Browsing by Title

Tutkielmani tarkastelee Suomen tekemiä toimia Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/24/EU potilaiden oikeuksien soveltamisesta rajatylittävässä terveydenhuollossa (potilasdirektiivi) tavoitteiden toteuttamiseksi sekä potilasdirektiivin vaikutuksia Suomen terveydenhuoltojärjestelmään. Tarkastelussa on erityisesti sääntelyn vaikutus potilaiden oikeuksiin, kuten potilaiden liikkuvuuteen ja siihen vaikuttaviin tekijöihin sekä potilaiden yhdenvertaisuuteen. Suomen omaksuman valinnan ja sen vaikutusten arvioimiseksi keskeisessä asemassa on myös potilasdirektiivin tavoitteiden tulkinta. Potilasdirektiivin laatimista edelsi parinkymmenen vuoden mittainen unionin tuomioistuimen aktiivisuus kansallisten normien tulkitsijana yhtäältä EU:n primäärinormiston mukaisen palveluiden vapaata liikkuvuutta sekä toisaalta neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71 sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin ja heidän perheenjäseniinsä (sosiaaliturva-asetus) mukaisen ennakkoluvallista hoitoon hakeutumista koskevan artiklan valossa. Kuvaan myös oikeuskäytännön kehitystä potilasdirektiivin lähtökohtien taustoittamiseksi. Potilasdirektiivi implementoitiin Suomessa rajat ylittävästä terveydenhuollosta annetulla lailla (1201/2013). Suomi on saanut toistuvasti palautetta potilasdirektiivin soveltamisesta tavalla, joka ei komission mukaan vastaa direktiivin tarkoitusta ja sen taustalla olevaa unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä. Potilasdirektiivin lähtökohtana on, että toisessa jäsenvaltiossa annetusta hoidosta korvataan sen verran kuin hoito olisi maksanut kotijäsenvaltiossa. Suomessa direktiivin implementoinnin on tehnyt haastavaksi terveydenhuollon jakaminen yhtäältä pääosin julkisin varoin järjestettyyn terveydenhuoltoon ja toisaalta yksityiseen terveydenhuoltoon, jonka sairausvakuutus korvaa potilaalle osittain. Suomen omaksumassa mallissa korvauksen taso riippuu siitä, onko ulkomailla saatu hoito ollut lääketieteellisesti välttämätöntä tilapäisen oleskelun aikana vai onko kiireettömään hoitoon hakeuduttu omatoimisesti. Ensiksi mainitussa tilanteessa kustannukset korvataan aiheutuneiden kustannusten mukaisina. Ongelmaksi on muodostunut jälkimmäinen tilanne, jossa hoidosta aiheutuneet kustannukset korvataan potilaalle kuten Suomessa yksityisen terveydenhuoltopalveluja käytettäessä eli sairausvakuutuslain (1224/2004) mukaisina korvauksina. Tutkin valittua korvausmallia potilasdirektiivissä asetettujen tavoitteiden valossa. Potilasdirektiivin täytäntöönpanon johdosta tehdyt lainsäädännölliset muutokset ovat olleet verrattain pieniä vallinneeseen oikeustilaan nähden. Kustannusten korvausmalli herättää myös kysymyksen potilaiden tosiasiallisesta yhdenvertaisuudesta hyödyntää direktiivin mahdollistamaa laajaa terveydenhuoltopalveluja koskevaa valinnanvapautta. Jälkikäteen saatava, vain osan aiheutuneista hoitokustannuksista kattava korvaus ei mahdollista hoitoon hakeutumista vähävaraisille potilaille. Vaikutus potilaiden liikkuvuuteen on myös tilastojen valossa ollut vähäinen. Direktiivillä oli kuitenkin merkittävä vaikutus terveydenhuollon palveluvalikoiman laintasoiseen määrittelyyn ja sen jatkokehittelyyn. Palveluvalikoiman tarkempi määrittely johtanee myös kuntien järjestämän terveydenhuollon palvelutarjonnan yhdenmukaistumiseen ja tätä myötä korostaa potentiaalisesti potilaiden yhdenvertaisuutta.

