Browsing by Title

Suomen lainsäädäntöön on sisältynyt jo pitkän aikaa erisisältöistä lainsäädäntöä, jonka nojalla on seurattu ja mahdollisesti estetty ulkomaisten sijoittajien toteuttamia omistusosuuksien hankintoja suomalaisista yrityksistä. Erityisesti Suomen liittyminen Euroopan unioniin johti kuitenkin siihen, että Suomen oli arvioitava uudelleen ulkomaisten sijoitusten seurantaa koskevaa lainsäädäntöään. Euroopan unionin tavoite vapaista sisämarkkinoista edellyttää perusvapauksien tehokasta toteuttamista. Tästä huolimatta Euroopan unionin jäsenvaltiot voivat rajoittaa perusvapauksien toteuttamista muun muassa jäsenvaltion turvallisuuteen liittyvistä syistä johtuen. Suomen nykyisen lainsäädännön puitteissa ulkomaisia yritysostoja voidaan seurata ja rajoittaa erittäin tärkeän kansallisen edun suojelemiseksi. Vuodesta 2020 alkaen ulkomainen yritysosto on ollut mahdollista vahvistaa myös ehdollisena. Tutkielmassa tarkastellaan seuraavia ehtojen asettamista koskevia kysymyksiä: miten ehtojen asettamista koskevaan säännökseen on suhtauduttava sääntelyteoreettisesta näkökulmasta, mitä tarkoitetaan yhtäältä sillä, että ehtoja on mahdollista asettaa vain erittäin tärkeän kansallisen edun suojelemiseksi ja toisaalta sillä, että ehtojen tulee olla välttämättömiä, ja miten yksittäisen ulkomaisen yritysoston yksilölliset piirteet määrittävät asetettavien ehtojen sisältöä. Tutkielmakysymyksiä tarkastellaan lainopin, teoreettisen lainopin, regulaatioteorian ja oikeustaloustieteen metodein. Ehtojen asettamisessa on kyse hyvin uudesta sääntelystä, eikä ratkaisukäytäntöä ole vielä muodostunut. Lisäksi ehtojen asettamista koskeva säännös ja sitä koskevat lain esityöt ovat luonteeltaan hyvin avoimia. Siten säännöstä koskeva oikeustila on tällä hetkellä äärimmäisen epäselvä ja joiltain osin jopa täysin ratkaisematon. Tutkielmassa pyritään systematisoimaan ehtojen asettamiseen liittyviä perustavanlaatuisimpia kysymyksiä ja siten asettamaan ne oikeudelliset puitteet, joiden sisällä ehtojen asettamisen tulisi tapahtua. Tutkielmassa on havaittu, että ulkomaisten yritysostojen kohdalla julkisen vallan interventio sääntelyn keinoin on välttämätöntä, jotta turvallisuuteen intressit on mahdollista ottaa asianmukaisesti huomioon. Lisäksi ehtojen asettamista koskevaa säännöstä on pidettävä vähimmän haitan periaatteen mukaisena sääntelyvaihtoehtona. Ehtojen asettamisen tapauskohtaisuudesta ja aikasidonnaisuudesta huolimatta ehtojen asettamista koskeva säännös on systematisoitavissa siten, että asetettavien ehtojen on aina täytettävä tietyt oikeudelliset reunaehdot riippumatta kunkin yksittäisen ulkomaisen yritysoston yksilöllisistä piirteistä. Ehtojen valintaa yksittäisen ulkomaisen yritysoston kohdalla ohjaa ensisijaisesti suhteellisuusperiaate. Ehtojen asettamisessa on kuitenkin otettava huomioon se, minkä tasoisen erittäin tärkeän kansallisen edun turvaamiseen ehtojen asettaminen liittyy. Mitä perustavanlaatuisemmasta turvallisuusedusta on kysymys, sitä rajoittavampia ehtoja on mahdollista asettaa, ja joissain tapauksissa ehtojen asettamismenettelyn aloittaminen ylipäätään ei ole mahdollista.

Tietoverkossa toteutetut omaisuusrikokset aiheuttavat esitutkintaviranomaisille haasteita sekä määränsä että laatunsa takia. Suomalaiset menettävät erilaisten verkkohuijausten uhreina kymmeniä miljoonia euroja vuosittain. Yhtä lailla järjestäytyneinä ryhminä kuin yksinkin toimivat rikolliset tahot kehittävät jatkuvasti uusia tapoja toteuttaa ulkomailta käsin taloudellisesti kannattavia rikoksia täysin ilman maantieteellisiä rajoituksia. Ulkomailla tehdyn rikoksen esitutkinnan toimittamisesta Suomessa säädetään esitutkintalaissa. Tutkielman tavoitteena on selvittää, milloin ulkomailla tehty, suomalaiseen Suomessa kohdistunut tietoverkkoavusteinen petos tai maksuvälinepetos tulee suomalaisen esitutkintaviranomaisen tutkittavaksi. Tarkastelu kohdistetaan siihen, miten petoksen ja maksuvälinepetoksen tunnusmerkistöjen erot, lainkonkurrenssikysymykset ja rikosnimikkeen valinta voivat vaikuttaa rikoksen tekopaikan määrittelemiseen ja sitä kautta esitutkinnan toimittamisharkintaan. Arvioitavaksi tulee myös esitutkintalain 3 luvun 8 §:ssä tarkoitettu tarkoituksenmukaisuusharkinta ja se, mikä viranomainen lopulta päättää ulkomailla tehdyn rikoksen esitutkinnan toimittamisesta.

