Browsing by Title

There has always been an imbalance between a small buyers and professional sellers. Understanding and managing the market ecosystem for ones’ advantage requires resources. Given the larger amounts of resources professional seller parties often possess, especially compared to small buyers, they have the possibility to find out the key elements of prevailing market ecosystem, and correspondingly understand and utilize better the existing options. Hence professional sellers often have the upper hand in trade negotiations and ability to dominate trade related negotiations and terms of trade. There is a demand for a different kind of trading approach that would provide quickly better temporary or permanent bargaining position for small buyers. Small buyers could benefit from a functional, scalable, international, and effective way to access and form legally qualified buyer groups that can gain negotiation leverage and correspondingly discounts that usually only a large buyer organisation can access. Fundamental challenges in grouping parties in order to obtain leverage in trade negotiations culminates in how to first identify and group different parties into buyer groups and then to define the rights and responsibilities between the group members. It becomes evident that technology, such as an online platform, is required to perform such a procedure. The platform is a plug-and-play business model that allows multiple participants (e.g. small buyers and professional sellers) to interact with each other and create and exchange value. This thesis will present core concepts and regulation related to digital grouping of buyers into buyer groups in the EU. With the information obtained, a Buyer Grouping Process Framework, sort of an algorithm, is developed. This Framework provides a way to efficiently group buyers with similar demand, and then to define appropriate legal entity under which buyers can group, conduct bidding, and make desired trade with a leverage and consequently with better terms.

In this master’s thesis, I analyse the legality discourse of diplomatic assurances in the cases of expulsion to torture. The reason for this study is that there are controversies in International Human Rights Law surrounding the permissibility of creating and using diplomatic assurances in torture-expulsion cases. The ongoing discussion about the validity of assurances in the cases of expulsion to torture could be divided into two conflicting categories: oppositional approach and optimistic approach. What both approaches have in common is that they argue that there is a pertinent need to evaluate if there are substantial grounds to believe that the returnee would be in danger of being subjected to torture. This evaluation process is known as torture risk assessment, which is inherent within the application of the principle of non-refoulement to torture, as a jus cogens norm of International Law. The jurisprudence of the European Court of Human Rights, in the landmark case of Othman (Abu Qatada) v. the United Kingdom, shows that by creating strong diplomatic assurances, which for example, encompass effective post-return monitoring and enforcement mechanisms, the real risk of torture shall be removed and the individual could be returned safely. This strengthening of diplomatic assurances in the cases of expulsion to torture is a practical response to compensate for the ambiguity inherent in different aspects of the concept of torture. This ambiguity includes uncertainties about what torture is and when and how it might happen. This is the main reason for the need to conduct torture risk assessment and to formulate effective and enforceable assurances in the cases of expulsion to torture. Based on this, assurances should be seen as the manifestation of States’ intent to create binding international obligations in direct connection and with reference to their obligations under the principle of non-refoulement to torture.