Ulkomainen vuokratyöntekijä on verotuksessa erotettu omaksi erityisryhmäkseen sekä kansallisessa verolainsäädännössä että kansainvälisessä vero-oikeudessa. Kansallisessa lainsäädännössä ulkomaisen vuokratyöntekijän verotuksesta säädetään tuloverolaissa ja laissa rajoitetusti verovelvollisen tulon verottamisesta. Ulkomaisten vuokratyöntekijöiden toiminnasta saatua tuloa koskee useissa verosopimuksissa oma säännös, jonka perusteella tulon lähdevaltiolla on verotusoikeus vuokratyöntekijän palkkatuloon, vaikka mekaanikkosäännön edellytykset täyttyvät. Suomella on vuokratyön salliva verosopimus yhteensä 23 eri valtion kanssa. Verosopimuksettomassa tilanteessa Suomella on verotusoikeus rajoitetusti verovelvollisen vuokratyöntekijän palkkatuloon TVL 10 §:n 4 c kohdan nojalla. Vuokratyöntekijöitä koskeneen vuoden 2007 kansallisen lainsäädäntöuudistuksen ja verosopimuksia koskeneiden muutosten jälkeen rajoitetusti verovelvollisten työntekijöiden työnmuoto on muutettu pääosin aliurakoinnin ja alihankinnan muotoon, koska verosopimusten mukaan niiden ulkomaisten aliurakointi- ja alihankintayritysten, joille ei muodostu Suomeen kiinteää toimipaikkaa, on Suomella verotusoikeus tällaisen yrityksen työntekijän palkkatuloon vasta, kun mekaanikkosäännön edellytykset eivät täyty. Suomi kilpailee ulkomaisesta työvoimasta ja kansainvälisistä osaajista muun maailman kanssa. Euroopan unionin yksi perusperiaatteista on työvoiman vapaa liikkuvuus ja Suomeen tullaan yhä enemmän tekemään työtä lähialueilta kuten Virosta ja Puolasta. Omien työntekijöiden lisäksi yritykset käyttävät myös ulkomaisia vuokratyöntekijöitä ja alihankintaa. Vuokratyöntekijöitä koskeneesta lainsäädäntöuudistuksesta ja verosopimusmuutoksista johtuen, ulkomaisten vuokratyöntekijöiden määrä on Suomessa viimeisen 10-vuoden aikana pysynyt suhteellisen matalana, vaikka lähetettyjen työntekijöiden määrä on kaksinkertaistunut viimeisen viiden vuoden aikana. Työvoiman vuokrauksen, sekä aliurakoinnin ja alihankinnan välinen rajanveto on häilyvä, ja se tulisi määritellä nykyistä tarkemmin. Toiseksi ulkomaisen yhteisön kiinteän toimipaikan muodostumisen aikarajan täyttymisen arviointia tuloverotuksessa rakennus-, asennus- tai kokoonpanotoiminnan osalta olisi hyvä selvittää uudelleen. Toisin kuin arvonlisäverotuksessa, toisiinsa liittymättömiä urakointikohteita ei tuloverotuksessa lasketa yhteen verosopimuksen kiinteän toimipaikan aikarajan täyttymistä arvioitaessa. Mikäli ulkomaisen yhteisön toisiinsa liittymättömät urakointikohteet laskettaisiin tuloverotuksessa arvonlisäverotuksen kiinteän toimipaikan aikarajan tavoin yhteen, heikentäisi se ulkomaisten yhteisöjen rajoitetusti verovelvollisten työntekijöiden mahdollisuuksia työskennellä mekaanikkosäännönalaisena työntekijänä Suomessa. Suomen olisi kansainvälisen verotuksen kehityssuunnan vuoksi tärkeä ottaa käyttöön myös taloudellisen työnantajan käsite, joka mahdollistaisi konsernitilanteissa olevien rajoitetusti verovelvollisten työntekijöiden verotuksen, sekä sellaisten rajoitetusti verovelvollisten vuokratyöntekijöiden verotuksen, jotka tulevat sellaisesta verosopimusvaltiosta, jonka kanssa solmitussa verosopimuksessa ei ole erikseen sovittu 183-päivän mekaanikkosäännön soveltamatta jättämisestä vuokratyöntekijöihin. Edellä mainitut toimenpiteet vähentäisivät ulkomaisten yhteisöjen rajoitetusti verovelvollisten työntekijöiden mahdollisuuksia työskennellä mekaanikkosäännönalaisena työntekijänä Suomessa, asettaisi rajoitetusti verovelvolliset vuokratyöntekijät yhdenvertaisempaan asemaan muiden rajoitetusti verovelvollisten työntekijöiden kanssa, sekä turvaisi Suomen verotusoikeutta, lisäten samanaikaisesti myös verotuksen reaaliaikaisuutta. Lisäksi muutokset vähentäisivät rajoitetusti verovelvollisten vuokratyöntekijöiden epäsuoraa syrjintää ja voisivat välillisesti edistää myös työllisyyttä Suomessa. Ulkomaisten työntekijöiden verotuksen voidaan tällä hetkellä katsoa pääosin toteutuvan erittäin hyvin, sillä mekaanikkosäännön kiertäminen useimmissa verosopimustilanteissa, joissa 183-päivän aikaraja ei ole sidottu kalenterivuoteen, on itsessään jo haastavaa. Taustalla vaikuttaa merkittävästi työvoiman vuokrausta koskenut vuoden 2007 lakimuutos, joka poisti lainsäädännössä olleen aukon ulkomaisten vuokratyöntekijöiden verotukseen. Tämän vuoksi nykyinen ulkomaisten vuokratyöntekijöiden verosääntely voidaan katsoa onnistuneeksi.

