Browsing by Title
Now showing items 3455-3474 of 3676
-
(2023)Kestävyysmurroksella on selkeä tavoite: ilmastonmuutoksen hillintä, luontokadon pysäyttäminen sekä luonnonvarojen liikakäytön ja ympäristön pilaantumisen estäminen. Edellä mainittujen ympäristöongelmien etenevä kiihtyminen viittaa myös siihen, että kestävyysmurroksella tulee olemaan suuri merkitys oikeudellista tutkimusta tulevaisuudessa. Ilmastonmuutos edellyttää vihreää siirtymää edistäviä hankkeita ja päätöksiä. Yksi vihreää siirtymää edistävä hanke on merituulivoimatuotanto, joka otettiin käytännön näkökulmaksi teoreettisen tarkastelun rinnalle. Merituulivoima edellyttää vesilupaa, joka pohjautuu pitkälti viranomaisen suorittamaan lupaharkintaan. Lupaharkinta perustuu intressivertailuun, jonka VL 3:4.1:n 2 kohdan mukaan viranomaisen on myönnettävä hankkeelle vesilupa, jos hankkeesta aiheutuvat hyödyt ovat huomattavia verrattuna siitä koituviin haittoihin. Tutkimuksessa etsitään ratkaisua kolmeen tutkimuskysymykseen: 1) miten merituulivoimahankkeissa huomioon otettavien intressien painotus ja priorisointi toteutetaan ja voidaanko ilmastolliset hyödyt ottaa huomioon intressivertailussa; 2) millainen asema vesilain ja ilmastolain tavoitteilla ja periaatteilla on lupaviranomaisen suorittamassa merituulivoimahanketta koskevassa intressivertailussa; ja 3) miten vesilain mukainen lupajärjestelmä asettuu osaksi kestävyysmurrosta? Tutkielmassa perehdytään lisäksi merialuesuunnitteluun sen merituulivoimaliitännäisyyden takia sekä harkintavaltaan, jota viranomaisen on suoritettava ratkaistessaan lupahakemusta. Tutkimuksessa hyödynnetään pääosin oikeusdogmaattista tutkimusotetta, mutta tutkimuksessa on hyödynnetty myös ympäristöoikeudellisen ratkaisun teoriaa. Tutkimuksen lopussa on myös havaittavissa säädösten välistä lainopillista systematisointia. Tarkastelu osoitti, että hankekohtaisessa tarkastelussa huomioon otettavat intressit pysyvät pitkälti samana, ollen tällöin selkeä poikkeus intressien tapauskohtaisuudesta. Ilmastolliset hyödyt voidaan ottaa osaksi intressivertailua ja niiden asema näyttänee olevan merkittävä. Periaatteiden – erityisesti haittojen minimoinnin periaate – asema intressivertailussa on korostunut. Jopa niin, että sitä voidaan pitää lupapäätöksen pääarkkitehtina. Ilmastolain ja vesilain väliselle suhteelle ei ole vielä löydettävissä aineellisoikeudellista perustetta, mutta tämä muuttunee tulevaisuudessa vesilupa- ja oikeuskäytännön yleistyessä. Näiden tarkastelun perusteella vesilain lupajärjestelmää ei voida pitää täysin kestävyysmurrosta edistävänä, vaikka intressivertailunormin joustavuus mahdollistaa intressien painoarvon muuttumisen. Lupajärjestelmällä ja vesilailla onkin näin ollen vielä kehittymisen varaa.
-
(2013)Euroopan komissio antoi elokuussa 2011 asetusehdotuksen Euroopan parlamentille ja neuvostolle Itämeren lohikannan ja kyseistä kantaa hyödyntävien kalastuksien monivuotisesta suunnitelmasta. Ehdotuksen mukaan asetus tulee kieltämään lohi-istutukset Itämerellä. Suomessa istutetaan lohia valtion ja yksityisin varoin sekä pääasiassa vesilain mukaisten lupapäätösten perusteella. Tämän tutkielman pääasiallisena tavoitteena on selvittää, kuinka hoitosuunnitelma vaikuttaa vesivoimaloille myönnettyihin lupiin ja niihin sisältyviin kalataloudellisiin lupaehtoihin. Velvoiteistutusten kieltäminen johtaa lähtökohtaisesti tilanteeseen, jossa vesilain mukaiset istutusvelvoitteet menettävät merkityksensä ja vesivoiman aiheuttamat haitat kalataloudelle tulevat todennäköisesti kompensoitaviksi muilla tavoin. Olettaen, että hoitosuunnitelma astuu voimaan, siirtyy hoitosuunnitelman täytäntöönpano kansalliselle tasolle. Tutkielmassa käsitellään vesilain (587/2011) mukaisia lupia ja niihin liittyviä kalatalousmääräyksiä kansallisen lainsäädännön näkökulmasta. Lohi-istutukset korvaavana kompensaatiokeinona tulee VL:n 3 luvun 14 §:n perusteella kyseeseen kalatalousvelvoite kuten kalatie, kalataloudellinen kunnostustoimenpide, muu kalataloudellinen hoitotoimenpide, näiden yhdistelmä, taikka kalatalousmaksu. Tukielmassa käsitellään VL:n 3 luvun 22 §:n mukaisia kalatalousvelvoitteen muuttamisen yleisiä edellytyksiä lain esitöiden ja oikeuskäytännön valossa. Tutkielmassa vertaillaan todennäköisinä pidettävien istutus-velvoitteen korvaavien vaihtoehtojen toteuttamisen juridisia edellytyksiä ja eroavaisuuksia. Kalatietä käsiteltäessä pyritään selvittämään erot vapaaehtoisen ja velvoitteena toteutettavan kalatien välillä, jonka lisäksi arvioidaan kalateitä menetetyn vesivoiman kannalta. Kalatalousmaksua käsiteltäessä pyritään selvittämään maksun suuruuden määrittelyyn ja maksun kohdentamiseen liittyviä kysymyksiä. Tutkilmassani päädyn lopputulokseen, että vesilain kalatalousvelvoitteita käsittelevät säännökset ja kalatalousvelvoitteita koskeva oikeuskäytäntö ei katsoakseni tarjoa yksiselitteistä ja ennakoitavaa vaihtoehtoa istutusvelvoitteelle.
-
(2018)Penningtvätt är ett aktuellt brott med internationell anknytning, som kriminaliserats för att motverka organiserad brottslighet och förhindra att gärningsman kan dra nytta av de brott de begår. Om penningtvätt regleras i 32 kap 6 § i strafflagen (191/2011), enligt vilket straff för penningtvätt förutsätter att gärningsmannen har haft vetskap om att han eller hon utför en i brottsrekvisitet reglerad gärning, såsom använder eller tar emot egendom som förvärvats genom brott eller utgör vinning av brott eller egendom som kommit istället för egendomen eller vinningen. För straffrättsligt ansvar krävs således att den åtalade har haft vetskap om att egendomen han eller hon riktar åtgärder mot har sitt ursprung i brottslig verksamhet, vilket bedöms utgående från omständighetsuppsåtet. Omständighetsuppsåtet lämnades utanför lag då straffrättens allmänna läror reviderades år 2003. Orsaken till det här var en oro om att uppsåtströskeln för ekonomiska brott skulle höjas ifall omständighetsuppsåtet förbands vid sannolikhetsuppsåtet. Syftet med den här avhandlingen är att forska i hur vetskapen om egendomens olagliga ursprung vid penningtvätt bedöms och vad som krävs för att uppsåtet ska anses ha nåtts. Därtill forskas det i vilken inverkan utelämnandet av omständighetsuppsåtet från lag har på det rådande rättsläget och om det från penningtvättens synvinkel vore möjligt att föra in även omständighetsuppsåtet i lag. Penningtvätt är ett aktuellt brott, men trots det är forskningen kring vetskapen om egendomens olagliga ursprung begränsad och det finns ett verkligt behov av att reda ut vilka omständigheter som kan stå som grund för bedömningen av vetskapen. Metoden för avhandlingen är rättsdogmatisk och forskningen baserar sig till stor del på de 133 tingsrättsdomar som gavs gällande penningtvätt år 2015. Trots att tingsrättsdomar inte skapar rätt kan de ge en bra bild av det rådande rättsläget och visa hurdan inverkan lämnandet av omständighetsuppsåtet utanför lag har haft på bedömningen av uppsåt. Avhandlingens centrala forskningsresultat är att omständighetsuppsåtets lägsta gräns vid penningtvätt är sannolikhetsuppsåtet, men i praktiken motiveras uppsåtet genom en tvingande slutsats. De omständigheter som kan stå som grund för bedömningen av vetskap om egendomens olagliga ursprung kan delas in i fyra olika kategorier: ett erkännande från gärningsmannen, ett utlåtande från förbrottets gärningsman, subjektiv kunskap om särskilda egenskaper hos förbrottets gärningsman eller objektivt observerbara omständigheter. De objektiva omständigheter som kan ställas som grund för uppsåtsbedömningen kan exempelvis vara värdet på egendomen, att egendomen tas emot från en okänd person samt att handlingen skett på ett okonventionellt sett. Genom att lämna omständighetsuppsåtet till bedömning i rättspraxis har man förbundit det till sannolikhetsuppsåtet, eftersom lagtillämparna har med hänsyn till den straffrättsliga legalitetsprincipen varit ovilliga att tillämpa en lägre nivå för omständighetsuppsåtet än sannolikhetsuppsåtet. Om lagstiftaren således vill möjliggöra en lägre nivå för omständighetsuppsåtet, krävs det att om detta stiftas i lag.
