Browsing by Title

Avoin innovaatio on saanut jalansijaa kilpailun kiristyessä markkinoilla. Taustalla vaikuttavasta kilpailuasetelmasta huolimatta se on kuitenkin myös tiivistänyt yritysten ja erilaisten organisaatioiden välistä yhteistyötä. Tämän trendin vaikutuksesta innovaatioita on syntynyt ja syntyy yhä enemmän yritysrajat ylittävien kokoonpanojen toiminnan seurauksena, mikä puolestaan nostaa esiin kysymyksen tällaisten keksintöjen ja immateriaalioikeuksien omistussuhteiden järjestämisestä. Tutkimukseni tarkoituksena onkin hahmottaa, millainen on vallitseva oikeustila ja ne oikeudelliset raamit, joiden sisällä avoimen innovaation tuloksista voidaan sopia. Ensimmäinen tutkimuskysymys koskee avoimeen innovaatioon vaikuttavaa oikeudellista kehikkoa. Selvittäessäni innovaatioalustojen ja niillä toimivien yritysten oikeudellista liikkumavaraa käyn läpi ajanjakson, joka kattaa keksinnön syntymisen, oikeuksien siirron keksijältä tämän työnantajalle ja työnantajalla olevat mahdollisuudet sopia keksinnön omistussuhteista. Toinen tutkimuskysymys koskee nimenomaan sitä, millaisia vaihtoehtoja avoimen innovaation seurauksena syntyneen IPR:n omistamiselle on. Tässä yhteydessä pyrkimyksenä on sekä löytää eri vaihtoehtojen vahvuudet ja heikkoudet, että tutkia näiden vaihtoehtojen yhteensopivuutta avoimen innovaation arvomaailman kanssa. Koen perustelluksi kiinnittää omistusmallivaihtoehtojen käsittelyn yhteydessä erityistä huomiota avoimen innovaation arvomaailmaan, sillä avoin innovaatio eroaa prosessina huomattavasti perinteisestä suljetusta innovaatiotoiminnasta: avoimen innovaation toimiminen ja onnistuminen edellyttää muun muassa siihen osallistuvien keskinäistä luottamusta, avoimuutta ja yhteistyötä. Sen vuoksi kyseisille arvoille tulisi mielestäni antaa painoarvoa myös varsinaisen innovaatioprosessin päätyttyä sen seurauksena syntyneitä oikeuksia jaettaessa. Tutkimukseen valitut omistusmallit edustavat erityyppisiä päävaihtoehtoja, joita voidaan käyttää omistussuhteita järjestettäessä. Jos nämä vaihtoehdot sijoitettaisiin kuvitteelliselle janalle, näkisin sen vahvinta luottamusta ja yhteistyötä edellyttävässä ääripäässä yhteisomistussuhteen ja toisessa päässä ainakin yhteistyön kannalta yksinomistuksen ja lisenssien myöntämisen. Näiden välille puolestaan jäisivät erilaiset IPR:n hallinnointia varten perustettavat yritys- ja yhtiömuodot. Erilaisia omistusmalleja vertaillessa ilmeni, että niillä jokaisella on liittymäkohtia avoimen innovaation arvomaailmaan – toisilla hieman enemmän, toisilla vähemmän. Olisikin hienoa voida todeta jonkin omistusmallin kuvastavan kyseisiä arvoja parhaiten ja olevan siksi sopivin vaihtoehto, jos yritykset haluavat sopia myös omistussuhteista avoimen innovaation hengessä. Ei kuitenkaan ole mielekästä tehdä päätelmiä yksin tältä pohjalta. Yksittäisen yrityksen toiveisiin valittavasta omistusjärjestelystä vaikuttaa nimittäin vahvasti sen IPR-strategia. Pääpiirteissään voidaan todeta, että yritys haluaa ja sen kannattaa pyrkiä saamaan oikeuksien yksinomistus silloin, kun ne kuuluvat sen ydinliiketoimintaan. Jos oikeudet sen sijaan liittyvät ainoastaan muihin tukitoimintoihin, voi myös vähemmän vaikutusvaltaa jättävä vaihtoehto kuten lisenssisuhde tai rooli joint venturen passiivisena osakkaana olla aivan riittävä. Täysin suoraviivaisia ohjeita tosin on mahdotonta antaa, sillä voi olla sekä tilanteita, joissa yritys haluaisi saada patentin täysin omistukseensa mutta halukkaita onkin useampia, että tilanteita, joissa yritykselle hyvin riittäisi pelkkä lisenssin avulla saavutettava