Browsing by Title

Kaksoispatentoinnilla tarkoitetaan laajasti määriteltynä sitä, että samaksi keksinnöksi katsottavaa materiaalia esitetään useammassa kuin yhdessä patenttihakemuksessa tai patentissa. Suomen lainsäädäntö ja EPO:n toiminnassaan seuraama Euroopan patenttisopimus eivät ota kantaa kaksoispatentointiin silloin, kun mikään hakemuksista ei muodosta uutuudenestettä toisille. Tällaista kaksoispatentointia kuitenkin pidetään yleisesti ei-toivottavana ilmiönä. Tutkielmassa analysoidaan kaksoispatentoinnin käsitettä ja selvitetään sitä, kuinka Suomen sekä Euroopan patenttiviraston (EPO) käytännössä suhtaudutaan erilaisiin kaksoispatentointitilanteisiin. Oikeuskäytännössä omaksuttuja ratkaisuja pohditaan patenttioikeuden kokonaisuuden näkökulmasta. Kaksoispatentoinnin käsite rajataan tutkielmassa koskemaan neljää ”funktionaalista” tilannetta, joita käsitellään rinnakkain: 1. Satunnainen kaksoispatentointi: Eräänlainen kaksoispatentoinnin ”oppikirjaesimerkki” on tilanne, jossa kaksi toisistaan riippumatonta hakijaa jättää samaa keksintöä koskevan hakemuksen samana päivänä. 2. Saman hakijan kaksoispatentointi: Sama hakija jättää useamman kuin yhden samaa keksintöä koskevan hakemuksen samana päivänä. 3. Hakemusten yhteinen etuoikeuspäivä: Tilanteet, joissa kansainvälisen reitin (siis EPC- ja/tai PCT-järjestelmän) kautta ”palataan” samaan maahan jossa joko etuoikeushakemus (tai sen kanssa samanaikaisesti jätetty rinnakkainen hakemus) on vireillä tai siitä on jo myönnetty patentti. 4. Jaettu hakemus. Satunnaisen kaksoispatentoinnin osalta Suomen ja EPO:n linjat näyttävät yhteneväisiltä: Siitä riippumatta, kuinka samanlaisista hakemuksista on kyse, kaikki samana päivänä hakemuksensa tehneet hakijat ovat oikeutettuja patenttiin. Saman hakijan kaksoispatentoinnin kohdalla Suomen ja EPO:n käytännöt eroavat periaatteellisella tasolla toisistaan: Suomessa kaikista hakemuksista voitaisiin myöntää patentti, kun taas EPO:n käytännössä – muodollisen oikeusperustan puuttumisesta huolimatta – hakijan puuttuvan legitiimin intressin katsottaisiin todennäköisesti estävän patentin myöntämisen. Yhteisen etuoikeuspäivän osalta Suomessa sekä lainsäädännön esityömateriaali että käytäntö sallivat sekä eurooppapatenttihakemuksen että PCT-hakemuksen jatkamisen Suomeen vaikka etuoikeushakemus olisi suomalainen ja patenttivaatimusten osalta identtinen jälkimmäisen kanssa. EPO:n oikeuskäytäntö on tältä osin rajallista ja ristiriitaista. Yllättävimpänä tuloksena tutkielmassa havaittiin, että suomalainen ja EPO:n käytäntö eroavat selvästi toisistaan jaettujen hakemusten käsittelyn osalta: EPO:ssa jaetun hakemuksen ja kantahakemuksen väliltä edellytetään ainoastaan jonkinlaista eroa patenttivaatimuksissa esitetyissä teknisissä piirteissä, kun taas Suomessa suhtautuminen on huomattavasti rajoittavampaa. Etenkin käytännöt sen suhteen, saavatko jakamalla erotetun hakemuksen patenttivaatimukset olla kantahakemuksen patenttivaatimuksia laajempia, käytännöt näyttävät olevan päinvastaiset. Oikeusjärjestelmän koherenssin kannalta toisiaan vastaavia tilanteita tulisi kohdella vastaavasti ja tämä ei välttämättä suomalaisessa käytännössä tällä hetkellä toteudu. Myös vaihtoehtoisten patentinhakureittien olemassaolo on syytä huomioida kansallisia menettelyitä kehitettäessä, jotta patenttisuojan laajuus ei merkittävästi riippuisi hakureitistä. Lähivuosina todennäköisesti voimaan astuva yhtenäispatenttijärjestelmä korostaa tämän näkökulman merkitystä entisestään.