-
(2020)Tietokoneet ovat kehittyneet merkittävästi viime vuosina, mikä on mahdollistanut kehittyneemmät pelit ja luonut pelaajille uusia mahdollisuuksia. Pelien modaamisella on pitkät juuret videopelien osalta, niitä on tehty mitä erilaisimpiin peleihin ja erilaisin tarkoi-tuksin. Tutkimuksen kysymyksenä on tarkastella sitä, miten tekijänoikeus suhtautuu modaamisen sallittavuuteen. Tutkimuksessa määritellään modit ja esitellään niiden vaikutuksia videopeleihin. Tutkimuksessa esitellään videopelien toimintaa ja miten niitä on mahdollista nykyisin modata. Aihe on kansainvälistä, joten tutkimuskysymystä käsitellään huomioiden myös yhdys-valtalainen oikeus. Modien osalta nostetaan esille kaksi erilaista tyyppitapausta, joiden kautta pohditaan modaamisen sallittavuutta. Modaamisen kysymykset tiivistyvät siihen, minkälaisia oikeuksia pelaajilla on muokata omistamaansa peliä sekä jakaa omia tuotok-siaan alkuperäisen tekijän suostumuksella tai ilman. Aiheen kannalta haastavaa on kohtuullisen vähäinen oikeuskäytäntö, mikä tarkoittaa, ettei aiheen kannalta kovinkaan lopullisia päätelmiä pystytä tekemään. Aihetta käsitellään pääsääntöisesti suomalaisen tekijänoikeuslain näkökulmasta mutta ottaen huomioon käydyn keskustelun ulko-mailla. Tämä tarkoittaa samalla myös ulkomaisten käsitteiden esittelyä ja niiden sovittamista kotimaiseen oikeusjärjestelmään. Mo-dien asema on kyseenalainen ja varsin häilyvä, minkä voidaan nähdä tuottavan ongelmia oikeusvarmuuden kanssa. Aihetta pohdi-taan niin yhdysvaltalaisen tutkimuksen ja oikeuskäytännön kautta. Tyyppitapaukset nostetaan esille, joiden kautta kysymystä peila-taan Suomen tekijänoikeuteen. Kyseessä voi olla tietyissä tilanteissa tekijänoikeuden loukkaus, tämä riippuu siitä, miten modaami-nen käytännössä toteutetaan. Tutkimuksen tarkoituksena on nostaa esille tätä ongelmaa ja kyseenalaistaa sen tarkoituksenmukaisuus, sekä pyrkiä tarjoamaan mahdollisia ratkaisuita, joilla näitä ongelmia pystyttäisiin estämään ja vähentämään.
-
(2020)Dagens teknologisamhälle erbjuder individer med olika underhållningsmedel. Ett av de snabbast växande underhållningsmedlen inom nöjesbranschen är videospel, som genom sina digitala egenskaper har tagit nöjesbranschen med storm. Idag utgör videospel en global miljardindustri, som till stora delar skyddas genom det upphovsrättsliga regelverket. Det upphovsrättsliga regelverket är vidare extensivt, vilket medför att det upphovsrättsliga ramverket som omfattar videospel är mångfacetterat. I avhandlingen fästs uppmärksamhet på hur videospel betraktas i Finland från en upphovsrättslig synvinkel. Mer specifikt fästs uppmärksamhet på den finska doktrinens ändamålsenlighet i situationer där videospel kopieras, för att granska huruvida gällande synvinklar i Finland är tidsenliga och tillräckliga. Från en upphovsrättslig synvinkel inbegriper videospel ett flertal element, som kan erhålla upphovsrättsligt skydd. I egenskap av ett digitalt verk som kommer i olika slag och format, kan ett videospel bestå av antingen ett få upphovsrättsligt skyddsbara uttrycksformer eller flera olika uttrycksformer. För att uppmärksamma dessa faktorer, måste det upphovsrättsliga regelverket avseende videospel vara anpassningsbart på alla typer av videospel. Detta åstadkoms genom att de upphovsrättsliga reglerna hålls tidsenliga och uppdaterade. I avhandlingen granskas om detta är fallet i Finland. Kopiering av videospel utgör ett reellt hot för spelutvecklare, som genom tidsmässiga och ekonomiska uppoffringar strävar efter att skapa videospel för att erhålla ekonomisk nytta. Med hänvisning till konkurrensfriheten som präglar den finska marknadsekonomin, är kopiering i sig inte ett förbjudet förfarande. Detta påvisar även upphovsrätten, som inte skyddar idéer utan enbart sättet som idéer uttrycks på. Spelbolag med kopiering som primär affärsverksamhet utnyttjar dessa utgångspunkter genom att fokusera på spelets bakomliggande idé, det vill säga spelets helhetsupplevelse och gameplay. Genom att kopiera ett annat spels gameplay, undviker spelkopior upphovsrättsligt intrång, men åstadkommer ett spel som är närapå identiskt med originalspelet. Avhandlingen utforskar hur ett dylikt förfarande bemötts i praxis, i syfte att granska vad som är en icke-skyddad idé och ett skyddat uttryck i ett videospel. I avhandlingen behandlas forskningsfrågorna genom att använda den finska upphovsrätten som utgångspunkt. Eftersom videospel är ett internationellt område, vars upphovsrättsliga egenskaper uppmärksammats utomlands, kommer avhandlingen även att förlita sig på utländska synvinklar. Kopiering av videospel har i synnerhet aktualiserats i den amerikanska doktrinen. Till följd av detta stöder avhandlingen sig på domstolsavgöranden i USA, för att granska huruvida dessa kan tillämpas i den finska doktrinen. Således används den utländska doktrinen i avhandlingen enbart som ett påfyllnadsmedel till avhandlingens frågeställning, som är att utforska hur videospels upphovsrättsliga ställning granskats i Finland. Avhandlingen är rättsdogmatisk, vilket betyder att avhandlingen strävar efter att hitta tolkningsrekommendationer till den gällande rätten avseende videospels upphovsrättsliga omfång i Finland, inte faktiska svar till hur videospel bör eller ska granskas.
-
(2012)Tutkielmassa tarkastellaan asunto-osakeyhtiöiden viemärilinjastojen korjausrakentamista. Näkökulmana on saneerauksen totetuttaminen ns. uusilla menetelmillä perinteisen linjasaneerauksen sijaan. Viemärilinjastojen saneerausten kysyntä ja tarve on suuri, sillä isoin osa rakennuskannasta saavuttaa saneerauksen kannalta kriittiseksi katsottavan noin 50 vuoden iän tällä tai seuraavalla vuosikymmenellä. Viemärilinjaston kunnossapitovastuu kuuluu lain mukaan asunto-osakeyhtiölle ja päätös käytettävästä menetelmästä ja saneerauksen suorittavasta urakoitsijasta tehdään yhtiökokouksessa. Lähes poikkeuksetta yhtiön hallitus on valmistellut urakkaa ja esittää näkemyksensä parhaiten soveltuvasta menetelmästä yhtiökokoukselle. Uusilla tekniikoilla tehty saneeraus on monesti perinteistä linjasaneerausta nopeampi ja edullisempi vaihtoehto, mutta uusien menetelemien käyttämisen riski piilee niiden vaatimassa linjaston puhdistamisessa. Tästä johtuen linjaston kunto on tutkittava ennen urakan aloittamista. Kuntotutkimuksen suorittaminen kuuluu asunto-osakeyhtiön hallituksen huolellisuusvelvollisuuden piiriin. Tämän huolellisuusvelvollisuuden laiminlyönti voi johtaa hallituksen kollektiiviseen vahingonkorvausvelvollisuuteen vahinkoa kärsinyttä asunto-osakeyhtiötä kohtaan. Urakoitsijan on tulkittava kuntotutkimuksen antamaa informaatiota ammattilaiselta vaaditulla tavalla ja informoitava tilaajaa siitä, kestääkö viemärilinjasto saneerauksen vaatiman puhdistamisen. Tätä kutsutaan urakoitsijan lojaliteettivelvollisuudeksi. Urakoitsijan epälojaali toimitapa voi johtaa siihen, ettei tämä voi menestyksekkäästi vedota tiettyhin urakkasopimuksessa sovittuihin ehtoihin. Pinnoitussaneeraukseen liittyviin laadunvalvonnan haasteisiin, pintamateriaalien ja rakenteiden ennallistamisvastuuseen, takuuaikana tehtäviin korjauksiin tai vakuutusoikeudellisiin näkökulmiin ei tässä tutkielmassa syvennytä. Ne kuitenkin huomiodaan tulevien tutkimusten potentiaalisina aiheina.