Tutkielman aihe on ulkomaalaisen elatusapuratkaisun tunnustaminen ja täytäntöönpano Suomessa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää kantajan mahdollisuuksia vaatia rajat ylittävää täytäntöönpanoa sekä vastaajan oikeussuojakeinoja tilanteissa, joissa alkuperäistä prosessia rasittaa jokin menettelyvirhe. Tutkielma käsittelee vain lapsen elatusavun täytäntöönpanoa, eli puolisoiden välinen elatusapu on rajattu tutkielmasta pois. Lisäksi tutkielmassa selvitetään vain tunnustamisen ja täytäntöönpanon edellytyksiä, eli myös varsinainen täytäntöönpanovaihe on rajattu tutkielman ulkopuolelle. Tutkielman metodina on käytetty lainoppia, minkä lisäksi tutkielmassa on käytetty empiiristä aineistoa, jonka tarkoituksena on ollut rikastuttaa tutkimusta ja sitoa tutkielman yhteyttä reaalimaailmaan. Tutkielmassa keskitytään kahden Suomea sitovan järjestelmän kuvaamiseen. EU:n jäsenvaltioiden välillä ulkomainen elatusapuratkaisu tunnustetaan ja täytäntöönpannaan ensisijaisesti elatusapuasetuksen (Neuvoston asetus (EY) N:o 4/2009 toimivallasta, sovellettavasta laista, päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta sekä yhteistyöstä elatusvelvoitteita koskevissa asioissa) nojalla. Toinen keskeinen säädös, jonka perusteella ulkomaisen elatusapuratkaisun tunnustamista ja täytäntöönpanoa on Suomessa mahdollista vaatia, on Haagin yksityisoikeudellisen konferenssin piirissä solmittu yleissopimus (Convention of 23 November 2007 on the International Recovery of Child Support and Other Forms of Family Maintenance). Tutkielmassa selvitetään elatusapuasetuksen ja yleissopimuksen suhdetta sekä sitä, kuinka ne sääntelevät tunnustamisen ja täytäntöönpanon edellytyksiä. Elatusavun rajat ylittävää perintää on helpotettu edellä mainituilla järjestelmillä ja esimerkiksi elatusapuasetuksessa on luovuttu täytäntöönpanokelpoiseksi julistamisesta tiettyjen ratkaisujen osalta. Tämän vuoksi tutkielmassa selvitetään myös sitä, miten vastaajan oikeussuojakeinot on huomioitu erityisesti niissä tilanteissa, joissa ulkomainen elatusapuratkaisu on suoraan täytäntöönpanokelpoinen Suomessa. Keskeisin tutkimuksessa havaittu ongelma eksekvatuuriasioiden käsittelyssä käräjäoikeuksissa liittyi käsittelyaikojen pituuteen. Tutkimuksessa ei havaittu muita suuria ongelmia kyseisten asioiden käsittelyssä Suomessa, joka on osaksi seurausta asioiden summaarisluonteisesta käsittelystä. Tutkimuksen lopussa esitetään muutamia de lege ferenda -tyyppisiä suosituksia siitä, kuinka eksekvatuuriprosessia voitaisiin kehittää sekä miten vastaajan oikeusturvaa tulisi parantaa.

Kansainvälistyminen on merkittävä osa suomalaisten arkea eikä mikään oikeudenala ole varsinaisesti immuuni kansainvälistymiselle. Kansainvälistyminen on johtanut lisäksi entistä suurempaan määrään kansainvälisluonteisia velkasuhteita, joissa osapuolet ovat sijoittuneet eri maihin. Jokaiseen velkasuhteeseen liittyy kiinteänä osana vanhentuminen. Suomen oikeudessa vanhentumista yleislakina sääntelevässä velan vanhentumisesta annetussa laissa ei ole säännöksiä kansainvälisten tilanteiden varalta. Tämän työn tarkoituksena on tutkia sitä, miten ulkomainen menettely katkaisee sellaisen velan vanhentumisen, johon sovelletaan Suomen lakia. Tutkielman tavoitteena on muodostaa kokonaiskuva siitä tilanteessa, joka Suomen oikeusjärjestyksessä tällä hetkellä vallitsee ulkomaisten menettelyjen katkaisuvaikutuksen osalta. Tavoitteena on lisäksi muodostaa käsitys siitä, minkälainen oikeustila tältä osin vallitsee Ruotsin, Norjan ja Tanskan laeissa ja yhdessä näiden ja eräiden muiden kansainvälisten lainsäädäntöinstrumenttien kanssa tehdä johtopäätökset siitä, minkälainen tilanne Suomen lain mukaan olisi kannattavin. Työn aihepiiristä ei ole kirjoitettu merkittävästi Suomen oikeuskirjallisuudessa. Tutkiminen pohjautuu olemassa olevan kirjallisuuden lisäksi muiden Pohjoismaiden oikeuden voimassa olevaan sisältöön, niiden esitöihin ja oikeuskirjallisuuteen. Lisäksi työssä