Browsing by Title

Tutkielma käsittelee perhe- ja jäämistöoikeuteen liittyvässä oikeustieteellisessä kirjallisuudessa vähemmälle tarkastelulle jäänyttä useamman testamentin määräysten päällekkäisyyksiä ja niihin liittyviä tulkintaongelmia. Eri testamenteissa olevien määräysten päällekkäisyydet tulee ratkaista ennen kuin testamentteja voidaan ryhtyä toteuttamaan. Tutkielmassa tarkastellaan lainopin avulla tulkintaan sovellettavaa normistoa sekä löydetään ristiriitoja ratkaisevalle henkilölle työkaluja vastaavien ongelmien arvioinnin ja ratkaisun tueksi. Tutkielmassa pyritään löytämään argumentteja ja näkökulmia erinäisten tulkintojen perusteeksi. Tämän lisäksi työssä suoritetaan oikeusvertailua erityisesti Ruotsin oikeusjärjestelmän kanssa. Tutkielmassa käydään läpi varsin yksityiskohtaisesti testamenttien välisiin ristiriitoihin soveltuvia oikeusohjeita ja näitä ohjeita sovelletaan myös testamenttien päällekkäisyyksien tavanomaisiin tyyppitilanteisiin. Tyyppitilanteissa punnitaan eri näkökulmien argumentointia ja sitä, miten kukin ohjeistus soveltuu keskenään. Tutkielmassa käsitellään myös korkeimman oikeuden ratkaisua KKO 2019:27, jossa korkein oikeus otti kantaa osittain päällekkäisiin testamentteihin ja testamentin tekemishetkellä tapahtunutta aikaisemman testamentin unohdusta. Tapauksessa korkein oikeus joutui esittämään kantansa asiassa, johon perintökaari ei nimenomaisesti ota kantaa. Tutkielmassa arvioidaan ratkaisun perusteluita ja tarkastellaan ratkaisun vaikutusta useamman testamenttien päällekkäisyyksien tulkintaan. Lopputuloksena tutkielmassa onnistuttiin asettamaan tulkintaan soveltuvat oikeusohjeet, joita testamenttien ristiriitaisuuksia ratkaiseva voi käyttää hyödyksi oman ratkaisu- ja arviointityönsä tukena. Osittain päällekkäisten testamenttien tulkintaan on pääsääntöisesti noudatettava testamentin tekijän tahtoa, mikä voi olla löydettävissä myös testamentin ulkopuolisista materiaaleista. Testamentin tekijän tahdon noudattamiseksi on myös olemassa sääntömuotoisia lähtöolettamia testamentin tekijän tahdosta. Tärkein lähtöolettama on aikaprioriteetin säännöksi kutsuttava olettama, minkä mukaan viimeisin testamentti kumoaa aikaisemman testamentin siltä osin, kuin se on päällekkäinen.

Suomen aviovarallisuusjärjestelmä rakentuu puolisoiden omaisuuden erillisyyden periaatteelle. Avioliiton aikana puolisoiden omaisuus on toisistaan täysin erillään. Kun avioliitto purkautuu joko avioeron tai puolison kuoleman johdosta, puolisoiden välillä toimitetaan ositus, jolla puolisoiden avio-oikeuden alainen omaisuus puolitetaan puolisoiden kesken. Joskus tämän puolittamisperiaatteen toteutuminen osituksessa on kuitenkin syystä tai toisesta häiriintynyt. Tällaisissa tilanteissa sovellettavaksi voi tulla avioliittolain vastikesäännökset. Vastikesäännösten tarkoitus on turvata puolisoita erilaisissa tilanteissa, joissa ositushetken avio-oikeuden alaisen omaisuuden määrä on syystä tai toisesta joko vähentynyt toisen puolison vahingoksi tai lisääntynyt siten, että toinen puoliso saisi ilman häiriön korjaamista liian suuren avio-osan. Tutkielma käsittelee avioliittolain vastikesäännösten soveltamista tilanteessa, jossa samassa osituksessa tulee annettavaksi useampi vastike. Usean vastikkeen soveltamistilanteisiin ei löydy soveltamisohjeita laista, eikä lain esitöistä. Oikeuskirjallisuudessakaan ei juuri ole ongelmaa tarkasteltu. Ruotsalaisissa avioliittolain esitöissä on joidenkin vastikkeiden osalta huomioitu satunnaisia tilanteita, joissa useampi vastike tulee annettavaksi, mutta tyhjentävästi tai järjestelmällisesti usean vastikkeen soveltamistilanteita ei ruotsalaisissa esitöissäkään ole käsitelty. Tutkielma jakaantuu kahteen pääjaksoon, jossa ensimmäisessä käydään läpi vastikkeet osituksessa yleisesti ja esitellään avioliittolain vastikesäännökset. Toisessa pääjaksossa tarkastellaan vastikkeiden keskinäisiä soveltamistilanteita, kun vastikkeita tulee osituksessa annettavaksi enemmän kuin yksi. Tämä tarkastelu toteutetaan oikeuskirjallisuudessa vakiintuneiden vastikkeiden lajitteluperusteiden avulla. Tällöin vastikkeet jaetaan kolmeen lajiin sen mukaan, miten ne osituksessa otetaan huomioon. Vastikelajit ovat 1) puolison omasta omaisuudesta annettava vastike (AL 92 §), 2) avio-oikeuden alaisen omaisuuden yhteenlasketusta säästöstä