Tutkielmassa tarkastellaan perusopetuslain (628/1998) mukaisessa perusopetuksessa lapsiin kohdistuvia perusoikeuksien rajoitustoimenpiteitä ja arvioidaan niitä koskevan sääntelyn kehittämistarpeita. Käsitteellisesti perusopetuslaissa ei säädetä rajoitustoimenpiteistä, mutta lakiin sisältyy lapsen perusoikeuksien rajoittamisen mahdollistavia säännöksiä, kuten perustuslain 7 §:ssä turvattua henkilökohtaista koskemattomuutta rajoittava voimakeinojen käyttöoikeus ja perustuslain 16 §:n 1 momentissa turvattua oikeutta perusopetukseen rajoittavat opetuksen epääminen ja erottaminen määräajaksi. Kehittämistarpeita arvioidaan perusopetuslain voimassa olevaa sääntelyä ja perusopetusta koskevia laillisuusvalvontaratkaisuja analysoimalla ja sääntelyn kehittämiseen haetaan ratkaisuja käyttämällä aineistona perusopetuslain, varhaiskasvatuslain, lastensuojelulain ja kehitysvammalain lainvalmisteluaineistoja sekä suppeaa oikeusvertailevaa aineistoa. Tutkielmassa yhdistellään lainopillisen, empiirisen ja sääntelyteoreettisen tutkimuksen menetelmiä ja tukeudutaan myös säännöstyyppien kehittymistä tarkastelevaan oikeuskielen analyysiin. Tutkielman tulosten perusteella lasten perus- ja ihmisoikeudet eivät toteudu perusopetuksessa riittävästi etenkään vammaisten ja erityistä tukea tarvitsevien lasten kohdalla eikä perusopetuslain voimankäyttöä koskevia tai lapsen oikeutta perusopetukseen turvaavia säännöksiä aina noudateta. Oppilaisiin kohdistuva voimankäyttö vaikuttaa olevan vammaisiin ja erityistä tukea tarvitseviin lapsiin kohdistuvaa pidempiaikaista perusoikeuksien rajoittamista ja samoin oikeuden opetusopetukseen rajoittaminen vaikuttaa kohdistuvan juuri näihin lapsiin. Perusopetuslain sääntely ei ole riittävän selkeää ja täsmällistä ohjaamaan perusopetuksen päätöksentekoa ja käytännön toimintaa toteutumaan lainmukaisesti ja yhdenvertaisesti eikä sääntely oppilaisiin kohdistettavan voimankäytön toimivallasta ja menettelytavoista ole riittävän ohjaavaa ja vaikuttavaa. Perusopetuslain kehittämisen lähtökohtana tulee olla lapsen oikeuksien sopimuksessa, vammaissopimuksessa ja perustuslaissa turvatut oikeudet. Perusopetuslain toimivalta-, toimintavelvollisuus- ja menettelytapasäännöksiä, oppilaan ja huoltajan kuulemista, osallisuutta ja oikeusturvaa sekä opetustoimen valvontaa koskevia säännöksiä tulisi täsmentää erityisesti turvaamaan lasten yhdenvertaista oikeutta perusopetukseen ja oppimisen ja koulunkäynnin tukeen. Etenkin opetuksen epäämisen sääntelyä tulee kehittää, ja uutta sääntelyä perusopetuslakiin tarvitaan lapsen loukkaavan kohtelun kieltämisen ja koulupäivän lyhentämisen osalta. Perusopetuslaki ei tunne koulupäivän lyhentämisen käsitettä, mutta aineiston perusteella sitä käytetään korvaamaan riittäviä oppimisen ja koulunkäynnin tukitoimia, mikä saattaa johtaa oikeuden perusopetukseen pitkäaikaiseenkin epäämiseen. Rajoitustoimenpiteiden tai niitä koskevan toimivallan laajentamisen tarvetta voidaan arvioida vasta sitten, kun oikeutta opetukseen ja tukeen turvaavat säännökset ja niiden toimeenpano on saatu riittävälle tasolle. Tutkielman yhteenvedossa esitetään tutkielman empiirisen aineiston osoittamiin perusopetuslain kehittämistarpeisiin useita kehittämisehdotuksia, jotka perustuvat käytettyyn lainvalmisteluaineistoon ja oikeusvertailuaineistoon.

Ilmastonmuutoksen ja kaupungistumisen myötä tulvariskit ovat kasvaneet ja vahinkojen ehkäisy on tullut yhä tärkeämmäksi. Tässä tutkimuksessa selvitetään, millaisia tulvariskien hallintaa auttavia määräyksiä rakennusjärjestyksissä on ja millaisia niissä tulisi olla. Tutkimus koostuu empiirisestä 105 kunnan rakennusjärjestyksiä tulviin varautumisen kannalta käsittelevästä osuudesta sekä rakennusjärjestyksen juridisia mahdollisuuksia käsittelevästä, enemmänkin lainopillisesta osuudesta. Tutkitut rakennusjärjestykset sisältävät tarkkuudeltaan ja velvoittavuudeltaan kirjavaa tulvavahinkoja ehkäisevää ainesta. Alin rakentamiskorkeus on yleensä määrätty, mutta rantarakentamissääntelyn painopiste on edelleen maisemakysymyksissä. Hulevesien hallinnasta annetaan informatiivisuudeltaan vaihtelevia määräyksiä, jotka kuitenkin painottuvat normaaliolojen hulevesien hallintaan eivätkä niinkään hulevesitulvien ehkäisyyn tai vahinkojen ehkäisemiseen. Hulevesimääräysten päivittäminen olisi tarpeen myös maankäyttö- ja rakennuslain ja vesihuoltolain viimeaikaisten uudistusten vuoksi. Rakennusjärjestyksellä voidaan sekä täsmentää että täydentää ylempiä säädöksiä. Annettavien määräysten lienee kuitenkin oltava kohtuullisia, tarpeellisia ja jotenkin sidoksissa tai verrattavissa aiempaan rakennusjärjestysperinteeseen. Rakennusjärjestyksen heikkous tulvavahinkojen ehkäisyssä on, että rakennusjärjestys aktualisoituu lähinnä lupaharkintatilanteissa, mistä seuraa, että rakennusjärjestyksellä saavutettavat vaikutukset realisoituvat edullisesti mutta hitaasti. Rakennusjärjestysten kehittämiskohteiksi on tunnistettu selvyys ja täsmällisyys, liitteiden ja viitteiden lisääminen, korkeus- ja etäisyyssääntelyn ajanmukaistaminen, tontin kaadoista muistutaminen ja tulvankestävän rakentamisen huomioiminen. Tulvariskien vähentämiseksi on tarpeen myös kehittää muuta lainsäädäntöä, esimerkiksi laajentaa ojitustoimituksen käyttöalaa tulvasuojelurakenteisiin ja lisätä tieto tulvariskialueista kiinteistörekisteriin. Lisäksi tulvavakuutuksesta ja hulevesimaksusta tulee luoda taloudellinen kannustin kiinteistönomistajille. Lisäksi taajamarakenteen tiivistämisen ja vesienhallinnan ja tulvaturvallisuuden edellyttämän väljyyden ristiriitaan tulee ottaa kantaa korkealla taholla.