tarkastellaan kahta kansainvälistä periaatekokoelmaa ja yhtä vanhentumista koskevaa yleissopimusta. Metodina työssä on käytetty lainopillista metodia ja praktista oikeusvertailua. Nämä metodit yhdessä muodostavat parhaan mahdollisen pohjan aiheen tutkimiselle. Työn tarkoituksena on keskittyä vanhentumislain tulkintaan ja systematisoimiseen eikä kattavaan oikeusvertailuun Pohjoismaiden kesken. Vanhentumislainsäädännöt Suomessa ja muissa Pohjoismaissa (pl. Islanti) ovat melko yhtenevät. Pääperiaatteet ovat samat ja eroja on ainoastaan yksityiskohtien tasolla. Kansainväliset tilanteet on nimenomaisesti huomioitu lain tasolla Ruotsissa ja Norjassa. Näissä maissa ulkomainen menettely tunnustetaan kuin kansallinen edellyttäen, että menettelylle on ollut olemassa pätevä syy. Kansainväliset instrumentit perustavat pääpiirteiltään Pohjoismaiden oikeutta vastaavan systematiikan, jossa merkittävimpänä erona on vanhentumisen katkaiseminen velkojan puolelta. Velan vanhentumisen tavoitteiden ja funktioiden sekä Pohjoismaiden kansallisen oikeuden ja kansainvälisten instrumenttien sisällön vertailun myötä johtopäätöksenä esitetään, että ulkomainen menettely tulisi tunnustaa Suomessa tiettyjen edellytysten vallitessa. Ulkomaiselle menettelylle tulisi olla perusteltu syy, joka voi olla sopimuksesta tai laista tuleva pakottava tai vapaaehtoinen oikeuspaikkasäännös tai välityssopimus. Ulkomainen menettely keskeyttää vanhentumisen kuitenkin vasta silloin kun asiassa on toimitettu tiedoksianto velalliselle, eikä silloin kun menettely tulee vireille, vaikka lain sanamuodon mukaan näin tulisi olla. Velkojan tulisi katkaista vanhentuminen vapaamuotoisesti siihen saakka, kunnes tiedoksianto tapahtuu. Vanhentumisnormiston periaatteiden ja tarkoitusten nojalla tällaista lain sanamuodosta poikkeavaa menettelyä voidaan pitää hyväksyttävänä. Kansainvälisiä tilanteita varten tulisi lisätä vanhentumislakiin nimenomaiset säännökset. Vanhentumislaissa tulisi määritellä tuomioistuinkäsite siten, että se kattaisi myös ulkomaiset tuomioistuimet sekä lakiin tulisi lisätä menettely, jossa velkojalla on velvollisuus ilmoittaa ulkomaisen menettelyn aloittamisesta velalliselle. Tällöin oikeudellisen katkaisemisen vanhentumisen keskeyttävä oikeusvaikutus syntyisi jo tällä ilmoituksella, eikä vasta tuomioistuimen tiedoksiannolla.

Kansainvälinen juridinen kaksinkertainen verotus tulisi Suomessa lähtökohtaisesti poistaa hyvitysmenetelmällä vähentämällä vieraassa valtiossa suoritettu vero Suomessa suoritettavasta verosta. Hyvitysmenetelmä ei kuitenkaan aina toimi toivotulla tavalla, jolloin hyvitys voi jäädä kokonaan tai osittain saamatta. Kansainvälisesti toimiva verovelvollinen voikin joutua kantamaan raskaamman verotaakan kuin tuloa vain Suomesta saava. Tutkielmassa ulkomaisen veron hyvittämisen ongelmat on jaettu kolmeen kategoriaan, mutta jako ei ole tarkkarajainen ja ongelmat ovat monesti päällekkäisiä. Ensinnäkään hyvitysmenetelmä ei toimi kaksoisasumis- tai kvalifikaatiokonflikteissa, koska määritelmäeroista johtuen kumpikaan valtio ei katso olevansa velvollinen poistamaan kaksinkertaista verotusta. Kaksinkertainen verotus saadaan poistettua vain, jos valtiot pääsevät yhteisymmärrykseen asuin- ja lähdevaltiosta sekä tulotyypistä ja verovelvollisesta. Verovelvollisen kannalta hankalimpia ovat verosopimuksettomat tilanteet, koska tällöin valtioilla ei ole velvollisuutta poistaa kaksinkertaista verotusta. Ongelmia kuitenkin aiheutuu myös verosopimustilanteissa. Konfliktit ja erityisesti kvalifikaatiokonfliktit ovat yleisimpiä syitä kaksinkertaiselle verotukselle. Toiseksi ulkomaisen veron hyvitys voi jäädä saamatta, jos sen edellytykset jäävät täyttymättä. Ulkomaisen veron hyvittäminen edellyttää, että verovelvollinen hakee hyvitystä, verovelvollinen on suorittanut ulkomaisen veron, vero on hyvitettävä, vero on maksettu ulkomaisesta tulosta ja tulo ei ole Suomessa verovapaa. Yksittäisissä tilanteissa edellytykset voivat osoittautua