-
(2019)Kansainvälisen prosessioikeuden ja kansainvälisen yksityisoikeuden rajapintaan sijoittuvassa tutkielmassa tarkastellaan sellaisia dispositiivisten riita-asioiden oikeudenkäyntejä, joissa sovellettaviksi tulevat jonkin muun valtion kuin Suomen lain aineellisoikeudelliset säännökset. Tutkielmassa verrataan suomalaisia oikeudenkäyntejä saksalaisiin oikeudenkäynteihin, sillä Saksassa vieraan valtion lain soveltamistilanteet ovat kohtuullisen yleisiä, ja siellä tätä aihepiiriä on tutkittu jo pidemmän aikaa. Kansainvälisellä tasolla on ennustettu vieraan valtion lain soveltamistilanteiden yleistymistä, joten tutkielman aihe on tärkeä ja ajankohtainen. Vieraan valtion lain soveltamisesta säädetään oikeudenkäymiskaaren (4/1734) 17 luvun 4 §:ssä. Kyseessä on väljä säännös, jossa on jätetty monia asioita oikeuskäytännön varaan. Toistaiseksi aihetta koskeva suomalainen oikeuskäytäntö on ollut niukkaa, eikä korkein oikeus ole antanut selkeitä linjauksia. Ensimmäisenä laajempana kokonaisuutena tutkielmassa perehdytään siihen, millä taholla on selvitysvastuu vieraan valtion lain sisällön selvittämisestä. Suomessa oikeustila on tältä osin suhteellisen selvä, ja oikeuskäytännön perusteella vaikuttaa siltä, että selvitysvastuullinen taho on myös käytännössä saatu määritettyä kohtuullisen helposti. Tutkielmassa havaitaan, että Saksassa on omaksuttu huomattavasti Suomen laista poikkeava selvitysvastuun jakamista koskeva malli. Tutkielmassa vertaillaan näitä selvitysvastuunjakomalleja ja pyritään löytämään tarkoituksenmukaisin malli. Tämän jälkeen tutkielmassa käydään läpi tietojenvaihtotapoja, joilla vieraan valtion laista saadaan selvitystä, sekä näiden tapojen kehittämistä. Tietoa eri tahojen käytettävissä olevista tietojenvaihtotavoista hyödynnetään myös tarkoituksenmukaista selvitysvastuunjakomallia pohdittaessa. Seuraavaksi tutkielmassa siirrytään käsittelemään sitä, millaista selvitystä vieraan valtion lain sisällöstä on pidettävä riittävänä. Tutkielmassa havaitaan, että Suomessa ja Saksassa riittävälle selvitykselle asetetut tasot poikkeavat huomattavasti toisistaan. Tämän jälkeen pohditaan sitä, millainen taso riittävälle selvitykselle tulisi asettaa ja miten Suomessa omaksuttua hyvin matalaa tasoa voitaisiin nostaa lähemmäs Saksassa omaksuttua tasoa. Lisäksi luodaan katsaus siihen, miten toimitaan, jos riittävää selvitystä ei saada. Tämän jälkeen käsitellään kahta vieraan valtion lain soveltamiseen liittyvää erityistilannetta: sovellettavan lain aukollisuutta sekä ordre public -periaatteen mahdollistamaa vieraan valtion lain soveltamisen torjumista. Tutkielmassa todetaan, että lain aukkotilanteet muistuttavat pitkälti niitä tilanteita, joissa vieraan valtion lain sisällöstä ei saada riittävää selvitystä, ja että aukkotilanteiden ratkaisemisessa voidaan usein noudattaa samoja toimintamalleja kuin selvityksen riittämättömyystilanteissa. Ordre public -periaatteen osalta havaitaan, että sitä sovelletaan dispositiivisissa riita-asioissa vain poikkeuksellisesti. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että Suomessa ongelmat vieraan valtion lain soveltamistilanteissa liittyvät ennen kaikkea heikkolaatuisiin selvityksiin, riittävälle selvitykselle asetettuun tasoon sekä tuomioistuimen passiivisuuteen niin riittävän selvityksen hankkimisessa kuin vieraan valtion lain soveltamista koskevien linjausten antamisessa. Tutkielmassa esitettävät kehitysehdotukset koskevat muun muassa tietojenvaihtotapojen monipuolisempaa hyödyntämistä, tuomioistuimen aktiivisempaa roolia selvityksen hankkimisessa ja ratkaisujen parempaa perustelemista. Valtaosa kehitysehdotuksista on mahdollista toteuttaa jo nykysääntelyn puitteissa. Koska kyse on Suomessa vielä toistaiseksi kohtuullisen tuntemattomasta aihepiiristä, tärkeänä pidetään myös aihetta koskevan koulutuksen ja tutkimuksen lisäämistä.
-
(2021)Oikeus asumisperusteiseen sosiaaliturvaan on Suomessa perinteisesti syntynyt vakinaisen Suomessa asumisen myötä. Tutkielmassa tarkastellaan kansalliseen sosiaaliturvan kohdentamissääntelyymme sisältyvää vakinaisen asumisen käsitettä ja tämän käsitteen roolissa tapahtunutta muutosta liittyen sosiaaliturvan kohdentamissääntelymme kokonaisuudistukseen. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan pääasiallisia syitä tämän muutoksen taustalla. Laissa tarkastellut säädökset ovat laki asumiseen perustuvan sosiaaliturvalainsäädännön soveltamisesta, eli niin sanottu soveltamisalalaki sekä tämän säädöksen 1.4.2019 korvannut laki asumisperusteisesta sosiaaliturvasta rajat ylittävissä tilanteissa. Tutkielmassa tarkastellaan vakinaisen asumisen käsitettä ja sosiaaliturvaoikeuden alkamista Suomeen muuttamisen tilanteessa ja erityisesti kolmannen maan kansalaisen näkökulmasta. Tutkielma sijoittuu aihepiiriltään sosiaalioikeuden ja ulkomaalaisoikeuden välimaastoon. Tutkielmassa havaitaan, että toteutetun kokonaisuudistuksen myötä niin lainsäädäntöömme sisältyvä vakinaisen asumisen käsite kuin käsitteen saama roolikin osana henkilön sosiaaliturvaoikeuden alkamista koskevaa arviointia ovat uudistuneet. Suomeen muuttavan henkilön asumista koskeva arviointi on uudistuksen myötä aiempaa vahvemmin sidottu henkilölle myönnetyn oleskeluluvan tyyppiin. Lisäksi uudistusten myötä eri viranomaiset tekevät henkilön asumista koskevat ratkaisut aiempaa yhtenäisemmin kriteerein. Tutkielmassa myös ilmenee, että vain osa vakinaisen asumisen käsitteen rooliin ja soveltamisalaan toteutetuista uudistuksista liittyy seikkoihin, joiden osalta kansallisella lainsäätäjällä ylipäänsä on ollut liikkumavaraa. Useiden soveltamisalalain voimassaolon aikana lakiin toteutettujen muutosten taustalla ovat vaikuttaneet EU-oikeuden kansalliselle lainsäätäjälle asettamat toimintavelvoitteet. Soveltamisalalain kokonaisuudistuksen yhteydessä kuitenkin on toteutettu olennaisia kansallisen lainsäätäjän liikkumavaran piirissä olevia uudistuksia, joilla erityisesti lyhytaikaisesti maassa oleskelevien henkilöiden oikeusasemaa on parannettu.
-
(2016)Tutkielma on osakeyhtiöoikeudellinen ja metodiltaan oikeusdogmaattinen. Siinä selvitetään osakeyhtiön vierasvelkavakuuden annon yleisiä edellytyksiä ja niitä yhtiöoikeudellisia ongelmia, joita osakeyhtiö voi tällöin kohdata. Vakuuden vierasetuisuus edellyttää niin antajalta kuin saajaltakin huolellisuutta ja tilanteen oikeudellinen tarkastelu poikkeaa siitä, että yhtiö antaisi vakuuden oman velkansa vakuudeksi. Tutkielman keskiössä ovat modernin osakeyhtiölain muutoksen vuodet 1978 (734/78, VOYL), 1997 (145/1997) ja 2006 (624/2006, OYL). Suurimpana erona näkyy osakeyhtiöoikeudellisten periaatteiden kasvanut merkitys yksityiskohtaisen sääntelyn sijaan. Tutkielmassa esitetään, että vierasvakuuskysymykset eivät välttämättä saa yhtiökäytännössä osakseen ansaitsemaansa huomiota ja kohdistetaan kritiikkiä valittuja säädösratkaisuja kohtaan erityisesti OYL 13 luvun osalta, joka on varojenkäytön kannalta kaikille osakeyhtiöille merkityksellisin. Valittu linja ei aina ole kohdannut uudistukselle esitettyjä tavoitteita. Tärkein ero varojenjaon ja – käytön välillä on vastikkeellisuus ja hyödyllisyys, jotka osakeyhtiölaissa nyttemmin määritellään liiketaloudellisena järkevyytenä. Uuden osakeyhtiölain keskeiseksi normiksi nousee OYL 13:1.3:n liiketaloudellinen peruste, jonka puitteissa työssä esitetään sallittuja käytännön vierasvelkavakuustilanteita. Peruste on myös lähtökohta haettaessa rajoja vakuudenannon toimialanmukaisuudelle ja yhtiön edulle. Voiton tuottaminen on velvoite yhtiön johdolle, jonka on OYL 1:8 §:n mukaan huolellisesti toimien edistettävä yhtiön etua. Tarkoitus ja toimiala määrittävät edelleen ne rajat, joiden mukaisesti yhtiö voi pätevästi sitoutua oikeustoimiin. Ns. yleistoimialan lisääntyvä käyttö voi johtaa siihen, että jatkossa erimielisyydet kohdistuvat enenevässä määrin yhtiön edun osoittamiseen. Liiketaloudellinen tarkoitus jo sinänsä indikoi vastikkeellisuuden, koska vastikkeen ei tarvitse tässä yhteydessä olla rahasuoritus vaan välillinenkin hyöty tulkitaan vastikkeeksi. Ongelmalliseksi saattaa osoittautua liiketaloudellisen perusteen käsite. Sen varjolla ei voi oikeuttaa mitä tahansa vaan vakuudenannolle on oltava aito, yhtiön liiketoimintaan liittyvä järkevä syy. Mitä kauempana ollaan varsinaisesta liiketoiminnasta ja yksiselitteisestä tuotosta sitä suurempaa tapauskohtaista harkintaa yhtiön on syytä suorittaa. Tutkielmassa esitetään suosituksena huolelliselle toimijalle kehotus tarkistaa aina yhtiöjärjestysmääräykset kun kyse on vierasvelkavakuudesta sekä dokumentoimaan päätöksenteon vaiheet ja perusteet. Poistettujen lähipiirirajoitusten rationa oli osakkaiden yhdenvertaisuuden takaaminen ja velkojien suojaaminen osakepääoman koskemattomuuden varmistamisella. Näitä oikeushyviä halutaan korostetusti suojata eikä niitä saa kiertää vakuusmenettelyn avulla, joten tulkinnan on oltava edelleen periaatteiden mukainen ja vakuudenantoa tulee käsitellä kuten lainanantoa mutatis mutandis. Yhtiöoikeudellisessa tarkastelussa vakuudenanto lähipiirille ja tertiukselle ovat nyt samojen säännösten ja periaatteiden sitomia. Voitontuottamisen tarkoituksen lisäksi niin lähipiirille kuin muillekin tahoille annettujen sitoumusten osalta keskeisiä vaikuttavia periaatteita ovat osakkaiden yhdenvertaisuus ja johdon huolellisuusvaatimus. Lisäksi kaikkea varojenkäyttöä ohjaa liiketaloudellisen perusteen vaatimus. Näin vierasvelkavakuus lähipiirin hyväksi on myös sallittu, jos sille on liiketaloudellinen peruste. Samalla peruste pois sulkee laittoman varojenjaon tulkinnan eikä OYL 13:2 maksukykytestiä vaadita. Työssä todetaan perusteiden olevan edelleen suuressa määrin samat kuin vanhan osakeyhtiölain aikana. Säädöstekninen muutos korostaa abstrakteja periaatteita. Tutkielmassa suositellaan käsitteellistä selvennystä varojen jaolle ja käytölle tarpeellisena de lege ferenda. Samalla olisi tuotava esiin nyt säädöstasolla huomaamattomaksi jäävä varojenkäytön liiketoimintaedellytys. VOYL:n aikana vakuudenantoa säädeltiin kahtalaisesti riippuen vakuudensaajan suhteesta antajayhtiöön. Saajakohtainen sääntely oli toteutettu erikseen yhtiön ulkopuolisen osalta ja toisaalta yksityiskohtaisesti lähipiirin osalta. Voimassa olevan lain mukaan on vain yhdet, yhtäläiset kaikelle vierasvakuudenannolle pätevät säännöt. Näin kritisoitu säädösten helpotus voidaan nähdä pikemmin kiristyksenä sallittujen poikkeuksien poistamisen myötä. Jos VOYL:n aikana tilanteen arviointi tuli aloittaa kysymällä onko vakuudensaaja yhtiön lähipiiriä, on nyttemmin ensisijaisesti varmistettava vakuudenannon liiketaloudellinen järkevyys. Toimivien luottomarkkinoiden kannalta tämä on tärkeämpi kysymys kuin sen pohdinta, mikä on sopimusosapuolien muodollinen keskinäinen suhde. Yhteenvetona voidaan todeta vakuudenannon hyväksyttävyyden edellyttävän sitä, että vaikka velkasitoumus on vierasetuinen, pitää siitä saadun hyödyn tulla antajayhtiölle.