annettavat vastikkeet (AL 93 §, 94 § ja 95 §), sekä 3) ennakkoperintövastike (AL 94 a §). Toisessa pääjaksossa soveltamistilanteita tarkastellaan soveltamalla vastikkeita edellä esitetyn jaottelun mukaan pareittain siten, että kutakin vastikelajia tarkastellaan yhdessä samanlajisen ja erilajisen vastikkeen kanssa. Vastikkeiden soveltamistilanteita hahmotellaan paljon esimerkkien ja laskelmien avulla ja esitys on osittain hyvin teknistä. Useiden laskelmien tekeminen on kuitenkin välttämätöntä vastikkeiden soveltamistilanteiden tarkastelussa. Usean vastikkeen soveltamistilanteeseen liittyviä ongelmia tarkastellaan yksittäisten esimerkkien avulla, jotta vastikkeiden antamiseen liittyviä ongelmia voidaan havainnollistaa mahdollisimman tehokkaasti. Tutkielmassa soveltamistilanteita tarkastellaan osituksen näkökulmasta ja siten perinnönjakoon liittyvät seikat jäävät tarkastelun ulkopuolelle. Tarkastelun ulkopuolelle jää myös perintökaaren 3:3:n vastikesäännös. Tutkielmassa ei myöskään käsitellä puolison ylivelkaisuuteen liittyviä ongelmia, vaan puolisot on tutkielmassa mielletty velattomiksi, poikkeuksena toki ne vastikesäännökset, jotka koskevat nimenomaan puolisolla olevaa velkaa.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan uskonnonvapauden tulkintaa Ranskassa ja Isossa-Britanniassa siitä näkökulmasta, kuinka maissa suhtaudutaan uskonnollisten symbolien käyttöön julkisissa oppilaitoksissa. Uskontoon liittyvät kysymykset ovat herättäneet viime vuosina paljon keskustelua Euroopassa. Erityisesti uskonnollisten symbolien käyttäminen kouluissa tai työpaikoilla on monissa maissa noussut huomion kohteeksi. Tutkimus on oikeusvertaileva. Vertailumaiksi on valittu Ranska ja Iso-Britannia, koska maat edustavat erilaisia suhtautumistapoja uskonnollisten symbolien käyttöön julkisissa oppilaitoksissa. Ne sopivat vertailumaiksi myös sen vuoksi, että ne molemmat ovat länsieurooppalaisia, valtauskonnoltaan kristittyjä maita ja niillä kummallakin on kokemusta monikulttuurisuudesta ja erilaisista uskonnoista. Lähteinä tutkimuksessa käytetään vertailumaiden lainsäädäntöä sekä lainsäädännön valmistelumateriaalia, oikeuskäytäntöä ja -kirjallisuutta sekä yhteiskuntatieteellistä kirjallisuutta. Lisäksi huomiota kiinnitetään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen uskonnonvapautta koskeviin oikeustapauksiin. Ranskassa ja Britanniassa vallitsee hyvin erilainen käytäntö uskonnollisten symbolien käytön sallimisen suhteen siitä huolimatta, että mailla on paljon yhtäläisyyksiä historian, kulttuurin ja uskonnon suhteen. Ranskassa on vuodesta 2004 asti lailla kielletty näkyvien uskonnollisten symbolien käyttäminen julkisissa kouluissa. Britanniassa taas yleensä uskonnollisten symbolien käyttäminen koulussa on sallittu. Kuitenkin myös Britanniassa on ollut tapauksia, joissa oppilaan oikeutta käyttää tiettyjä islamilaisia vaatteita on rajoitettu. Tutkimuksessa tarkastellaan mahdollisia selittäviä tekijöitä maiden erilaiselle suhtautumiselle uskonnollisten symbolien käyttöön. Tällaisia tekijöitä ovat erityisesti uskonnon ja valtion erottaminen Ranskassa ja vertailumaiden erilainen suhtautuminen monikulttuurisuuteen. Tutkimuksessa pohditaan myös näkemyksiä, joiden mukaan Ranskan uskonnollisten symbolien kiellon taustalla on pikemminkin pyrkimys rajoittaa nimenomaan islamin näkyvyyttä, eikä niinkään kaiken uskonnollisuuden ylipäänsä. On ehdotettu, että tämä suhtautuminen islamiin voi johtua tietyistä eroista perinteisen islamilaisen ja länsimaisen ajattelutavan välillä. Toisaalta on myös ehdotettu, että taustalla voi olla myös islamofobisia tai muukalaisvastaisia asenteita. Tutkimuksessa päädytään kuitenkin siihen, että nämä eivät ole keskeisiä selittäviä tekijöitä vertailumaiden käytännöille. Tarkasteluun on otettu myös ajatuksia siitä, että suhtautuminen uskonnollisiin symboleihin liittyy laajempiin kysymyksiin kansallisvaltioiden identiteetistä. On mahdollista, että sekä Ranska että Iso-Britannia käyvät läpi identiteettikriisiä, joka heijastuu niiden suhtautumiseen uskonnollisten symbolien käyttöön. Lisäksi on mahdollista, että vertailumaiden käytännöt eivät ole täysin vastakkaisia, vaan niiden välillä on pikemminkin aste-ero: molemmissa vertailumaissa uskonnollisten symbolien käyttöä julkisissa oppilaitoksissa on tietyissä tapauksissa rajoitettu.