käyttöoikeus, mutta muita kyseisestä immateriaalioikeudesta kiinnostuneita ei ole, joten yrityksen ainoaksi vaihtoehdoksi jää oikeuden omistaminen ja ylläpitäminen. Joka tapauksessa erilaisten vaihtoehtojen olemassaolosta huolimatta on syytä menetellä yhteistyösopimuksen asettaman oikeuksien jakamista koskevan järjestyksen mukaan ja kartoittaa uuden IPR:n osalta osallistujayritysten kiinnostus, sillä ei ole mielekästä väittää tietyn omistusmallin olevan hyvä ratkaisu kaikkiin tilanteisiin. Sitä paitsi saman IPR:n osalta tilanne saattaa näyttäytyä hyvinkin erilaisena riippuen siitä, kenen keksijäyrityksistä näkökulma valitaan. Tämä voi kuitenkin tarjota ratkaisun avaimet yritysten neuvotellessa IPR:n omistussuhteista: esimerkiksi tilanteessa, jossa yhdellä yrityksistä on suuremmat intressit saada IPR hallintaansa, saattaa muille riittää se, että he saavat lisenssin turvin käyttää teknologiaa osana toimintaansa. Silloin IPR:n ylläpitokustannukset ja IPR:ään liittyvät taloudelliset ja muut riskit jäävät käytännössä sen omistajan vastuulle, vaikka vaakakupin toisessa päässä painavatkin luonnollisesti omistajan vapaudet käyttää IPR:ää haluamallaan tavalla. Loppupäätelmänä avoimen innovaation arvojen voikin nähdä ruokkivan toisiaan ja samalla suojaavan hedelmällistä toimintaa niin innovaatioprosessin aikana kuin sen jälkeenkin sitä vahvemmin, mitä läheisemmästä yhteistyösuhteesta on kyse. Silti arvomaailman huomioon ottaminen voidaan varmistaa vielä paremmin ottamalla IPR:n omistusta ja jakamista koskeviin sopimuksiin maininta sen synnyn taustalla vaikuttaneesta avoimesta innovaatiosta. Tilannekohtaiseen ratkaisuun voi vaikuttaa myös se, mitä arvoja innovaatioyhteistyötä tehneet haluavat korostaa: siinä missä yhteisomistussuhde ja joint venture vaikuttaisivat painottavan erityisesti yhteistyön tärkeyttä, korostavat IPR holding-yhtiö sekä yksinomistus luottamuksen merkitystä ja patenttipoolit puolestaan avoimuutta. Näin eri omistusmallivaihtoehdot tarjoavat mahdollisuuksia myös tiettyjen arvojen painottamiseen.

Perehdyn tutkielmassani lainopillista metodia käyttäen avopuolison saamaan suojaan niin esineoikeudellisesti kuin jäämistöoikeudellisesti Suomen lainsäädännön mukaan. Vertailen myös Suomessa voimassaolevaa järjestelmää muissa Pohjoismaissa voimassaoleviin järjestelmiin. Suomessa avoliittolain edellytykset täyttävät avoliitot saavat kyseisen lain suojan, kun taas ne avoliitot jotka eivät näitä edellytyksiä täytä jäävät normaalien varallisuusoikeudellisten säännösten varaan. Avoerossa esineen omistajuuteen liittyvät kysymykset ratkaistaan samoja lakeja ja periaatteita noudattaen kuin avio-eroissa. Ratkaisevassa asemassa on nimiperiaate ja yhteisomistusolettama. Perusteettoman edun palautussäännöstö on avoliittolaissa saanut uuden nimen, joka on hyvitys. Tutkielmassani tarkastelen avopuolisoiden mahdollisuuksia suunnitella varallisuusoikeudellisia suhteitaan avoliiton purkautumisen varalta. Jäämistöoikeudellisen suojan puolella tarkastelen avopuolisoiden mahdollisuuksia varautua toisen puolison kuolemaan jäämistösuunnittelun avulla, koska edelleenkään avopuolisot eivät peri toisiaan lain nojalla. Useita kymmeniä vuosia kestäneen avoliiton päättyessä toisen avopuolison kuolemaan voi avoleski jäädä tyhjän päälle ilman jäämistösuunnittelua. Avopuolisoiden olisi hyvä laatia jäämistösuunnitelmansa jo aikaisessa vaiheessa. Jäämistösuunnittelun keinoina avopuolisoilla on mahdollisuus käyttää hyväkseen testamenttia tai henkivakuutusta. Avopuolisoilla on mahdollisuus tehdä keskinäinen testamentti toistensa hyväksi.