kohtuuttomiksi, vaikka lähtökohtaisesti ne ovat perusteltuja ja loogisia hyvitysjärjestelmän kannalta. Käytännössä ongelmia syntynee useimmiten hyvityksen rajoittamisesta vain tiettyihin ulkomaisiin veroihin. Hyvitystä ei myönnetä, jos ulkomaista veroa ei tulkita valtiolle maksettavaksi tuloveroksi tai verosopimukseen piiriin kuuluvaksi veroksi. Kolmanneksi ulkomaisen veron hyvitys rajoitetaan normaalihyvityksen periaatteen mukaisesti samasta tulosta Suomessa suoritettavan veron määrään eli enimmäishyvitykseen. Verovelvollinen joutuukin aina maksamaan korkeamman verokannan mukaisen veron. Kun vieraaseen valtioon maksettu vero on suurempi kuin samasta tulosta Suomessa maksettava vero, hyvitystä ei myönnetä normaalihyvityksen periaatteen mukaisesti täysimääräisenä. Normaalihyvitys itsessään ei aiheuta kaksinkertaista verotusta, mutta enimmäishyvityksen laskemistavan vuoksi verovelvollinen voi joutua kaksinkertaisen verotuksen kohteeksi. Tällöin hyvitys voi jäädä pienemmäksi kuin ulkomailla maksettu vero, vaikka lähdevaltion verotus olisi Suomea kevyempi. Enimmäishyvityksen laskemiseksi täytyy määrittää Suomen vero, ulkomainen tulo ja yhteenlaskettu tulo. Enimmäsihyvitys voi pienentyä merkittävästi, jos esimerkiksi menoja kohdistetaan ulkomaiseen tuloon tai aiempia tappioita vähennetään ulkomaantulosta. Enimmäishyvityksen laskemiseen liittyy monia epäselvyyksiä, mikä on verovelvollisen oikeusturvan kannalta erittäin ongelmallista. Mahdollisuus hyvittämättä jääneen veron vähentämiseen myöhempinä verovuosina parantaa todennäköisyyttä, että ulkomaiset verot saadaan hyvitettyä, vaikka kaksinkertaista verotusta ei aina saada täysin poistettua. Käyttämättömän ulkomaisen veron hyvitysaikaa olisi kuitenkin kohtuullista pidentää. Lisäksi menetelmälakia pitäisi täsmentää enimmäishyvityksen laskemisen osalta ja myös sisällöllisiä muutoksia etenkin tappion vähentämisen osalta tulisi harkita. Ulkomaisen veron hyvittämisen ongelmia saadaan tehokkaimmin vähennettyä yhdistämällä eri keinot: kansainväliset harmonisointitoimet, yksityiskohtaisemmat verosopimukset ja menetelmälain muutokset.

Tutkielmassa tarkastellaan ulkomaisten yhtiö- ja trustimuotoisten vaihtoehtorahastojen Suomesta saaman portfolio-osinkotulon verokohtelua tuloverolain 20 a §:n sekä EU-oikeuden valossa. Sijoitusrahastomarkkinat ovat kehittyneet viime vuosikymmeninä nopeasti ja Suomeen kohdistuvalla kansainvälisellä sijoitusrahastotoiminnalla on nykyään tyypillisesti liittymiä Suomen lisäksi myös muihin valtioihin. Sijoitusrahastojen vero- ja yksityisoikeudelliseen sääntelyyn tehdyt uudistukset valmistuivat keväällä 2019. Uudistusten myötä voimaan tulleella tuloverolain (1535/1992) 20 a §:llä täsmennettiin kotimaisten ja ulkomaisten sijoitusrahastojen ja erikoissijoitusrahastojen verovapauden edellytyksiä. TVL 20 a §:n verovapautta koskevia säännöksiä sovelletaan myös niitä vastaaviin sopimusperusteisiin ulkomaisiin sijoitusrahastoihin. Sijoitusrahastojen rajat ylittävän toiminnan verottamiseen liittyy haastava tasapainoilu pääomien vapaan liikkuvuuden turvaamisen ja Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä. TVL 20 a §:n tarkkarajaiset vaatimukset herättävän kysymyksiä sääntelyn EU-oikeuden mukaisuudesta erityisesti pääomien vapaan liikkuvuuden näkökulmasta. Rajoitetusti verovelvollisten sijoitusrahastojen verotuksessa eniten tulkintaongelmia ovat aiheuttaneet kysymykset siitä, milloin ulkomainen sijoitusrahasto on vertailukelpoinen kotimaisen TVL 20 a §:n nojalla verovapaan sijoitusrahaston kanssa ja tulee vapauttaa lähdeverotuksesta Suomesta saadun tulon osalta. Tulkinnanvaraisuutta on liittynyt erityisesti ulkomaisten yhtiö- ja trustimuotoisten sijoitusrahastojen verokohteluun Suomessa. Uusi TVL 20 a § jättää avoimeksi kysymyksen siitä, mihin kotimaiseen yhteisöön ulkomaiset yhtiö- ja trustimuotoiset rahastot tulee rinnastaa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää 1) mitä TVL 20 a §:n sopimusperusteisuuden