Tutkielmassa pohditaan uskonnon- ja omantunnonvapauden ja syrjinnän kiellon näkökulmasta sitä, millä edellytyksillä ja missä olosuhteissa työnantajan on mahdollista asettaa rajoituksia työntekijän oikeudelle pitää uskontoon tai vakaumukseen liittyviä symboleita, tunnuksia tai asusteita työpaikalla. Tarkastelun kohteina ovat sekä yksityisten työnantajien työntekijät että virkamiehet ja muut julkisyhteisöjen palveluksessa olevat. Tutkielma koskee sekulaareja, tunnustuksettomia työpaikkoja. Uskonnolliset yhdyskunnat ja yhteisöt sekä muut työpaikat, joilla on vakaumuksellinen eetos, jäävät tarkastelun ulkopuolelle. Lähteinä käytetään lainsäädäntöä, lainsäädännön esitöitä ja muita virallislähteitä, oikeuskäytäntöä sekä oikeuskirjallisuutta ja -artikkeleita. Suomalaista käytäntöä on aiheesta vähän, joten pääpaino on ylikansallisten elinten tulkintaratkaisuilla, joista pyritään etsimään uskonnon- ja omantunnonvapauden suojan minimitasoa. Tärkeitä lähteitä ovat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ja sen edeltäjän ihmisoikeustoimikunnan sekä YK:n ihmisoikeuskomitean ratkaisut. Lisäksi merkitystä on kahdella EU-tuomioistuimen antamalla ennakkoratkaisulla, jotka antavat lisävaloa yhdenvertaisuuslain taustalla vaikuttavan työsyrjintädirektiivin tulkintaan. Kansainvälisen suojan minimitasoa pyritään selvittämään vertailemalla keskenään EIT:n ja ihmisoikeuskomitean käytäntöä, jotka eroavat toisistaan ennen kaikkea EIT:n soveltaman harkintamarginaalidoktriinin vuoksi, ja sovittamalla käytännöstä saatavia johtopäätöksiä yhteen EU-oikeudellisen tulkinnan kanssa. EU-oikeudessa lähtökohta on syrjinnän kiellossa, ja olennaista on välittömän ja välillisen erilaisen kohtelun ero ja niihin sovellettavat erilaiset oikeuttamisperusteet. Tutkielma koostuu kuudesta pääkappaleesta. Kahdessa ensimmäisessä kappaleessa avataan tutkimuskysymyksen valtiosääntöoikeudellista taustaa, uskonnon- ja omantunnonvapautta ja syrjinnän kieltoa perus- ja ihmisoikeuksina sekä työnantajan työnjohto- ja valvontaoikeutta. Kolmannessa kappaleessa pyritään selvittämään, minkälaisia uskontoja ja muita vakaumuksia uskonnon- ja omantunnonvapauden suojan piiriin kuuluu, ja millainen yhteys asulla tai tunnuksella tulee olla kyseessä olevaan vakaumukseen, jotta sen pitäminen saisi suojaa uskonnon tai uskon tunnustamisena. On esimerkiksi epäselvää, suojaako uskonnon- ja omantunnonvapaus myös poliittisia ja filosofisia vakaumuksia ja voidaanko vakaumuksen tai sen tunnustamisen laadulle asettaa objektiivisia kriteerejä, vai onko lähdettävä uskonnonvapauteen vetoavan henkilön omasta näkemyksestä. Neljännessä kappaleessa tarkastellaan uskonnollisten asujen ja tunnusten käytölle asetettavien rajoitusten hyväksyttävyyttä kansainvälisen käytännön valossa niin uskonnonvapauden rajoitusten kuin syrjintäkieltojenkin näkökulmista. Viidennessä kappaleessa pyritään tuomaan tarkastelua käytännöllisemmälle tasolle pohtimalla uskonnollisten tunnusten käytölle asetettavien kieltojen tai rajoitusten sallittavuutta erilaisissa esimerkkikonteksteissa ja erilaisilla perusteilla kotimaisessa oikeusjärjestelmässä. Esimerkkeinä pohditaan muun muassa yksityisen työnantajan intressiä välittää neutraalia yrityskuvaa ja asiakkaiden mielipiteiden merkitystä uskonnollisten tunnusten rajoittamisen sallittavuudelle, sekä julkisen vallan neutraaliusintressiä, jonka piirissä tarkastellaan esimerkiksi poliisien, tuomareiden ja opettajien oikeudellista asemaa. Tämän jälkeen siirrytään johtopäätöksiin.