Tutkielman tarkoituksena on tutkia direktiivien implementointia ja oikeusvaikutuksia maksuviivästysdirektiivin 2011/7/EU valossa. Maksuviivästysdirektiivi on luonteeltaan velkojan hyväksi pakottava vähimmäisdirektiivi, mutta se on saatettu kansallisesti voimaan käyttämällä huomattavissa määrin jo säädettyä tahdonvaltaista kansallista lainsäädäntöä. Tutkielmassa tarkastellaan, mitä vaikutuksia tahdonvaltaisen lainsäädännön käyttämisellä on laintulkinnassa ja miten kansallinen tahdonvaltainen normisto käyttäytyy, kun sitä sovelletaan pakottavien direktiivimääräysten toteuttamiseksi tilanteessa, jossa sääntelyn kohteena on alue, jota kansallisesti on totuttu tulkitsemaan direktiivistä poikkeavalla tavalla. Aineistona tutkielmassa käytetään kansallista lainvalmisteluaineistoa, säädöksiä ja kansallisten tuomioistuinten vielä lainvoimaa vailla olevia ratkaisuja, joita käytetään osoittamaan niitä tulkinnanvaraisuuksia, joita tahdonvaltaisen lainsäädännön käyttäminen aiheuttaa. Keskeisen lähdeaineiston muodostaa Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisut ja ratkaisuehdotukset, sekä aihepiiriä käsittelevä oikeuskirjallisuus ja artikkelit. Tutkielman metodi on lainopillinen siltä osin kuin tarkastelun kohteena on lain tulkintaan liittyvät seikat. Tutkielmalla on tämän lisäksi lainsäädäntötutkimuksellinen näkökulma aiheeseen, jolta osin käytetään lainsäädäntötutkimuksellista tutkimustapaa, jossa tarkastelun viitekehykseksi otetaan hyvän lainsäädännön tavoite, jota vastaan käytettyjä lainsäädäntöratkaisuja tarkastellaan. Tutkielmassa havaitaan, että kansallinen maksukulttuuri ja velallisen suojan voimakas perinne hankaloittaa maksuviivästysdirektiivin säännösten hyväksymistä osaksi kotimaista oikeutta. Maksuviivästysdirektiiviä ei lainvoimaa vailla olevaan alempien oikeusasteiden ratkaisukäytäntöön perustuen nähdä sillä tavalla pakottavana, kuin mitä direktiivimääräyksistä ilmenee. Kansallinen tendenssi vaikuttaakin olevan jossain määrin maksuviivästysdirektiivivastaista. Koska direktiivimääräysten täytäntöönpanossa on käytetty tahdonvaltaista sääntelyä, mahdollistaa tämä varsin joustavan laintulkinnan, jollaista direktiivi ei näyttäisi sallivan. Oikeustila on tältä osin epäselvä, kun lainvoimaisia päätöksiä ei vielä ole. Tutkielman johtopäätöksinä esitetään, että eurooppaoikeudellisista pakottavista oikeusohjeista johtuu kansallisen oikeuden mukautuminen maksuviivästysdirektiivin pakottaviin määräyksiin. Kansallista tahdonvaltaista sääntelyä tulee näin ollen tulkita joko siten, että tulkinnan keinoin tahdonvaltaisuus poistetaan taikka tahdonvaltainen direktiivin vastainen kansallinen normi katsotaan kohtuuttomaksi ja siten soveltamiskelvottomaksi yksittäistapauksessa. Yleistäen tahdonvaltaista lainsäädäntöä voidaan tutkielman havaintojen perusteella käyttää myös pakottavien direktiivimääräysten voimaan saattamiseen, mutta tällöin laista olisi löydyttävä selkeä määräys, jolla tahdonvaltaisuutta rajoitetaan silloin, kun tahdonvaltaista säännöstä käytetään pakottavan direktiivimääräyksen soveltamisalalla.

Syftet med denna avhandling är att granska lagstiftningen och rättspraxis gällande diskriminering på grund av familjeförhållande. Avhandlingen utgår ifrån högsta domstolens dom 2015:41, vilken jag valt att kalla Lapin Kansa-målet. Johanna Korhonen utsågs till chefredaktör för tidningen Lapin Kansa i september 2008. En månad senare framkom det att hennes arbetskontrakt hade hävts på grund av förtroendekris som hade uppstått på grund av att Korhonen under flera tillfällen hade ljugit under sin arbetsintervju. Enligt Korhonen handlade den så kallade förtroendekrisen om att VD:n genom en anonym läsare av tidningen hade fått veta att Korhonen lever i ett registrerat partnerskap tillsammans med en annan kvinna. Företaget försökte sopa hela händelsen under mattan genom att erbjuda Korhonen en engångsersättning om 100.000 €, men Korhonen valde att föra saken vidare till domstol för att avgöra om hon blivit diskriminerad på grund av familjeförhållanden. Förutom Korhonens sexuella läggning fick domstolen också ta ställning till om en partners politiska aktivitet faller under definitionen av familjeförhållande. Förutom Lapin Kansa-målet