-
(2017)Takaus ja vierasvelkapanttaus ovat modernissa luottokäytännössä merkittäviä vakuusinstrumentteja. Molemmissa instrumenteissa keskeisenä yhdistävänä tekijänä on sopimukseen perustuva sitoutuminen vastuuseen toisen velasta. Ta-kaukseen ja vierasvelkapanttaukseen on historiallisesti liittynyt käsite takautumisoikeudesta. Takautumisoikeus on tunnistettu ja laajasti oikeuskirjallisuudessa sekä oikeuskäytännössä hyväksytty instituutio jo ennen kuin se kodifioitiin Lakiin takauksesta ja vierasvelkapanttauksesta vuonna 1999. Takautumisoikeuteen liittyy keskeisesti takaajan tai vierasvelkapantinantajan oikeus saada takautumissaatavalleen suoritus päävelan vakuudeksi annetusta omaisuudesta. Ulosottomenettelyssä takautumisoikeuden suojaksi säädettyä panttioikeutta on tulkittu ja toteutettu eri tavoin. Myös oikeuskäytäntö aiheen ympärillä on ollut epäyhtenäistä. Tutkielmassa on syvennytty takautumisoikeuden ja sen suojaksi säädetyn panttioikeuden historiaan ja kehityslinjoihin. Keskeisenä tutkimusaiheena on ollut myös takautumisoikeuden luonne oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä. Oikeuskirjallisuudessa takautumisoikeutta on käsitelty sekä uutena, syntyvänä saamisoikeutena että päävelkojan oikeusaseman siirtymisenä takautumisoikeusvelkojalle. Tutkielmassa on myös systematisoitu legaalisia panttioikeuksia ja tutkittu legaalisen panttioikeuden tunnusmerkistöä. Takautumisoikeuden suojaksi säädettyä panttioikeutta tutkitaan panttioikeuden yleisten oppien valossa. Keskeinen kantava teema läpi tutkielman tiivistyy seuraavaan kysymyksenasetteluun: Miten takaajan tai vierasvelkapantinantajan takautumisoikeuden lakisääteinen panttioikeus velallisen päävelan vakuudeksi antamaan omaisuuteen toteutetaan ulosottomenettelyssä? Ulosottokäytännössä erityisen ongelmalliseksi ovat osoittautuneet tilanteet, joissa sama esine on sekä velallisen antamana päävelan panttina, että sivullisen antamana vierasvelkapanttina. Aihetta ei ole tästä näkökulmasta käsitelty ulosottolainsäädännössä, lain esitöissä eikä oikeuskirjallisuudessakaan. Tutkielman lähdeaineisto koostuu pääasiallisesti esineoikeudellisesta sekä ulosotto-oikeudellisesta oikeuskirjallisuudesta, asiantuntija-artikkeleista, lainsäädännöstä, lainsäädännön esitöistä sekä Helsingin hovioikeuden, Kouvolan hovioikeuden ja korkeimman oikeuden julkisten ratkaisujen yksityiskohtaisesta tarkastelusta. Tutkimuksen metodi on pääasiassa lainopillinen ja osin systematisoiva. Tutkielmassa esitetään myös de sententia ferenda- tutkimukselle tyypilliseen tapaan perusteltuja ratkaisuvaihtoehtoja lainkäyttöviranomaiselle. Tutkielmassa tunnistetaan ja systematisoidaan ulosottokäytännössä ilmenneet tulkintatavat kolmeen eri kategoriaan sen mukaan, miten takautumisoikeus ja etenkin takautumisoikeuden suojaksi säädetty panttioikeus on ulosottomenettelyssä toteutettu: 1) hypoteekkituomion täytäntöönpanossa takautumisoikeutta tai sen suojaksi säädettyä panttioikeutta ei voida valvoa ilman ulosottoperustetta, 2) takaus ja vierasvelkapanttaus tulkitaan täytevakuudeksi ja panttisaatava katetaan ensisijaisesti velallisen kauppahintaosuudesta, 3) Vierasvelkapantinantajan takautumisoikeuden panttioikeus tunnistetaan ja sitä suojataan. Tutkielman pohjalta päädytään suosittamaan seuraavia tulkintavaihtoehtoja: 1) Vierasvelkapanttaus täytevakuutena, joka soveltuu erityisesti ulosmitatun yhteisomistusesineen realisointiin, 2) Takautumisoikeuden panttioikeuden malli, joka soveltuu vierasvelkapantin sisältävän hypoteekkituomion täytäntöönpanoon. Tutkielmassa takautumisoikeuden suojaksi säädetty panttioikeus tunnistetaan ja systematisoidaan legaaliseksi panttioikeudeksi, mitä ei ole kirjallisuudessa aiemmin tehty. Tutkimuksen johtopäätösosassa esitetään täytäntöönpanoviranomaiselle kehittämisehdotuksia menettelyn yhtenäistämiseksi.
-
(2020)Vihamielisellä ostotarjouksella tarkoitetaan julkista ostotarjousta, jota ei toteuteta yhteistyössä kohdeyhtiön hallituksen kanssa. Tämän erityispiirteensä vuoksi vihamielinen ostotarjous on keskeinen osa yhtiöjohtoa kontrolloivia määräysvaltamarkkinoita. Määräysvaltamarkkinoiden teesin mukaan yhtiön osakekurssi heijastaa yhtiön johdon tehokkuutta, jolloin tehottomasti johdettu yhtiö päätyy yritysvaltauksen kohteeksi. Vihamielisellä ostotarjouksella on näin ollen kaksoisfunktio, sillä se ensinnäkin lieventää omistuksen ja johdon eriytyneisyydestä johtuvaa päämies–agenttisuhteen intressiristiriitaa rajoittamalla johdon opportunistista käytöstä ja toiseksi parantaa allokatiivista tehokkuutta ohjaamalla resursseja tehokkaampaan käyttöön. Näiden positiivisten vaikutusten ilmeneminen ei välttämättä edellytä konkreettisen ostotarjouksen toteutumista, vaan pelkkä uhka yritysvaltauksesta riittää. Johtoon kohdistuvasta markkinaperusteisesta kontrollitehtävästään huolimatta tehottoman johdon vuoksi toteutettava vihamielinen ostotarjous aiheuttaa intressiristiriidan tarjouksen kohdeyhtiön osakkeenomistajien ja hallituksen välillä. Osakkeenomistajien intressissä on yleensä ostotarjouksen hyväksyminen tarjousvastikkeeseen sisältyvän preemion vuoksi, mutta hallituksen edun mukaista on ostotarjouksen torjuminen, koska vihamielinen ostotarjous muodostaa riskin hallituksen kokoonpanon vaihtumisesta. Kohdeyhtiön hallitus saattaa tämän vuoksi yrittää torjua julkistetun ostotarjouksen, ja siten itseensä kohdistuvan valvonnan, aktiivisilla puolustautumistoimillaan. Tällaiset puolustautumistoimet tekevät vihamielisen ostotarjouksen toteuttamisesta vaikeampaa ja näin tosiasiallisesti estävät määräysvaltamarkkinoiden toimintaa. Tutkielman tarkoituksena on ensinnäkin selvittää vihamielisen ostotarjouksen kohdeyhtiön hallituksen ja osakkeenomistajien välistä toimivallanjakoa voimassa olevan lainsäädännön näkökulmasta. Osakeyhtiön hallituksella on lähtökohtaisesti laaja yleistoimivalta toteuttaa erinäisiä liiketoimintapäätöksiä. AML 11:14 rajaa kuitenkin hallituksen yleistoimivaltaa asettamalla hallitukselle velvollisuuden siirtää ostotarjousta estävät tai vaikeuttavat puolustautumistoimet yhtiökokouksen päätettäväksi. AML 11:14:n taustalla vaikuttaa Euroopan unionin ostotarjousdirektiivi, jonka vapaaehtoisiin säännöksiin AML 11:14:n säätäminen perustuu. Kohdeyhtiön yhtiökokouksessa päätettäviä asioita koskeva säännös on siis lainsäätäjän tietoinen ratkaisu ostotarjouksen kohdeyhtiön osakkeenomistajien ja hallituksen väliseen toimivallanjakoon. Hallitukselle asetetusta siirtovelvollisuudesta huolimatta voimassa olevassa oikeustilassa kohdeyhtiön hallituksen on sallittua ryhtyä puolustautumistoimiin ilman osakkeenomistajien valtuutusta rajatuissa ja tulkinnanvaraisissa tilanteissa. Toiseksi tutkielmassa selvitetään tehokkainta sääntelyratkaisua kohdeyhtiön hallituksen käyttämiin puolustautumistoimiin liittyen. Tarkastelussa keskitytään vihamielisen ostotarjouksen rooliin päämies–agenttisuhteesta johtuvien agenttikustannusten alentajana ja määräysvaltamarkkinoiden toimintaa turvaamana ilmiönä. Tutkielmassa suhtaudutaan kriittisesti kohdeyhtiön puolustautumistoimia koskevaan nykyiseen AML 11:14:ään, sillä säännöksessä ei eksplisiittisesti kielletä kaikkia ostotarjouksen kohdeyhtiön hallituksen ostotarjousta vastustavia tai estäviä toimia. Lainsäädäntömuutokselle havaitaan siis selkeä tarve, sillä osakeyhtiön sisäiset valtasuhteet ja sijoittajien luottamus arvopaperimarkkinoihin sekä taloudellinen tehokkuus puoltavat ostotarjousta vastustavien toimien jättämistä kohdeyhtiön osakkeenomistajien toimivaltaan. Tutkielmassa päädytään esittämään nykyisen puolustautumistoimia koskevan säännöksen korvaamista osakeyhtiölakiin otettavalla säännöksellä, jonka mukaisesti kaikki julkistettua ostotarjousta estävät taikka vaikeuttavat toimet ja järjestelyt tulisivat yksinomaan kohdeyhtiön osakkeenomistajien päätettäväksi yhtiökokouksessa.