Sijoittajien tarve suojalle vaihtelee. Iäkäs tarvitsee kokemattomuutensa ja tietämättömyytensä vuoksi erityissuojaa, jotta hän voi tehdä rationaa- lisia sijoituspäätöksiä. Eläkeyhtiö ei puolestaan erityissuojaa tarvitse. Sijoitusneuvonnassa onkin olennaista ymmärtää, kuinka yksilölliset ominaisuudet vaikuttavat sijoittamiseen, jotta tarpeellinen sijoittajansuoja osataan kohdistaa sitä tarvitsevalle. Kysymys on myös ajankohtainen, koska yksilöllisten ominaisuuksien, kuten iän merkitystä sijoitusneuvontaa on pohdittu viime vuosina laajasti. Yksi tutkielman keskeisimmistä tavoitteista oli tunnistaa sijoittajan relevantit yksilölliset ominaisuudet. Lainsäädännössä tällaista systematisoin- ti ei ole tehty. Relevanteiksi ominaisuuksiksi on tunnistettu kokemus, koulutus, ammattitaito, taloudellinen asema, sijoitustavoitteet, ikä, tervey- dentila ja äidinkieli. Ominaisuudet löydettiin tulkitsemalla ja systematisoimalla voimassaolevaa oikeutta. Lisäksi pohdittiin laajemmin, miksi yksilölliset ominaisuudet ovat merkittäviä sijoitusneuvonnassa. Toinen päätavoite oli tutkia, kuinka tutkielman alussa määritellyt relevantit yksilölliset ominaisuudet vaikuttavat sijoituspalvelun tarjoajalle asetettuihin velvollisuuksiin sijoitusneuvonnassa. Tutkielmassa keskityttiin arvioimaan, kuinka ominaisuudet vaikuttavat sijoituspalvelun tarjo- ajalle asetettuun asiakasluokittelu-, tiedonanto- ja selonottovelvollisuuteen. Tiedonantovelvollisuuksien tarkoitus on nostaa asiakkaan tiedon tasoa ja olla apuna arvioitaessa sopimuksen kannattavuutta ja soveltuvuutta yksilöllisiin tarkoituksiin. Tarkoituksena on, että lakisääteinen informointi kohdistuisi vain asiakkaisiin, jotka tarvitsevat tietoa. Lainsäädäntö sisältää yksityiskohtaisia säännöksiä siitä, mitä tietoa asiakkaalle tulee sijoitusneuvonnassa antaa. Tiedonantovelvollisuutta arvioidaan puoles- taan sen perusteella, mitä seikkoja rationaalisen sijoittajan objektiivisesti katsoen tulisi huomioida kussakin yksittäistapauksessa. Tämän vuoksi on tarkasteltava sijoituspalvelun tarjoajalle asetettua selonottovelvollisuutta. Selonottovelvollisuus on ikään kuin peilikuva tiedonantovelvolli- suudelle. Selonottovelvollisuuden tulisi kattaa sellaiset seikat, jotka rationaalisen sijoittaja objektiivisesti katsoen tulisi huomioida yksittäista- pauksessa. Lainsäädännössä määrätään yksityiskohtaisesti, mitä tietoja asiakkaasta on selvitettävä. Sijoittajan yksilölliset ominaisuudet voivat joko laajentaa tai supistaa sijoituspalvelun tarjoajalle asetettua tiedonanto- ja selonottovelvollisuutta. Asiakasluokat toimivat hyvänä lähtökohtana arvioitaessa velvollisuuksien laajuutta, mutta niiden lisäksi on huomioitava asiakkaan yksilölliset ominaisuudet. Lopullinen vaikutus sijoituspalvelun tarjoajan velvollisuuksiin riippuu kuitenkin aina yksittäistilanteesta. Tässä tutkielmassa on kuitenkin laajasti pohdittu, minkälainen vaikutus yksilöllisillä ominaisuuksilla voisi olla kussakin yksittäistilanteessa ja näin luotu yleisiä suun- taviivoja. Etenkin velvollisuuksien tarkoitukset sekä oikeusperiaatteet, kuten heikomman suoja, ohjasivat tulkinnanvaraisissa tilanteissa. Tutkielman lopussa käsiteltiin vielä soveltuvan sijoituskohteen valintaa, mikä mahdollisti analyysin siitä, kuinka ominaisuudet konkreettisesti vaikuttavat soveltuvan sijoituskohteen valintaan. Tänä päivänä sijoitustuotteiden kirjo on valtava ja perinteisten sijoitustuotteiden tilalle on tullut runsaasti uudentyyppisiä tuotteita. Soveltuvan sijoituksen tekemiseksi on vielä ymmärrettävä, kuinka sijoittajan yksilölliset olosuhteet vaikuttavat sijoitukseen. Varsinainen valinta on kuitenkin jätetty sijoitusneuvojan ammattitaidon varaan.

Yhdenvertaisuusperiaatteeseen sisältyy nykyään muodollisen yhdenvertaisuuden lisäksi ajatus tosiasiallisesta yhdenvertaisuusperiaatteesta, jonka turvaaminen vaatii muutakin kuin vain sokeutta ihmisten välisille eroille. Vaikka syrjintäkiellot ovat käytännössä tärkeitä yhdenvertaisuuden takeita, pyrkiminen tosiasialliseen yhdenvertaisuuteen vaatii myös aktiivisia toimia vanhojen syrjivien rakenteiden muuttamiseksi. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja EU-tuomioistuimen tulkintakäytännöt ovat vaikuttaneet merkittävästi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeudelliseen asemaan Euroopassa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on jo pitkään katsonut sukupuoli-identiteetin ja seksuaalisen suuntautumisen olevan henkilön yksityisyyden suojan ytimessä. Näin ollen valtio ei saa puuttua tai vaikeuttaa oikeuden käyttöä erottelemalla ihmisiä näillä perusteilla. Tuoreemmassa käytännössä EIT on myös katsonut, että samaa sukupuolta olevien parisuhde kuuluu myös perhe-elämän piiriin. Tämä oli erityisesti periaatteellisesti merkittävää; se oli muutos, jonka voi osaltaan sanoa vahvistavan käsitystä siitä, ettei kumppanin sukupuoli ole parisuhteen laadun kannalta ratkaiseva. Myös perusoikeuksien vahvistuminen EU:ssa on edistänyt sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asemaa, kun esimerkiksi EU:n syrjintäsäännöksiä ja perusoikeuskirjaa laadittaessa on sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt otettu erikseen huomioon. Suomessa syrjintä sukupuoli-identiteetin ja seksuaalisen suuntautumisen perusteella on selvästi kielletty. Nykyiset yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolait vaatisivat kuitenkin johdonmukaistamista. Yleisesti ottaen Suomen lainsäädännössä seksuaalivähemmistöjen asema on 2000-luvulla kehittynyt huimasti, mutta sukupuolivähemmistöt näyttävät monilta osin unohtuneen lainsäädäntöä kehitettäessä. Erityisesti lakia transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta pitäisi tarkistaa, sillä nykyinen laki on puutteellisesti valmisteltu, ongelmallinen henkilön fyysisen koskemattomuuden ja itsemääräämisoikeuden kannalta ja virheellinen termeiltään. Suomen nykyinen perhelainsäädäntö takaa samaa sukupuolta oleville pareille lähes avioliittoa vastaavan oikeudellisen asema, mutta toisaalta voidaan kysyä, onko kahden erillisen parisuhdemuodon järjestelmä enää nykyaikainen ja tarkoituksenmukainen. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet riippuvat vahvasti yhteiskunnan arvoista. Arvot vaikuttavat myös vahvasti siihen, miten kirjoitettuja perusoikeuksia tulkitaan. Demokraattista päätöksentekoa ja erityisesti yhteiskunnallista keskustelua voidaan pitää yhtenä syynä siihen, että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asema on viime vuosikymmenten aikana parantunut. Suomessa viimesijainen sanavalta perusoikeuksien tulkinnasta on eduskunnan perustuslakivaliokunnalla, joka on kansanedustuslaitoksen elin. Suomen perusoikeusvalvonta perustuukin siten pääasiassa lainsäätäjän itsekontrolliin. Se, että esimerkiksi tuomioistuinten mahdollisuus tutkia lakien perustuslainmukaisuus on rajallinen, saattaa vaikuttaa siihen, ettei lainsäätäjä vaivaudu riittävästi perustelemaan lainsäädäntöratkaisujaan ja ottamaan huomioon perus- ja ihmisoikeusnäkökulmia. Olisikin syytä pohtia, miten perus- ja ihmisoikeudet otettaisiin nykyistä paremmin huomioon jo lainsäädäntövaiheessa.

Osakeyhtiölain systematiikassa OYL 20:25:n 1 virkkeen mukainen päätös yhtiön omaisuuden konkurssiin luovuttamisesta kuuluu yhtiön hallituksen erityistoimivaltaan. Tämä lähtökohta on vahvistettu myös oikeuskäytännössä ratkaisussa KKO 2017:58, jonka mukaan yksimielisilläkään osakkeenomistajilla ei ollut OYL 5:2.2:n ja OYL 20:25:n perusteella toimivaltaa päättää yhtiön omaisuuden luovuttamisesta konkurssiin. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää hallituksen ja yhtiökokouksen toimivallan välistä suhdetta OYL 20:25.1:n 1 virkkeen mukaisessa päätöksessä yhtiön omaisuuden konkurssiin luovuttamisesta ja punnita, olisiko toimivaltaa perusteltua laajentaa asiassa de lege ferenda yhtiökokoukselle ainakin yksimielisenä. Tutkimuskysymystä lähestytään lainsäädännöstä, lainvalmisteluaineistosta ja oikeuskirjallisuudesta koostuvan lähdeaineiston avulla pääasiassa lainopillista metodia hyödyntäen. Aluksi havainnoidaan osakeyhtiöinstituution tunnusomaisia piirteitä ja osakkeen omistamisen oikeudellista luonnetta. Tämän jälkeen siirrytään tarkastelemaan hallituksen ja osakkeenomistajien välisen toimivallanjaon suhdetta ja sen mahdollistamia siirtotilanteita, joissa hallituksen yleistoimivaltaan kuuluvia asioita siirretään yhtiökokoukselle. Siten tutkimuksessa luodaan pohja OYL 20:25:n 1 virkkeen mukaisen päätöksen holistiselle tarkastelulle, jossa hyödynnetään sääntelyn historiallista taustaa säännöksen nykytilan ymmärtämiseksi, verrataan yhtiön konkurssiin hakeutumista saneerausmenettelyyn hakeutumiseen ja mallinnetaan osakeyhtiölain pakottavan sääntelyn tarkoitusta konkurssiin hakeutumista koskevassa päätösasiassa. Tarkasteluun sisältyy myös oikeusvertaileva osio, jossa pureudutaan konkurssiin hakeutumista koskevaan päätöksentekotilanteeseen Ruotsissa. Tutkimuksen johtopäätökset perustuvat osakeyhtiölain säännösten pakottavuutta perustelevien esitöiden ja hallituksen erityisvaltaan kuuluvan OYL 20:25.1:n 1 virkkeen mukaisen päätöksen väliseen suhteeseen. Tämän lisäksi johtopäätökset pohjautuvat osakeyhtiölain viimeisimmän kokonaisuudistuksen kehitykseen kohti entistä tahdonvaltaisempaa sääntelyä, OYL 20:25.1:n 1 virkkeen ulkomuodon lähes täydelliseen vastaavuuteen