vaatimus tarkoittaa ja voidaanko yhtiö- ja trustimuotoiset sijoitusrahastot sulkea sen nojalla automaattisesti TVL 20 a §:n soveltamisalan ulkopuolelle, 2) miten avoimuusedellytystä tulee arvioida erikoissijoitusrahastoissa, ja 3) voidaanko TVL 20 a §:n voitonjakovaatimusta pitää EUoikeuden mukaisena ottaen huomioon TVL 20 a §:n sisältämän tosiasiallisen voitonjaon edellytyksen ja sen, että voitonjakoedellytyksen tavoitteena on verotuksen lykkääntymisedun estäminen. TVL 20 a §:n verovapauden edellytykset ovat ulkomaisten sijoitusrahastojen näkökulmasta pitkälti muodollisia ja yksityiskohtaisia. Verovapauden edellytykset on laadittu niin, että suuri osa toimintaperiaatteiltaan kotimaisia rahastoja muistuttavista ulkomaisista rahastoista saattaa jäädä säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle. Sopimusperusteisuuden vaatimuksen osalta voidaan tutkielmassa selvitetyn perusteella todeta, että vain sopimusperusteiset sijoitusrahastot kattava verovapauden edellytys saatetaan tietyissä tilanteissa katsoa EU-oikeuden näkökulmasta peitellyksi tai epäsuoraksi syrjinnäksi. Tutkielman toinen kysymys koskee TVL 20 a §:n avoimuusvaatimusta, joka on yksi kotimaisen sijoitusrahaston keskeisimpiä ominaispiirteitä. Avoimuusvaatimus on nykyisessä muodossaan tulkinnanvarainen erityisesti siltä osin, milloin erikoissijoitusrahastoa on pidettävä suljettuna ja milloin on kyse erikoissijoitusrahaston verovapauden saamiseksi hyväksytystä rajoitetusta aukiolosta. Avoimuusvaatimuksen keskeisen merkityksen takia olisi tärkeää, että sen täyttymisedellytyksiä täsmennettäisiin lain tai Verohallinnon ohjeistuksen tasolla. Voitonjakovaatimuksen osalta tutkielmassa tarkastellaan erityisesti Euroopan unionin tuomioistuimen vuoden 2020 alussa antaman Köln-Aktienfonds Deka (C-156/17) -ratkaisun pohjalta. Voitonjakovaatimusta ei tutkielmassa selvitetyn perusteella voida kaikissa tilanteissa asettaa ulkomaisen sijoitusrahaston verovapauden edellytykseksi Suomessa. Tutkielman johtopäätösten osalta voidaan todeta, että kokonaisuudessaan uudistus tulee todennäköisesti selventämään ulkomaisten sijoitusrahastojen verokohtelua ja rinnastettavuusarviointia Suomessa. Uudistus ei kuitenkaan tule olennaisesti vähentämään ulkomaisten yhtiö- ja trustimuotoisten sijoitusrahastojen verokohteluun liittyneitä tulkintaongelmia. Sääntely sisältää tulkinnanvaraisuuksia erityisesti sopimusperusteisuuden, avoimuusvaatimuksen ja tosiasiallisen voitonjakovaatimuksen osalta. Näiden edellytysten täyttyminen tulee todennäköisesti olemaan erikoissijoitusrahastoille usein vaativaa ja tapauskohtaista harkintaa edellyttävää.

Tässä tutkielmassa on kolme keskeistä kysymystä. Ensimmäiseksi tarkastelen, miten kansainvälisluonteisia adoptioita ja ulkomaisen adoptiopäätöksen tunnustamista on säännelty Suomessa. Yleisen tilanteen hahmottamiseksi avaan ensin kansainvälistä adoptiojärjestelmää ja Suomen kansainvälistä adoptiota koskevaa lainsäädäntöä. Tämän jälkeen selvitän, mitä ulkomaisen adoptiota koskevan päätöksen vahvistaminen Suomessa lähtökohtaisesti edellyttää ja millaisissa tilanteissa päätöksen vahvistamisesta voidaan kieltäytyä. Toiseksi tarkastelen Suomen ulkomaisen adoptiopäätöksen tunnustamista koskevia ihmisoikeusvelvoitteita. Kiinnitän huomiota erityisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöllään tekemiin linjauksiin, jotka koskevat perhe-elämän ja yksityisyyden suojaa. Pohdinnassani hyödynnän erityisesti ihmisoikeustuomioistuimen sijaissynnytysjärjestelyjä koskevaa ratkaisukäytäntöä. Kolmanneksi pohdin mahdollisuutta tunnustaa ulkomainen adoptiojärjestely lapsen huoltoa koskevana päätöksenä. Jotta näiden kysymysten mielekkyys nousisi paremmin esiin, käsittelen tutkielman loppupuolella erikseen ulkomaisen adoption tunnustamatta jättämisen vaikutuksia lapsen Suomessa oleskelun näkökulmasta. Lopulta keskeiseen asemaan nousee se, miten meidän tulee ja miten haluamme ymmärtää lapsen edun kansainvälisissä adoptiotilanteissa.

