Browsing by Title

Tutkielmassa tarkastellaan työtaisteluvapautta sopimuksettomassa tilassa eli silloin, kun ei ole voimassa olevaa työehtosopimusta. Tarkoituksena on selvittää, millaiset työtaistelutoimenpiteet ovat sopimuksettomassa tilassa sallittuja, millaiset kiellettyjä ja miten työtaistelutoimenpiteisiin ryhdyttäessä tulee lain mukaan toimia. Tutkimuksen keskiössä ovat työriitalain asettamat menettelytapanormit ja niin kutsuttu yleinen työrauhavelvollisuus, jota pyritään tarkastelemaan myös perusoikeusnäkökulmasta. Lisäksi tutkitaan myös turvaamistoimea ja rikosoikeutta työtaisteluvapauden rajoituksina. Työtaisteluvapaus on kollektiivisen työoikeuden keskeinen periaate. Se on johdettavissa perustuslain (731/1999) 13 §:n mukaisesta kokoontumis- ja yhdistymisvapaudesta. Koska työtaisteluvapaus on perusoikeus, ei sen käyttöä saa perusteettomasti rajoittaa. Tietyt rajoitukset kuitenkin ovat tarpeen ja hyväksyttävissä työrauhan turvaamiseksi ja turhien työtaistelutoimenpiteiden välttämiseksi. Työehtosopimuksen voimassa ollessa sopimuspuolia velvoittaa työehtosopimuslakiin (436/1946) perustuva työrauhavelvollisuus. Kaikki työehtosopimukseen kokonaisuudessaan tai sen yksittäiseen määräykseen kohdistuvat työtaistelutoimenpiteet ovat sopimuskauden aikana kiellettyjä. Lakiin perustuva työrauhavelvollisuus on relatiivinen, mikä tarkoittaa, että vain laissa erikseen mainitut työtaistelutoimenpiteet ovat kiellettyjä. Esimerkiksi poliittisiin tai myötätuntotyötaistelutoimenpiteisiin voi sopimuskauden aikana ryhtyä, kunhan toimenpiteet eivät välillisestikään kohdistu omaan työehtosopimukseen. Sopimuksettomassa tilassa lähtökohtaisesti kaikenlaiset työtaistelutoimenpiteet ovat sallittuja. Työriitojen sovittelua koskevan lain (420/1962) menettelytapanormit asettavat kuitenkin rajoituksia työnseisaukseen (esimerkiksi lakkoon) ryhtyvälle. Lain mukaan työnseisauksesta on ilmoitettava vastapuolelle ja valtakunnansovittelijalle viimeistään kaksi viikkoa ennen sen toimeenpanoa. Tarkoituksena on varata riittävä aika sovittelulle. Ennakkoilmoitusvelvollisuuden ohella laki määrää, että osapuolten on osallistuttava sovitteluun riidan ratkaisemiseksi. Vaikka ennakkoilmoitusvelvollisuus ja sovitteluun osallistuminen ovat pakollisia, ei Suomessa kuitenkaan ole käytössä pakkosovintoa. Jos osapuolet eivät pääse sovintoon, voi työnseisaukseen ryhtyä. Yleinen työrauhavelvollisuus on oikeuskirjallisuudessa oikeuskäytännön myötä muodostettu käsite. Sen mukaan tietyt työtaistelutoimenpiteet ovat hyvän tavan vastaisia ja siten oikeudenvastaisia ja aina kiellettyjä. Yleisen työrauhavelvollisuuden rikkomisesta seurauksena on oikeudenvastaisen työtaistelutoimenpiteen kohteeksi joutuneelle taholle aiheutuneen varallisuusvahingon korvaaminen. Korkein oikeus on katsonut, että hyvän tavan vastaisena voidaan pitää ainakin toimia, joihin ryhdyttäessä esitetään virheellisiä tai vääristeltyjä seikkoja, syyllistytään luvattomaan syrjintään tai puututaan riitaan, jonka varalta on muut laissa säädetyt oikeuskeinot. Hyvän tavan vastaisena on pidetty myös vastapuolen painostamista sellaiseen suoritukseen, josta tämä ei lain mukaan ole vastuussa. Ensimmäiset ratkaisut, joissa hyvän tavan vastaisuuteen työtaistelutoimenpiteiden yhteydessä otettiin kantaa, ovat 1980-luvulta ja viimeisimmät 2000-luvulta. 1980-luvun ratkaisut ovat nykyisessä oikeusjärjestyksessä jo vanhentuneita. Niiden antamisen jälkeen Suomi on muun muassa allekirjoittanut Euroopan ihmisoikeussopimukseen ja liittynyt Euroopan unioniin. 1990-luvun puolivälissä on myös toteutettu laaja perusoikeusuudistus, jonka yhteydessä asetettiin raamit perusoikeuksien rajoittamiselle. Kansainväliset velvoitteet ja perusoikeusnäkökulma tulisi ottaa laajemmin tarkasteluun työtaistelutoimenpiteitä koskevassa tuomioistuinkäytännössä. Perusoikeusuudistuksen jälkeisessä tilassa tulisi myös perustella, miten työtaisteluvapautta voidaan rajoittaa lakiin perustumattomalla yleisellä työrauhavelvollisuudella. Korkein oikeus ei ole ratkaisuissaan antanut vastausta näihin ongelmiin.