VOYL 13:19.1:n 1 virkkeen kanssa, kuten myös VOYL esitöiden VOYL 13:19.1:n 1 virkettä koskevien perusteluiden painottumiseen lähinnä argumentoimaan sen puolesta, miksei yksittäisen hallituksen jäsenen tulisi olla kelpoinen päättämään yhtiön hallituksen puolesta konkurssihakemuksen laatimisesta. Sen sijaan kysymys yhtiökokouksen päätöksentekovallasta asiassa on sivuutettu esitöissä kokonaan. Lisäksi asiassa on huomioitava konkurssin oikeusvaikutusten kohdistuminen velallisyhtiön ja velkojan lisäksi velallisyhtiön osakkeenomistajiin, jotka käytännössä menettävät yhtiöoikeudellisen määräysvaltansa osakemuotoiseen omistukseensa yhtiöstä ja saavat sijoituksensa viimesijaisuuden johdosta harvoin jako-osuutta. Tutkimuksessa ilmeni myös osakkeen välityksellä omistajaan kohdistuvien velvollisuuksien näyttäytyminen osakkeisiin liitettyjä oikeuksia kestävämpinä, sillä osakkeisiin liitetyt maksuvelvoitteet saattavat säilyä muuttumattomina osakkeenomistajan konkurssiin asettamisesta huolimatta. Päätelmien taustalla vaikuttaa siten myös osakkeen omistamiseen liitettyjen oikeuksien ja velvollisuuksien tasapaino, konkurssin lailla purkautumiseen tähtäävää selvitystilaa koskevan päätöksentekovallan osoitus yhtiökokoukselle, yrityksen saneerausta koskevan päätösvallan kuuluminen ensisijaisesti yhtiökokoukselle sekä jälkimmäisestä linjanvedosta annetut esitöiden perusteet. Erityisesti on syytä mainita myös keino kiertää osakkeenomistajien toimivallan puuttuminen OYL 20:25.1:n 1 virkkeen mukaisessa päätösasiassa erottamalla yhtiön hallitus ja nimittämällä uusi konkurssimyönteisempi hallitus vanhan tilalle. Tutkimuksen keskeisenä lopputuloksena ilmeni perusteita harkita OYL 20:25:n 1 virkkeen mukaisen päätöksentekoasetelman pakottavuuden purkamista siten, että yhtiökokous voisi tarvittaessa päättää yksimielisenä hallituksen erityistoimivaltaan kuuluvasta yhtiön omaisuuden konkurssiin luovuttamisesta. Yhtiökokouksen toimivallan laajuus tulisi määrittää osakeyhtiölain pakottavan sääntelyn tarkoitusta mukaillen sekä osakkeen omistamisen oikeudellinen luonne ja siihen sisältyvä riski huomioiden.

Tutkielmassa käsitellään välityslausekkeita, jotka antavat yhdelle välityslausekkeen osapuolista oikeuden oikeusprosessin valintaan riitatilanteessa. Valintaoikeuden omaava osapuoli voi käyttää tällaista yksipuolista valintalauseketta turvatakseen omat oikeutensa ja aiheuttaakseen haittaa toiselle osapuolelle. Työn tarkoituksena on selvittää, miten välimiesmenettelylaki ja oikeustoimilain kohtuuttomuussääntely suhtautuvat yksipuoliseen valintaoikeuteen. Tutkimuksen metodi on lainopillinen. Tutkimuksessa kuvataan yleisesti erilaisia epätavallisia välityslausekkeita ja tarkastellaan välimiesmenettelylain asettamia mahdollisia rajoituksia yksipuoliselle valintaoikeudelle. Työssä käydään läpi välimiesmenettelylain asettamat rajoitukset lausekkeen käytölle yksittäisessä soveltamistilanteessa. Yksipuolisen valintaoikeuden kohtuullisuutta arvioidaan oikeustoimilain 36 §:n kautta. Tätä varten käsitellään välityslausekkeen kohtuusarvioinnille merkitykselliset seikat ja arvioidaan yksipuolista valintalauseketta näiden kautta. Tutkimuksessa annetaan ratkaisunormi tilanteeseen, jossa vahvempi osapuoli käyttäisi valintaoikeutta moitittavalla tavalla. Tutkielmassa tehdään johtopäätös, jonka mukaan yksipuolinen valintaoikeus voi olla kohtuuton sopimusehto, kun sillä estetään heikompaa osapuolta esittämästä omia vaatimuksiaan.

Jätteet eivät ole nykyisin enää pelkästään ympäristöä ja ihmisiä kuormittava haitta, vaan niiden ympärille on kehittynyt aktiivista liiketoimintaa. Jätteen arvo konkretisoituu silloin, kun sitä kerätään yhteen suuria massoja, jolloin sitä voidaan uusiokäyttää muun muassa teollisuudessa raaka-aineena. Tätä niin sanottua kiertotaloutta korostavat jätesääntelyn lähtökohdat kumpuavat Euroopan unionin oikeudesta sekä kansallisesta jätelainsäädännöstä. Yhdyskuntajäte on yksi jätelaji, jolla tarkoitetaan kotitalouksissa syntyvää ja siihen rinnastuvaa jätettä. Yhdyskuntajätehuolto muodostaa poikkeuksen jätesääntelyn pääsäännöstä, eli aiheuttamisperiaatteesta, jonka mukaan jätteen synnystä vastaava taho on myös vastuussa sen hävittämisestä koituvista kustannuksista. Yhdyskuntajätteen huollosta vastaavat sen sijaan kunnat, jotka organisoivat jätehuollon eri toiminnot ja valvovat niiden toimintaa. Jätteen kuljetus on yksi jätehuollon operatiivisista palvelutehtävistä. Jätteen kuljetus voidaan järjestää jätelain nojalla kahdella tavalla. Joko kunta järjestää yhdyskuntajätteen kuljetuksen itse omana toimintonaan tai kilpailuttaa sen hankintalain mukaan. Toisena vaihtoehtona kunta voi myös järjestää