Rakennussuojelu on rakennetun ympäristön suojelua. Se on osa kulttuuriperintömme vaalimista. Kulttuuriperinnön vaaliminen on perustuslaillinen velvollisuus. Lisäksi rakennusperinnön suojelemiseen Suomen valtiota velvoittavat eräät kansainväliset sopimukset. Suojelu voi kohdistua kokonaiseen rakennukseen, rakennusryhmään, rakennusten ympäristöön tai sitten vain yksityiskohtien, kuten vesikaton taikka edustavan porrashuoneen suojeluun. Rakennetun kulttuuriympäristön eli rakennusperinnön suojeleminen on Suomen lainsäädännössä järjestetty kahden lain varaan. Kyseiset lait ovat laki rakennusperinnön suojelemisesta (498/2010) sekä maankäyttö- ja rakennuslaki (132/1999). Rakennusperinnön suojelemisesta annetun lain nojalla suojelupäätöksen tekee elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus. Maankäyttö- ja rakennuslain mukaan kaavoittajan on huomioitava rakennetun ympäristö ja siihen liittyvät erityiset arvot kaavoituksessa. Rakennukseen kohdistuvat suojelumääräykset rajoittavat omistajan käyttövaltaa omaisuuteensa. Niistä voi siten aiheutua suojelun kohteena olevan rakennuksen omistajalle vahinkoa tai haittaa. Rakennusperinnön suojelemisesta annetun lain mukaan vahingon tai haitan muodostuessa merkitykselliseksi, on vahingon tai haitan kärsijällä oikeus saada valtiolta siitä täysi korvaus. Maankäyttö- ja rakennuslain nojalla annettujen suojelumääräysten on lähtökohtaisesti oltava maanomistajaa kohtaan kohtuullisia. Rakennusperinnön suojelemisesta annetussa laissa tarkoitetun kohteen suojelemiseksi tästä voidaan poiketa, jolloin kohtuuttomien suojelumääräysten osalta korvausvelvollinen on kunta. Valtio ei kuitenkaan ole maksanut korvauksia rakennusperinnön suojelemisesta annetun lain taikka sitä edeltäneen rakennussuojelulain (60/1985) perusteella kuin kaksi kertaa. Myöskään kunnat eivät ole maksaneet korvauksia maanomistajille maankäyttö- ja rakennuslain nojalla asemakaavassa annettujen kohtuuttomien suojelumääräysten johdosta. Laki rakennusperinnön suojelemisesta astui voimaan 1.7.2010. Rakennussuojelun keskeiset mekanismit kuitenkin säilyivät pääosin rakennussuojelulain mukaisina. Siten rakennussuojelulain aikaisella oikeuskäytännöllä on merkitystä uudemmankin lain mukaisissa tulkintatilanteissa. Tutkielmassa tuodaan esiin miten lainsäädäntö muuttui uuden lain myötä. Lisäksi tutkielmassa esitellään rakennussuojelun rakennusperinnön suojelemisesta annetun lain ja maankäyttö- ja rakennuslain varaan rakentuvaa suojelujärjestelmää. Maankäyttö- ja rakennuslaki on yleislaki, kun taas rakennusperinnön suojelemisesta annettu laki on rakennussuojelua koskeva erityislaki. Pääpaino on suojelumääräyksistä aiheutuneen haitan ja vahingon korvattavuuden tarkastelussa. Tutkielmassa käsitellään kysymyksiä milloin vahingon tai haitan on katsottava muodostuvan merkitykselliseksi ja milloin asemakaavassa annettu suojelumääräys on kohtuuton maanomistajaa kohtaan. Keskeisenä kysymyksenä on myös se, miksei korvauksia ole maksettu. Kun rakennussuojelu on järjestetty kahden lain varaan, on huomiota kiinnitettävä niiden soveltamisaloihin. Asemakaavoitetulla alueella rakennussuojelu maankäyttö- ja rakennuslain nojalla asemakaavassa annettavilla suojelumääräyksillä on pääsääntö. Työnjaossa kahden lain välillä on pitkälti kysymys myös kunnan ja valtion viranomaisten välisestä toimivallan jaosta. Kunnan suunnitteluviranomaisilla on taloudellinen paine pyrkiä kaavoituksessa lopputulokseen, jossa kunta ei joudu korvausvastuuseen asemakaavassa annettujen suojelumääräysten johdosta. Kunnalla on alueellaan kaavoitusmonopoli. Toisaalta elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus ja museoviranomaiset voivat ottaa kantaa kaavoitukseen. Rakennusperintölain soveltaminen kuuluu taas yksin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen tehtäviin. Siten rakennussuojeluasioissa kunnan suunnitteluviranomainen ja elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus voivat joutua toistensa vastapuoliksi. Tutkielman metodi on pääasiassa oikeusdogmaattinen. Työ pohjautuu pitkälti kotimaisen lainsäädäntömateriaalin ja suomalaisen oikeuskirjallisuuden varaan. Lainsäädännön lisäksi huomattavaa merkitystä on ollut keskeisiä lakeja koskevilla hallitusten esityksillä. Myös tietyillä oikeustapauksilla on ollut keskeistä merkitystä aihepiirin käsittelyn kannalta. Tutkielman loppupuolella luodaan katsaus Suomen lainsäädäntöä vastaavaan keskeiseen Ruotsin rakennussuojelua koskevaan lainsäädäntöön.