Tutkielmassa tarkastellaan lainopillista metodia käyttäen avoliittolain (laki avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta 14.1.2011/26) mukaista mahdollisuutta vaatia hyvitystä työpanoksen perusteella. Kysymyksen muotoon asetettuna kyse on siitä, minkälainen työpanos oikeuttaa avoliittolain mukaiseen hyvitykseen ja miten hyvityksen suuruus määräytyy. Kysymystä arvioidaan perusteettoman edun palautusta koskevan yleisen siviilioikeudellisen periaatteen valossa, ennen lain säätämistä muodostuneen avoliittoja koskevan oikeuskäytännön perusteella sekä avoliittolakia ja siihen liittyvää oikeuskäytäntöä vasten. Hyvityssääntelyn tutkimisessa on hyödynnetty erityisesti hovioikeuskäytäntöä. Työpanoksiin perustuvat vaateet ovat olleet oikeuskäytännössä jo ennen lain säätämistä yleisiä. Tyypillisesti korvausta on vaadittu rakennustyön, kotityön tai elinkeinotoiminnassa avustamisen perusteella. Tässä tutkielmassa työpanoksista tarkastellaan nimenomaan rakennustyötä, kotityötä sekä elinkeinotoiminnassa avustamista. Näiden työpanosten arviointi jäsentyy keskenään hieman eri tavoin. Työpanoksen perusteella hyvitystä vaadittaessa tilanteet ovat monimuotoisia ja ratkaisut hyvinkin tapauskohtaisia. Tässä tutkielmassa on pyritty nostamaan oikeuskäytännön perusteella esiin niitä seikkoja, joilla voisi olla yleisesti merkitystä hyvitysoikeuden hahmottamisen kannalta. Tällainen seikka on esimerkiksi hyvityksen ja edunpalautusopin suhde. Avoliittolain säätämisellä ei ole ollut suurta vaikutusta siihen, miten avopuolisoiden työpanoksia hyvitetään. Tutkielmassa pyritäänkin tuomaan esiin ne oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa vakiintuneet periaatteet ja käsitykset, jotka työpanosta koskevaa säännöstä tulkittaessa tulisi ottaa huomioon.

Tutkielma käsittelee avustusrikollisuutta talousrikollisuuden osana. Tarkastelun erityisenä kohteena ovat rikoslain 29 luvun säännökset avustuspetoksesta ja avustuksen väärinkäytöstä. Lisäksi tutkielmaan on otettu mukaan viimeaikaista oikeuskäytäntöä, jonka avulla pyritään nostamaan esiin avustusrikosten yhteydessä ilmeneviä kysymyksiä sekä konkretisoimaan avustusrikoksiin liittyvää problematiikkaa. Tutkielmassa huomioidaan myös EU:n yhteisöpetossopimus, joka edellyttää kaikkia jäsenvaltioita kriminalisoimaan kansallisessa rikoslaissaan EU:n menoihin ja tuloihin kohdistuvan yhteisöpetoksen. Yhteisöpetoksella tarkoitetaan tällöin tahallista tekoa tai laiminlyöntiä, jonka seurauksena EU:n talousarvioon kuuluvia varoja joko nostetaan tai pidätetään oikeudettomasti. Tutkielmassa luodaan lisäksi katsaus avustusjärjestelmiin ja avustusten valvontaa koskeviin ongelmiin. Tällöin huomio kiinnittyy erityisesti avustusrikosten rikosoikeudellisiin seuraamuksiin ja hallinnolliseen sanktiojärjestelmään. Avustusjärjestelmiä ja valvontaa tarkastellaan sekä EU oikeudellisesta että kansallisesta näkökulmasta käyttäen hyväksi lain esitöitä, oikeuskirjallisuutta ja EU oikeudellista lähdemateriaalia. Lähestymistapana tutkimusaiheeseen käytettään normikeskeistä tutkimusasetelmaa, joten avustusrikoksia käsitellään tutkielmassa rikoslainopillisesta näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena on valitun metodin avulla pyrkiä saamaan selville voimassaolevan oikeuden kanta avustusrikoksiin, sekä eritellä syitä avustusrikosten vähäiseen ilmituloon. Avustusrikosten tunnusmerkistöjä tarkastellaan myös laillisuusperiaatteen täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimuksen kannalta. Avustusrikosten melko avoimet tunnusmerkistöt sekä avustusrikosten taustalla oleva usein vaikeaselkoinen lainsäädäntö voi olla osittain syynä avustusrikosten harvinaisuuteen. Koska avustusrikokset liittyvät usein organisoituun toimintaan ja avustusta haetaan yrityksen tai yhteisön toimintaa varten, käsitellään tutkielmassa myös tekijäpiiriä ja rikosvastuun kohdentamista. Käytännössä avustusrikosten tekeminen edellyttääkin usein laajaa tietämystä tukijärjestelmien toiminnasta ja tuettavan toiminnan laadusta. Avustuspetoksen osalta tekijäpiiriä rajaa hieman se, että avustuksen tulee olla RL 29:5:ssä määritellyllä tavalla muuhun tarkoitukseen kuin henkilökohtaiseen kulutukseen myönnetty. Euroopan unionin yhteisöpetossopimus sisältää puolestaan määräykset yritysjohtajien rikosoikeudellisesta vastuuasemasta. Jäsenvaltioiden edellytetään toteuttavan tarvittavat toimenpiteet, joilla yrityksissä päätös- ja valvontavaltaa käyttävät henkilöt on mahdollista saattaa rikosoikeudelliseen vastuuseen. Avustuspetos ja avustuksen väärinkäyttö ovat käytännössä osoittautuneet vaikeasti toteen näytettäviksi teoiksi. Avustusrikosten avoimet tunnusmerkistöt ja tekojen tahallisuuden arviointiin liittyvät vaikeudet ovat myös toisinaan johtaneet avustusten takaisin perintään hallinnollisin keinoin, jolloin teko on jäänyt tutkimatta rikosoikeudelliselta kannalta. Samalla avustuspetos ja avustuksen väärinkäyttö kuitenkin kohdistuvat julkiseen talouteen vaarantaen eri avustusjärjestelmille asetettujen tavoitteiden toteutumisen. Välillisesti tekojen voidaan lisäksi katsoa kohdistuvan kaikkiin veronmaksajiin ja toisiin avustuksen hakijoihin.