kuljetukset sopimukseen perustuvina yksityisinä kuljetuksina. Sopimuksenvarainen kuljetus voidaan järjestää koko kunnassa tai sen osassa, jolloin kotitaloudet solmivat palvelusopimuksen kuljetuspalveluja tuottavan yrityksen kanssa. Kyse on tällöin yksityisoikeudellisesta sopimuksesta, jolloin kunnan tehtäväksi jää vain valvoa kuljetusten toteutumista jätelain asettamien edellytysten valossa. Vuonna 2012 voimaan tulleessa uudessa jätelaissa yksityisiin sopimuksiin perustuville jätteenkuljetuksille asetettiin tiukemmat edellytykset, joiden tulee täyttyä, jotta kunta voi valita sopimuksenvaraisen mallin. Jätelain 37 §:n edellytykset näin ollen rajasivat kunnallisten jätehuoltoviranomaisten harkintavaltaa aiemmasta jätelaista poikkeavalla tavalla. Lisäksi jätelain 149 §:n 4 momentin siirtymäsäännöksen mukaan kuntien tuli vuoden sisällä lain voimaantulosta tarkastaa, että käytössä olleet sopimuksenvaraiset kuljetukset vastasivat jätelain 37 §:n mukaisia kriteerejä. Kriteerit ovat sisällöltään joustavat ja tulkinnanvaraiset, eivätkä ne koske kunnan järjestämää kuljetusta kuin osittain. Sopimuksenvaraisessa kuljetuksessa voitiin pitäytyä vain siinä tapauksessa, että kaikki jätelain edellytykset täyttyivät. Jätelain 37 §:n sanamuodon ja korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisujen mukaan kuntien ei tarvitse valita tai pysyttäytyä sopimuksenvaraisessa mallissa silloinkaan, kun lain edellytykset täyttyvät. Kysymyksessä on kuntien itsehallintoon perustuva ratkaisu, jolla se pystyy lakkauttamaan voimassa olevat yksityiset kuljetussopimukset siirtymäajan sisällä. Perustuslain omaisuudensuojasäännös suojaa omaisuudeksi katsottavia varallisuusoikeuksia kuten sopimussuhteita ja niihin perustuvia taloudellisia intressejä. Vaikka jätettä tuottavan yksityisen luonnollisen henkilön osalta kuljetussopimukseen ei välttämättä liity taloudellista arvoa, suojaa perustuslain omaisuudensuojasäännös myös sopimuksen toista osapuolta eli oikeushenkilöitä. Omaisuudensuojasäännös suojaa sopimussuhteiden pysyvyyttä, mikä tarkoittaa sitä, ettei voimassa oleviin sopimussuhteisiin tulisi puuttua taannehtivasti ilman perusteltuja intressejä. Sopimussuhteiden pysyvyyden kannalta olennaisia ovat siten perusoikeuksien yleiset rajoitusperusteet, joiden kautta rajoituksia tulisi punnita. Jätteenkuljetussopimusten osalta perusoikeustarkastelussa vastakkain asettuvat ympäristöperusoikeus, kuntien yhdyskuntajätehuollon vastuukysymykset sekä kuljetussopimuksen osapuolten oikeusasema. Kuntien toimivaltasäännökset ovat muodostuneet melko vahvoiksi yhdyskuntajätehuollossa. Näin ollen jätelaki mahdollistaa voimassaoleviin oikeussuhteisiin puuttumisen voimakkaasti myös tilanteissa, joissa se ei ole tarkoituksenmukaista eikä sille ole olemassa tarpeeksi painavia syitä.

Tutkielman pääkysymyksenä on, miten yksityiselämää suojataan tietoliikennetiedustelussa. Yksityiselämän suoja on perustuslaissa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa taattu oikeus, jota on mahdollisuus rajoittaa tietyin edellytyksin. Tutkielma liittyy uuteen tiedustelua koskevaan lakihankkeeseen, jossa suojelupoliisille on annettu uutena toimivaltuutena suorittaa tietoliikennetiedustelua kansallista turvallisuutta uhkaavan toiminnan perusteella. Tietoliikennetiedustelua suoritetaan kohteelta salassa. Siten kohde voi saada tiedon häneen kohdistetusta tiedustelusta vasta jälkeenpäin. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on käytännössään asettanut tiettyjä kriteereitä tiedustelun hyväksyttävyydelle. Velvollisuus ilmoittaa tietoliikennetiedustelusta sen kohteelle on yksi keskeinen keino suojata yksityiselämää, sillä ilmoituksella kohde saa tiedon häneen kohdistetusta tietoliikennetiedustelusta. Kyseessä on tärkeä oikeusturvan tae, sillä näin kohde voi saat-taa toimenpiteen laillisuuden riippumattoman viranomaisen arvioitavaksi. Yksityiselämän suojan kannalta ongelmallista on, että ilmoitusvelvollisuus koskee kohdehenkilöitä vain rajallisesti, eikä sivullisia lainkaan. Tilanne olisi sekä perusoikeuksien että ihmisoikeuksien näkökulmasta kestämätön, joten ilmoitusvelvollisuutta on täydennetty hävittämisvelvollisuudella sekä tietojen hyödyntämiskiellolla. Viranomaisen tulee lähtökohtaisesti hävittää tiedot siten, että niitä ei saa hyödyntää ennen hävittämistä. Tutkimuksessa havaitaan, että yksityiselämän suoja on otettu uudessa tiedustelulainsäädännössä huomioon kattavasti tietoliikennetiedustelun eri vaiheissa. Silti yksityiselämää loukataan tiedustelullisin keinoin. Toisaalta tämä on hyväksyttävää, koska tiedustelulla mahdollistetaan kansallisen turvallisuuden suojaaminen ja kollektiivinen turvallisuus.