Tässä tutkielmassa selvitetään työtapaturma- ja ammattitautilain mukaista lakisääteistä vakuutusturvaa etätyössä. Tarkoituksena on selvittää, millaisena etätyön lakisääteistä vakuutusturvaa voidaan yksityisen sektorin työntekijöiden osalta pitää sekä minkälaiset tapaturmat etätyössä tulevat tällä hetkellä korvattaviksi. Tutkielmassa havaitaan, että etätyön lakisääteiseen vakuutusturvaan liittyy monia haasteita ja ongelmia. Ensinnäkin etätyön lakisääteinen vakuutusturva yksityisen sektorin työntekijöiden osalta on varsin suppea. Erityisesti, kun sitä verrataan lähityötä tekevien sekä valtion henkilöstöä koskevaan lakisääteiseen vakuutusturvaan. Tätä vakuutusturvan suppeutta etätyössä perustellaan erityisesti etätyöhön liittyvillä työnantajan toimintamahdollisuuksien rajoituksilla. Kuitenkin tutkielmassa havaitaan, että nyt tehty rajaus on joka tapauksessa liian tiukka. Lakisääteisen vakuutusturvan riittämättömyyttä on omiaan korostamaan etätyössä sattuneita työtapaturmia koskevat tulkintaongelmat ja niiden epäselvyys. Se mitä tarkoitetaan etätyössä sattuneella työtapaturmalla, ei aina kaikissa tapauksissa ole täysin selvää. Merkittävimpänä ongelmana tutkielmassa pidetään kuitenkin valtion henkilöstöä koskevasta erillislaista johtuvaa epätasa-arvoa valtion henkilöstön ja yksityisen sektorin työntekijöiden välillä. Tutkielman johtopäätöksenä esitetään, että nykyinen etätyötä koskeva lakisääteinen vakuutusturva yksityisen sektorin työntekijöiden osalta on riittämätön ja lisäksi myös ongelmallinen. Tutkielmassa esitetään, että nykyiseen tilanteeseen tulisi reagoida. Ensisijaisesti vastuu tilanteeseen reagoimiseen on tutkielmassa esitetyn mukaisesti ennen kaikkea lainsäätäjällä, mutta myös työnantajalla voidaan perustellusti katsoa olevan tiettyä vastuuta tilanteen parantamiseksi. Tutkielmassa selvitetään myös näitä eri keinoja sekä eri tahojen vastuuta puoltavia seikkoja tilanteen parantamiseksi.

Tutkielma käsittelee työtehtävien merkitystä työsuhteen ehtojen määräytymiskonstruktiossa. Aihetta ei ole tutkittu erityisen paljoa, mikä luultavasti johtuu siitä, että työtehtävät on lähtökohtaisesti nähty melko konkreettisena käsitteenä, jota ei ole tarpeen oikeudellisesti erityisesti problematisoida. Tutkielmassa työtehtävillä kuitenkin hahmotetaan työoikeudellisesti mielenkiintoinen asema: ne näyttäytyvät toisaalta työsuhteen ehtoina mutta vaikuttavat myös muiden työsuhteen ehtojen määräytymiseen. Tätä työtehtävien erityisasemaa nimitetään tutkielmassa niiden kaksoisrooliksi. Tutkielman tarkoituksena on muodostaa käsitys siitä, miten työtehtävien kaksoisrooli ilmenee työsuhteen ehtoja määritettäessä, millainen merkitys työsopimuslain 2:2.1:ssa työnantajalle asetetulla työntekijöiden tasapuolisen kohtelun velvoitteella on työtehtävien kaksoisroolin kannalta, miten työtehtävät vaikuttavat työntekijän palkan määräytymiseen ja millä tavalla tasapuolisen kohtelun velvoite toteutuu työnantajan soveltaessa yleissitovien työehtosopimusten palkkausjärjestelmiä. Työtehtävät määräytyvät työsuhteen ehtoina työoikeuden säännöstyskeinojen kautta. Työtehtävistä sovitaan lähtökohtaisesti työsopimuksella, mutta myös työnantajan direktio-oikeus vaikuttaa osaltaan työtehtäviin. Työsopimuslain 2:2.1:n mukaan työnantajan on kohdeltava työntekijöitä tasapuolisesti, jollei siitä poikkeaminen ole työntekijöiden tehtävät ja asema huomioon ottaen perusteltua. Säännöksen sanamuodosta huolimatta työtehtävien merkitys tasapuolisen kohtelun velvoitteen kannalta ei oikeuskirjallisuuden perusteella ole ollut täysin selvä, vaan argumentaatiossa on korostunut vielä työsopimuslakia koskevassa hallituksen esityksessä (HE 157/2000 vp) ollut mahdollisuus poiketa tasapuolisesta kohtelusta ”hyväksyttävästä syystä”. Kyseinen poikkeamisperuste kuitenkin poistettiin lopullisesta säädöstekstistä ja sen tilalle otettiin työtehtäviä ja asemaa koskeva edellytys. Kun tasapuolisen kohtelun velvoite nähdään yhdenvertaisuus- ja tasa-arvonormien ja erityisesti samapalkkaisuusperiaatteen jatkumona, voidaan pitää perusteltuna nimenomaan työtehtäville annettua merkitystä tasapuolisen kohtelun velvoitteen toteutumista arvioitaessa. Työtehtävät voidaan nähdä sellaisena työntekijän henkilökohtaisista ominaisuusista riippumattomina tekijöinä, joiden perusteella työntekijöitä on mahdollista oikeudenmukaisesti vertailla. Tutkielmassa työtehtävien hahmotetaan määrittävän tasapuolisen kohtelun velvoitteen soveltamista ja esimerkiksi sitä kautta vaikuttavan työsuhteen muihin ehtoihin. Työtehtävien kaksoisrooli toteutuu näin tasapuolisen kohtelun velvoitteen kautta. Tasapuolisen kohtelun velvoitteen voidaan toisaalta katsoa selittävän myös laajemmin työtehtävien kaksoisroolia sellaisissa tilanteissa, joissa tasapuolisen kohtelun velvoite ei suoraan tule sovellettavaksi. Työtehtävien kaksoisroolia tarkastellaan tutkielmassa erityisesti suhteessa työntekijän palkan määräytymiseen. Suomessa ei ole lain tasolla säädetty varsinaista vähimmäispalkkaa, mutta laajasti sovellettavan työehtosopimusjärjestelmän vuoksi monella alalla on määritelty vähimmäispalkat. Työsopimuslain 2:10:ssä on karkeasti määritelty vähimmäispalkkaa koskevat edellytykset sovellettavan työehtosopimuksen puuttuessa. Kyseinen säännös näyttäisi painottavan työtehtävien merkitystä palkan tavanomaisuutta ja kohtuullisuutta arvioitaessa. Myös työehtosopimuksen yleissitovuussäännöstä on oikeuskäytännössä tulkittu laajentavasti työntekijän työtehtävien perusteella. Vaikuttaa siltä, että työtehtävillä on merkitystä palkkauksen vähimmäisehtojen määrittelyssä, kun työsuhteeseen ei lähtökohtaisesti sovellu mikään työehtosopimus. Kun työsuhteeseen sovelletaan työehtosopimusta, palkkaukseen vaikuttaa keskeisesti työehtosopimuksen piirissä sovellettava palkkausjärjestelmä. Tutkimuksen puitteissa on perehdytty yleissitovien työehtosopimusten palkkausjärjestelmiin ja erityisesti niiden työ- ja tehtäväkohtaisiin palkkoihin jakaen ne työtehtävien arviointitapojen perusteella kolmeen pääluokkaan: taulukkopalkkaukseen, palkkaryhmittelyyn ja analyyttiseen vaativuuden arviointiin. Palkkausjärjestelmissä on havaittu olevan huomattavia eroja työtehtäville annettavan merkityksen osalta. Vahvimmin työtehtävien kaksoisroolin on havaittu toteutuvan analyyttiseen töiden vaativuuden arviointiin perustuvissa pisteytysjärjestelmissä, joita sovellettaessa myös työnantajan tasapuolisen kohtelun velvoite palkkauksen osalta varmimmin toteutuu.