så finns det även ett annat rättsfall där högsta domstolen fått ta ställning till familjebegreppet i samband med straffbar diskriminering på grund av familjeförhållanden. Detta mål har jag valt att kalla fängelsemålet då det var fråga om en tillförordnad fängelsedirektör som enligt åtalet hade blivit föremål för diskriminering på grund av familjeförhållande då hon inte fick sitt visstidskontrakt som fängelsedirektör förlängt. Orsaken var enligt åtalet, precis som i Lapin Kansa-målet en brist på förtroende som hade uppstått i samband med att fängelsedirektören i fråga inte hade upplyft sin chef om att hon sällskapade med en person som för nästan tio år sedan hade varit fånge på ett annat fängelse. Fängelsedirektören och den före detta fången hade sedermera gift sig och deras äktenskap hade upphört med makens död. Domstolens uppgift var att reda ut om ett vanligt förhållande som flickvän och pojkvän uppfyllde definitionen av familjeförhållande. Reglerna om diskriminering har en stark civilrättslig anknytning och diskrimineringsbestämmelser återfinns i ett flertal arbetsrättsliga lagar. Dessa är bl.a. diskrimineringslagen (30.12.2014), lagen om jämställdhet mellan kvinnor och män (8.8.1986/609), arbetsavtalslagen (26.1.2001/55) och i diverse EU-rättsliga direktiv. I denna avhandling kommer jag att redogöra för diskrimineringslagstiftningen i stort, men fokuset ligger på den straffrättsliga delen och hur domstolen skall förhålla sig till när den möts av ett begrepp där straffrätten i sig inte ger en tillräckligt bred bild och tolkningshjälp för begreppet i fråga. I bland annat Lapin Kansa-målet och i andra fall har högsta domstolen konstaterat att domstolen får söka definitionshjälp ur civilrättsliga lagar, men att slutresultatet måste stå i balans med straffrättens särställning med beaktande av bland annat legalitetsprincipen. På grund av knapphändig rättspraxis och väldigt lite litteratur i ämnet så har jag i min avhandling själv hittat på några fiktiva fall i vilka jag anser att strafflagens 47 kapitel 3 § om diskriminering på grund av familjeförhållanden kan tillämpas, eller varför jag anser att paragrafen inte är tillämplig på det fiktiva fallet.

Tässä tutkielmassa selvitetään, miten rakennusalalla hyödynnettyjen FIDIC-mallisopimusehtojen mukaista Dispute Board -asiantuntijapaneelin (jäljempänä “riidanratkaisupaneeli”) sisältävää riidanratkaisulauseketta on täsmennetty vuoden 2017 versiossa vuoden 1999 versioon verrattuna. Sopimusehtojen täsmentymistä tutkitaan siitä näkökulmasta, miten riidanratkaisupaneelin ratkaisut voidaan saattaa välimiesmenettelyyn FIDIC-mallisopimusehtojen mukaisesti. Lisäksi asiaa analysoidaan myös Kansainvälisen kauppakamarin välimiesmenettelysääntöjen mukaisessa välimiesmenettelyssä (“ICC välimiesmenettely”) annettujen välitystuomioiden perusteella. Tarkastelun kohteena ovat FIDIC-mallisopimusehtojen käytetyimmän niin sanotun ”sateenkaarisarjan” sopimustyypit (“punainen”, ”keltainen” ja ”hopea kirja”, jäljempänä “FIDIC-sopimusehdot”). Riidanratkaisupaneelit ovat vähitellen yleistymässä. Sopimusperusteinen riidanratkaisupaneeli perustetaan usein pitempiaikaisiin riitaherkkiin rakennushankkeisiin niiden koko keston ajaksi. Riidanratkaisupaneeli voi avustaa osapuolia urakan aikana ilmenevien riitaisuuksien epämuodollisessa välttämisessä sekä antaa osapuolia väliaikaisesti sitovia ratkaisuja hankkeen aikana syntyviin riitoihin. Näitä ratkaisuja voidaan jälkikäteen uudelleen arvioida ja ratkaista lopullisesti välimiesmenettelyssä. Riidanratkaisupaneelin ratkaisusta tulee osapuolia lopullisesti sitova, mikäli kumpikaan osapuolista ei ilmoita tyytymättömyyttä ratkaisuun määräaikaan mennessä. Mikäli osapuoli kieltäytyy noudattamasta riidanratkaisupaneelin antamaa molempia osapuolia sitovaa ratkaisua, voi toinen osapuoli myös tässä tapauksessa hyödyntää välimiesmenettelyä ja pyytää välimiesoikeutta vahvistamaan ratkaisun molempia osapuolia sitovaksi joko väliaikaisin vaikutuksin tai lopullisesti sitovana. Riidanratkaisupaneelien käytön taustalla on niin kutsuttu ”maksa nyt, riitele myöhemmin” -periaate (engl. “pay now, argue later”). Periaatteen tausta-ajatuksena on turvata hankkeen ja sen kassavirran jatkuminen urakkasuunnitelmien mukaisesti riitaisuuksista huolimatta. Tutkielmassa keskitytään FIDIC-sopimusehtojen moniportaisen ja varsin monimutkaiseksi rakennetun riidanratkaisulausekkeen kahteen portaaseen: riidanratkaisupaneelin ratkaisuun sekä välimiesmenettelyyn viimesijaisena keinona. Yrityksen riidanratkaisukeinojen valintaan vaikuttavat muun muassa ratkaisun lopullisuus ja täytäntöönpanokelpoisuus. Lisäksi uusien vaihtoehtoisten riidanratkaisumenetelmien valitseminen kansainvälisesti tunnustetun ja täytäntöönpanokelpoisen välimiesmenettelyn rinnalle edellyttää, että niihin ei liity suuria riskejä. Muuten laajasti omaksutusta välimiesmenettelystä poikkeamiselle ei välttämättä ole riittäviä perusteita yrityksen riskien hallinnan kannalta. Riidanratkaisupaneelien ratkaisujen heikkoutena voidaan kuitenkin pitää niiden täytäntöönpanokelvottomuutta. Ratkaisujen välitön noudattaminen on osapuolten sopimusoikeudellinen velvollisuus, eikä ratkaisujen tunnustamiseen ja täytäntöönpanoon ole vastaavaa kansainvälisesti tunnustettua instrumenttia kuin välimiesmenettelyyn soveltuva New Yorkin yleissopimus (1985). Tämän vuoksi riidanratkaisupaneelin ratkaisun saattaminen välimiesmenettelyyn viimesijaisena keinona onkin tärkeää prosessin ennakoitavuuden säilyttämiseksi, ja ilman näiden prosessien välistä selkeää yhteyttä vaarantuu myös hankkeen jouheva eteneminen. FIDIC-sopimusehtojen vuosien 1999 ja 2017 versioiden vertailussa havaitaan, että FIDIC-sopimusehtojen mukaisesti riidanratkaisupaneelin ratkaisun saattaminen välimiesmenettelyyn on mahdollista kahta eri reittiä pitkin: i) osapuoli voi pyytää välimiesoikeutta vahvistamaan ratkaisun välittömästi osapuolia sitovaksi, ja ii) osapuoli voi pyytää välimiesoikeutta uudelleen arvioimaan ja ratkaisemaan asian lopullisesti. Vuoden 1999 versiossa sopimusehdoista havaitaan puutteita molempiin reitteihin liittyen, joita on selkeytetty vuoden 2017 FIDIC-sopimusehdoissa. Merkittävimpänä 1999 vuoden version puutteena mainittakoon epäselvyys siitä, voidaanko osapuolia väliaikaisesti sitova ratkaisu vahvistaa välimiesmenettelyssä. Vuoden 2017 versio sopimusehdoista sisältää myös muilta osin yksityiskohtaisempaa sääntelyä, minkä vuoksi niiden tulkinnanvaraisuus on vähentynyt vuoden 1999 sopimusehtoihin verrattuna. Lisäksi riidanratkaisupaneelin ratkaisujen saattamista välimiesmenettelyyn tarkastellaan ICC välimiesmenettelyn välitystuomioiden valossa. ICC välitystuomioita tarkastellaan, koska ICC välimiesmenettely on FIDIC-sopimusehtojen mukainen suositus. Valitut välitystuomiot koskevat vuoden 1999 FIDIC-sopimusehtoja, joita on julkaistu ja näin ollen saatavilla. Valikoitujen ratkaisujen perusteella havaitaan, että osittain annetut ratkaisut ja niiden perustelujen sisältö vaihtelevat saman tyyppisissä kysymyksissä. Välitystuomioista johdettuja havaintoja peilataan lisäksi 2017 FIDIC-sopimusehtojen muutoksiin ja havaitaan, että tapausten ratkaisuista voidaan hakea ainakin osittain johtoa niin 1999 kuin 2017 vuoden FIDIC-sopimusehtojen soveltamisessa. FIDIC-sopimusehtojen vertailun ja ICC välimiesmenettelyn ratkaisukäytännön perusteella johtopäätöksenä todetaan, että FIDIC-sopimusehtoihin voitaisiin tehdä edelleen täsmennyksiä. Esimerkiksi sitovien riidanratkaisupaneelin maksuvaatimuksia koskevien ratkaisujen väliaikaisessa vahvistamisessa voitaisiin välimiesoikeudelle lisätä nimenomainen valta edellyttää mahdollisen vakuuden asettamista vahvistamista pyytävältä osapuolelta. Lisäksi täsmennyksiä voitaisiin tehdä kuittausvaatimuksen esittämisestä välimiesmenettelyssä sekä välimiesmenettelyn kustannustenjaossa huomioon otettavista seikoista. Nämä kaikki täsmennykset edistäisivät osaltaan ”maksa nyt, riitele myöhemmin” -periaatteen toteutumista. Tutkielman yhteenvetona väitetäänkin, ettei riidanratkaisupaneelien käyttäminen välttämättä yleisty, mikäli riidanratkaisupaneelin ratkaisujen vahvistaminen ja niiden lopullinen arvioiminen välimiesmenettelyssä ei toteudu sopimusehtojen hengen mukaisesti.