Julkisuusperiaatteella tarkoitetaan viranomaisten asiakirjojen julkisuutta ja jokaisen oikeutta saada tieto julkisesta vallan käytöstä ja viranomaisten toiminnasta. Kaikki viranomaisten asiakirjat eivät kuitenkaan ole julkisia, vaan julkisuusperiaatteesta poikkeaminen on mahdollista, koska julkisuutta voidaan välttämättömistä syistä rajoittaa erikseen lailla. Julkisuuden rajoittaminen on noussut yhä merkittävämpään rooliin tietoyhteiskunnan kehittymisen myötä, kun tiedon määrä ja merkitys ovat kasvaneet. Viranomaiset valvovat laajasti yksityistä toimintaa ja saavat valvonnan yhteydessä yksityisten yritysten liikesalaisuuksia haltuunsa. Pro gradu –työni tarkoituksena on selvittää yksityisen yrityksen liikesalaisuuksien suojaa viranomaisvalvonnassa. Ensimmäinen tutkimuskysymykseni liittyy liike- ja ammattisalaisuuden käsitteeseen. Suomen lainsäädännössä esiintyvät muun muassa käsitteet liike- ja ammattisalaisuus, ammatti- ja liikesalaisuus, liikesalaisuus, yrityssalaisuus ja muu elinkeinosalaisuus. Selvitän näiden käsitteiden eroja ja sitä, miksi terminologia eri laeissa on erilainen. Toiseksi selvitän, minkälaista yksityisten yritysten toimintaan viranomaiset valvovat ja miksi, sekä mihin viranomaisten valvontaoikeus perustuu. Kolmantena tutkimuskysymyksenäni on yksityisten yritysten liikesalaisuuksien suoja viranomaisvalvonnassa ja valvonnan tulosten julkisuus. Selvitän, miten asiakirjajulkisuus ja salassapito on järjestetty viranomaisissa ja millä perusteella tieto valvonnasta annetaan tiedon pyytäjälle. Keskityn kolmen viranomaisen valvontatoimintaan tarkoituksenani selvittää liikesalaisuuksien suojaa niiden valvonnassa. Nämä viranomaiset ovat Elintarviketurvallisuusvirasto Evira, Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimea ja Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira. Valviran osalta keskityn terveysteknologiasektoriin. Tutkimusmetodini on perinteinen lainoppi, mutta työssäni on myös empiirinen osa, koska tein edellä mainituille viranomaisille pienen sähköpostikyselyn liikesalaisuuksien suojasta niiden valvontatoiminnassa. Eri laiessa esiintyvien liikesalaisuutta tarkoittavien käsitteiden erot ovat hyvin pieniä. Ainoastaan muun elinkeinosalaisuuden suojan taso on matalampi: tieto muusta elinkeinosalaisuudesta voidaan antaa, jos tiedon antaminen ei aiheuta elinkeinonharjoittajalle taloudellista vahinkoa. Suomen tulee saattaa EU:n liikesalaisuusdirektiivi (EU) 2016/943 voimaan viimeistään 9.6.2018. Voimaansaattaminen on tarkoitus tehdä säätämällä uusi liikesalaisuuslaki. Laissa tulee olemaan liikesalaisuuden määritelmä, jota on tarkoitus soveltaa, kun ratkaistaan onko kyseessä muun lain tarkoittama liikesalaisuus. Tässä yhteydessä ei kuitenkaan yhtenäistetä yli 120:ssä laissamme esiintyviä liikesalaisuutta tarkoittavia käsitteitä. Nähdäkseni yhtenäistämistyö kannattaisi kuitenkin tehdä, koska se selkeyttäisi oikeustilaa ja toisi oikeusvarmuutta. Viranomaisvalvonta on julkisen vallan käyttöä, jossa tulee noudattaa lainalaisuusperiaatetta, virkamieshallintoperiaatetta ja hyvän hallinnon periaatteita. Viranomaisten valvonta kohdistuu yksityiseen sektoriin laajasti, muun muassa kilpailunrajoituksiin, rakentamiseen, työsuojeluun, terveydensuojeluun ja ympäristönsuojelun. Valvontaorganisaatiot ja valvonnan kohteet ovat hyvin erilaisia. Viranomaiset myöntävät lupia elinkeinonharjoittamiseen, ja luvanvaraiseen elinkeinotoimintaan liittyy myös toiminnan valvonta. Viranomaiset tekevät myös erilaisia tarkastuksia valvonnan kohteisiin, ja viranomaisilla on käytössään laissa säädettyjä pakkokeinoja, joilla voidaan puuttua havaittuihin epäkohtiin ja kieltää lainvastainen toiminta. Elintarvikelainsäädännöllä ja –valvonnalla, lääkelainsäädännöllä ja –valvonnalla sekä terveysteknologiatuotteiden lainsäädännöllä ja valvonnalla pyritään Suomessa ensisijaisesti varmistamaan ihmisten ja eläinten turvallisuutta ja ehkäisemään terveysvaaroja ja -haittoja. Lainsäädäntö on runsasta ja se pohjautuu pitkälti EU-asetuksiin. Asetuksissa on säännönmukaisesti säädetty valvonnan avoimuudesta, mutta myös valvonnan kohteiden liikesalaisuuksien suojaamisesta. Kansallisissa laeissa viranomaisille on säädetty salassapitovelvoite valvonnan kohteiden liikesalaisuuksien osalta, mutta myös salassapidon estämättä yleisen edun vaatiessa tiedonantovelvoitteita. Evira ja Fimea perustavat tiedonluovutuspäätöksensä julkisuuslain säännöksiin. Niillä on myös tiedonhallinta- tai tiedonohjaussuunnitelmat, joissa niiden toiminnassa syntyvät asiakirjat on määritelty. Jokaisen asiakirjaluokan kohdalla on merkintä asiakirjojen julkisuudesta tai salaissa pidosta. Mitään erityisiä ohjeita valvonnan kohteiden liikesalaisuuksien suojaamisesta Eviralla ja Fimealla ei ole, vaan päätökset tietojen luovuttamisesta tehdään julkisuuslain nojalla. Valviralta en saanut vastausta kysymyksiini.