Tutkielman aiheena on rikoslain 17 luvun 10 §:ssä kriminalisoitu uskonrauhan rikkominen. Uskonrauhan rikkomisen kriminalisointia ja erityisesti siihen sisältyvää jumalanpilkkasäännöstä on kritisoitu oikeuskirjallisuudessa laajasti. Uskonrauhan rikkomisen kriminalisointi on rajoitus sananvapauteen, jota voidaan pitää yhtenä länsimaisen demokraattisen yhteiskunnan peruspilarina. Sananvapaus ei ole kuitenkaan rajoittamaton oikeus. Sananvapautta voidaan rajoittaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10(2) artiklan mukaan silloin kun se on välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa esimerkiksi muiden oikeuksien turvaamiseksi. Tutkimuksessa on tarkoitus selvittää, voidaanko uskonrauhan rikkomisen kriminalisointia pitää hyväksyttävänä kriminalisointiperiaatteiden valossa. Käsiteltävinä kriminalisointiperiaatteina tutkimuksessa ovat oikeushyvien suojelun periaate, ultima ratio -periaate, ihmisarvon loukkaamattomuuden periaate, laillisuusperiaate ja hyöty–haitta-punninnan periaate. Kriminalisointiperiaatteet voidaan nähdä eräänlaisina kriittisinä työvälineinä, joiden asettamien vaatimusten on täytyttävä, jotta kriminalisointia voidaan pitää hyväksyttävänä. Uskonrauhan rikkomisen kriminalisoinnin suojelukohteina ovat kansalaisten uskonnolliset vakaumukset ja tunteet sekä uskonrauha yhteiskunnassa. Säännöksen taustalla ovat siten sekä yleinen järjestys että uskonnonvapaus. Tutkimuksessa arvioidaan muun muassa, voidaanko sananvapautta rajoittaa uskonnollisten vakaumusten ja tunteiden suojaamiseksi ja kuuluvatko uskonnolliset vakaumukset ja tunteet uskonnonvapauteen.

Europeiska unionens råd antog år 2000 ett direktiv om inrättande av en allmän ram för likabehandling, det s.k. arbetsdiskrimineringsdirektivet (2000/78/EG). I direktivet stadgas om hurudana yrkeskrav som inte ska betraktas som diskriminering, trots att de har samband med en av de diskrimineringsgrunder som nämns i direktivet. I direktivets artikel 4 (2) preciseras i vilka situationer yrkeskrav som baserar sig på religion ska anses legitima för sådana arbetsgivare, vars etiska grundsyn grundar sig på religion eller övertygelse. Direktivet har i finsk rätt satts i kraft genom diskrimineringslagen (1324/2014). Diskrimineringslagen förbjuder diskriminering på grund av religion i anställningssituationer. Detta förbud gäller även religiösa organisationer, såsom kyrkor, religiösa samfund och föreningar som arbetar på religiös grund. Särbehandling på grund av religiös tillhörighet, religiös övertygelse eller religiös livsstil är förbjuden, om inte arbetsgivaren kan uppvisa en legitim grund för yrkeskravet. Särbehandlingen kan betraktas som legitim endast om den föranleds av verkliga och avgörande krav som gäller arbetsuppgifternas art och utförande. Dessutom förutsätts att särbehandlingen är proportionerlig för att ett legitims syfte ska uppnås (diskrimineringslagen 12 § 1 mom.). Dessa undantag från det allmänna diskrimineringsförbudet i direktivet kallas i rättslitteraturen för GOR-undantag. Riksdagens grundlagsutskott har vid upprepade tillfällen vidhållit, att evangelisk-lutherska kyrkan i Finland har rätt att kräva medlemskap i kyrkan både i sådana arbets- och tjänsteförhållanden som har en nära anknytning till religionsutövning och i sådana, som med beaktande av arbetets innehåll inte har en direkt koppling till kyrkans religiösa verksamhet. I avhandlingen granskas huruvida religiösa organisationer i Finland har rätt att förutsätta religiösa egenskaper av arbetssökande i anställningssituationer och vid besättande av kyrkliga tjänster i sådana arbets- och tjänsteförhållanden vars arbetsuppgifter inte direkt anknyter till samfundets religiösa verksamhet eller lära. Ytterligare undersöks i avhandlingen huruvida religiösa organisationer som i anställningssituationer nyttjar GOR-undantaget, har rätt att på basen av sin egen självuppfattning definiera, huruvida en särskild religiös egenskap är ett legitimt krav i anställningsförhållandet. Avhandlingen behandlar även sådana moralkrav som religiösa organisationer på basen av sin etiska grundsyn ställer på sina anställda. T.ex. krav på en heterosexuell livsstil är vanliga bland religiösa samfund. Deras legitimitet kräver en noggrann bedömning av den religiösa arbetsgivarens etiska grundsyn samt arbetsuppgifternas innehåll.