Verosubjekti on tunnistettava ennen kuin toimijan verovelvollisuutta voidaan arvioida. Ulkomaisten entiteettien määrittelyyn ei ole kuitenkaan olemassa omia sääntöjä, vaan niiden luokittelu tehdään tuloverolain yleisten määritelmien avulla. TVL 3 § 7 kohdan mukaan kotimaisiin yhteisöihin verrattavat oikeushenkilöt ja muut varallisuuskokonaisuudet ovat yhteisöjä. Tätä verrattavuusvaatimusta on analysoitu osakeyhtiön ja osuuskunnan näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on tuloverolain verosubjektien yleisten määritelmien avulla muodostaa ulkomaisten entiteettien luokittelua koskeva säännöstö ja systematisoida luokitteluprosessia. TVL 3 § 7 kohdan sanamuoto ei itsessään kerro, vaaditaanko verrattavuutta kotimaisten yhteisöjen kanssa myös muulta erityiseen tarkoitukseen verrattavalta varallisuuskokonaisuudelta vai koskeeko verrattavuusvaatimus vain oikeushenkilöitä. Yhtymäksi luokitteleminen ei edellytä entiteetin vertaamista kotimaisiin henkilöyhtiöihin, vaan TVL 4 § sisältää yleisen määritelmän muulle elinkeinoyhtymälle. Jos ulkomainen entiteetti ei ole luokiteltavissa yhteisöksi, yhtymäksi tai yhteisetuudeksi, on siirryttävä tarkastelemaan entiteetin takaa paljastuvia omistajia oikean verosubjektin tunnistamiseksi. Vastaavuuden arviointi perustuu sekä yhtiöoikeudellisten ja tosiasiallisten piirteiden analysointiin. Koska sekä osakeyhtiölaki ja osuuskuntalaki mahdollistavat laajan valinnanvapauden, pitäisi myös ulkomaisia entiteettejä verrata koko tahdonvaltaisen lainsäädännön määrittelemien toimintamuotojen piiriin. Koska entiteetin verotuksellinen asema vaikuttaa suoraan sen toimintaan, tulisi myös ulkomaisen entiteetin verokohtelulle sen asuinvaltiossa antaa merkitystä. Vastaavuuden arvioinnissa huomiota tulisi kiinnittää entiteetin ominaispiirteiden sisältöön ja tarkoitukseen eikä ulkomaisen lainsäätäjän tekemiin teknisiin ratkaisuihin. Tuloverolain mukaisen luokittelun lisäksi entiteetin kuulumista verosopimuksen soveltamisalan piiriin on arvioitava erikseen. Tuloverolain mukaan yhteisöksi luokiteltava entiteetti saattaa jäädä verosopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle, minkä johdosta tarkastelu siirretään entiteetin omistajien asuinvaltion ja tulon lähdevaltion väliseen verosopimukseen. EU-oikeudella on myös merkitystä vastaavuusarvioinnin kannalta: luokittelu, jonka seurauksena toisessa jäsenvaltiossa asuva entiteetti tulee luokitelluksi eri lailla kuin sitä vastaava suomalainen entiteetti, voi muodostaa kielletyn sijoittautumisoikeuden rajoituksen.

Tutkielman lähtökohtana ovat perus- ja ihmisoikeudet. Tahdosta riippumatonta hoitoa arvioidaan vapaudenriistona, mikä tarkoittaa syvälle käyvää rajoitusta PL 7 §:ssä ja esimerkiksi EIS 5 artiklassa turvattujen oikeuksien suhteen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin antoi Suomelle langettavan tuomion tapauksessa X v. Suomi (3.7.2012). EIT totesi tuomiossaan, että Suomen kansallinen lainsäädäntö ei taannut riittäviä oikeusturvakeinoja mielivaltaa vastaan. Tapauksessa oli kyse objektiivisen lääkärilausunnon puuttumisesta tahdosta riippumattoman hoidon edellytysten arvioinnissa hoitoa jatkettaessa. Tämän jälkeen mielenterveyslakia (1116/1990) muutettiin lisäämällä uusia säännöksiä potilaiden oikeudesta ulkopuolisen lääkärin puolueettomaan arvioon hoitoon määräämisen edellytysten täyttymisestä tahdosta riippumattoman hoidon jatkamispäätöksenteon yhteydessä. Ulkopuolisen lääkärin lausunto perustuu aina potilaan henkilökohtaiseen tapaamiseen. Tässä tutkielmassa pyrin vastaamaan kysymykseen; minkälainen merkitys on ulkopuolisen