Tutkielmassa selvitetään, millä edellytyksin työnantaja voi yksipuolisesti muuttaa työntekijän työtehtäviä, minkälaisia menettelytapoja noudattaen muutokset tulee toteuttaa ja minkälaisia seuraamuksia perusteettomista tehtävämuutoksista voi aiheutua. Aihetta tarkastellaan erityisesti työsopimuslain valossa. Yhteistoimintalainsäädäntöön perustuvien menettelyvelvoitteiden ja seuraamusten käsittely on rajattu kokonaan tutkielman ulkopuolelle. Tutkielma on lainopillinen. Aihepiiriä koskeva sääntely on yleisluontoista, joten tutkielman painopiste on väistämättä oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuudessa esitettyjen kannanottojen tarkastelussa. Tutkielman alussa selvitetään työntekijän työtehtäviä koskevien ehtojen määräytymistä sekä työnantajan direktio-oikeuden merkityssisältöä ja oikeusperustaa. Tämän jälkeen tarkastellaan sitä, miten työnantajan direktio-oikeuden rajat määräytyvät työtehtäviä koskevissa kysymyksissä suhteessa muihin osapuolia sitoviin normilähteisiin. Tutkielmassa pyritään selvittämään, minkälaiset tehtävämuutokset työnantaja voi toteuttaa direktioperusteisesti ja minkälaiset muutokset edellyttävät työsuhteen päättämisperustetta tai muuta työnantajaa kelpuuttavaa normia. Tutkielmassa selvitetään erityisesti sitä, miten työntekijän työsopimuksen ehdot vaikuttavat työnantajan direktio-oikeuden laajuuteen työtehtäviä koskevissa muutostilanteissa ja mitkä muut seikat voivat vaikuttaa direktio-oikeuden laajuuteen työtehtäviä muutettaessa. Lisäksi selvitetään, onko työnantajan direktio-oikeutta mahdollista laajentaa työntekijän toisiin tehtäviin siirtämistä koskevin työsopimusehdoin tai työehtosopimusmääräyksin. Lopuksi tarkastellaan vielä muutoksen toteuttamisessa noudatettavaa menettelyä ja perusteettomien tehtävämuutosten seuraamuksia. Tutkimuksen valossa työnantaja voi pääsääntöisesti muuttaa työntekijän työtehtäviä myös direktioperusteisesti, kunhan muutos ei ole olennainen. Olennaisuusarviointi on tapauskohtaista ja objektiivista kokonaisharkintaa. Työntekijän työsopimuksen mukaiset tai vakiintuneet työtehtävät muodostavat arvioinnin lähtökohdan ja muiden direktio-oikeuden laajuuteen vaikuttavien tekijöiden (mm. työntekijän asema, ammattitaito ja yrityksen koko) merkitys vaihtelee tapauskohtaisesti. Tehtävämuutos ei saa koskaan olla pakottavan lainsäädännön tai muiden ylemmänasteisten normien vastainen ja siten esimerkiksi syrjivä. Tehtävämuutoksen olennaisuutta arvioitaessa kiinnitetään huomiota muutoksen kestoon ja siihen, kuinka olennaisesti se vaikuttaa työntekijän työtehtävien sisältöön (määrä ja laatu). Pysyvää siirtoa työntekijän pääasiallisista työtehtävistä olennaisesti poikkeaviin tehtäviin on pidetty olennaisena muutoksena. Muutos voi olla olennainen, vaikka työntekijä sen jälkeenkin tekisi vain työsopimuksensa alaan kuuluvaa työtä. Tilapäisiä muutoksia voidaan toteuttaa hieman vapaammin. Käytännössä muutoksen olennaisuutta on usein arvioitu suhteessa työntekijän tosiasiallisiin pääasiallisiin työtehtäviin. Toisinaan näiden työtehtävien on todettu vakiintuneen osapuolia sitoviksi. Työtehtäviä koskeva käytäntö on usein saanut keskeisen merkityksen myös silloin, kun työntekijän työtehtävistä ei ole lainkaan sovittu hänen työsopimuksessaan tai niitä koskevat ehdot ovat olleet niukkoja ja puutteellisia. Myös tehtävämääritelmiin ja varaumiin, jotka sanamuotonsa mukaan perustavat työntekijälle täysin rajoituksettoman työntekovelvollisuuden, on suhtauduttu kriittisesti. Työsopimusehtoa, jonka mukaan työnantajalla on oikeus siirtää työntekijä yksipuolisesti toisiin tehtäviin, saatetaan pitää yllättävänä ja ankarana tai jopa kohtuuttomana ehtona. Ainakin ehtoihin, jotka sanamuotonsa mukaan oikeuttavat työnantajan rajoituksetta muuttamaan työntekijän työtehtäviä ja samalla muita työsuhteen ehtoja, on suhtauduttu oikeuskäytännössä kriittisesti. Muutosehtoa ei kuitenkaan välttämättä ole pidettävä kohtuuttomana, mikäli muutosoikeus on rajattu koskemaan ainoastaan työntekijän työtehtäviä ja ehdossa on tarkemmin määritelty muutoksen toteuttamisedellytykset ja -rajat. Työehtosopimusten työntekijän toisiin tehtäviin siirtämistä koskevien määräysten suhde työntekijän irtisanomissuojaa koskevaan pakottavaan lainsäädäntöön ja työntekijän työsopimuksen ehtoihin on oikeuskäytännön valossa epäselvä. Työtuomioistuimen ratkaisukäytännön valossa tällaiset määräykset eivät välttämättä loukkaa työntekijän irtisanomissuojaa, eivätkä työntekijän työsopimuksen työtehtäviä koskevat ehdot välttämättä rajoita määräysten soveltamista. Yleisissä tuomioistuimissa asiaa saatettaisiin kuitenkin arvioida toisin. Työnantaja voi toteuttaa yksipuolisesti myös