Inom processrätten har utveckling på senare tid skett, bland annat genom Finlands anslutning till EMRK och genomförande av EMRD:s praxis. Genom detta har begreppet rätt till en rättvis rättegång etablerats, som också innefattar de traditionella processprinciperna om muntlighet, omedelbarhet och kontradiktion. Ny teknik och förändrade behov ökar dock frågeställningen kring om dessa huvudregler borde modifieras. I avhandlingen granskas därför om det är möjligt att utöka användningen av bild- och ljudupptagna (inspelade) förhör från förundersökningen som bevis i rättegång i Finland. Fokus ligger på den del av kontradiktionen som ger svaranden rätt att förhöra vittnen (rätten till motförhör) och särskilt EMRK 6.3d art. och EMRD:s tolkningspraxis. Den huvudsakliga regleringen som styr användning av inspelade förhör som bevis finns i Finland i RB 17:24.2 och 17:24.3. Huvudregeln här och genom EMRK 6.3d art. är att motförhör ska ha möjliggjorts för att kunna använda sådana som bevis, och man har särskilt fokuserat på situationer med sexualbrott eller unga målsägande, alternativt att goda grunder för användning föreligger. I Sverige trädde vid årsskiftet 2021/2022 ny reglering i kraft som möjliggör utökad användning av inspelade tidiga förhör som bevis. I en rättsjämförelse med den finländska regleringen framstår den som öppnare och mindre specificerad som undantag. Krav på motförhör finns, men har inte en lika stark roll. Jämförelsen är särskilt intressant då grunderna till bevisregleringen i de båda länderna är likartade samt att bägge binds av EMRK, även om vissa olikheter också finns och kan ge ledning. Många fördelar konstateras finnas med inspelade förhör, och man kan t.ex. peka på förhörspersonernas minnesbilder under tidiga förhör, skydd för förhörspersonen samt möjligheten att granska uppgifterna i efterhand. Samtidigt är problematiken på området i jämförelse med fysiska förhör i rättegången en mycket problematisk straffprocessrättslig frågeställning sett till motförhörets roll. Det är t.ex. inte någon självklarhet att misstanke delgetts någon tidigt i förundersökningen så att motförhör där kan möjliggöras. EMRD har genom sin praxis konstaterat att motförhöret på vissa villkor inte längre är ett absolut krav, utan fokus ligger på att rättegången som helhet är rättvis och att svaranden i övrigt kan anses ha haft möjlighet till försvar. I bedömningen kring detta granskas om det finns goda grunder för användningen, vilken vikt ett bevis har och om bristerna i svarandens rättigheter kompenserats. Med avseende på detta kunde ett utvidgat förfarande utan absolut krav på motförhör tillåtas också i Finland om bedömningskriterierna beaktas, även om huvudregeln om fysiska förhör och motförhör fortfarande behöver kvarstå. I vilka fall utvidgning särskilt är skäligt utreds med en genomgång av de kriterier som EMRD ställt ut.