Tutkielmassa käsitellään rakennusurakan virhevastuujärjestelmää. Huomio kiinnittyy rakennusurakan yleisten sopimusehtojen eli YSE 1998 30 §:n takuuajan jälkeistä vastuuta koskevaan määräykseen. Kyseessä on vastuunrajoitusehto, joka rajoittaa vastuuta huomattavasti siitä, mitä se olisi ilman tätä ehtoa. Tarkastelun kohteena ovat varsinkin vastuun toteutumisen edellytykset. Vastuun arvioinnissa on ensin erotettava tilaajan ja urakoitsijan vastuualueet. Tämän jälkeen vastuuperusteet voidaan erottaa laiminlyönteihin suunnittelussa, työn suorituksessa tai muiden sopimusvelvoitteiden täyttämisessä. Rakentamisen laadun hyväksyttävyyden arviointi suoritetaan osin lain asettamin standardein ja toisaalta rakennusalalla muodostuneen yleisen käytännön perusteella. Rakentamista koskevan runsaan aineiston ja rakentamisessa mukana olevien ammattitaidolle asetettavien vaatimusten vuoksi rakentaja ei voi vedota rakennusalalla tietämättömyyteensä. On kuitenkin mahdollista, että tietyn tavan muuttumisesta yleiseksi tavaksi on erimielisyyttä. Tällöin kyse ei voi useinkaan olla oikeudellisesti velvoittavasta standardista, koska rakennusalan asiantuntijoiden suhtautuminen tiettyihin ratkaisutapoihin on määräävää. Takuuajan jälkeisen vastuun rajoittamisen mahdollisuutta arvioidaan myös grynderirakentamisessa. Ehdon käyttäminen ei ole kuluttajasuhteissa mahdollista, koska nykyään asuntokauppalaissa vastuujärjestelmän säännökset eivät mahdollista vastuun rajoittamista törkeällä tuottamuksella tai tahallisuudella aiheutettuihin vahinkoihin. Aikaisemmin on ollut näkyvissä, että vastuunrajoitusehto voisi olla rajoitetusti tietyin ehdoin pätevä. Normaaliurakoinnissa ehtoon kohdistuva sovittelu taas on tiukoin edellytyksin mahdollista ainoastaan korvausmäärän osalta. Lopuksi tutkielmassa arvioidaan vastuukysymystä sopimusketjussa. Arvioitavana on YSE 30 §:n vaikutus urakoitsijan suorituksessa apuna käyttämien tahojen toimiin. Nykyisen tiedon valossa voidaan perustellusti väittää, että urakoitsijan vastuu rakennusvirheistä ei rajoitu pelkästään sen omiin virheisiin edes takuuajan jälkeen.

Urakkasopimusta voi sen ominaisuuksien perusteella pitää dynaamisena sopimuksena. Sopimuksen dynaamisuudella tarkoitetaan sopimuksen solmimishetken epätäydellisyyden tunnistamista. Epätäydellisyys taas voi johtaa tarpeeseen tulkita ja täydentää sopimusta sen voimassaolon aikana. Sopimuksen dynaamisuus on ennen kaikkea sopimusoikeudellinen käsite, jonka avulla esimerkiksi urakkasopimuksen ominaisuuksien systematisointi ja sopimuksen tulkintaa edellyttävien tilanteiden tunnistaminen on helpompaa. Sopimusoikeuden keskeisenä tehtävänä urakkasopimusten alalla on sopimuksen dynaamisuuden riittävän ennakoitava hallinta niin, että sopimusvapauden ja sopimuksen sitovuuden periaatteet pysyvät voimassa. Modernille urakkasopimukselle on olennaisempaa luoda joustava perusta muuttuviin olosuhteisiin mukautuvalle oikeussuhteelle kuin pyrkiä kokonaisuuden määrittämiseen alusta asti tyhjentävästi. Rakennusprojektien yleisiä riidanaiheita ovat erilaiset muoto- ja menettelytapamääräykset, näiden määräysten laiminlyönti sekä laiminlyönnin oikeudelliset seuraamukset. Tutkielman aiheena on rakennusurakan yleisiin sopimusehtoihin liittyvien muoto- ja menettelytapamääräysten tulkinta. Tutkielmassa käytettyä metodia voi kuvata lainopiksi, sillä työssä pyritään tulkitsemaan ja systematisoimaan voimassa olevaa oikeutta. YSE-ehdot ja niihin liittyvät muoto- ja menettelytapamääräykset kuvaavat rakennusurakan eri osapuolten näkemystä siitä, millaisia menettelytapoja urakan aikana nousevissa erilaisissa kysymyksissä on noudatettava. Menettelytapamääräykset liittyvät ideaaliin, jonka mukaan osapuolen on hyödyllistä tietää mahdollisimman varhaisessa vaiheessa sopimuskumppanin näkemyksestä kaikista urakkasopimukseen liittyvistä asioista. Muoto- ja menettelymääräykset ilmentävät siten osaltaan sopimusosapuolten keskinäistä