Syftet med denna avhandling är att ur ett rättsekonomiskt perspektiv utreda insättningsgarantin som instrument för stabilisering av banksystemet. Utgående från ekonomisk teori om ofullständiga marknader analyseras varför och hur insättningsgarantin kan medföra stabilitet på finansmarknaderna. Avhandlingen syftar även till att utreda i vilken utsträckning de nuvarande bestämmelserna om insättningsgarantin är tillräckliga vad ankommer tillsynsansvaret. Därtill berörs även frågan huruvida bestämmelserna om gränsöverskridande bankverksamhet och bestämmelserna om insättningsgarantisystemen är harmoniserade i samma utsträckning. Under 1900- och 2000-talet har världsekonomin drabbats av ett flertal bank- och finanskriser. Ekonomisk historia visar att redan långt tidigare har liknande kriser förekommit. Den stora utmaningen är att identifiera och vidta åtgärder så att återverkningarna av en framtida finansiell kris på den ekonomiska tillväxten och sysselsättningen kan begränsas och kostnaderna för skattebetalarna minimeras. Införandet av en gemensam valuta har fört med sig att svag ekonomisk aktivitet och strukturella problem i ett EU-land sprider sig till andra EU-länder bland annat via finansmarknaderna. Inom den Europeiska Unionen har ansträngningar att via olika åtgärder skapa stabilitet speciellt inom banksektorn varit stora. Utgångspunkten härvid är att man genom harmonisering och olika regleringar kan minska instabiliteten på finansmarknaderna. Genom lagstiftning som reglerar marknaderna strävar man att minska effekten av enskilda marknadsstörningar och stärka stabiliteten på alla marknader. I en global värld, där harmonisering av lagstiftning samt fri rörlighet av tjänster och kapital betonas alltmer framom begrepp såsom statlig suveränitet, har man länge kunnat iaktta en utveckling av företagsverksamhet som överskrider nationsgränser. Detta gäller speciellt finansmarknaderna. Banker har öppnat filialer och dotterbolag i andra länder i strävan efter större marknadsandelar och rörelsevinster. Regleringen och övervakningen av bankerna inom EU och i enskilda länder har därför setts över. Gränsöverskridande bankverksamhet förutsätter att den enskilda bankkundens intressen ytterligare tas i betraktande. Bland annat har bankernas insättningsgaranti setts över i de flesta länder. Samtidigt som utvecklingen gått mot en alltmer global bankverksamhet och harmonisering av regelverken kan man dock skönja eftersläp vad gäller den tillsyn som sammanhänger med bankverksamheten och insättningsgarantin. Analysen i denna avhandling visar klart att insättningsgarantisystem inte kan behandlas fristående från det säkerhetsnätverk som upprättats för att trygga finansmarknadernas stabilitet. Samtidigt visar analysen att en internationell harmonisering av insättningsgarantisystemen inte avancerat tillräckligt för att hindra uppkomsten av globala finansmarknadskriser. Den gränsöverskridande bankverksamheten har därtill givit upphov till nya problem som de gällande systemen inte kan tackla. Betydelsen av att harmonisera insättningsgarantisystemen i olika länder har accentuerats av den rådande finansmarknadskrisen som i motsats till flertalet tidigare bankkriser omfattar en mycket större del av de globala finansmarknaderna. De gällande insättningsgarantisystemen har inte på samma sätt tidigare satts på prov. Trots att den gränsöverskridande bankverksamheten expanderat kraftigt har inte utvecklingen av insättningsgarantisystemen skett i samma takt. Reformprocessen är långsam och inbegriper inte endast själva insättningsgarantisystemet utan även krishanteringsmekanismer och frågor förknippade med etablering av gränsöverskridande verksamhet. Inom EU är beredningen långt framskriden även om konkreta beslut inte ännu fattats. Konkurrensneutralitet och etableringsfrihet för bankverksamhet är centrala målsättningar inom EU. För att dessa skall kunna uppnås krävs politisk vilja hos beslutsfattarna att gå in för överstatliga insättningsgarantisystem i stället för de rådande nationella systemen. Om de olika elementen i finansmarknadernas säkerhetsnät inte harmoniseras internationellt kan globala finansmarknadskriser inte undvikas i framtiden. Föreliggande studie har behandlat insättningsgarantin ur ett rättsekonomiskt perspektiv. Såväl ekonomisk teori som reglering av bankverksamhet samt insättningsgarantisystem och tillsynen av dessa behandlas. Studien pekar emellertid tydligt på att den juridiska formen för insättningsgarantisystemen är oklar. En utförligare studie av konsekvenserna av alternativa juridiska former för insättningsgarantin såväl i Finland som på unionsnivå ligger i allas intresse.