Lahjonta on korruption ydinaluetta ja useimmissa maissa kriminalisoitu teko. Suomea on muiden Pohjoismaiden ohella totuttu pitämään pitkälti korruptiosta vapaana yhteiskuntana, mutta aika ajoin julkisuuteen nousevat lahjontaepäilykset todistavat, ettei täälläkään olla sille täysin immuuneja. Aiheen käsittely yleisessä keskustelussa sekä tuomioistuinkäytännön ja oikeustieteen piirissä keskittyy kuitenkin lähes poikkeuksetta julkisella sektorilla tapahtuviin väärinkäytöksiin. Tässä tutkielmassa tarkastellaan lahjontaa yksityisen sektorin sisäisenä ilmiönä. Suomessa elinkeinotoiminnan lahjontasääntely juontaa juurensa elinkeinonharjoittajien välisen vilpillisen kilpailun sääntelystä, ja nykyiset kriminalisoinnit löytyvät rikoslain (39/1889) 30 luvusta. Lainsäätäjältä yksityisen sektorin lahjusrikokset ovat muuhun huomioon verrattuna saaneet muutamana viime vuosikymmenenä varsin runsaasti panostusta. Tapahtuneen kehityksen myötä yksityisen sektorin lahjontasääntely vastaa hyvin pitkälti julkisen sektorin vastaavaa, mutta erojakin yhä löytyy. Näistä tärkeimpinä on perinteisesti pidetty sektoreiden erilaisia suojeluobjekteja eli niitä oikeushyviä, joita kunkin sektorin lahjussääntelyllä pyritään turvaamaan. Elinkeinotoiminnan lahjusrikoksissa on aina kyse kolmiomaisesta henkilörelaatiosta, johon kuuluu lahjuksen antajan ja vastaanottajan lisäksi vastaanottajan työn- tai toimeksiantaja. Lahjuksella katsotaan rikottavan sen vastaanottajan ja tämän työn- tai toimeksiantajan välistä luottamussuhdetta, sillä lahjuksen myötä vastaanottajan tehtävien suorittaminen työn- tai toimeksiantajan tarkoittamalla tavalla vaarantuu. Tämä luottamussuhde sekä työn- tai toimeksiantajana toimivan elinkeinonharjoittajan etu ovat perinteisesti olleet yksityisen sektorin lahjontasääntelyssä ensisijaisia suojeluobjekteja. Toissijaisesti sääntelyn on katsottu edistävän esimerkiksi rehellisen elinkeinotoiminnan ja yhteiskuntamoraalin intressejä. Julkisella sektorilla pääasiallisiksi suojeluobjekteiksi on tavattu nimetä virkatoiminnan lainmukaisuus ja riippumattomuus ulkoisista vaikutteista sekä yleisön luottamus siihen. Tutkielmassa analysoidaan ensinnäkin voimassaolevien elinkeinotoiminnan lahjussäännösten sisältöä ja tulkintaa, eli selvennetään sitä, millainen toiminta voi tulla arvioiduksi lahjomisena tai lahjuksen ottamisena elinkeinotoiminnassa. Lahjusrikosten tunnusmerkistöt koostuvat varsin monesta osasta, joista jotkut ovat sisällöltään huomattavan tulkinnanvaraisia. Säännösten tulkintaa ohjaavan kotimaisen oikeuskäytännön ja -kirjallisuuden ollessa niukkaa, tutkielmassa haetaan tulkinta-apua myös neljän eri eurooppalaisen vertailumaan lahjussääntelystä. Tältä pohjalta esitetään edelleen ehdotuksia suomalaisen yksityisen sektorin lahjussääntelyn kehittämiseksi. Lahjonnan ollessa suurilta osin piilorikollisuutta, ovat mahdollisuudet torjua sitä lainsäädännön keinoin kuitenkin rajalliset. Tutkielmassa arvioidaan siten myös elinkeinoelämän sisäisten keinojen kuten itsesääntelyn roolia tulevaisuuden lahjonnanehkäisyssä. Tutkielman toinen pääasiallinen teema on yksityisen sektorin asema lahjussääntelyn kokonaiskentällä, erityisesti verrattuna julkisen sektorin (virkamiesten) perinteisesti keskeisempään rooliin. Viimeaikaiset kansalliset lakimuutokset ovat kaikki peräisin erilaisista ylikansallisista sitoumuksista, joita lahjonnan alalla on tiettyjen eurooppalaisten ja maailmanlaajuisten tahojen toimesta perustettu. Näiden myötä yksityisen sektorin lahjonta on kansainvälisessä kontekstissa saavuttanut selvästi aiempaa merkittävämmän aseman muun lahjonnan rinnalla. Yksityisen sektorin lahjussääntelyyn on kansainväliseltä tasolta lähtien alettu liittää yhä enenevissä määrin myös yleisemmän tason suojeluobjekteja ja sääntelytavoitteita. Tutkielmassa tarkastellaan edelleen sitä, miten näiden muutosten voi nähdä heijastuneen kansalliseen lahjontasääntelyyn. Edellä mainitulla tavalla yksityisen ja julkisen sektorin säännökset ovat jatkuvasti yhdenmukaistuneet. Seuraava mahdollinen askel tässä kehityksessä olisi sektoreiden erillissääntelystä luopuminen kokonaan ja siirtyminen kaikille toimijoille yhteisiin lahjussäännöksiin. Tällainen ratkaisu on jo tehty kolmessa tutkielman vertailumaista, joten tutkielmassa hyödynnetään myös niiden sääntelymallien esimerkkiä sekä näkökulmia niiden taustasyistä ja onnistuneisuudesta. Tutkielmassa arvioidaan yhteissääntelyn soveltuvuutta Suomeen ja sen myötä huomioon otettavia lahjussääntelyn sisällöllisiä uudistustarpeita. Tässä yhteydessä esitetään arvioita myös suojeluobjektien eroavaisuuksien asettamista haasteista ja niiden huomioimisen mahdollisuuksista yhteissääntelyn tilanteessa.