Välimiesmenettelyn merkitys kansainvälisessä riidanratkaisussa on kasvanut merkittävästi viime vuosikymmenten aikana. Tämä kehitys on tuonut erilaisten oikeuskulttuurien prosessuaaliset käytännöt ja niiden erityisluonteet konflikteihin keskenään, ja pakottanut välimiesmenettelyiden osapuolet etsimään kompromisseja konfliktien ratkaisemiseksi. Tällaisia konfliktitilanteita ilmenee erityisesti kirjallisessa todistelussa, jossa civil law ja common law -maiden väliset eroavaisuudet todistelussa nousevat erityisongelmaksi. Konfliktien ratkaisemiseksi International Bar Association laati 1983 julkaistut todistelusäännöt. Näiden sääntöjen vuonna 1999 julkaistu uussittu versio saavutti huomattavaa suosiota niin oikeustieteilijöiden kuin välimiesmenetttelyjen ammattilaisten keskuudessa. Vuonna 2010 IBA julkaisi säännöistä uuden, päivitetyn version. Tämä tutkielma esittelee IBA:n sääntöjen uusitun version mukaisen todistelujärjestelmän niin välimiesmenettelyn osapuolien kuin välimiestuomioistuimenkin näkökulmasta. Tutkielmassa kiinnitetään erityistä huomiota kirjallisten todisteiden esittämisvaatimuksiin, joiden osalta käsitellään niin menettelyn osapuolien oikeudet ja velvollisuudet kuin välimiesten toimivalta. Esittämisvaatimuksten rajojen oikeudellinen tarkastelu on erityisen tärkeää kansainvälisessä välimiesmenettelyssä, sillä civil law ja common law -maiden välillä on vaatimusten laajuden osalta huomattavia eroja. IBA:n säännöt pyrkivät erityisesti tarjoamaan välimuodon civil law -maiden rajoitettujen esittämisvaatimusten sekä common law -maiden laajemman discovery-menettelyn väliltä. IBA:n uusittujen sääntöjen tavoitteena on tarjota joustava, tehokas ja moderni todistelumenettely. Tässä tutkielmassa arvioidaan erityisesti vuoden 2010 uudistuksessa tehtyjä muutoksia ja lisäyksiä sekä niiden vaikutusta sääntöjen mukaiselle menettelylle. Uudistetut IBA:n säännöt tarjoavat edelleen joustavan ja tehokkaan mallin kirjallisen todistelun toteuttamiselle kansainvälisessä välimiesmenettelyssä, sillä tehdyt muutokset eivät radikaalisti muuta sääntöjen sisältöä niiden aikaisemmasta muodosta. Tässä tutkielmassa kiinnitetään erityistä huomiota sääntöihin lisättyyn vilpittömän menettelyn vaatimukseen ja sen suhteeseen sääntöjen muiden osa-alueiden kanssa. Tämä tarkastaelu on erittäin tärkeää, sillä säännöt eivät määrittele vilpitöntä menettelyä eivätkä tarjoa erityisiä ohjeita kyseisen vaatimuksen soveltamiseen sääntöjen kontekstissa. Niinpä välimiesmenettelyn osapuolten on suositeltavaa pyrkiä nostamaan tällaiset soveltamiskysymkset esiin sopiessaan noudatettavista menettelyistä.