Syftet med avhandlingen är att kartlägga utsträckningen av skattemyndigheternas prövningsrätt i dispensärenden. I avhandlingen utreds vilka gränserna för skattemyndigheternas prövningsrätt är och hur de kan gestaltas i den gällande rätten. Största fokus ligger ända? på att utreda på vilket sätt skattemyndigheternas prövningsrätt begränsas i dispensärenden. Metoden är rättsdogmatisk. Samtliga skatterättsliga dispensärenden brukar i ra?ttslitteraturen ofta betraktas som en form av skattelättnader. Det är fråga om ärenden där lagstiftaren gett skattemyndigheterna en möjlighet, men inte en skyldighet att på ansökan befria den skattskyldige från en viss skyldighet, förutsatt att kriterierna i lag uppfylls. Kännetecknande för dispensärenden är således att de ger skattemyndigheterna en vidsträckt prövningsrätt. Prövning kan definieras som en aktivitet där myndigheterna utreder vilka olika alternativa avgöranden som blir möjliga i en specifik situation och med pro?vningsra?tt avses sedan myndigheternas möjlighet att välja ett av alternativen. I syfte att beskriva myndigheternas pro?vningsra?tt har man traditionellt utnyttjat begreppen rättsprövning och a?ndama?lsenlighetspro?vning. Med rättsprövning avses att beslutet kan motiveras med stöd av rättskälleläran. Med ändamålsenlighetsprövning avses däremot att beslutet kan motiveras med ändamålsenlighetssynpunkter med utgångspunkt i det offentligas intresse. I rättslitteraturen och lagens förarbeten definierar man ofta skattemyndigheternas prövningsrätt genom att klassificera dispensärendet. Genom att klassificera ett dispensärende som antingen materiellt eller formellt strävar man efter att kasta ljus på utsträckningen av skattemyndigheternas prövningsrätt. Samma situation föreligger då man klassificerar beslut i dispensärenden som antingen beskattningsbeslut eller förvaltningsbeslut. Med hänsyn till att skattemyndigheternas prövningsrätt till synes är väldigt vidsträckt i dispensärenden ger dessa klassificeringar upphov till att man ofta i lagens förarbeten och i rättslitteraturen anser att dispensärenden avgörs på basis av ändamålsenlighetsprövning. I denna avhandling tas avstånd från dessa klassificeringar. I avhandlingen klarläggs däremot utsträckningen av skattemyndigheternas prövningsrätt genom att granska de olika element som prövningen består av och hur dessa begränsas. I dispensärenden finns det i regel lagstadgade förutsättningar som måste vara uppfyllda för att skattemyndigheterna ska kunna bevilja dispens. Den prövning som skattemyndigheterna grundar sitt beslut på kan helt och hållet karakteriseras som rättsprövning då skattemyndigheterna kommer fram till att en förutsättning i lag inte uppfylls. Dispens kan då inte beviljas och ärendet har inte lämnat något utrymme för egentliga ändamålsenlighetssynpunkter utan beslutet måste motiveras med stöd av rättskälleläran. Då man granskar skattemyndigheternas prövningsrätt i en situation där de lagstadgade förutsättningarna för beviljade av dispens är uppfyllda, men där lagens ordalydelse (skattemyndigheterna kan bevilja dispens) till synes ändå ger myndigheterna en vidsträckt prövningsrätt, måste man beakta de rättsprinciper som styr myndigheternas prövning. Myndigheterna är skyldiga att beakta de förvaltningsrättsliga rättskyddsprinciperna då de utnyttjar sin prövningsrätt. Skattemyndigheternas beslut får således inte stå i strid med jämlikhetsprincipen, objektivitetsprincipen, proportionalitetsprincipen, förtroendeskyddsprincipen och ändamålsbundenhetsprincipen. Jämlikhetsprincipen är i detta sammanhang av väldigt stor betydelse. Jämlikhetsprincipen förutsätter att skattemyndigheterna behandlar de skattskyldiga jämlikt och att dispensärenden avgörs på enhetliga grunder. Skattemyndigheterna är med andra ord skyldiga att fatta beslut gällande beviljande av dispens i enlighet med sin tidigare praxis. Vidare är skattemyndigheterna skyldiga att även sinsemellan koordinera sitt beslutsfattande så att det som en helhet uppfyller kravet på jämlikhet. Traditionellt har ändamålsbundenhetsprincipen lyfts fram som en av de viktigaste rättsprinciperna vad gäller begränsandet av myndigheternas prövningsrätt. Skattemyndigheterna är skyldiga att fatta beslut som tjänar syftet med den ifrågavarande lagstiftningen. Skattemyndigheterna är således skyldiga att utreda syftet med skattelättnaden eller undantagstillståndet. Vidare är skattemyndigheterna skyldiga att fatta beslut som överensstämmer med EU-rätten. EU-rättspraxis tyder till exempel på att skattelättnader som kan påverka de inre marknaderna inte får beviljas på basis av en behovsprövning eftersom de då kan anses utgöra förbjudet statsstöd. Då man beaktar att samtliga ovannämnda laglighetskriterier måste uppfyllas i samband med beslutsfattandet kan man konstatera att skattemyndigheternas prövningsrätt, trots lagens ordalydelse (kan bevilja), inte nödvändigtvis ger skattemyndigheterna en möjlighet att basera sitt beslut på ändamålsenlighetssynpunkter. Ifall man trots allt inte kan bryta ner prövningen i ett dispensärende i komponenter, måste dispensärendet avgöras med stöd av en slags helhetsbedömning. Beslutet måste med andra ord grunda sig på ändamålsenlighetssynpunkter. Då man inte kan peka ut vilka rättsliga argument ett beslut grundar sig på, kan man inte gärna säga att beslutet baserar sig på rättsprövning. Det är viktigt att märka att gränserna för skattemyndigheternas prövningsrätt i dispensärenden inte är statiska utan dynamiska. Då ett dispensärende är nytt, är skattemyndigheternas prövningsrätt som mest vidsträckt eftersom tidigare tolkningsställningstaganden saknas. Skattemyndigheternas prövningsrätt begränsas i takt med att ett jämförelsematerial bildas.