olennaisia muutoksia työntekijän pääasiallisiin tehtäviin työsuhteen päättämisperusteen nojalla. Useimmiten muutoksia toteutetaan TSL 7:3-4:ssä säädetyin perustein. Työnantajan tulee näissä tilanteissa täyttää myös muun työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuutensa. Oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuudessa esitettyjen kannanottojen valossa on kuitenkin epäselvää, tuleeko työnantajan muutoksen toteuttaessaan noudattaa irtisanomismenettelyä vai voidaanko muutos toteuttaa ilmoitusmenettelyä (vrt. TSL 7:11) noudattaen. Asiasta saataneen korkeimman oikeuden ratkaisu aivan lähikuukausina. Myös perusteettomien tehtävämuutosten seuraamuksia tarkasteltaessa kohdataan eräitä tulkintaongelmia. Esimerkkinä voidaan mainita työsuhteen päättämisvastuun kohdentuminen tilanteessa, jossa työnantaja ei irtisano työntekijän työsuhdetta työntekijän kieltäydyttyä hänelle irtisanomisen vaihtoehtona tarjotusta tehtävästä, vaan työntekijä joutuu itse päättämään työsuhteensa. Työntekijän jatkaessa työssä perusteettomasta tehtävämuutoksesta huolimatta joudutaan puolestaan pohtimaan esimerkiksi sitä, määräytyykö työnantajan korvausvastuu tilanteessa TSL 12:1:n vai 12:2:n nojalla sekä purkuoikeuden säilymiseen liittyviä kysymyksiä.

Nykyaikana tehdään yhä enemmän työtä epätyypillisissä työskentelymalleissa: osa-aikaisena, yrittäjänä, toimeksiannon saaneena, ostopalveluna ja niin edelleen. Tutkielmassa selvitetään, miten suomalainen työttömyysturvajärjestelmä sopii yhteen monimuotoistuvien työntekomallien kanssa. Työttömyysturvajärjestelmä jakaa työttömät työnhakijat yrittäjiksi, palkansaajiksi ja omaa työtä tekeviksi. Jako on epäselvä, sillä ainoastaan yrittäjä on määritelty työttömyysturvalaissa. Yrittäjän määritelmän säätäminen on poistanut ongelman yrittäjäksi määrittelemisestä mutta siirtänyt sen oma työ–palkansaaja-rajanvetoon. Palkansaaja lähentelee työsopimuslain työntekijän käsitettä. Palkansaajan käsitteen kautta konkretisoituu epäselvyys siitä, miten työttömyysturvalain kolmijakoinen rajapinta yrittäjä–omaa työtä tekevä–palkansaaja soveltuu työsopimuslain kaksijakoiseen yrittäjä–työntekijä-rajanvetoon. Omaa työtä tekevän käsite työttömyysturvassa kaipaa selvennystä: nyt ollaan tilanteessa, jossa omaa työtä tekevät ovat työttömyysturvan kaatopaikkaluokka. Oman työn käsitteen hankaluus on näyttäytynyt oikeuskäytännössä esimerkiksi siten, että työosuuskunnan kautta työtä tekeviin tulisi soveltaa omaa työtä koskevaa sääntelyä, mutta muutoksenhakuasteet ovat soveltaneet heihin virheellisesti palkansaajan sääntöjä. Taiteen- ja tieteenharjoittajilla on tällä hetkellä työttömyysturvassa omaa työtä tekevänä ryhmänä parempi asema verrattuna muihin omaa työtä tekeviin tai samassa asemassa oleviin yrittäjiksi katsottaviin henkilöihin. Päätoimiseksi katsottava yrittäjä tai omaa työtä tekevä eivät voi saada työttömyysetuuksia. Sen sijaan päätoimisen yrittäjän tai omaa työtä tekevän ja kokoaikaiseksi laskettavan palkansaajan välimaastossa olevat voivat saada etuuksia. Välimaastossa ovat sivutoiminen yrittäjä ja omaa työtä tekevä sekä palkansaajaan rinnastettava ja kausiluonteinen yrittäjä. Tällöin usein kyseeseen tulee soviteltu työttömyysetuus, jossa yritys- tai ansiotulot sovitellaan yhteen työttömyysetuuden kanssa. Sivutoimiseksi yrittäjäksi tai omaa työtä tekeväksi katsotaan työttömyysturvassa henkilö ainakin silloin, kun henkilö on ollut vähintään kuusi kuukautta yritystoimintaan tai omaan työhön liittymättömässä kokoaikatyössä, ellei muuhun arvioon ole aihetta. Sivutoimiseksi voidaan katsoa henkilö, jonka toiminnan vaatima työmäärä ei ole niin suuri, ettei se ole esteenä kokoaikatyön vastaanottamiselle. Nykyään myös osa-aikainen työ yritystoiminnan tai oman työn rinnalla hyväksyttäneen. Myös lyhyempi kuin kuuden kuukauden mittainen samanaikainen työskentely voi osoittaa tilanteeseen liittyvät seikat huomioiden sivutoimisuuden. Tällöin oikeuskäytännössä sivutoimiseksi on katsottu toiminta, josta yrittäjä tai omaa työtä tekevä voivat etukäteen tietää, kuinka paljon toiminta vie ajassa mitattuna aikaa ja kuinka kauan yritystoiminta tulee kestämään tulevaisuudessa. Oman ilmoituksen hyväksymisestä ei ole yhtenäistä linjaa oikeuskäytännössä. Vaa'ankielitilanteissa kaupparekisterimerkintä osoittaa toiminnan olevan päätoimista. Palkansaajaan rinnastettavana yrittäjänä voidaan pitää henkilöä, joka tekee toimeksiantoja toimeksiantosuhteessa harvalukuisiin toimeksiantajiin ja jolla ei ole kiinteää toimipaikkaa toiminnan harjoittamista varten. Yrittäjän harjoittaman toimialan tulee olla sellainen, jolla on mahdollista työskennellä vain harvalukuisille toimeksiantajille. Kausiluonteisena