-
(2015)Vihapuheella tarkoitetaan ennakkoluuloon perustuvaa vihan lietsomista jotakin ihmisryhmää tai henkilöä kohtaan tällaiseen ihmisryhmään kuulumisen perusteella. Rangaistavaa vihapuhetta koskevissa kriminalisoinneissa suojan ala rajataan kuitenkin vain määrättyihin viiteryhmiin kuuluviin ryhmiin ja yksilöihin. Tutkielmassa selvitetään, mitkä ovat nämä ihmisryhmät, jotka nauttivat vihapuhesääntelyn suojaa, ja miten ja miksi nykyiseen sääntelytilaan on päädytty. Pääasiallisena tarkastelun kohteena ovat rikoslain kansanryhmää vastaan kiihottamista koskeva pykälä sekä rangaistuksen koventamissäännös. Kyseiset säännökset ovat rasistisia rikoksia koskevia kriminalisointeja, joiden tunnusmerkistöissä suojan kohde määrittyy rikoksen motiivitekijän kautta. Tutkielmassa avataan tällaista motiiveihin perustuvaa sääntelyä sekä kansainvälisessä että kansallisessa kontekstissa oikeudellisella ja yhteiskuntapoliittisella tasolla. Tutkielmassa osoitetaan, että monet normit, arvot ja periaatteet sotivat keskenään suojan alaan kuuluvien ihmisryhmien määrittelyssä. Sääntelyn vähemmistöjen suojelemiseen tähtäävä tarkoitus, sananvapauden merkitys demokraattisessa yhteiskunnassa ja sen rajoittamisen edellytykset sekä rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ovat olennaisia tekijöitä, jotka vaikuttavat säännösten soveltamiseen ja samalla uhrikategorioiden määrittämiseen. Viimeisimmät vuoden 2011 kiihottamispykälää ja rangaistuksen koventamissäännöstä koskeneet lakimuutokset sisällyttivät suojan kohteeksi seksuaalisen suuntautumisen, vakaumuksen ja vammaisuuden perusteella määrittyvät ihmisryhmät. Näihin muutoksiin tukeutuen tutkielmassa osoitetaan, että vihapuheelta suojaa saavien ryhmien kanssa vastaavassa asemassa olevien ryhmien tulisi olla yhtä lailla oikeutettuja vihapuhesääntelyn suojaan. Käytännössä muutokset ovat tarkoittaneet säännösten sovellettavuuden laajentumista rasistista motiivia edellyttävistä säännöksistä laajemmin viharikoksia koskeviksi säännöksiksi. Samalla vihapuhemotiivien lisääminen on johtanut siihen, että vihapuhesääntelyn suojan piiri vastaa entistä lähemmin syrjintää koskevan sääntelyn laajempaa suojanalaa. Tutkielmasta selviää, että seuraavia mahdollisia lakimuutoksia koskevat teemat liittyvät erityisesti uskontoon ja uskonrauhan rikkomista koskevaan lakipykälään. Uskonnollisuuteen perustuvien vihanilmausten rajoittaminen lainsäädännön keinoin on oma haasteensa, joka on saanut paljon huomiota myös esimerkiksi Euroopan neuvoston ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön piirissä. Tutkielmassa tuodaan esille, että monet rasististen ilmausten uhrit jäävät kokonaan lain suojan ulkopuolelle. Jos vihapuheen johdosta aloitetaan rikosprosessi, uhrikategorioiden lopullinen määrityskin tapahtuu vasta tuomioistuimissa. Vihapuhemotiivien soveltamisessa on jonkin verran joustovaraa sekä määrättyjen vihapuhemotiivien että niitä koskevan rinnastettavan muun perusteen suhteen. Tutkielmassa osoitetaan, että rinnastuslauseke toimii kaksisuuntaisesti: se avaa portteja uusien vihapuhemotiivien lisäämiseksi lainsäädäntöön ja toisaalta antaa lain-soveltajalle enemmän liikkumavaraa suojanalan suhteen. Lainsoveltajan roolia uhrikategorioiden määrittämisessä voikin pitää tärkeänä globalisoituvassa maailmassa, jossa kulttuurit ja ihmisryhmät sekoittuvat ja muotoutuvat jatkuvasti vaikuttaen tällä tavoin myös ennakkoluuloihin ja asenteisiin, ja jossa lainsäädäntö ei aina heijasta tarkasti kulloistakin yhteiskunnallista tilannetta. Myös vihapuheen tapauksessa sääntelyn tulisi tähdätä siihen, mikä parhaiten ehkäisee rasismia ja ennakkoluuloja ja niistä kumpuavaa viharikollisuutta.
-
(2014)Tutkielma lähestyy vihapuhetta eri näkökulmista. Kantavana teemana on käsitys punninnan tärkeydestä modernissa sananvapaus- oikeuskäytännössä. Tutkielma pyrkii kartoittamaan perus- ja ihmisoikeuksien kasvanutta merkitystä vihapuheen osalta rikosoikeudessa. Tavoitteena on tunnistaa oikeuslähteiden fragmentoituneisuus, aiheen poliittisuus ja eri arvojen muodostama ristipaine. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan osa vihapuheesta on niin vakavaa, että se ei ole lainkaan sananvapauden alueelle kuuluvaa vaan oikeuksien väärinkäyttöä. Osa vihapuheesta taas on ihmisoikeustuomioistuimen mukaan sananvapausartiklan rajoituslausekkeen mukaan harkittavaa. Tällöin ihmisoikeustuomioistuin suorittaa kokonaisvaltaisen punninnan toisin kuin silloin, kun se pitää puhetta oikeuksien väärinkäyttönä. Rajat eivät ole kuitenkaan selkeät. Tutkielma erittelee, millaisia vaikutuksia ihmisoikeustuomioistuimen vihapuhekäsityksillä on suomalaisten tuomioistuinten lainkäyttöön. Tätä tarkoitusta varten tutkielmassa on kartoitettu suomalaista vihapuheoikeuskäytäntöä erityisesti rajoittuen rikoslain kansanryhmää vastaan kiihottamisen oikeuskäytäntöön 2000-luvulta. Erityisesti tutkielmassa mietitään ainoan vihapuheesta annetun kor- keimman oikeuden ratkaisun (KKO 2012:58) vaikutuksia ja merkitystä. Tutkielma nojautuu ajatukseen vihapuheen kontekstisidonnaisuudesta. Kontekstisidonnaisuuden ajatusta hahmotellaan vertaamalla ekskursiossa amerikkalaista vihapuheoikeuskäytäntöä eurooppalaiseen lähestymistapaan. Tutkielma pyrkii lähestymään vihapuhetta moniarvoisena, jännitteisenä sääntelyn kenttänä, jossa toisiinsa vaikuttavat sananvapaus, vähemmistöjen suoja ja poliittisen puheen erityisarvo. Vihapuhe sijoittuu usein poliittisen puheen alueelle, joka on sananvapauden ydinaluetta. Toinen ekskursio käsittelee holokaustin kiistämistä. Se on oma asiallinen erityiskysymyksensä. Ekskursio pyrkii konkretisoimaan oikeuslähteiden polysentrian ajatusta ja osoittamaan, miten helposti kansainväliset velvoitteet asettuvat toistensa kanssa ristiriitaan. Ratkaisua perustellaan mm. kontekstisidonnaisuuden ajatuksella. Tutkielma pohtii, onko ihmisoikeustuomioistuimessa omaksuttu vihapuhelinja onnistunut. Se pyrkii osoittamaan, että muutos ihmis- oikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön voisi heijastua myönteisesti tasolla kansalliseen kiihottamisrikoksen soveltamiseen ja ottaisi paremmin huomioon eri arvojen välisen ristipaineen erilaisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa.