lääkärin lausunnolla tahdosta riippumattoman hoidon jatkamispäätöksenteon yhteydessä. Ensin tarkastelen sitä, tuoko säännöksen sisältämä henkilökohtainen keskustelu potilaan kanssa jotain lisää hoitoon määräämisen edellytysten arviointiin suhteessa muihin hoidon jatkamisen kannalta oleellisiin lääketieteellisiin lausuntoihin. Toiseksi tarkastellaan ulkopuolisen lääkärin lausunnon esiintyvyyttä itse keräämäni aineiston pohjalta Vaasan hallinto-oikeudesta. Tutkielma on oikeusdogmaattinen, mutta hyödynnän empiiristä tutkimusmenetelmää uuden aineiston keräämisessä. Uusi aineistoni kattaa kaikki Vaasan hallinto-oikeuteen vuonna 2016 vireille tulleet tahdosta riippumattoman hoidon jatkamispäätökset sekä niihin kohdistuvat valitukset. Empiirisellä aineistolla tuon ulkopuolisen lääkärin lausunnon merkityksen tarkasteluun käytännön näkökulmaa. Oikeusdogmatiikkaa edustaa tutkimuksessani julkaistut tiivistelmän muotoon kirjoitetut oikeustapaukset. Tutkielmani tuloksissa muodostuu järjestys eri lausuntojen välillä tahdosta riippumattoman hoidon jatkamispäätöksenteon yhteydessä. Mielenkiinto kohdistuu siihen, mihin kohtaan ulkopuolisen lääkärin lausunto sijoittuu. Lyhyesti tutkielmani osoittaa, että potilaan henkilökohtaiseen kohtaamiseen perustuva lausunto, jota myös ulkopuolisen lääkärin lausunto edustaa, voidaan sijoittaa asiakirjaharkinnan ja potilaan tuntemiseksi vaadittavan pidempiaikaisen hoitosuhteen väliin. Asiakirjaharkintaa edustaa hallinto-oikeuden asiantuntijajäsenen lausunto, Terveyden- ja hyvinvointilaitoksen lausunto sekä tietyin edellytyksin myös johtavan ylilääkärin lausunto. Potilassuhteeseen perustuvaa lausuntoa edustaa tarkkailulausunto hoitavan lääkärin toimesta. Järjestys osoittaa, että henkilökohtaista potilaan kohtaamista pidetään luotettavampana tapana arvioida potilaan mielisairautta ja hoidon tarvetta kuin asiakirjoista arvioimista. Toisaalta ulkopuolisen lääkärin lausunnossa on heikkoutensa. Ensinnäkin mielenterveyden edellytysten täyttymisen arviointi on haastava kokonaisuus. Yhden tapaamiskerran avulla, ei kiistatonta mielisairauden toteamista ole mahdollista suorittaa. Hallinto-oikeus on katsonut, että pitkä hoitosuhde ja potilaan tunteminen ovat luottamusta osoittavia tekijöitä. Ulkopuolisen lääkärin eriävä mielipide kuitenkin asettaa hoitavan lääkärin ja hoidosta päättävän lääkärin punnitsemaan omaa lausuntoaan tarkemmin ja perustelemaan päätöksensä paremmin. Itse keräämäni aineisto Vaasan hallinto-oikeudesta sisälsi vireille tulleita alistuksia yhteensä 291 kappaletta. Mielenkiinto kohdistui ulkopuolisen lääkärin esiintyvyyteen hoidon jatkamista koskevien hallintopäätösten yhteydessä. Aineistossani ulkopuolisen lääkärin lausuntoa oli käytetty yhteensä 146 kertaa ja siitä oli kieltäydytty 144 kertaa. Mielenkiintoista oli se, että kunnallisen puolen psykiatrista hoitoa tarjoavissa laitoksissa, joissa hoitoaika on usein lyhyempi, oli jokaisessa tapauksessa ollut ulkopuolinen lääkäri antamassa lausuntonsa hoidon edellytysten olemassaolosta. Näitä tapauksia oli yhteensä 48 kappaletta. Valtion mielisairaalan puolelta, jossa hoitoaika on keskimäärin 8 vuotta, kiinnostus ulkopuolisen lääkärin lausuntoon oli selvästi heikompaa. Valtion puolella psykiatrisen hoidon jatkamispäätöksiä tehtiin yhteensä 244 kappaletta, joista ulkopuolinen lääkäri oli mukana ainoastaan 99 tapauksessa. Tämän mukaan kieltäytymisiä oli huomattavasti enemmän eli 143 kappaletta. Tämä tarkoittaa sitä, että ulkopuolisen lääkärin lausunto oikeusturvakeinona ei jostain syystä herätä kiinnostusta pitkäaikaisesti hoidossa olevien potilaiden keskuudessa.