yrittäjänä pidetään henkilöä, jonka harjoittamaa toimintaa on luonnonolosuhteista johtuen mahdollista harjoittaa keskimäärin yhteensä enintään kuuden kuukauden ajan vuodessa. Yrityksen tulee toimia toimialalla, joka on riippuvainen luonnonolosuhteista. Sillä, että yritystoiminta on vain osan vuodesta kannattavaa luonnonolosuhteista johtuen, ei ole merkitystä. Toimintakautena saadut tulot eivät vaikuta kausiluonteisuusarviointiin. Tilanne on tältä osin epätasavertainen sivutoimiseksi katsottavaan yrittäjään nähden, sillä tämän yritystuloja sovitellaan yhteen työttömyysetuuden kanssa. Perustuslain mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja saada perusteltu päätös, oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin sekä hyvään hallintoon. Työttömyysturvan muutoksenhakulautakunnan ja vakuutusoikeuden massamenettelyratkaisut ovat kuitenkin usein puutteellisia perusteluiltaan. Tämä vaarantaa perustuslain takaaman oikeuden perustoimeentulon turvaan työttömyyden ajalta. Myös hallinnon sisäisten ohjeiden antamisen oikeutus on kiistanalaista. Tällä hetkellä hallinnon sisäisillä ohjeilla säädetään työttömyysturvassa asioista, joista tulisi säätää lailla.

Jatkuva tietotekniikan kehittyminen on mahdollistanut liikkuvuuden työympäristössä, ja tämä kehitys on muuttanut työjärjestelyitä ja avannut mahdollisuuksia joustaville työmenetelmille, kuten tutkimuksessa käsiteltävälle etätyölle. Toisaalta kehitys on johtanut myös epäselviin tilanteisiin työntekijöiden työturvallisuuteen liittyvissä kysymyksissä, ja tutkimuksessa onkin tarkoitus selventää työturvallisuuslain määräysten velvoittavuutta työnantajia ja tämän edustajia kohtaan tilanteissa, missä työntekijät suorittavat työtä työnantajan järjestämien tilojen ulkopuolella. Tämän lisäksi tutkimuksessa selvennetään mitkä velvoitteet rajautuvat ja millä perusteilla työnantajan vastuun ulkopuolelle. Ennen työsuojelusäännösten käsittelyä on kuitenkin ensi määriteltävä mitä käsitteellä etätyö tosiasiassa tarkoitetaan. Käsitteellä ei ole Suomen lainsäädännössä määriteltyä juridista sisältöä, joten käsitteen määritelmiä on yhtä monta kuin sitä koskevia tutkimuksia. Tässä tutkimuksessa etätyöllä tarkoitetaan osittaista tai kokoaikaista kiinteän työpaikan ulkopuolella tehtävää työsuhteista työtä, jota työntekijä voisi suorittaa myös työnantajan järjestämissä tiloissa. Näin ollen käsitteen ulkopuolelle rajautuvat esimerkiksi myyntiedustajat sekä taksinkuljettajat. Etätyöhön sisältyy lähes poikkeuksetta tietotekniikan hyväksikäyttö, mutta sen olemassaolo ei ole käsitteen soveltamisen kannalta ehdoton. Kun etätyön käsite on määritelty ja kysymykset työturvallisuuslain soveltamisesta etätyöhön ymmärretty, tulee käsiteltäväksi lain laiminlyönneistä johtuvien tapaturmien vastuutahojen määrittely sekä tapaturmista saatavat korvaukset. Työympäristön aiheuttamat tapaturmat syntyvät tavallisesti monien tekijöiden ja laiminlyöntien summana, ja vastuu voi jakautua yrityksen sisällä usealle eri taholle. Työturvallisuuslain mukainen pääasiallinen vastuu lain velvoitteiden noudattamisesta kuuluu työnantajalle ja tämän edustajille, mutta tämä ei kerro vastuutahoista vielä mitään. Tutkimuksessa onkin käsitelty tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin ne tahot, jotka kuuluvat edellä mainitun vastuun piiriin. Tutkimuksessa selvitetään myös etätyöntekijöiden vastuuta syntyneiden tapaturmien osalta. Tutkimuksen kannalta relevanttia on lisäksi pohtia sitä, missä tilanteissa etätyöntekijöille sattuneet tapaturmat kuuluvat lakimääräisen työtapaturmavakuutuksen piiriin, sekä toisaalta millaisia oikeuksia etätyöntekijöillä on aiheutuneen tapaturman varalta. Työtapaturma-ja ammattitautilain 25 §:n perusteella kotona ja määrittelemättömässä paikassa tehtävän työn yhteydessä sattuneen tapaturman korvaaminen työtapaturmavakuutuksen perusteella on mahdollista vain, jos tapaturma on aiheutunut työhön liittyvissä olosuhteissa. Näin ollen esimerkiksi ruoka- tai kahvitauolla syntyneet tapaturmat eivät kuuluisi vakuutuksen piiriin. Työmenetelmien uudistukset altistavat työntekijöitä uudenlaisiin terveyttä vaarantaviin tilanteisiin ja tämän takia työnantajien onkin nyt ja tulevaisuudessa kiinnitettävä entistä enemmän huomiota työntekijöiden fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen työpaikoilla ja sen ulkopuolella. Tutkimuksessa pohditaan lainsäädännön ajantasaisuutta alati kehittyvässä yhteiskunnassamme. Vastaako nykyiset työsuojelumääräykset aikaa, missä työntekijöiden mahdollisuudet omien töiden järjestämiseen, työaikojen suunnitteluun ja oman työn valvontaan ovat yleistyneet ja jääneet osaksi työympäristöämme?