Tutkielmassa arvioidaan ilmastolain (609/2015) kaltaisen kansallisen puitelainsäädännön hyödyntämistä luonnon monimuotoisuuden eli biodiversiteetin turvaamiseksi. Aihetta ei ole aiemmin käsitelty kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa. Tarkasteltua lakia nimitetään biodiversiteettilaiksi (BD-laiksi). Ihmistoiminnan aiheuttamaa luonnon monimuotoisuuden häviämistä eli luontokatoa ei ole onnistuttu pysäyttämään kansallisella tai ylikansallisella tasolla, vaan luontokato etenee osin kiihtyvällä tahdilla. BD-lain tarpeellisuutta ja soveltuvuutta arvioidaan ympäristön tilan, biodiversiteettiä koskevan säädösympäristön sekä osin myös ilmasto-oikeudellisen tutkimuksen perusteella. Luontokadon ohella ilmastonmuutos on maailmanlaajuinen ympäristöongelma, joka edellyttää laaja-alaisia muutoksia yhteiskunnan eri aloilla. Ilmasto-oikeudelliset puitelait ovat yleistyneet maailmalla vastaamaan tarpeisiin ilmastopolitiikan laaja-alaisuudesta, johdonmukaisuudesta, pitkäjänteisyydestä, tietoperusteisuudesta ja hyväksyttävyydestä. BD-lailla voitaisiin tavoitella vastaavia biodiversiteetin turvaamiseen liittyviä hyötyjä, minkä arvioimiseksi työssä kartoitetaan myös ilmastonmuutoksen ja luontokadon välisiä liittymäkohtia, yhtäläisyyksiä ja eroja. Tutkielmassa BD-lain mahdollisten toteutustapojen arviointia tukee oikeusvertaileva katsaus, joka kattaa Norjan, Ranskan ja Japanin ”biodiversiteettilait”. Lisäksi BD-lain toteutustapojen arvioinnissa hyödynnetään ilmasto-oikeudellisia puitelakeja koskevaa kirjallisuutta. Lopuksi tutkielmassa arvioidaan BD-lain suhdetta muuhun lainsäädäntöön käyttäen esimerkkinä luonnonsuojelulakia (1096/1996), joka on parhaillaan uudistettavana. Tutkielmassa tarkastellaan BD-lain ja luonnonsuojelulain välisiä soveltamisalakysymyksiä, kytkemismahdollisuuksia sekä tiettyjen säännösten vaihtoehtoisia sijoituspaikkoja. Tutkielman johtopäätöksenä BD-laki vaikuttaa tarpeelliselta ja soveltuvalta keinolta biodiversiteettiä turvaavan sääntelyn kehittämiseen. Samalla se on vain yksi vaihtoehdoista sääntelyn kehittämiseksi, eikä ilmastolakia suinkaan voida yksioikoisesti toisintaa BD-laiksi, koska ilmiöt eroavat toisistaan. Tutkimusnäyttö puitelakien vaikutuksista on yhä vähäistä niin ilmasto-oikeudessa kuin biodiversiteettioikeudessa. BD-laki voitaisiin toteuttaa sisällöllisesti eri tavoin, ja valinnat toteutustapojen välillä yhdessä lain toimeenpanon kanssa määräisivät lain vaikutukset. Tärkeää on järjestää BD-lain ja muun lainsäädännön suhde tavalla, joka mahdollistaa riittävän tehokkaan biodiversiteettiä turvaavan vaikutuksen, kun oikeutta tarkastellaan kokonaisuutena. Säädössuhteiden konkreettinen arviointi edellyttää pitemmälle jalostunutta ehdotusta BD-lain sisällöstä ja tietoa luonnonsuojelulainsäädännön kokonaisuudistuksen lopputuloksesta. Jatkossa luontokadon pysäyttämiseksi on arvioitava biodiversiteettiä turvaavan sääntelyn kehitystarpeita ja vaihtoehtoja avoimesti ja perusteellisesti. Tutkielma avaa oven monitieteiselle jatkotutkimukselle, jossa arvioidaan BD-lakia suhteessa muihin sääntelyn vaihtoehtoihin ottaen huomioon myös ylikansallinen kehitys. Tämän mahdollistamiseksi on tärkeää ryhtyä yksityiskohtaisemmin määrittelemään BD-lain vaihtoehtoisia toteutustapoja ja BD-lain suhdetta muuhun oikeuteen.