Denna magisteravhandling handlar om hörandet av barn vid behandlandet av vårdnadstvister i domstolsanknuten medling. Särskilt fokus ligger på bruket av ett sakkunnigbiträde enligt 5 § L om medling i tvistemål och stadfästning av förlikning i allmänna domstolar. Frågan som utreds är under vilka förutsättningar ett barn kan höras under domstolsanknuten medling och vem som hör barnet. Förfarandet att bruka ett biträde vid medling i vårdnadstvister är ursprungligen från Norge och således används norsk motsvarande reglering som jämförelsegrund. Dessutom lyfts FN:s konvention om barnets rättigheter (barnkonventionen) och dess inverkan på barnets rätt att höras vid medling i en vårdnadstvist fram. Avhandlingen inleds med en allmän överblick av medling och förlikning i Finland. Efter detta behandlas olika former av medling i vårdnadstvister. Därefter ges det en beskrivning av det norska systemet vad gäller medling i vårdnadstvister utanför domstol och i domstol, samt bruket av ett biträde vid medlingen. Beskrivningen av det norska systemet innefattar även en kort historisk återblick av regleringens bakgrund. Efter detta beskrivs den finska implementeringen av bruket av ett sakkunnigbiträde i domstolsanknuten medling. Avhandlingen fortsätter med en beskrivning av FN:s konvention om barnets rättigheter. Konventionens artikel 3 om barnets bästa och artikel 12 om barnets rätt att höras tas upp och deras inverkan på finsk och norsk lagstiftning beskrivs. Efter en analys av konventionens implementering konstateras det att bruket av konventionen är mycket starkare i Norge än vad den är i Finland. Vidare behandlar avhandlingen barnkonventionens förhållande till medling i vårdnadstvister i Finland och Norge och gör en jämförelse av konventionens inverkan på respektive lands förfarande. I avhandlingen diskuteras det avslutningsvis olika förslag till ändring av den finska lagstiftningen gällande hörande av barn vid behandlandet av vårdnadstvister i domstolsanknuten medling. Slutsatsen är att Finland borde ta modell av Norge och mer aktivt implementera bruket av barnkonventionen i finsk rätt. Den finska lagstiftningen vad gäller hörandet av barn i domstolsanknuten medlingen borde ändras och eventuellt kunde bruket av medling göras obligatoriskt för alla som separerar och har gemensamma barn.

Ur internationella människorättskonventioner kan utläsas positiva människorättsförpliktelser som ställer krav på lagstiftning och förfarande i konventionsstaterna. De positiva människorättsförpliktelserna uttrycker statens aktiva roll som upprätthållare av mänskliga rättigheter och med begreppet avses situationer där en konventionsenlig rättighet inte kan förverkligas utan statligt ingripande. I straffrättsligt hänseende omfattar förpliktelserna skyldighet att införa nödvändiga kriminaliseringar och sörja för att det straffrättsliga systemet som helhet kan tillgodose brottsoffrets behov av skydd. I avhandlingen granskas på vilket sätt den finska lagstiftningen på straffrättens område, både ifråga om materiell och processuell lagstiftning, kan utvecklas för att bättre svara mot de positiva människorättsförpliktelser som är förenade med barn som upplever våld i familjen. I avhandlingen systematiseras begreppet positiva människorättsförpliktelser, sammanfattas vilka de relevanta positiva människorättsförpliktelserna är och vad de ger uttryck för, analyseras hur det förpliktelserna ger uttryck för framträder på nationell nivå och synliggörs varför det förpliktelserna ger uttryck för framträder eller inte framträder samt föreslås hur det förpliktelserna ger uttryck för bättre kunde framträda. Granskningen görs med utgångspunkt i ett barnperspektiv där syftet är att utmana den gällande straffrättsliga regleringens gränser och föra ett resonemang de lege ferenda kring hur straffrätten kunde förändras för att omfatta barnperspektivet. Granskningen visar på förpliktelser att genom straffrättsliga åtgärder skydda barnet från alla former av våld medan det är i sina föräldrars eller någon annan vårdnadshavares vård och förpliktelser att anpassa straffrättsliga förfaranden så att de är tillgängliga för barnet och respekterar barnets särskilda utgångsläge. Ytterst är förpliktelserna i anslutning till barn och familjevåld ett uttryck för barnets rätt till liv, överlevnad och utveckling. Den gällande lagstiftningen konstateras motsvara de positiva människorättsförpliktelsernas krav såtillvida att våld som riktas mot barn i uppfostringssyfte uttryckligen är förbjudet. Rekvisiten för misshandel förmår däremot inte fånga upp den kontext inom vilken familjevåld sker och är inte heller utformade för att täcka det våld barn upplever som betraktare. De bestämmelser som reglerar straffprocessen är väl utformade för att skydda barnet, men åtgärder krävs för att främja barnets rätt att ta del i processen som en aktiv aktör. I avhandlingen relateras straffrättens tillkortakommanden till rättens framväxt i en verklighet som genom skeva neutrala perspektiv har fokuserat mera på förövare än på offer och till det faktum att barnet traditionellt har betraktats uteslutande ur ett skyddsperspektiv. Det föreslås att strafflagen kunde utvecklas genom särskilda brottsrekvisit som fångar kontexten kring familjevåld och att det särskilt klandervärda i den här typen av våld kunde framhävas genom särskilda straffskärpningsgrunder och kvalifikationsgrunder. I anslutning till processen föreslås en konfliktbearbetande funktion och ett förfaringssätt som beaktar både ett objektivt och ett subjektivt förhållningssätt till barnet som processaktör samt konstateras att vissa straffprocessuella förfaranden antar särdrag i relation till barnet.