More and more often in the digitalised world, consumers come into contact with undertakings operating within the zero-price market. That is, where the product or service is offered to the consumer at a price of zero. Examples of zero-priced markets are numerous, from shopping malls, to social media and credit cards. This market type is not an insignificant one, with Facebook and Google, two of the largest internet companies offering zero price goods, having a market capitalisation of $1,645 billion as of June 2020. The topic of data driven digital zero-price markets has been receiving increasing amounts of attention in recent years. The OECD, Commission, national competition law authorities and academics have increasingly been considering this market type. It is often said that the consumer pays to use these digital services with their person data. In online transactions, essentially all transactions require at least some disclosure of the user’s personal data. This personal data is highly valuable to undertakings, with companies willing to receive consumers data instead of being paid by them with money. Overall, the question which I pose is whether EU competition law can deal with the unique characteristics of these digital zero-price markets. The economic and consumer welfare grounding of Article 102 means that it is adaptable to zero-price markets, and the special characteristics of zero-price markets are to an extent already considered in a competition law analysis. This market type is unique and significantly different to the traditional market types that EU competition law has been faced with in the past. For one, these markets operate largely on the digital sphere, meaning that they are characterised by competition for the market, exceedingly fast innovation and unique barriers to entry. These markets are multisided, with consumers, advertisers, merchants and the undertaking all operating on unique parameters but interacting with one-another. Finally, the goods/services are provided at zero-price, which traditional economic analysis struggles to adapt to, whilst consumers are faced with alternative costs through their attention and information (data) and reduction of quality. The Google Search (Shopping) case shows these characteristics in action, and demonstrates the challenges which EU competition law faces when applied to this market type. It also shows the current capabilities of the law in dealing with this market type. There are ways that the law can be adapted, utilising new tests which focus on other cost parameters than price, putting more weighting on factors other than monetary price and looking at different competitive parameters such as quality. This thesis does not seek to criticise EU competition law as a whole. It is limited to considering specifically digital zero-priced markets. It is concluded that more can be done to ensure that its unique characteristics can be included in a competition law analysis. In this respect, the EU can become a leader, laying the groundwork for the future competition law treatment of these undertakings, and ensuring that it is properly recognised that consumers can face competitive harms even if it is not based upon a monetary price.

The recent shift in paradigm caused by the increasing democratisation and commercialisation of outer space, commonly referred to as ‘NewSpace’, has once again rekindled humankind’s interest in space and space exploration. The trend to global digitalisation is changing the traditional face of space activities and the space industry is now subject to a commercialisation wave. With technological advancements, private commercial entities have taken it up to the stars in order to turn a profit. New actors in NewSpace range from the pragmatics of the space industry, dealing with, for instance, satellite communications and connectivity, satellite components, satellite navigation, and launch services, all the way to the dreamers postponing immediate rewards, working towards concepts such as mining and utilising space resources, in-orbit servicing of satellites, space tourism, where space is conceived as an instrument for implementing new business models and ideas. While the traditional space industry dates back to the space race, States are no longer the only actors with spacefaring capabilities. The emergence of NewSpace, private non-governmental actors taking part in space activities, and new business models call for new technologies and implementation practices that create new legal and regulatory challenges that NewSpace companies and the traditional commercial space sector need to take into account in their business activities. To answer whether the current international and national legal framework is sufficient to accommodate the recent paradigm shift and new trends and the approach of the Nordic countries, this thesis will provide a cursory look on the issue and scrutinise the main legal and regulatory challenges faced by NewSpace companies, and, when appropriate, the impact on and the response of Nordic countries in tackling these challenges. First, it will provide the necessary historical background on the space industry as a whole, explaining the roots of NewSpace and how the industry has developed to its current state. Second, it will introduce the basic concepts of space law, the five international space treaties – which compose the international legal framework on space activities – and a more in-depth look on the basic requirements and conditions for authorisation in national space legislation. The national legal framework for space activities in Norway, Sweden, Finland, and Denmark will be examined comparatively and their impact of national legislation on the private space industry in the Nordic countries. Finally, this thesis analyses the main legal issues surrounding both the traditional space sector, such as contract practices in the space industry, aspects of space insurance, and export, and hallmark projects typical of NewSpace, such the exploitation of space resources from the Moon and other celestial bodies, and suborbital flights, and active debris removal.