Uudet korkovähennysrajoitukset tulivat voimaan vuoden 2013 alusta ja niitä sovelletaan ensimmäisen kerran vuoden 2014 verotuksessa. Korkovähennysrajoituksia säätelee elinkeinotulon verottamisesta annetun lain (24.6.1968/360, jäljempänä EVL) uusi 18 a §, joka rajoittaa yhteisön, avoimen ja kommandiittiyhtiön oikeutta vähentää korkomenojaan elinkeinotulon verotuksessa. Tutkielman tarkoitus on avata uutta säännöstä ja siihen liittyviä ongelmakohtia. Sen lisäksi se keskittyy korkovähennysrajoituksille vaihtoehtoisten puuttumiskeinojen etsimiseen ja niiden analysointiin. Tutkimuksen keskeisin osuus on selvittää, mikä on korkovähennysrajoitusten ja muiden puuttumiskeinojen keskinäinen suhde. Korkovähennysrajoituksia koskevassa hallituksen esityksessä (HE 146/2012 vp) ei otettu kantaa säännösten keskinäiseen suhteeseen, mitä voidaan pitää ongelmallisena verotuksen ennustettavuuden ja oikeusvarmuuden kannalta. EVL 18 a § rajoittaa käytännössä ainoastaan etuyhteydessä olevien osapuolten välisiä nettokorkomenoja (korkomenot ovat suuremmat kuin korkotulot). Nettokorkomenojen ylittäessä verovuonna 500 000 euron rajan ne eivät ole vähennyskelpoisia siltä osin kuin ne ylittävät 30 prosenttia oikaistusta elinkeinotoiminnan tuloksesta. Tämän rajan ylittävät nettokorkomenot eivät ole vähennyskelpoisia siltä osin kuin niiden määrä on enintään yhtä suuri kuin etuyhteydessä olevien velkasuhteen osapuolten väliset nettokorkomenot. Verovelvollinen voi vapautua rajoitussäännöksistä, jos se esittää selvityksen, että sen oman pääoman suhde vahvistettuun tilinpäätöksen mukaisen taseen loppusummaan on korkeampi tai yhtä suuri kuin vahvistetun konsernitaseen vastaava suhdeluku. Vaihtoehtoisina puuttumiskeinoina on käsitelty verotusmenettelystä annetun lain (18.12.1995/1558, jäljempänä VML) 28 §:n yleistä veronkiertämissäännöstä, 29 §:n peiteltyä osinkoa, 31 §:n siirtohinnoitteluoikaisua sekä ulkomaisten väliyhteisöjen osakkaiden verotuksesta annettua lakia (16.12.1994/1217, jäljempänä VYL). Veron kiertämissäännöksen nojalla voidaan puuttua tilanteisiin, joissa oikeudellinen muoto ei vastaa taloudellista sisältöä ja joissa on kysymys ilmeisesti verosta vapautumisen tarkoituksesta. Korkojen vähennysoikeus on evätty säännöksen nojalla, mutta asiasta ei ole julkaistua oikeuskäytäntöä. Peitellyn osingon nojalla puututaan tilanteisiin, joissa osakeyhtiö antaa osakkaansa tai tämän omaisen hyväksi etuuden, jonka hinnoittelu poikkeaa olennaisesti tavallisesta. Säännöstä on harvemmin sovellettu yhteisön saamaan etuuteen. Siirtohinnoitteluoikaisun nojalla voidaan puuttua etuyhteydessä olevien tahojen väliseen liiketoimeen, jos siinä on noudatettu ehtoja, jotka poikkeavat, mitä riippumattomien osapuolten välillä olisi sovittu ja verovelvollisen elinkeinotoiminnan verotettava tulo on sen johdosta muodostunut pienemmäksi. Säännöstä on sovellettu koron markkinaehtoisuuteen puuttumiseen ja velkaa on pidetty säännöksen nojalla oman pääoman ehtoisena sijoituksena, mutta jälkimmäisestä ei ole julkaistua oikeuskäytäntöä. Väliyhteisölain nojalla voidaan verottaa Suomessa yleisesti verovelvollisen määräämisvallassa olevan matalan verotuskannan valtiossa asuvan yhteisön tuloa osakkaan tulona. Tutkimuksen lopussa esitellään kirjoittajan näkemys säännösten soveltamisjärjestyksestä: ensin huomioidaan koron yleinen vähennyskelpoisuus EVL 7 §:n ja 18.1 §:n 2 kohdan nojalla. Sen jälkeen arvioidaan erityissäännösten VML 31 §:n, väliyhteisölain sekä VML 29 §:n soveltuvuus. Peitellyssä osingossa on vähemmän erityissäännöksen piirteitä kuin siirtohinnoitteluoikaisussa. Yleissäännöstä VML 28 § sovelletaan vasta erityissäännösten jälkeen tai niiden ohella. Vasta tämän jälkeen sovelletaan korkovähennysrajoituksia. Ei ole merkityksetöntä, mikä esitellyistä säännöksistä valitaan sovellettavaksi. Osa säännöksistä edellyttää veron kiertämisen tai välttämisen tarkoitusta. Selvittämisvelvollisuuden ja todistustaakan jakautumisessa veroviranomaisen sekä verovelvollisen kesken on eroja eri säännösten soveltuessa. Lisäksi vastaoikaisu ei sovellu kaikkiin tapauksiin ja joissain tapauksissa voidaan määrätä veronkorotus.