. EU:ssa ovat tulleet voimaan perintö- ja aviovarallisuusasetus, joiden mukaan määräytyy muun muassa perimykseen tai aviovarallisuussuhteisiin soveltuva laki tai asian toimivaltainen tuomioistuin. Asetusten soveltamisen kohdalla on unionin jäsenvaltioiden kohdalla eroja, koska aviovarallisuusasetusta sovelletaan vain osassa EU-maita. Molemmat asetukset ovat voimassa Suomessa. Tutkielmassa pyritään vastaamaan ennen kaikkea kysymyksiin, millaisiin ratkaisuihin asetuksissa on toimivallan ja sovellettavan lain osalta päädytty? Kun asetuksia sovelletaan yhdessä, mitä ongelmia siitä voi seurata? Millaisia mahdollisuuksia kansainvälisen liittymän sisältävässä avioliitossa puolisoilla on suunnitellessaan perimystä tai aviovarallisuussuhteita? Kansainvälisen yksityisoikeuden tavoitteena voidaan lähtökohtaisesti nähdä, että jokainen asia ratkaistaisiin yhden normiston nojalla samassa tuomioistuimessa, ja asian tultua ratkaistuksi ratkaisu tunnustettaisiin päteväksi ja täytäntöönpanokelpoiseksi kaikkialla. Tutkielmassa huomataan, että kun näitä kahta asetusta sovelletaan yhdessä, on hyvinkin mahdollista, että asiaa ei ratkaista vain yhden normiston nojalla. Myöskään lakiviittausta koskevat säännöt eivät mahdollista asetuksien mukaisen täyden potentiaalin toteuttamista perintöasetuksen mahdollistaman tahdonautonomian suppeuden vuoksi. Tutkielmassa käydään läpi asiaan liittyvät merkittävimmät EUT:n tapaukset. Koska perintöasetus on tullut voimaan vuonna 2015 ja aviovarallisuusasetus 2019, ei näiden kahden asetuksen sovellettavuudesta yhdessä ole vielä tullut oikeustapauksia. Asetusten yhteensovittaminen ja yhdessä soveltaminen voivat aiheuttaa luonnehtimisen ja asian lopputuloksen kannalta hankalia tilanteita, joihin mitä todennäköisimmin tullaan vielä saamaan vastaukset EUT:n ennakkoratkaisumenettelyllä.