Etukäteinen varautuminen sopimuksen tulkintaan on yksi tärkeistä sopimuksen laatimisvaiheessa huomioon otettavista seikoista. Vaikka sopimus olisi tehty muuten kattavasti ja sopimusteknisesti tarkasti, voi sen sisältö vahvistua sopimusosapuolten näkökulmasta ennakoimattomalla tavalla, jos tulkintaan varautumiseen ei ole kiinnitetty ennakollisessa sopimustekniikassa asianmukaista huomiota. Tulkintaan varautuva sopimustekniikka on ajankohtainen aihe erityisesti monimuotoisen ja jatkuvasti muuttuvan modernin toimintaympäristön sopimustoiminnan kannalta. Tutkin työssäni erityisesti varautumista dokumentoidun sopimuksen, perinteisimmässä muodossa sopimusasiakirjan, etusijaa painottavaan tulkintaan. Tällaista tulkintaan varautuvaa sopimustekniikkaa ei ole havaintoni mukaan juurikaan tutkittu modernin toimintaympäristön sopimusoikeudellisesta näkökulmasta, vaan aihetta on käsitelty tyypillisesti joko perinteisestä, toimintaympäristön huomioimattomasta tai ulko-oikeudellisesta, esimerkiksi tuotantotaloudellisesta, näkökulmasta. Modernin sopimustoiminnan tehokkaaseen sopimustekniikkaan vaikuttavana erityispiirteenä on toimintaympäristön dynaamisuus. Dynaamisessa sopimustoiminnassa muuttuvat olosuhteet implementoidaan tarkoituksenmukaisella tavalla sopimusainekseen. Tämän seurauksena sopimusvelvoitteita osoittavat ehdot voivat olla ehdollisia hyvin erilaisista olosuhteista, jolloin menestyksellinen sopimuksen tulkintaan varautuminen edellyttää ennakollista sopimusaineksen dynaamisuuden luonnehtimista ja huomioon ottamista. Perinteisinä tulkintaan varautuvina sopimusteknisinä välineinä on käytetty erilaisia boilerplate-ehtoja, joita sisällytetään laajasti erityisesti kansainvälisiin kaupallisiin sopimuksiin. Tällaiset ehdot ovat sopimuksen mekaniikkaa koskevia teknisluonteisia ehtoja, joiden muoto ja käyttöala kaupallisessa sopimustoiminnassa ovat jokseenkin vakiintuneet. Tämä vakiintuneisuus aiheuttaa kuitenkin tiettyjä haasteita. Boilerplate-ehtojen, tässä tapauksessa erityisesti tulkintaan vaikuttavien ehtojen, soveltuvuutta ja tehokkuutta modernin toimintaympäristön sopimustoimintaan on arvioitava erityisesti sopimuksen dynaamisuuden näkökulmasta – kohtalaisen vakiomuotoiset ehdot voivat dynaamisessa sopimuksessa saada tulkinnassa ”tyypillisestä” poikkeavan sisällön, jos sopimustoiminnan erityispiirteitä ei ole ennakollisessa sopimustekniikassa otettu huomioon. Tästä johtuen myös esimerkiksi yleisesti käytettyä sopimusasiakirjan tulkintaetusijaa painottavaa entire agreement -ehtoa on analysoitava tarkasti niitä tilanteita ajatellen, joissa sopimussuhteeseen tai sen dokumentointiin sisältyy modernin toimintaympäristön erityispiirteitä. Yhtenä ratkaisuna olen tutkimuksessani hahmottanut sopimuksen dynaamisuuden ulottamisen sisällöllisten ehtojen lisäksi myös tulkintaa ohjaaviin ehtoihin. Esimerkiksi dynaamisella entire agreement -ehdolla voidaan tietyissä tilanteissa välttää tiettyjä tulkintaristiriitoja, joita staattisen entire agreement -ehdon käyttäminen saattaa aiheuttaa. Edelleen kehittyvä ja digitalisoituva sopimustoiminta saattaa johtaa muidenkin perinteisten boilerplate-ehtojen soveltuvuuden ja tehokkuuden heikkenemiseen, jolloin tehokkaaseen tulkintaan varautumiseen on käytettävä uudenlaisia sopimusteknisiä keinoja. Menestyksellisen tulkintaan varautuvan sopimustekniikan pohjalla on ymmärrys sopimussuhteen dokumentoinnin luonteesta ja vaatimuksista. Täydellisesti disponoitu ja dokumentoitu sopimus on ainakin käytännön toiminnassa mahdoton, mistä syystä olen jäsentänyt tehokkaan sopimustekniikan pohjalle kevyemmän muodollisen ideaalin tehokkaasta ja kannattavasta dokumentoidusta sopimuksesta. Olen tämän lisäksi erotellut boilerplate-ehtojen tulkintaan vaikuttavia mekanismeja, mikä auttaa tulkintaehtojen erojen hahmottamisessa. Vaikka nämä mekanismit eivät välttämättä käytännön sopimustoiminnassa ole erotettavissa, voi mekanismien systematisoinnilla olla suuri merkitys tosiasiallisesti tehokkaan sopimusteknisen keinon valintaan. Muodollisen ideaalin, erilaisten tulkintaehtojen sekä modernin toimintaympäristön vaikutusten lisäksi tehokas dokumentoidun sopimuksen etusijaan painottuvaan tulkintaan varautuminen edellyttää ymmärrystä tulkintaprosessista ja sopimusoikeuden yleisistä periaatteista.