lojaliteettivelvollisuutta. Muoto- ja menettelytapamääräyksille voidaan kuitenkin antaa eri tasoisia oikeudellisia merkityksiä. Yksi mahdollinen tulkinta on, että ne ovat lähinnä tavoitteita, joiden tarkoitus on rytmittää ja suunnata osapuolten sopimussuhdetta. Tätä varsin urakoitsijamyönteistä näkökulmaa edustavat ratkaisut, joissa urakoitsijan lisäkorvaus- tai -aikavaatimus on hyväksytty, kunhan se on esitetty viimeistään vastaanottotarkastuksessa perusteiltaan yksilöitynä. Toisaalta tilaajan näkökulmasta voidaan nähdä, että menettelymääräykset ovat osapuolten välillä voimassa sellaisenaan, eikä liian myöhään tai väärässä muodossa esitettyjä vaatimuksia voi lainkaan esittää. Näkemys kiistatta tukee tilaajan oikeutta määrätä urakastaan. Toisaalta tähän näkökulmaan on joskus kirjallisuudessa viitattu ”tilaajan mielivaltana”, jossa rakennuttaja ikään kuin tuomiovaltaa käyttäen voisi hyväksyä tai hylätä sille esitettyjä vaatimuksia. Vaikka luonnehdinnassa on tietenkin kyse jossain määrin akateemisessa mielessä välttämättömästä kärjistyksestä, lienee selvää, että sopimussuhteessa yhden osapuolen mielivalta ei ole tavoiteltava tai tehokas asiaintila. Sopimussuhteen kokonaisedun näkökulmasta, jota tukee esimerkiksi osapuolten lojaliteettivelvollisuus toisiaan kohtaan, osapuolen šikaaninomaista käyttäytymistä ei voi hyväksyä. Oikeustieteen on torjuttava tällaisia mahdollisuuksia. Sen sijaan osapuolten välisen luottamuksen lisääntymiseen on syytä pyrkiä niin osapuolten välisin sopimusteknisin kuin laajemmin yhteiskunnallisin oikeuspoliittisin valinnoin. Luottamusta voi rakentaa esimerkiksi tarjoamalla osapuolille selkeitä heidän yhteistoimintaansa ohjaavia sääntöjä. Kysymys rakennusurakan muoto- ja menettelytapamääräysten tulkinnasta voidaan tiivistää – joskin kysymystä tällöin jokseenkin yksinkertaistetaan – kysymykseen siitä, millainen muotomääräyksen taso mainituille määräyksille annetaan, kun janan ääripäitä edustavat yhtäältä ohjesisältöisen ja toisaalta varsinaisen muotomääräyksen luonteet. Koska kysymys on urakkasopimuksissa sopimusperusteisista muotomääräyksistä, on huomioitava, että osapuolet ovat sopimusvapauden mukaisesti tulleet sidotuiksi muotomääräyksiin. Kysymys ei siis ole lakiperusteisten muotovaatimusten kaltaisista rajoituksista osapuolten tahdonautonomiaan, ja osapuolten on halutessaan voitava sitoutua ankariinkin sopimusehtoihin. Muotomääräysten noudattamisen voi nähdä osapuolten autonomian toteuttamisena. Toisaalta urakkasopimuksen muoto- ja menettelymääräyksille ei ole, edes millekään tietylle ilmoitustyypille, mielekästä presumoida mitään yleispätevää velvoittavuuden tasoa, vaan harkinnassa ja sopimustulkinnassa on otettava huomioon millaisesta oikeustointa koskevasta muotomääräyksestä on kyse, tilannekohtaiset olosuhteet sekä tahdonilmaisun määrämuodossa vastaanottamisen merkitys sen saajalle. Tilaajan direktio-oikeus edellyttää, että tilaajalla on tosiasiallinen mahdollisuus seurata ja päättää sekä urakan työvaiheista että myös niiden kustannuksista. Tämän tavoitteen toteutumista vähentää urakoitsijan mahdollisuus esittää yllättäviä tai perusteettomia vaatimuksia töiden tekemisen jälkeen. Toisaalta urakoitsijan on saatava asianmukainen korvaus asiallisesti tilatusta työstä, eikä tilaaja voi korvauksen ehtona asettaa urakoitsijalle vaatimuksia, joiden täyttäminen on mahdotonta tai epärealistista. Lisäksi tilaajalla ei voi olla oikeutta sanella haluamansa työn hintaa. Näiden tavoitteiden oikeudenmukaisesta tasapainosta on lopulta kysymys myös urakkasopimuksen muoto- ja menettelytapamääräysten tulkinnassa. Muotomääräyksiä voidaan arvioida myös lojaliteettivelvollisuuden avulla. Lojaliteettivelvollisuus voi perustaa osapuolille myös sopimusoikeudellisesti tehokkaita oikeusvaikutuksia ja edesauttaa näin dynaamisen urakkasopimuksen funktionaalista tulkintaa. Yhtäältä urakoitsijan on muotomääräyksistä poiketessaan otettava huomioon tilaajan