Tutkielmassa käsitellään rakennusurakan toteuttamiseksi muodostettavia työyhteenliittymiä ja niiden kilpailuoikeudellisia edellytyksiä. Työyhteenliittymien perustamisen ongelmia ovat muun muassa kilpailuoikeuden rajaama, samalla tuotantoportaalla olevien yritysten horisontaalinen yhteistyö. Pääasiallisina sääntelylähteinä kilpailuoikeudessa ovat kotimainen kilpailulaki sekä EU:n tasolla sopimus Euroopan unionin toiminnasta. Keskeisinä ongelmina yritysten välisessä yhteistyössä ovat yhteistyön rajaaminen siten, että työyhteenliittymä voidaan perustaa kilpailuoikeudellisten säännösten sallimalla tavalla. Tutkielmassa käsitellään aluksi yhteenliittymien kannalta olennainen kilpailuoikeudellinen säännöstö. Kilpailuoikeuden harmonisoinnin vuoksi oikeuden sisältö muodostuu toisaalta kotimaisesta lainsäädännöstä ja toisaalta EU:n säädöksistä sekä komission ja tuomioistuinten ratkaisuista. Sen vuoksi tutkielmassa on käyty läpi useita EU:n tuomioistuinten ja komission kilpailuoikeudellisia ratkaisuja. Täsmällisesti työyhteenliittymiin liittyvien ratkaisujen vähäisen määrän vuoksi aihetta on lähestytty muiden alojen vastaavien ratkaisujen kautta. Työyhteenliittymän perustamiseen kuuluvat esisopimus tai aiesopimus tarjouksentekovaiheessa. Varsinainen yhteenliittymissopimus tehdään silloin, kun tarjouskilpailu on jo yhteenliittymään osallistuvien yritysten tiedossa. Urakkasopimusta eivät kuitenkaan solmi yksittäiset yritykset, vaan työyhteenliittymä. Perustamisvaiheen laadittaviin sopimuksiin kuuluvat myös kattavat salassapitosopimukset, urakan laajuudesta riippuen. Tutkielmassa päähuomio on työyhteenliittymän kilpailuoikeudellisten edellytysten selvittämisessä. Sallittua yritysten yhteistoimintaa on pyritty hahmottamaan myös vertaamalla työyhteenliittymää itsenäisiin yhteisyrityksiin sekä muihin yhteistoiminnan muotoihin. Koska yhteenliittymä rajautuu luonnollisesti tarjouskartelliin, kartelleja selvitetään oikeuskäytännön ja lainsäädännön avulla. Kilpailuoikeuden kieltämiä menettelyjä ovat muun muassa kartellit, jotka voivat kattaa monenlaista kiellettyä toimintaa. Myös markkinoiden jakaminen tulee kysymykseen kilpailuoikeuden kieltämänä toimintana. Kilpailuoikeuden tarkoituksena on turvata toimiva kilpailu ja lopulta saattaa kilpailusta koituva hyöty kuluttajien eduksi. Yhteenliittymän tiukan sääntelyn vuoksi on voitu havaita, että yhteenliittymän käyttökelpoisuus on vähentynyt. Kilpailun turvaaminen on voinut vaikuttaa tavoitteensa vastaisella tavalla yhteenliittymän käyttöä vähentäen.

Tutkimuksessa tarkastellaan tavaramerkkioikeuksien ja verkkotunnusten välisiä ristiriitoja Uniform Domain Name Dispute Resolution Policyssa. UDRP-menettelyssä voidaan ratkaista verkkotunnuksen rekisteröinnin siirtämistä tai lakkauttamis-ta koskeva riita. Menettelyn piirissä toimii useita riidanratkaisupalveluntarjoajia, mutta tässä tutkimuksessa keskitytään World Intellectual Property Organization (WIPO) ja National Arbitration Forumin (NAF) ratkaisujen aineellisoikeudelliseen vertailemiseen. Vaikka menettelyn palveluntarjoajat eivät ole sidottuja toistensa ratkaisulinjoihin, olisi yhtenäisen linjan noudattaminen menettelyn ennustettavuuden ja oikeusvarmuuden kannalta välttämätöntä. Käytännössä näin ei kuitenkaan ole. Työn tehtävänä onkin arvioida millä tavoin oikeudenkäytön epäyhtenäisyys ilmenee ja mitä vaikutuksia sillä voi olla tavaramerkinhaltijalle. Jotta kanne voisi menestyä, tulee kantajan näyttää toteen kaikki kolme UDRP-policyn 4 a §:n mukaista edellytystä. Ensimmäisen edellytyksen mukaan vastaajan verkkotunnuksen on oltava identtinen tai sekoitettavissa kantajan tavara- tai palvelumerkkiin. WIPO ja NAF hyväksyvät useamman vaihtoehtoisen tavan kantajan oikeuden osoittamiseen, joista tavaramerkkirekisteröinti on varmin. Hieman tulkinnallista tosin on, tuleeko kantajan tavaramerkkirekisteröinnin edeltää ajallisesti verkkotunnusrekisteröintiä. NAF näyttäisi edellyttävän pääasiallisesti aikaprioriteettiperiaatteen noudattamista, mutta WIPO:n linjassa tästä periaattesta on voitu poiketa. Myös vakiinnuttamiseen verrattavissa oleva common- law tavaramerkkioikeus voi tulla kyseeseen oikeuden osoittajana, mutta tältä osin NAF:n ja WIPO:n linjoissa on eroja, koska NAF asettaa näyttökynnyksen WIPO:a matalammaksi. Ero saattaa selittyä NAF:n sijainnilla Yhdysvalloissa ja panelistien taipumuksella soveltaa common law-maiden tavaramerkkioikeutta. Edellä mainittujen keinojen lisäksi kantaja voi todistaa oikeutensa tavaramerkkiin tietyin edellytyksin myös henkilönnimellä. Sitä vastoin maantieteellisen merkinnän soveltuvuus oikeuden osoittamiseen on keinoista epävarmin. Jos vastaaja onnistuu todistamaan oikeutensa tavaramerkkiin, tulee panelistien vielä arvioida onko verkkotunnus sekoitettavissa tavaramerkkiin. Sekoitettavuusarvio tehdään vertaamalla objektiivisesti verkkotunnusta ja tavaramerkkiä keskenään. Kuitenkin toisinaan panelistit soveltavat myös niin sanottua subjektiivista sekoitettavuusarviointia, mikä on tulkinnanvaraisempi, koska se keskittyy kuluttajien mahdollisiin mielleyhtymiin. Yhtenäisen linjan saavuttamiseksi olisikin toivottavaa, että WIPO ja NAF valitsisivat yhden selvän tavan arvioida sekoitettavuutta. 