Avtalsfriheten har en ytterst stark ställning i avtal mellan företag. Dominerande företags avtalsfrihet har begränsats i konkurrenslagens 7 § och FEUF artikel 102 med att förbjuda konkurrensbegränsande förfaranden. Redan uppnåendet av en dominerande ställning inverkar på ett företags avtalsfrihet eftersom företaget då har ett särskilt ansvar att inte skada konkurrens. Om ett företag missbrukar sin dominans med att exploatera sina avtalsparter eller försöker exkludera konkurrenter från marknaden har det avtalsrättsliga följder för företaget. I avhandlingen undersöks de avtalsrättsliga inverkningarna av ett företags dominerande marknadsställning. Den första avtalsrättsliga inverkan av att ett företag missbrukar sin dominans är att avtalsvillkor som uttrycker missbruk av dominans är ogiltiga i enlighet med konkurrenslagens 8 § och den direkta effekten av FEUF artikel 102. Sådana konkurrensbegränsande villkor är till exempel oskäliga avtalsvillkor som utnyttjar motparten samt exklusiva inköpsskyldigheter och kopplingsförbehåll som binder avtalsparten till det dominerande företaget. I avhandlingen undersöks de i rättspraxisen uppställda förutsättningarna för att ett avtalsvillkor ska strida mot förbudet om missbruk av dominans och den inverkan som ogiltighetsföljden av sådana villkor har på avtalet. Ett avtal är ogiltigt endast till den del som det uttrycker missbruk av dominans, vilket för det första innebär att endast det konkurrensbegränsande villkoret enligt huvudregeln är ogiltigt medan resten av avtalet förblir i kraft. För det andra betyder det att ogiltigheten endast gäller den tiden som företaget har en dominerande marknadsställning. Ett avtal som ingåtts innan företaget var dominerande blir således ogiltigt från och med att företaget uppnår en dominerande ställning. Dominerande företag bör därför noggrant övervaka sina avtal för att inte riskera att hamna i en situation där ett centralt avtalsvillkors ogiltighet i värsta fall leder till att hela avtalet är ogiltigt. Den andra avtalsrättsliga inverkan av att ett företag missbrukar sin dominerande ställning är att företaget i enlighet med konkurrenslagens 9 § kan åläggas en leveransskyldighet. En motsvarighet till bestämmelsen finns i Förordning 1/2003 artikel 7. Friheten att välja avtalspart gäller som utgångspunkt också för dominerande företag, men i vissa situationer kan ett dominerande företags vägran att leverera nyttigheter, vägran att ge tillgång till immateriella rättigheter eller information eller nödvändiga anläggningar och nätverk utgöra missbruk av dominans. I avhandlingen undersöks de i rättspraxisen uppställda förutsättningarna för att en leveransvägran ska vara förbjuden och vilken inverkan åläggandet av en leveransskyldighet har på det dominerande företagets avtalsfrihet. Vid åläggandet av en leveransskyldighet bör speciellt tas i beaktande att förutsättningarna för olika typers leveransvägran kan tolkas på olika sätt. Det vore således viktigt att förutsättningarna klargörs så att dominerande företags incitament till innovation inte på förhand minskar på grund av risken att en senare leveransvägran kan utgöra missbruk av dominans. Som en följd av dessa avtalsrättsliga inverkningar av missbruk av dominans kan det dominerande företagets nuvarande eller potentiella avtalsparter försöka utnyttja dominansen till sin egen fördel. Slutligen undersöks därmed hur förbudet om missbruk av dominans kan utnyttjas i den privata konkurrensövervakningen för att undgå en avtalsenlig skyldighet eller för ingående av avtal med att åberopa att ett avtalsvillkor eller en leveransvägran utgör missbruk av dominans. En motpart eller en potentiell motpart till det dominerande företaget kan således genom att utnyttja konkurrensrättsliga bestämmelser förbättra sin avtalsrättsliga position.