-
(2020)Tässä tutkielmassa on mielenkiinnon kohteena EIT.n suhtautuminen sananvapauden rajoittamiseen Suomen RL:n 11.10 §:n kiihottamisen kansanryhmää vastaan perusteella. Oleellisimmat tarkasteltavat ylikansalliset normit ovat EIS:n sananvapautta koskeva artikla 10 ja oikeuksien väärinkäytön kieltoa koskeva artikla 17. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1.) Millaisia seuraamuksia tunnusmerkistöstä kiihottaminen kansanryhmää vastaan voidaan tuomita Suomessa ilman EIS 10 artiklan loukkausta? 2.) Milloin EIS 10 artiklaa loukataan sovellettaessa Suomen tunnusmerkistöä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan? 3.) Miten EIS 17 artikla suhteutuu Suomen oikeustilaan kiihottamisrikoksen osalta? Työssä taustoitetaan eurooppalaisen sananvapauden eetosta ja käydään läpi artiklat 10 ja 17. Pääsääntöistä EIS 10 artiklaa sovellettaessa sananvapauden rajoituksen on oltava laissa säädetty, jonkun nimenomaisen rajoituskriteerin täyttävä ja EIT:n tulkinnan mukaan välttämätön demokraattisessa yhteiskunnassa. Poikkeustapausten EIS 17 artiklaa sovellettaessa väittämä jää automaattisesti sananvapaussuojan ulkopuolelle. Sananvapausasioissa keskeiset harkintamarginaalin, suhteellisuusperiaatteen ja konsensusperiaatteen käsitteet esitellään. Suomalaista sananvapauskäsitystä suhteutetaan yleiseurooppalaiseen ja yhdysvaltalaiseen sananvapauteen. RL 11.10 §:ää käydään läpi tunnusmerkistötekijöiden, tahallisuuden ja oikeuskäytännön rangaistavuuden rajan osalta. Oleellisimmat kriteerit tunnusmerkistössä ovat ryhmään kohdistuva uhkaaminen, panettelu tai solvaaminen, ns. levittämiskriteeri ja olosuhdetahallisuuden soveltaminen. Työssä käydään läpi EIT:n sananvapauden loukkauskanteisiin antamia ratkaisuja, jotka koskevat eri EIS:n soveltamisalueen maissa annettuja kiihottamisrikosta vastaavia tuomioita. Osassa todetaan sananvapauden loukkaus, osassa todetaan, ettei sananvapautta loukattu ja osassa katsotaan väittämien jääneen kokonaan sananvapauden soveltamisen ulkopuolelle. Osassa ratkaisuja EIT käyttää vihapuheen käsitettä ja osassa ei. Tapauksista esitetään hypoteettiset arviot, miten ne olisi ratkaistu, jos ne olisivat koskeneet Suomea ja niitä verrataan myös keskeiseen RL 11.10 §:ää koskevaan suomalaiseen prejudikaattiin KKO 2012:58, jossa kunnallispoliitikko tuomittiin somaleita koskeneista väittämistään. EIS 10 artiklaa sovellettaessa sakkorangaistus katsotaan useimmiten oikeasuhtaiseksi ja ehdoton vankeusrangaistus suhteellisuusperiaatteen vastaiseksi. Vankeusrangaistuksen mahdollisuuteen ei suhtauduta silti aivan yhtä jyrkän torjuvasti kuin kunnianloukkaustapauksissa. EIS 17 artiklan soveltamisen väkivallalla uhkaamisen tapaiset tyyppitapaukset näyttävät olevan Suomessa rangaistavia. EIS 17 artikla keskittyy kuitenkin RL 11.10 §:ää vahvemmin sanomisten ideologiseen sisältöön siinä, missä RL 11.10 §:n lähtökohta on sanomisen tapa eli uhkaavuus, panettelevuus tai solvaavuus. Aineistoon perustuen on todennäköistä, että EIT ei olisi todennut vain sakotetun tapauksen KKO 2012.58 poliitikon kohdalla sananvapauden loukkausta. Tutkimusaineiston perusteella vaikuttaa siltä, että EIT antaa sananvapauden suojaa paremmin lehdistön sanankäytölle ja uskonnolliselle puheelle kuin poliittiselle keskustelulle, vaikka viimeksi mainittua korostetaan kirjallisuudessa sananvapauden ydinalueena. Myös vihapuheen uhrikategoriat näyttävät olevan EIT:n käytännössä eriarvoisessa asemassa keskenään. Vaikuttaa siltä, että antisemitistisiksi ja islamofobisiksi miellettyihin sekä vähemmistöihin kohdistuviin väittämiin suhtaudutaan torjuvammin kuin soveltamismaan valtaväestöön kohdistuviin väittämiin. Valtaväestöön kohdistuvan väkivallan oikeuttamiseen suhtautuminen on kuitenkin viime aikoina tiukentunut. Työssä myös kritisoidaan EIT.n ratkaisukäytäntöä, ja perusoikeuskysymysten viimekätistä poliittista ulottuvuutta tuodaan esille. Tutkielmassa päädytään kannattamaan eurooppalaista sananvapaustraditiota, joka sinänsä antaa mahdollisuuden sananvapauden rikosoikeudelliselle rajoittamiselle rajoituskriteerien täyttyessä. Poliittista keskustelua julkisen mielenkiinnon kohteena olevista asioista tulisi suojata kuitenkin nykyistä paremmin kriteerien tiukemmalla tulkinnalla ja ohjenuoraksi tulisi ottaa EIT-ratkaisun Féret vs. Belgia eriävä mielipide: Todennettavissa olevaa uhkaa ilmentämätön vihapuhe tulisi jättää rankaisematta. Tapauksen KKO 2012:58 poliitikon kirjoitukselle olisi tullut antaa sananvapauden suojaa. Median raportointi vastaavista kommenteista saa nykykäytännössä sananvapauden suojaa. EIT:n käytännön ja Ruotsin korkeimman oikeuden siihen viittaavan tuomion perusteella on puolestaan todennäköistä, että esimerkiksi uskonnollisessa asiayhteydessä esitetyt kielteiset kommentit homoseksuaalisuudesta saavat sananvapauden suojaa. Jatkotutkimusta tarvitaan vihapuheen käsitteen käytön kehityksestä EIT:n ratkaisuissa.
-
(2023)Kestävyys kasvaa trendinä ja kestävän rahoituksen rooli taloudessa on suuri. Tämä tuo mukanaan ikäviä lieveilmiöitä, kun organisaatiot ovat tunnistaneet vihreiden tuotteiden kilpailukyvyn. Yritykset pyrkivät maksimoimaan tuottonsa ja heillä on käytössään eri tekniikoita tuoton parantamiseen, esimerkiksi manipuloimalla yleisön mielipiteitä. Tämä ilmiö on tärkeää tunnistaa, eli mistä siinä on taloustieteellisestä näkökulmasta kyse ja millaisia seurauksia se aiheuttaa. Tutkielman keskiössä on viherpesu. Viherpesulla on monia muotoja ja siihen voi törmätä lähes jokaisella alalla. Tässä tutkielmassa ilmiöön pureudutaan kestävän rahoituksen näkökulmasta ja sijoitetaan se taloustieteelliseen kontekstiin. Tässä kontekstissa voidaan nähdä, että viherpesussa on pohjimmiltaan kysymys epäsymmetrisestä informaatiosta, mikä voi johtaa muun muassa haitalliseen valikoitumiseen ja näin ollen aiheuttaa markkinahäiriöitä. Jotta viherpesua pystyttäisiin estämään, tarvitaan sääntelyä sen avuksi. Tutkielmassa käsitellään tarkemmin EU:n taksonomia-asetusta. Tutkielmassa käsitellään sitä, miten laajamittainen ongelma viherpesu on. Se voi johtaa markkinahäiriöihin, joten sitä on pyrittävä estämään sääntelyn keinoin. Kestäviä ja vihreitä tuotteita on markkinoitu viime vuosina paljon ja tyhjät lupaukset ovat laskeneet sijoittajien luottamista koskien tuotteiden todellista kestävyyttä. Sääntelyn on tärkeää kohdistua kestävyyskriteerien määrittelemiseen sekä tiedonantovelvollisuuteen. EU-tasoinen sääntely harmonisoi lainsäädäntöä, jolloin jäsenmaiden väliset erot kestävyyskriteerien määrittämisessä katoavat.