I Finland erbjuds separerade föräldrar med meningsskiljaktigheter flera olika tjänster och förfaranden för att få hjälp och stöd med att nå en överenskommelse gällande vårdnaden om barnen, barnets boende, umgänge samt underhåll. Föräldrarna kan i princip fritt välja vilket förfarande de söker sig till. En förälder kan också välja att inleda en vårdnadstvist vid domstol utan att det finns något krav om att föräldrarna först försökt uppnå förlikning. I såväl Norge, Danmark som Sverige har man infört någon typ av obligatoriskt förfarande för separerade föräldrar före en vårdnadstvist kan föras till domstol för ett rättegångsavgörande. I avhandlingen används systemen i dessa länder som exempel i syftet att granska om det finns behov av att införa något obligatoriskt förfarande för separerade föräldrar även i Finland. I avhandlingen granskas särskilt medling i domstol med en sakkunnig, så kallad Follo-medling, men några anmärkningar görs även gällande andra förfaranden i det finländska systemet. I Danmark och Norge har man inte bara infört obligatoriska förfaranden utan även kartläggnings- och kategoriseringsprocesser för att därefter anpassa handläggningen av ärendena. I Finland har man inte infört anpassad behandling utan utgår istället från att ärendet antingen är lämpligt eller olämpligt för förfarandena. I avhandlingen granskas därför systemen i Danmark och Norge även i syfte att bedöma möjligheterna och behoven av kartläggning och anpassade tjänster i Finland. Behovet av kartläggning diskuteras både utgående från Follo-medling samt ur perspektivet att vägleda familjerna till rätt typ av tjänster och förfaranden i ett tidigt skede efter separationen. Avhandlingen avslutas med ett förslag om hur systemet i Finland kunde utvecklas. Det konstateras att det finns skäl att införa krav om att föräldrarna först försökt uppnå förlikning före ett ärende kan inledas i domstol. Förslaget är därför att föräldrarna ska uppvisa att de först försökt uppnå förlikning genom antingen Follo-medling eller familjemedling före en vårdnadstvist kan inledas vid domstol. Vissa omständigheter bör ändå medföra att föräldrarna är exkluderade från kravet om att ha genomgått medling. Sådana omständigheter skulle exempelvis vara att det föreligger hinder för medling, att ärendet bör behandlas skyndsamt eller att föräldrarna är eniga i ärendet. Önskvärt är också att ett obligatoriskt informationstillfälle införs för föräldrar som separerar för att delge föräldrarna nödvändig information.