Tutkielman aiheena on irtainta esinettä kohdanneen vahingon kärsineen yksityishenkilön mahdollisuus korvaukseen vahingostaan. Oletuksena on vahingon aiheutuminen toisen yksityishenkilön toiminnasta sekä se, että kyseessä on sopimuksenulkoinen tilanne. Korvausmahdollisuuksista tarkastellaan vahingonkorvausta vahingon aiheuttajalta sekä vahingon korvaamista vahingonaiheuttajan hyväksi voimassa olevasta vastuuvakuutuksesta tai vahingonkärsineen hyväksi voimassa olevasta esinevakuutuksesta, jonka piirissä vaurioitunut esine on ollut. Tavoitteena on selvittää vahingon määrän laskemista yhtäältä vahingonkorvauslain järjestelmässä ja toisaalta esinevahinkojen korvaussääntöjen mukaan. Lisäksi tutkitaan, miten osapuolten toiminta, ominaisuudet ja olosuhteet vaikuttavat korvausmahdollisuuksiin sekä millä tavalla vakuutussopimussuhde vaikuttaa. Tutkielman 1. luvussa selostetaan tutkimustehtävä, käytettävä metodi ja tutkielman rakenne sekä tutkielman kannalta keskeiset käsitteet. 2. luvussa avataan esinevahingon käsitettä vahingonkorvauslain mukaan sekä vastuuvakuutuksessa ja esinevakuutuksessa ja selvitetään, ketä voidaan pitää VahL 5 luvussa tarkoitettuna esinevahingon kärsineenä. 3. luvun aiheena on esinevahingon arvostaminen vahingonkorvauslain mukaan. Vastuuvakuutuksissa vahinko arvostetaan samoin periaattein. Selvitetään erilaisia esineen arvostamistapoja ja niiden soveltuvuutta yksityishenkilön kärsimään esinevahinkoon. Tämän jälkeen käsitellään muita VahL 5:5:n mukaisia esinevahingosta maksettavia korvauseriä. 4. luvun aiheena on esinevahingon arvostaminen esinevakuutuksissa. Aluksi käsitellään rikastumiskiellon merkitystä esinevakuutuksissa, minkä jälkeen syvennytään korvausmäärän laskemiseen. Vahingon arvostamista esinevakuutuksissa pyritään vertaamaan vahingonkorvauslain mukaiseen vahinkojen arvostamistapaan. 5. luvussa käsitellään osapuolten toiminnan, ominaisuuksien ja olosuhteiden vaikutusta vahingonkärsineen korvausmahdollisuuksiin. Vahingonkorvausoikeutemme lähtee täyden korvauksen periaatteesta, mutta periaate ei kuitenkaan ole poikkeukseton. Korvausta voidaan sovitella sekä vahingonaiheuttajasta että vahingonkärsineestä johtuvista syistä. Osapuolten toiminnan luonne voi vaikuttaa myös vakuutuskorvauksiin. Vahingonaiheuttajan tuottamus on yleensä vastuuvakuutuksen ensimmäinen korvausedellytys, mutta kvalifioitu tuottamus johtaa korvauksen alentamiseen tai sen epäämiseen. Vahingonaiheuttajan toiminta voi vaikuttaa eräin edellytyksin myös esinevakuutuksesta maksettavaan korvaukseen. Vahingonkärsineen oma tuottamus voi myös vaikuttaa korvausmahdollisuuksiin esinevakuutuksesta, jossa vahingonkärsinyt on vakuutettuna. 6. luvun aiheena on vakuutussopimussuhteen vaikutus vahingonkärsineen korvausoikeuteen esine- ja vastuuvakuutuksesta. Vakuutuksenottajan ja vakuutetun aiempi käyttäytyminen suhteessaan vakuutuksenantajan kanssa voi vaikuttaa siihen, millaiseksi maksettava korvaus muodostuu. Merkitystä voi olla vakuutusta haettaessa vakuutuksenantajalle annetuilla tiedoilla tai vakuutusmaksun suorittamisen laiminlyönnillä. Vakuutuksenantajan laatimat vakuutussopimuksen ehdot vaikuttavat myös korvauksensaantimahdollisuuteen. Vakuutetulla on lisäksi VSL:ssa määriteltyjä vahinkoriskin pienentämiseen ja vahingon rajoittamiseen liittyviä sivuvelvoitteita, joiden laiminlyönti voi johtaa korvauksen alentamiseen tai epäämiseen. Vahingonkärsinyt ei ole vastuuvakuutuksessa vakuutuksenottajan tai vakuutetun asemassa. Tästä huolimatta vakuutuksenantajalla on tiettyjä velvollisuuksia vahingonkärsinyttä kohtaan VSL:n ja hyvän vakuutustavan perusteella. 7. lukuun on koottu tutkielman loppupäätelmät.