-
(2019)Avioliittolaki muuttui 1.3.2017 siten, että myös samaa sukupuolta olevien vihkiminen avioliittoon tuli mahdolliseksi. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vastusti avioliittolain muutosta ja on sen muutoksen jälkeen ilmoittanut kantanaan, ettei kirkon sisäinen lainsäädäntö mahdollista samaa sukupuolta olevien vihkimistä tai siunaamista kirkollisesti avioliittoon. Kirkon sisällä kuitenkin osa papistosta on kirkon virallisesta kannasta huolimatta vihkinyt samaa sukupuolta olevia avioliittoon ja siunannut niitä. Tähän kirkon johto on reagoinut rangaistustoimenpiteillä. Tutkimuksessa selvitetään lainopillisesti, miten kirkon sisäistä lainsäädäntöä pitäisi muuttuneessa tilanteessa tulkita; salliiko vai kieltääkö kirkkolaki ja -järjestys samaa sukupuolta olevien avioliiton ja kuinka selvää tällainen sääntely on? Edelleen tutkimuksessa selvitetään lainopillisesti, mikä on kirkon papiston virkamiesoikeudellinen asema ja vastuu muuttuneessa tilanteessa; mitä papisto saa tai sen pitää tehdä, mitä se puolestaan ei saa tehdä ja mitkä ovat kirkon mahdollisuudet puuttua papiston toimintaan. Lopuksi tutkimuksessa selvitetään myös empiirisen oikeustutkimuksen avulla, minkälaisen ratkaisukäytännön samaa sukupuolta olevia pareja vihkivien ja siunaavien pappien osalta tuomiokapitulit ovat 1.3.2017-31.1.2019 ottaneet. Tutkimuksen keskeisenä tutkimustuloksena on, ettei kirkon johdon esittämä tulkinta avioliittolain muutoksen vaikutuksista kirkon sisäiseen oikeuteen voida pitää kestävänä ja että ylipäätänsä tälle tulkinnalle on löydettävissä vain vähän oikeudellisia perusteita. Tämä vaikuttaa myös siihen, mitkä ovat edellytykset rangaista niitä pappeja, jotka vihkivät ja siunaavat samaa sukupuolta olevia pareja. Empiirisessä tutkimuksessa keskeinen havainto on, että vain pieni osa vihkimisistä ja siunaamisista on edennyt tuomiokapitulien käsittelyyn ja että muodollisesta tiukkuudestaan huolimatta kurinpitolinja vaikuttaa passiiviselta ja välttelevältä.
-
(2021)Tutkielmani aiheena on Euroopan vihreän kehityksen ohjelman vaikutus Euroopan unionin valtiontukisääntelyyn, erityisesti ilmastotoimien, ympäristönsuojelun ja energia-alan valtiontukien osalta. Keskityn tutkielmassani tarkastelemaan Vuoden 2022 ilmastotoimien, ympäristönsuojelun ja energia-alan suuntaviivojen luonnosta erityisesti Euroopan vihreän kehityksen ohjelman mukaisten tavoitteiden, viimeisimmän oikeuskäytännön sekä laajemminkin Euroopan unionin perussopimusten ympäristöperiaatteiden valossa. Euroopan vihreän kehityksen ohjelman eli tutummin Green Dealin myötä asetettiin globaalissa mittakaavassa kunnianhimoinen tavoite, jonka mukaan Euroopan unioni aikoo olla vuoteen 2050 mennessä ensimmäinen ilmastoneutraali maanosa. Tämä tavoite kirjattiin yhdessä vuoden 2030 välitavoitteen kanssa historialliseen niin kutsuttuun eurooppalaiseen ilmastolakiin sitovasti, sen ollen siten ensimmäinen sitova unionin ilmastopuolen puitesäädös. Tämä tavoite vaatii konkretiaa ja kaikkien unionin sektoreiden mukanaolon. Vaikka perinteisesti unionin valtiontukisääntelyn pääpaino on ollut lähinnä kilpailun tehokkuudessa ja sisämarkkinoiden toimivuuteen liittyvissä kysymyksissä, nyt Vihreän kehityksen ohjelman ja erityisesti ilmastolain sitovan puitesääntelyn myötä argumentoinkin, että valtiontukisääntely on siirtynyt ja sen on väistämättä jatkossa siirryttävä yhä enenevissä määrin huomioimaan ympäristönsuojelullisia päämääriä, joihin kuuluu muun muassa uusiutuvien energialähteiden tukeminen ja fossiilisille polttoaineille annettavasta tuesta pidättäytyminen. Käyn läpi tutkielmassani lyhyesti viimeisintä SEUT 107 artiklan 1 kohdan mukaista ratkaisukäytäntöä erityisesti uusiutuvan energian osalta, mutta keskityn varsinaisesti siihen, miten Vihreän kehityksen ohjelma ja primaarioikeudellisen ympäristösääntelyn parempi huomioiminen yhdessä Hinkley Point C -ratkaisukäytännön kanssa vaikuttavat SEUT 107 artiklan 3 kohdan c alakohdan harkinnanvaraisesti sisämarkkinoille soveltuvan tuen tulkintaan ja miten tämä näkyy uusimmassa Vuoden 2022 ilmastotoimiin, ympäristönsuojeluun ja energia-alalle myönnettävän valtiontuen suuntaviivojen luonnoksessa vertaillen sitä Suuntaviivoihin ympäristönsuojelulle ja energia-alalle vuosina 2014–2020. Lisäksi tarkastelen komission antaman valtiontukea koskevan soft law -sääntelyn toimivaltaongelmia ja haasteita paitsi kilpailuoikeudellisen kehikon, myös jäsenvaltioiden SEUT 194 artiklan 2 kohdan mukaisen oikeuden valita eri energialähteiden välillä, kautta. Argumentoin lisäksi, että viimeistään nyt Euroopan vihreän kehityksen ohjelman myötä annetun ilmastolain sekä sitä myöten primaarioikeudellisille ympäristösäännöksille, kuten SEUT 191 artiklan mukaiselle velvoitteelle toimia ilmastonmuutoksen torjumiseksi, SEUT 11 artiklan mukaisen ympäristönsuojelun läpileikkausperiaatteelle sekä POK 37 artiklan ympäristöperusoikeudelle annetun lisäponnen myötä, valtiontuesta fossiilisille polttoaineille on tullut vähintäänkin epäkoherentti unionin oikeuden mukaan. Tämä näkyykin tiettyjä erityistapauksia, kuten hiilen, turpeen ja öljyliuskeen luopumistukia lukuun ottamatta, Vuoden 2022 suuntaviivojen luonnoksessa. Loppupäätelmäni ovat tiivistetysti, että kaiken kaikkiaan uusien Vuoden 2022 suuntaviivojen luonnos ei ole täydellinen ympäristönsuojelun huomioimisessa osana unionin politiikkoja, mutta se on kuitenkin hyvä luonnos ja askel eteenpäin kohti parempaa SEUT 11 artiklan ja muiden unionin ympäristöperiaatteiden huomioimista osana kilpailupolitiikkoja ja -sääntelyä. Soft law -sääntely on joustava ja oikeusvarmuutta lisäävä tapa tarkentaa unionin sisämarkkinoille soveltuvan tuen arviointia komission toimivallan puitteissa, joka parhaimmillaan edesauttaa valtiontukisäännöstön vihreän siirtymän paremmin huomioivaa tulkintaa. Tämän lisäksi erityisesti Hinkley Point C -ratkaisulla on ollut vaikutusta sen selkeyttämisessä entisestään, että unionin ympäristösääntelyn kanssa ristiriitainen tuki ei sovellu sisämarkkinoille.
-
(2014)Käyttöikänsä päähän tulleet alukset voivat sisältää tonneittain ympäristölle ja terveydelle haitallisia materiaaleja kuten asbestia. Aluskierrätyksen yhteydessä näistä materiaaleista muodostuu vaarallista jätettä, jonka epäasianmukainen käsittely voi aiheuttaa huomattavaa vaaraa sekä ympäristölle että ihmisten terveydelle. Maailman kauppalaivaston keskimääräinen romutusikä on noin 30 vuotta ja tämän vuoksi romutettavissa aluksista tulee löytymään vielä pitkään sellaisia ympäristöterveydelle haitallisia materiaaleja, joiden käyttö on joko kokonaan kielletty tai joiden käyttöä on rajoitettu jo vuosien ajan. Aluskierrätys on keskittynyt hyvin voimakkaasti vain muutamalle valtiolle, jotka sijaitsevat pääosin Aasiassa. Kyseisten valtioiden alusromuttamot pystyvät houkuttelemaan laivanomistajia kilpailukykyisillä hinnoillaan, sillä niiden käytettävissä on lähes rajattomasti edullista työvoimaa ja paikallinen kysyntä kierrätyksestä saataville materiaaleille on suuri. Näiden valtioiden aluskierrätystä koskeva sääntely ja valvonta ovat kuitenkin tehottomia, mikä on johtanut ympäristön vakavaan pilaantumiseen ja työntekijöiden turvallisuuden laiminlyömiseen. Länsimaiden omistuksessa olleet ja nyt toiselle puolelle maailmaa kehittyviin maihin romutettavaksi lähetettävät laivat haastavat keskeisiä ympäristöoikeudellisia periaatteita, kuten aiheuttaja- ja lähdeperiaatteet. Kyse on samalla globaalista oikeudenmukaisuudesta ja kehittyvien maiden tasavertaisesta kohtelusta. Kansainväliseen aluskierrätykseen kietoutuu suuri määrä erilaista kansainvälistä sääntelyä, mutta aluskierrätyksen erityispiirteet tekevät alasta hyvin vaikeasti kontrolloitavan. Tällä hetkellä keskeisin sopimusinstrumentti on vaarallisten jätteiden maan rajan ylittävien siirtojen ja käsittelyn valvontaa koskevaa Baselin yleissopimus (Sops 44-45/1992), mutta aluskierrätyksen parissa toimivat tahot pystyvät tehokkaasti kiertämään sen määräyksiä. Tämän vuoksi kansainvälinen merenkulkujärjestö (International Maritime Organization) laati vuonna 2009 yksinomaan aluskierrätystä kontrolloivan alusten turvallista ja ympäristön kannalta asianmukaista kierrätystä koskevan Hongkongin kansainvälisen yleissopimuksen (The Hong Kong International Convention for the Safe and Environmentally Sound Recycling of Ships). Pyrin selvittämään sääntelyteorian ja lainopin kautta Hongkongin sopimuksen, joka ei ole vielä astunut voimaan, teoreettista vaikuttavuutta ja merkitystä niiden merkittävimpien ongelmien suhteen, mihin nykyinen kansainvälinen säätely ei ole kyennyt vastamaan. Lähestyn kysymystä erityisesti kansainvälisen meri- ja ympäristöoikeuden näkökulmasta. Tulen väittämään, että uusi yleissopimus epäonnistuu osittain tehtävässään ja täten nykyinen voimassa oleva sääntely ei tule menettämään merkitystään uuden yleissopimuksen tullessa voimaan tulevaisuudessa.