Benefit corporation on yritys, jonka tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen sillä ehdolla, että taloudellinen voitto saadaan aikaan harjoittamalla liiketoimintaa vastuullisista lähtökohdista. Benefit corporation -malli jakautuu kahteen eri pääkategoriaan: benefit corporation on oikeudellinen yhtiömuoto ja B Corp yksityisen sektorin tahon tarjoama sertifikaatti. Benefit corporation -ilmiön taustalla on kahden yhtiöoikeudellisen teorian, osakkeenomistajakeskeisyyden ja sidosryhmäteorian, välinen vastakkainasettelu. Voitontavoittelua ja sidosryhmien huomioimista yhdistelevän hybridimallin luomisen kannatuksen taustalla voidaan nähdä perinteisten yhteisömuotojen puutteellisuus, yritysmaailman epävarmuus yhteiskuntavastuun ja voiton tavoittelun yhdistämisen sallittavuudesta, kasvun ja omistajavaihdoksien tuomat haasteet sekä tahto valjastaa yrityssektori yhteiskuntavastuun suunnannäyttäjäksi. Ensimmäinen benefit corporation -laki saatettiin voimaan Marylandin osavaltiossa vuonna 2010. Benefit corporation -laki on nyky-ään voimassa yli neljässäkymmenessä Yhdysvaltain osavaltiossa ja muutamassa muussa Euroopan, Etelä-Amerikan ja Afrikan valtiossa. Benefit corporation -lainsäädäntö perustuu laajalti mallilainsäädäntöön, jonka neljä kulmakiveä ovat yhteiskuntavastuullisuutta ja voitontavoittelua yhdistävä toiminnan tarkoitus, yhtiön johdon sidosryhmiin liittyvät velvollisuudet, laajennettu kanneoikeus sekä avoimuutta ja läpinäkyvyyttä lisäävät raportointisäännökset. Ensimmäinen ja Suomessa jo nykyään mahdollinen tapa omaksua benefit corporation -malli on B Corp -sertifikaatin hankkiminen. Sertifikaatin myöntämisen edellytyksenä on maakohtaisten oikeudellisten vaatimusten täyttyminen. Mahdollisen kotimaisen benefit corporation -lain säätämisen kannalta tutkielmassa kartoitetaan relevantin yhtiöoikeudellisen sääntelyn nykytilaa. Tutkielmassa tullaan siihen lopputulokseen, että Suomen osakeyhtiölaki ei ole osakkeenomistajakeskeisyyden periaatteen mukainen, vaan voittoa osakkeenomistajille tuotetaan pitkällä aikavälillä valistuneen arvonmaksimoinnin hengessä. Yhtiön pitkän aikavälin taloudelliseen tuloksellisuuteen tähtäävä tarkoitussäännös sallii yhtiön johdolle käytännöllisesti katsoen melko laajat mahdollisuudet yhteiskuntavastuun tavoitteluun. Valistuneen arvonmaksimoinnin periaate osoittaa kotimaisen osakeyhtiölain kuuluvan kuitenkin niin sanotun heikon yhteiskuntavastuun piiriin. Vahvan yhteiskuntavastuullisuuden mukaisuus edellyttäisi mahdollisuutta sellaiseen päätöksentekoon, jossa voiton tavoittelu edes pitkällä aikavälillä ei ole avainasemassa ja sidosryhmien etujen huomioiminen nostetaan samalle tasolle osakkeenomistajien edun kanssa. Kotimaisen yhtiöoikeuden puitteissa pitkäaikaisen voitontavoittelun sivuuttavat vastuullisuuspyrkimykset voidaan mahdollistaa muuttamalla yhtiön toiminnan tarkoitusta yhtiöjärjestysmääräyksellä. Benefit corporation -lain säätämisessä kohdattaisiin Suomessa monia haasteita. Viherpesun torjunnan välineenä benefit corporation -yhtiömuoto olisi heikko, sillä sääntelystä puuttuva johdonmukaisuus ja täytäntöönpanomekanismien tehottomuus vähentävät ajan myötä benefit corporation -nimikkeen uskottavuutta ja painoarvoa. Valistuneen arvonmaksimoinnin mukaisella voitontavoittelulla ja yhtiöjärjestysmuutoksilla voidaan käytännössä luoda tarpeeksi kattava turvasatama vahvaan yhteiskuntavastuuseen sitoutuneen yhtiön johdolle, joka haluaa toteuttaa laajojakin vastuullisuushankkeita. Pelkkä yritysjohtajien mahdollinen epävarmuus voitontavoittelun rajoihin liittyvästä oikeustilasta ei yksinään riitä perusteeksi suomalaisen benefit corporation -lain säätämiselle. Toiminnan tarkoitusta koskevat benefit corporation -mallilainsäädännön säännökset eivät toteuta tavoitettaan sidosryhmien huomioimisesta selkeästi, kun tulkinnanvaraisuuksia on enemmän kuin käytännön suuntaviivoja. Lisäksi uuden yhtiömuodon lisääminen osakeyhtiön ja yleishyödyllisen yhteisön väliin voisi kuitenkin horjuttaa olemassa olevia yhteisömuotoja. Benefit corporation -yhtiömuotoa voitaisiin väärinkäyttää luomalla benefit corporationeista mielikuvaa ”hyvänä yrityksenä” siinä missä tavalliset osakeyhtiömuotoiset kilpailijat olisivat ”huonoja yrityksiä”, jotka eivät toimi vastuullisesti. Lain säätäminen voisi vahvistaa väärää käsitystä siitä, että perinteisiä osakeyhtiöitä johdetaan pelkkä osakkeenomistajien taloudellinen voitto tähtäimessä. Benefit corporation -raporttia laadittaessa käytettävän standardin vapaa valittavuus, tilintarkastajan varmentamisvelvollisuuden puuttuminen ja virallisen sanktion puute raportin julkaisematta jättämisestä tekevät benefit corporation -mallilainsäädännön mukaisesta raportointivelvollisuudesta alttiin väärinkäytölle ja viherpesulle. Lisäksi benefit corporation -mallin yleishyödyllisen toiminnan tarkoituksen täytäntöönpanomenettely näennäisesti laajentaa osakeyhtiölain mukaista kanneoikeutta, mutta loppujen lopuksi säännökset tuovat vähän konkretiaa ja paljon epäselvyyttä. Tutkielmassa tullaan siihen lopputulokseen, että benefit corporation -mallin mukainen voitontavoittelun ja yhteiskuntavastuun yhdistävä ”hybridiyhtiö” on mahdollista luoda olemassa olevan yhtiöoikeudellisen sääntelyn puitteissa. Lähitulevaisuuden vahvan yhteiskuntavastuun periaatteen mukainen yhtiö syntyy yleishyödyllisen toiminnan tarkoituksen mahdollistavalla yhtiöjärjestysmääräyksellä ja EU-sääntelyn mukaisilla vastuullisuusvelvoitteilla, eikä benefit corporation -laille näin ollen ole paikkaa suomalaisessa yhtiöoikeudessa.