Laissa takaisinsaannista konkurssipesään (26.4.1991/758, TakSL) säädetään edellytyksistä, joiden nojalla sinänsä päteviä oikeudellisia määräämistoimia voidaan peräyttää. Takaisinsaannilla voidaan siten palauttaa konkurssipesään tai muun insolvenssimenettelyn piiriin omaisuutta, jonka luovuttaminen on loukannut velkojien tasa-arvoisuuden periaatetta tai koko velkojakollektiivin oikeuksia. Tarkoituksena on mitätöidä taloudellisiin vaikeuksiin ajautuneen velallisen sellaiset määräämistoimet, joilla on suosittu yhtä velkojaa toisten kustannuksella tai siirretty omaisuutta täytäntöönpanotoimien ulottumattomiin. TakSL 12 §:n mukaan velkojan ulosmittauksella saama maksu peräytyy pääsääntöisesti, jos ulosmittaus on toimitettu myöhemmin kuin kolme kuukautta ennen konkurssihakemuksen tekemistä tai muuta määräpäivää. Tämä säännös on edullinen takaisinsaantia vaativan kannalta, sillä peräyttäminen sen nojalla on mahdollista ilman erityisedellytyksiä koskien esimerkiksi velallisen taloudellista asemaa ja velkojan vilpitöntä mieltä. Ulosottokäytännössä on yleistä, että velallinen tekee maksuja ulosottoon ilman ulosottomiehen pakkotoimia. Tällaisia vapaaehtoisia suorituksia voidaan tehdä maksukehotuksesta ja maksuajalla sekä vahvistetun maksusuunnitelman tai -sopimuksen puitteissa. Kysymyksellä siitä, voidaanko TakSL 12 §:ää soveltaa vapaaehtoisesti ulosottomiehelle tehtyihin maksuihin, on siten käytännön merkitystä. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, millä edellytyksillä tällaisia maksuja voidaan peräyttää. Ennen ulosottolainsäädännön uudistusta, joka kulminoitui uuden ulosottokaaren (15.6.2007/705, UK) voimaantuloon vuonna 2008, lakiin ei sisältynyt säännöksiä ulosottomiehelle vapaaehtoisesti tehdyistä maksuista. Tällaiset maksut oli kuitenkin jo pitkään sallittu ulosottokäytännössä, mutta korkein oikeus oli linjannut, ettei niitä pidetty TakSL 12 §:ssä tarkoitettuina ulosmittauksella saatuina varoina (KKO 1995:89). Ulosottolainsäädännön uudistuksessa lakiin otettiin vapaaehtoisesti ulosottomiehelle tehtyjä maksuja koskevat säännökset. Vaikka lakitekstissä tai esitöissä ei ollut otettu huomioon tämän muutoksen vaikutusta TakSL 12 §:n soveltamisalaan, oikeuskirjallisuudessa tällainen heijastusvaikutus havaittiin nopeasti. Nykyisen UK:n mukaan varat, jotka velallinen on suorittanut maksusuunnitelman tai maksusopimuksen perusteella, katsotaan heti ulosmitatuiksi, kun ne on maksettu ulosottomiehelle. Tämän säännöksen nojalla maksusuunnitelman ja -sopimuksen nojalla tehdyt vapaaehtoiset maksut voidaan samaistaa ulosmitattuihin varoihin. Siten vaikuttaa perustellulta, että niihin voidaan soveltaa TakSL 12 §:ssä säädettyä ulosmittauksella saatuja varoja koskevaa peräyttämisperustetta. Korkein oikeus vahvistikin tämän tulkinnan vuonna 2019 annetussa ennakkoratkaisussa (KKO 2019:91). Lakiteksti, esityöt ja oikeuskäytäntö eivät kuitenkaan edelleenkään anna selkeää vastausta siihen, voidaanko TakSL 12 §:ää soveltaa maksukehotuksen johdosta tai maksuajalla ulosottomiehelle tehtyihin suorituksiin. TakSL 12 §:n joustavaa tulkintaa siten, että kaikkien vapaaehtoisesti ulosottomiehelle tehtyjen maksujen katsottaisiin kuuluvan sen soveltamisalaan, voidaan puoltaa tietyin argumentein. Laissa ja esitöissä on esimerkiksi toisinaan käytetty sanamuotoja, joissa myös maksukehotuksesta ja maksuajalla tehdyt maksut rinnastuvat ulosmittauksella saatuihin maksuihin. Laajentavaa tulkintaa vastaan puhuu kuitenkin se, että laissa ei ole sitä selkeästi tukevia sanamuotoja ja esitöissä on toisinaan tehty ero ulosmitattujen ja vapaaehtoisesti maksettujen varojen välille. Lisäksi perinteisesti on katsottu, että takaisinsaantiperusteita tulisi tulkita suppeasti, koska takaisinsaannilla puututaan sinänsä päteviin oikeudellisiin määräämistoimiin. Myös korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntö tukee ajatusta takaisinsaantiperusteiden ei-laajentavasta tulkinnasta. Siten parhaiten perusteltu on näkemys, jonka mukaan ulosottomiehelle maksukehotuksen jälkeen tai maksuajalla suoritettuja varoja ei voida peräyttää TakSL 12 §:n nojalla. Jos TakSL 12 §:ää ei voida soveltaa, takaisinsaantia haluavien on vedottava johonkin muuhun takaisinsaantiperusteeseen. Kyseeseen tulevat TakSL 10 §:n mukainen velan maksun peräytyminen ja TakSL 5 §:ssä säädetty yleinen takaisinsaantiperuste. Nämä säännökset ovat velalliselta suorituksen saaneen takaisinsaantivastaajan kannalta edullisempia kuin TakSL 12 §, sillä niissä asetetaan peräyttämiselle useita erityisedellytyksiä. Erityisedellytykset koskevat muun muassa maksun vaikutusta velallisen taloudelliseen asemaan, maksun suuruutta ja takaisinsaantivastaajan vilpitöntä mieltä. Käytännössä kuitenkin TakSL 10 § soveltunee usein ulosottomiehelle maksukehotuksesta tai maksuajalla tehtyihin suorituksiin, jos maksu on ollut määrältään huomattava. Myös TakSL 5 §:ää voidaan periaatteessa soveltaa tällaisiin suorituksiin, mutta pykälässä esitetty tunnusmerkistö asettaa peräytymiselle varsin tiukat edellytykset.