-
(2015)1.1.2014 voimaan tulleella lainmuutoksella poliisilain 2 luvun 17 §:ään lisättiin poliisille oikeus virantoimituksessa hätävarjeluun siten kuin rikoslaissa säädetään ja että tällaisessa hätävarjelussa poliisi toimii virkavastuulla. Jokaisen lainsäädäntöhankkeen yhteydessä on saatava pääsääntöisesti kielteinen vastaus siihen, onko lakiehdotus ristiriidassa perustuslain kanssa. Ja kun eduskunta kannattaa hallituksen antamaa esitystä, tulisi sen luonnollisesti olla perustuslain mukainen. Ennen tehtyä lainmuutosta oli rajanveto poliisin voimakeinojen käytön ja hätävarjeluoikeuden välillä epäselvä. Koko hätävarjeluoikeuden hyväksyminen osaksi poliisitoimintaa, siihen liitetty virkavastuu samoin kuin rikoslain hätävarjelusäännöksen ja poliisilain voimakeinojen käyttösäännöksen välisen soveltamisongelman ratkaisemattomuus ovat merkittäviä, koska säännösten keskinäisellä soveltuvuudella on yleisesti erilaiset vaikutukset perus- ja ihmisoikeuksien ja oikeusturvan toteutumisen osalta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää ensinnäkin, onko poliisin voimankäyttöä koskeva nykyinen sääntely tosiasiassa perustuslainmukainen nimenomaan poliisin voimakeinojen käyttösäännökseen liitetyn, nykyisin aina virkavastuulla tapahtuvan hätävarjeluoikeuden osalta? Tutkimuskysymyksen tarkastelu johtaa myös siihen, että tutkielmassa otetaan kantaa myös perinteiseen kysymykseen siitä, tulisiko poliisilla ylipäänsä olla hätävarjeluoikeus. Keskeiset perustelut poliisin hätävarjeluoikeuden olemassaolon puolesta löytyvät nimenomaan perus- ja ihmisoikeuksien asettamista vaatimuksista. Tutkielmassa otetaan kantaa myös, oliko viimeisin lainmuutos ylipäätään tarpeellinen perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta arvioiden. Tutkielmassa käydään aluksi läpi poliisin voimankäyttöä koskeva sääntely. Lisäksi esitetään näkemyksiä säännösten keskinäisestä soveltamisesta. Tutkielman kannalta keskeinen havainto on, että valtaosa poliisin voimankäyttötilanteista olisi ratkaistavissa vain voimakeinojen käyttösäännöstä soveltamalla. Tutkielmassa esitetty vaihtoehtoinen tulkintatapa koskien voimakeinojen käyttösäännöksen laajempaa soveltamista, on merkityksellinen nimenomaan tehdyn lainmuutoksen tarpeellisuusarvioinnin osalta. Lain esitöiden mukaan lainmuutoksella pyrittiin huomioimaan ja korostamaan perus- ja ihmisoikeuksia aiempaa tehokkaammin. Tutkielmassa käydään läpi, millä tavoin perus- ja ihmisoikeudet asettavat vaatimuksia poliisitoimintaan ja arvioidaan niiden vaikutuksia poliisin virkavastuulla tapahtuvaan hätävarjeluoikeuteen yhteiskunnallisesta, poliisin toiminnan kohteen näkökulmasta ja poliisimiehen näkökulmasta. Tutkielmassa havaitaan poliisin toiminnan kohteena olevan ja poliisimiesten oikeuksien välinen kollisio. Keskeisin havainto on, että tehty lainmuutos ei ensinnäkään korjannut sen soveltamiseen liittyvän tulkintaepäselvyyden aiheuttamia oikeusturvaongelmia vaan tehty lainmuutos loi uusia ongelmia perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta tai vahvisti jo olemassa olevia ongelmia. Perusoikeuksien väliset kollisiotilanteet ratkaistaan pääsääntöisesti punninnalla, jolloin tulee pyrkiä ratkaisuun, joka mahdollisimman hyvin turvaa kaikkien kilpailevien perusoikeuksien samanaikaisen toteutumisen. Tavoitteena olisikin niin lakeja säädettäessä kuin niitä sovellettaessa mahdollisimman hyvä tasapaino yhteen sovitettavien perusoikeusintressien välillä. Tutkielmassa havaitaan, että sekä poliisimiesten, että poliisin toiminnan kohteena olevien perus- ja ihmisoikeudet toteutuisivat parhaimmalla mahdollisella tavalla, ja olisivat parhaimmassa tasapainossa toisiinsa nähden, jos poliisilla olisi hätävarjeluoikeus ainoastaan silloin, kun poliisi joutuu hätävarjelutilanteeseen vapaa-ajallaan erityisen toimimisvelvollisuutensa perusteella. Tutkielman teema sijoittuu perinteisten oikeudenalojen rajavyöhykkeelle. Sillä on liittymäkohtansa rikosoikeuteen osana rikosoikeudellista laillisuusperiaatetta, kriminalisointiperiaatteita ja oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteita, hallinto-oikeudelliseen toimivaltaproblematiikkaan kuten myös valtiosääntöoikeudelliseen perusoikeuksien rajoitusedellytyksiä koskeviin oppeihin. Tutkimusongelmaa lähestytään pääosin kotimaisen oikeuskirjallisuuden, lain esitöiden ja oikeustapausten kautta.
-
(2014)Tutkielmassa tarkastelen oikeuslähdeoppiin liittyviä kysymyksiä lähinnä korkeimman oikeuden perusteluiden näkökulmasta. Tarkastelun keskiössä on näin ollen korkeimman oikeuden perusteluiden oikeuslähdesyvyys. Oikeustieteellisissä kirjoituksissa on viimeaikoina runsaasti keskusteltu oikeuslähteistä, lähteiden velvoittavuuden asteista sekä siitä tulisiko tiettyjä oikeuslähteitä ”uudelleen sijoittaa” (oikeustieteen opiskelijoille jo opiskeluaikoina opetetussa) oikeuslähdehierarkiassa. Tutkielman ensimmäinen luku toimii johdantolukuna, joka jakautuu viiteen alaotsikkoon. Johdannossa käydään lävitse tutkimuksen taustat, tutkimuskysymys, tutkimusmetodi sekä tutkimuksessa käytetty materiaali. Luvun päättää osio, jossa esitellään tutkimuksen rakenne. Jo tässä vaiheessa tarkoituksena on tuoda tutkimuksen kannalta esiin tärkeimmät tavoitteet ja kysymykset. Perusteltu päätös voidaan ymmärtää sisällöllisesti varsin eri tavoin. Toisinaan on riittänyt, että perusteluissa julkituodaan ainoastaan lainkohdat ja/tai näytetyt oikeustosiseikat. Viime vuosituhannen loppupuoliskolla prosessiuudistuksen johdosta tämä ei kuitenkaan enää riitä. Nykyään tuomioistuimen perustelemisvelvollisuudelle on niin laissa kuin oikeuskirjallisuudessakin esitetty eri funktioita sekä tavoitteita. Tutkielman toisessa luvussa käsittelen lyhyesti tuomion perustelemiselle esitettyjä funktioita ja tavoitteita, jonka jälkeen lukijalle tehdään selkoa perustelemisvelvollisuudelle. Kolmannessa luvussa esitellään oikeuslähdeoppia koskeva keskustelu sekä miten se ”ankkuroituu” päätösten perustelemiseen. Oikeuslähdeoppia käsitellään siltä pohjalta, miten sitä oikeustieteen opiskelijoille pääsääntöisesti opetetaan. Tarkoituksena on lyhyesti esitellä eri oikeuslähteet, niiden velvoittavuuden asteet (tuomioistuimelle) sekä muutamien oikeuslähteiden osalta, esittää viimeaikaisissa oikeustieteellisessä keskustelussa niistä esitetyt mielipiteet. Luvun viimeisessä osiossa, josta samalla saadaan tulkinta- ja analyysipohja varsinaiselle tutkimuskysymykselle, pyritään tilastollisesti ja esimerkkejä hyväksi käyttäen, tuomaan esiin tapa, jolla korkein oikeus viimeaikaisessa ratkaisukäytännössään on perusteluissaan käyttänyt hyväkseen tiettyjä, kirjoittajan valitsemia, luvun alussa esitettyjä oikeuslähteitä. Viimeisen osion päättää yhteenvetokappale, jossa tuodaan esiin tilastollisia johtopäätöksiä sekä kirjoittajan omia näkemyksiä korkeimman oikeuden viittaamistavasta. Lopuksi olen yhteenvetomaisesti koonnut tutkielmani keskeiset johtopäätökset ja analyysit. Erityisesti on pohdittu sitä, mitä hyviltä perusteluilta on syytä odottaa kun otetaan huomioon tuomioistuimen ratkaisuille oikeuskirjallisuudessa esitetyt perustelemisvelvollisuudelle asetetut funktiot ja tavoitteet. Tätä asiaa on pohdittu peilaten korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöön ja sieltä esiin nousseisiin huomioihin. Vastausta on pyritty löytämään siihen kysymykseen, onko oikeuskäytännöstä näkyvissä jotain uutta ja voidaanko perusteluista tehdä mitään päätelmiä oikeuslähteistä ja niiden käytöstä. Lisäksi lopussa on lyhyesti pohdittu kirjoittajan omaa näkemystä nykyisestä oikeuslähdeopista. Tutkimuksessa seurataan Suomen korkeimman oikeuden finlex-tietokannassa julkaistuja ennakkopäätöksiä 18.7.2014 asti.
Now showing items 3455-3474 of 3676