4 a §:n toinen edellytys koskee vastaajan verkkotunnuksen käyttöä. Kohdan mukaan kantajan tulee todistaa, että vastaa-jalla ei ole ollut oikeutta verkkotunnuksen käyttöön. Tältä osin NAF:n ja WIPO:n linjat ovat melko yhtenäiset ja molemmat palveluntarjoajat suhtautuvat hyvin kriittisesti tilanteisiin, joissa verkkotunnusta on käytetty kaupallisesti. Oikeuttamisperusteena parhaiten menestyvät lähinnä epäkaupalliset tilanteet, kuten sananvapausproblematiikkaan linkittyvät verkkotunnukset. Toisaalta sananvapausperusteeseenkin on suhtauduttu vaihtelevasti etenkin WIPO:n käytännössä, joka noudattaa tulkinnassaan kahta eri linjaa. Kaupallisen käytön osalta sitä vastoin eniten eroavaisuuksia esiintyy mahdollisten jälleenmyyjien toiminnan arvioimisessa. WIPO:n pääasiallisen linjan mukaan jälleenmyyjä ei voi käyttää kantajan tavaramerkkiä ilman kantajan suostumusta, mikä on myös NAF:n päälinja. Toisaalta WIPO:n oikeuskäytännössä on muodos-tunut myös sallivampi linja, jota voidaan pitää ongelmallisena. 4 a §:n kolmannen edellytyksen mukaan vastaajan on pitänyt rekisteröidä ja käyttää verkkotunnusta vilpillisesti. Vilpillisen mielen käsite on erityisen avoin tulkinnalle, koska sitä ei ole täsmennetty UDRP-Policyssa. Epäselvää on esimerkik-si se, voiko vastaajan vilpillinen mieli esiintyä retroaktiivisesti. NAF:n linja on pidättyväinen, koska Policyn sanamuoto on konjuktiivinen. WIPO:lta sen sijaan löytyy kahta eri tulkintaa. Toinen keskeinen ero liittyy tilanteisiin, joissa vastaaja on yrittänyt myydä verkkotunnusta kantajalle ylihintaan. WIPO:n mukaan vastaajan tulee aktiivisesti tarjota verkkotun-nusta kantajalle, jotta kyseessä on vilpillinen mieli, mutta NAF:n linjassa vastaajan aktiivisia toimia ei edellytetä. Tutkimus osoittaa, että palveluntarjoajien ratkaisukäytäntö ei ole yhtenäinen. Eroja esiintyy kolmella eri tasolla palveluntarjoajien välillä, minkä lisäksi palveluntarjoajien sisäiset linjat ovat ristiriitaisia. Tällainen epäjohdonmukaisuus ei palvele menettelyn perimmäisiä tavoitteita, minkä lisäksi se on omiaan heikentämään osapuolten luottamusta UDRP-menettelyyn.

Vuonna 2002 toimintansa aloittanut kansainvälinen rikostuomioistuin ICC on ensimmäinen pysyvä ja itsenäinen kansainvälinen rikostuomioistuin. Sen tehtävä on puuttua törkeisiin ihmisoikeusrikoksiin ja tuomita niiden keskeisimmät tekijät, kuten poliittiset ja sotilaalliset johtajat, henkilökohtaisen rikosvastuun perusteella. Myös uhrinäkökulmalla on merkittävä rooli ICC:n toiminnassa. Uhrien oikeuksien tunnuttaminen perustamissopimuksessa, Rooman perussäännössä, on historiallisesti merkittävää, sillä koskaan aikaisemmin kansainvälinen rikosoikeus ei ole tunnustanut uhrien asemaa yhtä vahvasti. Uhrinäkökulman huomioimista edistää restoratiivisen oikeuden soveltaminen tuomioistuimen toiminnassa perinteisen, tuomitsemiseen tähtäävän retributiivisen oikeuden ohella. Restoratiivinen lähestymistapa korostaa tuomioistuimen toiminnan vaikutusten arvioimista ja huomioonottamista, sekä konfliktin osapuolten toipumisen edistämistä. Restoratiiviset tavoitteet määrittelevät myös tuomioistuimen uhrinäkökulmaa: yksittäisten uhrien edun sijasta ICC pyrkii huomioimaan uhrien yleisen edun pitkällä tähtäimellä. Uhrien asema ICC:ssä on erityisen kiinnostava kysymys sen ajankohtaisuuden vuoksi. ICC:n käytäntö ja toimintamallit eivät ole vielä vakiintuneita, vaan tuomioistuimen toiminta on vasta muotoutumassa ensimmäisten tapausten myötä. Tuomioistuin on antanut ensimmäisen tuomitsevan ratkaisunsa vasta vuonna 2012, kymmenen vuotta perustamisensa jälkeen. Myöhemmin samana vuonna ICC antoi myös ensimmäisen hyvityksiä koskevan päätöksensä. Uhrinäkökulman kannalta tuomioistuimen päätöksillä on erityisen suuri vaikutus, sillä Rooman perussääntö sääntelee uhrien oikeuksia vain yleisellä tasolla jättäen tuomioistuimelle laajan harkintavallan. Uhrien asema ja oikeudet muotoutuvatkin lopullisesti vasta tuomioistuimen ja sen toimijoiden käytännössä. Myös yksittäisten tuomarien ja muiden ICC:n toimijoiden henkilökohtaisilla näkökannoilla saattaa olla merkittävä vaikutus siihen, kuinka uhrinäkökulma huomioidaan tuomioistuimessa. Tutkielma tarkastelee, kuinka uhrit ja heidän oikeutensa ilmenevät ICC:n toiminnassa ja ohjaavat sitä. Tarkastelussa ovat erityisesti tuoreet, vuonna 2012 annetut uhrien oikeuksia koskevat päätökset uhrien osallistumisoikeudesta ja hyvityksistä. Päätösten perusteella arvioidaan myös sitä, pystyykö ICC soveltamaan uhripainotteista restoratiivista oikeutta vaarantamatta tuomitsemiseen tähtäävää retributiivista tehtäväänsä. Restoratiivisten elementtien avulla kuvataan restoratiivisen oikeuden ilmenemistä ICC:ssä. Lisäksi tutkimuksessa arvioidaan, kuinka restoratiivinen oikeus soveltuu ICC:n toimintaa ohjaavaksi ideologiaksi.