I Finland beskattas utbetalningar ur livförsäkringar både genom inkomstbeskattningen och genom arvs- och gåvobeskattningen. Betydande ändringar trädde i kraft i början av år 2017 gällande livförsäkringarnas beskattning vid arvs- och gåvobeskattningen genom en större revidering av arvs- och gåvobeskattningen i enlighet med RP 175/2016 rd. Ändringarna i ArvsskatteL gällde upphävande av lagens 7 a § 2:a och 3:e mom. genom vilket de nära anhörigas skattefriadel av försäkringsutbetalningen vid arvsbeskattningen upphävdes. Ändringens syfte var att göra placeringsformens beskattning mer neutral gentemot andra placeringsformers beskattning. Ifall denna ändring kommer att påverka tecknande av livförsäkringar får framtiden visa. I och med den allt mer globala världen har det blivit enklare för privatpersoner att placera pengar i andra länder och i och med detta flytta sitt sparkapital till länder vars skattereglering skiljer sig mycket från den finländska lagstiftningen. Tävlingen om det internationella investeringskapitalet har lett till att skatteparadis uppstått där beskattningen på investeringskapitalet är lågt eller noll. Dessa länder har länge inte haft några skatteavtal med andra länder gällande beskattningen och på grund av den starka banksekretessen har det varit möjligt för investerare att hållas anonyma. Sparlivförsäkringar är en attraktiv placeringsform på grund av att fondernas och värdepapprens förväntade avkastning är hög samt på grund av skattefördelarna med försäkringen. Sparlivförsäkringars beskattning i gränsöverskridande situationer blir intressant, eftersom placeringsformen är populär och det inte är ovanligt att man under sin livstid flyttar mellan olika länder. Intressanta situationer uppstår då man har en livförsäkring i en stat och bor i en annan stat gällande vilket land som har rätt att beskatta inkomsten. För att de i dessa situationer inte ska uppstå dubbelbeskattning och för att lösa tvister gällande vilket land som ska anses vara den skattskyldigas hemviststat ifall personen bor i flera länder har upprättas internationella bilaterala och multilaterala skatteavtal. Som modell för flera av skatteavtalen gällande undanröjande av dubbelbeskattning vid gränsöverskridande situationer har stått OECD:s modellskatteavtal gällande inkomster och kapital. I OECD:s modellskatteavtal förskrivs inte skilt om livförsäkringars eller försäkringars beskattning och därmed beskattas de enligt OECD:s 21 art. gällande övrig inkomst. Fastän bilaterala avtal ingåtts mellan länder kan det uppstå situationer där dubbel- eller noll-beskattning uppstår vid livförsäkringars beskattning i gränsöverskridande situationer. Situationerna är dock mer komplicerade ifall inget avtal ingåtts mellan länderna, eftersom i dessa fall ska ländernas inhemska lagstiftning tillämpas och fastän det i den inhemska lagstiftningen skulle finnas regler gällande undanröjande av dubbelbeskattning i gränsöverskridande situationer kan dubbelbeskattning uppstå. Dubbelbeskattning kan även uppstå pga. kvalifikationskonflikter som leder till att avtalsländer tillämpar olika artiklar i avtalet. Vid gränsöverskridande situationer kan det uppstå problem ifall inte försäkringstagaren själv erhåller inkomsten, utan någon annan erhåller inkomsten som försäkringens förmånstagare i en situation där försäkringstagaren som själv är den försäkrade avlider. Detta eftersom det ingåtts ett fåtal internationella skatteavtal gällande undanröjande av dubbelbeskattning vid arvsrättsliga situationer och beskattningen i dessa situationer långt baserar sig på ländernas inhemska lagstiftningar.