direktio-oikeus, ja toisaalta tilaajan on määräysten noudattamista vaatiessaan huomioitava urakoitsijan työn suorittamiseen vaikuttavat seikat. Rakennusalan yleisten sopimusehtojen avulla voidaan osaltaan vähentää ja ratkaista mainittuja ristiriitaisuuksia. Toisaalta YSE:n nykyinen kieliasu on, kuten todettu, paikoin varsin epäselvä ja mahdollistaa tässäkin tutkielmassa esitetyt keskenään ristiriitaiset tulkinnat. KKO:n käytännössä on vakiintunut vaihteleva linja, jossa Korkeimmalla oikeudella on tapana tapauskohtaisesti arvioida kuhunkin tapaukseen sovellettavien muotomääräysten taustalla vaikuttavia tavoitteita ja periaatteita. Yleistäen voitaneen arvioida, että muodollista ja tiukkaa tulkintaa vaikuttaa sovelletun tapauksiin, joissa tilaajan hyväksi tarkoitettujen periaatteiden – kuten esimerkiksi tilaajan ohjausoikeus – katsotaan olevan muotomääräysten taustalla. Sen sijaan tapauksissa, joissa tällaisia erityisiä syitä ei ole, KKO ei juuri vaikuta olevan sitoutunut tulkintaan erityisen muodollisista lähtökohdista, vaan joustavampaan ja funktionaalisempaan tulkintaan. Sen sijaan YSE:n muoto- ja menettelymääräysten kieliasua oikeuskäytännössä on tulkittu harvoin. YSE:n mukaisten muoto- ja menettelytapamääräysten rikkomisen oikeudellisista seurauksista olisi syytä määrätä yleisissä sopimusehdoissa selkeästi ja johdonmukaisesti. Tämä selkiyttäisi oikeustilaa ja vähentäisi transaktiokustannuksia, sopimusriskejä sekä tapauskohtaisen tulkinnan tarvetta.

Tutkielmassa tarkastellaan rakennusurakoitsijan vastuuta sisäilmaongelmista. Aiheen tutkiminen on ollut perusteltua, sillä sisäilmaongelmat ovat merkittävä laatuongelma kotimaisessa rakennuskannassa ja vastuu niiden ympärillä epäselvää. Tutkielmassa selvitetään, milloin sisäilmaongelma on rakennusurakoitsijan virhesuoritus ja voiko vastuu joissain tapauksissa kuulua urakoitsijan vastuulle myös muusta, kuin rakennusvirheeksi lukeutuvasta syystä. Rakennusten sisäilmaongelmia koskevissa keskusteluissa on usein noussut esiin sisäilmasairastelu ja terveyshaitat. Tutkielmassa on siksi pyritty vastaamaan myös siihen, voiko sisäilmaongelmasta aiheutuneet seurausvahingot kuulua urakoitsijan vastuupiiriin joko siten, että urakoitsijan korvausvelvollisuus toteutuu sopimusketjua pitkin, tai niin, että vastuu voidaan perustaa sopimuksenulkoisiin vastuunormeihin. Varsinainen ydinsisältö tutkielmassa ei kuitenkaan ole sopimus- ja deliktivastuun vertailu, vaan tutkielma jäsentää yleisemmällä tasolla voimassa olevan oikeuden sisältöä valitun aiheen eli rakennusurakoitsijan sisäilmaongelmavastuun osalta. Tarkasteltava vastuuasetelma on pääurakoitsijan ja rakennuttajan välinen sopimussuhde, johon voidaan soveltaa YSE 1998 -ehtoja. Tämä valinta on tehty siksi, että rakennusurakan yleisten sopimusehtojen merkitys rakentamisessa on hallitseva. YSE 1998 -ehtoja ei kuitenkaan sovelleta kaikkiin urakkasopimuksiin ja urakkamalleihin, minkä johdosta tarkastelua ei ole rajattu vain niihin urakkasopimusmalleihin, joihin ehtoja tyypillisesti sovelletaan. Erilaisten sopimusjärjestelyiden tarkastelu muodostaa merkittävän osan tutkielmaa. Suomalainen rakennussopimuskulttuuri on monipuolistunut viime vuosikymmenten aikana ja sopijapuolten mahdollisuudet tehtävä- ja vastuunjaon toteuttamiseen ovat sitä myötä lisääntyneet. Tällä kehityssuunta vaikuttaa osaltansa siihen, miten urakoitsijan vastuu rakennusvirheistä nykypäivänä rakentuu ja toteutuu. Niin rakennusurakoitsijan vastuu kuin urakkasopimukset ovat perinteisesti kuuluneet sopimusvapauden piiriin, johon lainsäätäjällä ei ole ollut intressiä puuttua. Rakentamisen laadussa esiintyvät ongelmat – erityisesti sisäilmaongelmat – ovat kuitenkin edellyttäneet lainsäätäjältä toimia rakennuslainsäädännön ohjausvaikutuksen ja lähtökohtaisen vastuuasetelman muuttamiseksi. Tutkielmassa selvitetään uudistettavaa maankäyttö- ja rakentamislakia ja uudistuksen vaikutusta urakkasopimussuhteisiin.