Valtion suvereniteetin mukaan valtiolla on lähtökohtaisesti oikeus päättää siitä, kuka saa tulla sen alueelle ja oleskella siellä. Valtion perusteena ulkomaalaisen maahantulon estämiselle voi olla esimerkiksi yleinen turvallisuus ja järjestys tai taloudelliset syyt. Taloudellisten syiden taustalla toimii etenkin ulkomaalaislaissa asetettu toimeentuloedellytys. Valtion suvereniteetti maahantulon estämisessä ei ole kuitenkaan ehdoton. Sitä rajoittavat erityisesti useat kansainväliset ihmisoikeussopimukset sekä EU-oikeus. Valtiolla voi siten olla velvollisuus jättää tavallisesti vaatimansa toimeentuloedellytys soveltamatta, jos se olisi ulkomaalaisen perhe-elämän suojan tai lapsen edun vastaista. Tutkielmassa arvioidaan ulkomaalaislain toimeentuloedellytyksen suhdetta lapsen etuun ja oikeuksiin perheenyhdistämisen tilanteissa. Tutkielmassa arvioidaan tilannetta erityisesti heinäkuussa 2016 voimaan tulleen ulkomaalaislain muutoksen osalta, jolloin toimeentuloedellytys laajennettiin koskemaan tietyin poikkeuksin myös kansainvälistä ja tilapäistä suojelua saavien perheenyhdistämistä. Lakimuutos perustuu Euroopan neuvoston perheenyhdistämisdirektiiviin 2003/86/EY. Suomi on implementoinut direktiivin jo vuonna 2006, mutta tällöin ei vielä otettu käyttöön direktiivin sallimia, nyt käyttöönotettuja perheenyhdistämisen tiukennuksia. Tutkielman metodi on lainoppi ja sen tehtävänä on siten tehdä tulkintakannanottoja voimassa olevan oikeuden sisällöstä. Tutkielmassa on hyödynnetty myös oikeusvertailun metodia, kun Suomen oikeustilaa on verrattu Ruotsiin ja Norjaan. Tutkielman lähteinä on käytetty perinteisiä sekä kotimaisia että kansainvälisiä lainopin lähteitä, eli oikeuskirjallisuutta, oikeuskäytäntöä ja lainvalmisteluaineistoa. Tutkielman ensimmäisenä tutkimuskysymyksenä on tarkasteltu sitä, millaiset kriteerit Suomen lainsäädännössä ja oikeuskäytännössä asetetaan, jotta toimeentuloedellytyksestä voidaan poiketa lapsen edun perusteella. Toisena kysymyksenä on tarkasteltu sitä, missä määrin Suomen oikeustila viimeisimmän lakimuutoksen jälkeen vastaa sen kansainvälisiä velvoitteita. Tässä tarkastelussa on huomioitu Yhdistyneiden kansakuntien yleissopimus lapsen oikeuksista eli lapsen oikeuksien sopimus, Euroopan ihmisoikeussopimus sekä Euroopan unionin oikeus. Tarkastelun keskiössä on pidetty lapsen etua ja oikeuksia. Lapsen oikeuksien sopimuksen lisäksi tutkielman tarkasteluun on valittu EIS, sillä perhe-elämän suojaa koskeva EIS 8 artikla on merkittävä lasten oikeus perheenyhdistämisasioissa. EIT on lisäksi antanut perheenyhdistämistä ja toimeentuloedellytystä koskevia ratkaisuja sekä tehnyt myös suoria viittauksia lapsen oikeuksien sopimukseen ja sen tulkintakäytäntöön. EIT on siten enenevässä määrin antanut lapsen oikeuksien sopimukselle merkitystä EIS 8 artiklan arvioinnissa. Viimeisimmän lakimuutoksen EU-perusteisuuden vuoksi Suomen oikeustilaa on arvioitu myös direktiivin lapsen edun kannalta merkityksellisen tulkinnan valossa. Tutkielman ensimmäisen tutkimuskysymyksen osalta havaittiin, että kynnys toimeentuloedellytyksestä poikkeamiselle lapsen edun perusteella on kansallisesti asetettu verrattain korkealle. Jotta toimeentuloedellytyksestä voidaan poiketa, edellytetään käytännössä erityisiä olosuhteita, kuten lapsen pitkäaikaista sairautta tai vammaa. Toisen tutkimuskysymyksen osalta vaikuttaa siltä, että Suomen oikeustila ei täysin vastaa sen kansainvälisiä velvoitteita. Ongelmia näyttää olevan erityisesti lapsen oikeuksien sopimuksen suhteen, mutta kyseenalaista on myös sääntelyn yhteensopivuus EIT:n asettaman toimeentuloedellytyksen kohtuullisuusvaatimuksen sekä EUT:n perheenyhdistämisdirektiiviä koskevan tulkinnan kanssa. Tutkielman loppupuolella esitetään myös de lege ferenda -kannanottoja siitä, miten tässä yhteydessä lapsen etu ja oikeudet voitaisiin huomioida tulevaisuudessa.