Kiinteistöosakeyhtiöiden osakkeiden luovutuksia koskevia varainsiirtoverolain erityissäännöksiä on sovellettu 1. maaliskuuta 2013 alkaen. Tätä aiemmin varainsiirtoverolaissa ei ollut tehty jakoa erilaisten arvopaperien varainsiirtoverokohtelun välille. Säännösten säätämisen keskeisinä tavoitteina olivat veropohjan laajentaminen sekä kiinteistöjen suoraan ja välilliseen omistamiseen liittyneen varainsiirtoverokohtelun neutraalisuuden parantaminen. Varainsiirtoverolain veropohjaa koskeneiden säännösten muuttaminen tuli uudistusta koskeneen hallituksen esityksen mukaan ajankohtaiseksi, sillä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytäntö oli esityksen mukaan kaventanut varainsiirtoveropohjaa kapeammaksi kuin katsottiin olevan tarkoituksenmukaista. Varainsiirtoverolain muutos jätti muutamia tulkinnan kannalta merkittäviä käsitteitä auki ja korkein hallinto-oikeus on omassa ratkaisukäytännössään joutunut ottamaan kantaa näiden käsitteiden merkityssisältöön. Korkein hallinto-oikeus ei kuitenkaan ole ottanut kantaa rakentamisaikaisen lainan lukemiseen osaksi vastiketta, josta varainsiirtoveroa on maksettava varainsiirtoverolain 20 §:n 4 momentin soveltamisalalla. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten korkein hallinto-oikeus on tulkinnut varainsiirtoverolain muutoksen yhteydessä avoimiksi jääneitä käsitteitä ja tämän selvityksen pohjalta on tässä tutkielmassa esitetty näkemys siitä, milloin rakentamisaikaiset lainat tulee lukea osaksi vastiketta, josta varainsiirtoveroa on suoritettava varainsiirtoverolain 20 §:n 4 momentin perusteella. Tutkielman perusteella kyseisen säännöksen soveltamisalalla rakentamisaikaiset lainat voisivat tulla luettavaksi osaksi vastiketta pääsääntöisesti vain asunto-osakeyhtiöiden ja keskinäisten kiinteistöosakeyhtiöiden osakkeita luovutettaessa.

Tutkielmassa tarkastellaan rakennusurakassa kolmannelle osapuolelle aiheutuneita ympäristövahin-koja. Keskeisinä normilähteinä ovat ympäristövahinkojen korvaamisesta annettu laki (737/1994, ”YVL”), yleinen vahingonkorvauslaki (412/1974, ”VahL”) ja rakennusalan yleiset so-pimusehdot 1998 (”YSE”). Näiden lisäksi vastuun arviointia ovat tukemassa muut ympäristöoikeu-delliset periaatteet, kuten ympäristönsuojelulain (86/2000) yleiset periaatteet. Tarkastelun keskiössä on ympäristövahinkolain 7 §:n mukaisen toiminnanharjoittaja–käsitteen so-veltuminen rakennusurakan osapuoliin, rakennuttajaan ja urakoitsijaan, nimenomaan YSE–ehtojen näkökulmasta. YVL 7 §:n mukaista vastuuta on oikeustieteessä pidetty epäselvänä erityisesti raken-nuttajan vastuun osalta. Oikeuskäytännössä rakennuttaja ei ole yleensä joutunut YVL:n mukaiseen vastuuseen itsenäisen urakoitsijan aiheuttamasta ympäristövahingosta pelkästään urakkasopimuksen tai kiinteistön hallinnan perusteella. Tutkielmassa käsitellään tarkemmin YVL:n ankaran vastuun tarkoituksen ja rakennusurakan erityispiirteiden vaikutusta rakennuttajan mahdollisen vastuun syn-tymisen kannalta. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan urakoitsijan ja rakennuttajan yhteisvastuuta sekä VahL:n mukaista isännänvastuuta. Edellä mainittujen näkökulmien perusteella päädytään jokseen-kin epätyydyttävään lopputulokseen urakoitsijan yksinomaisesta vastuusta, sillä muiden kuin ympä-ristövahinkojen kohdalla vastuu on pääsääntöisesti solidaarista. Urakoitsijan yksinomaisen YVL:n mukainen vastuun on kuitenkin katsottava olevan osittain riippuvainen sovellettavasta urakkamuo-dosta, joka ilmentää rakennuttajan määräysvaltaa urakoitsijaan. Muut kuin YVL:sta ilmenevät seikat huomioiden olisi kuitenkin puollettava yhteisvastuuta etenkin elinkeinonharjoittajien välisissä ra-kennushankkeissa. Sen sijaan kuluttajarakennuttajien kohdalla on puollettava tuottamusperusteista vastuuta. Tämän lisäksi tutkielmassa keskitytään YVL 1 §:n mukaisten häiriötilanteiden luonnehdintaan ra-kennusurakoiden näkökulmasta. YVL:n 1 §:n soveltamisalan immissio-oikeudellisesta luonteesta johtuen kaikkia rakentamisesta johtuvia häiriötilanteita ja niistä aiheutuvia vahinkoja ei kuitenkaan ratkaista YVL:n nojalla. Tutkielmassa käsitellään tästä syystä myös oikeuskäytännön varassa synty-nyttä normistoa räjäytysvahinkojen osalta. Tutkielman ulkopuolelle on jätetty ympäristövahinkoja koskeva rikosoikeudellinen ja muu julkisoi-keudellinen ympäristövastuu. Tutkielmassa ei myöskään käsitellä YVL:n muita pykäliä eikä YSE–ehtojen ulkopuolisia tilanteita. Myös perustajarakentaminen on jätetty tutkielman ulkopuolelle.