Browsing by Title

Työn kohteena on emissionjärjestäjän eli investointipankin vahingonkorvausvastuun arviointi tilanteessa, jossa sen toimeksiantajana oleva liikkeeseenlaskija listautuu pörssilistalle ja järjestää samalla listautumisannin. Lainopilliselle tutkimukselle ominaisella tavalla työssä tarkastellaan voimassa olevan oikeuden sisältöä arvopaperimarkkina- ja sopimusoikeudellisten tiedonanto- ja selonottovelvoitteiden valossa. Emissionjärjestäjä on liikkeeseenlaskijan kanssa vastuussa esitteen laatimisesta ja julkaisemisesta. Emissionjärjestäjä tekee liikkeeseenlaskijayhtiöstä due diligence -tarkastuksen AML:n mukaisen velvoitteensa täyttämiseksi. Jos esitteessä on virhe tai se on puutteellinen, osakkeen merkinnyt sijoittaja voi vaatia pankilta tai liikkeeseenlaskijalta vahingonkorvausta tiedonantovirheen johdosta. Emissionjärjestäjän selonotto- ja huolellisuusvelvollisuuden voitaneen katsoa olevan laajimmillaan juuri pörssilistalle listautuvaa yhtiötä koskevassa due diligence -tarkastuksessa. Pankki toimii tarkastuksessa liikkeeseenlaskijaan toimeksiantosuhteessa olevana asiantuntijana, mutta sen tulee myös varmistua siitä, että listautuva yhtiö täyttää listayhtiöille asetetut edellytykset. Pankilta edellytetään due diligence -tarkastuksen suorittamisen osalta sitä, että se on toiminut perustellussa vilpittömässä mielessä liikkeeseenlaskijaa koskevia tietoja tarkastaessaan ja hankkiessaan. Pankin luottamusta liikkeeseenlaskijayhtiön ja muiden täytäntöönpanoapulaisten sille toimittamiin tietoihin ei juurikaan suojata, vaan sen täytyy itsenäisesti varmistua tietojen oikeellisuudesta, jos sillä on perustellusti aihetta epäillä esitteessä esitettyjen yksittäisten tietojen paikkansapitävyyttä. Pankin toimeksiannon rajojen suppea määrittely tai se, että yhtiö on antanut sille tahallisesti virheellisiä tietoja, ei aina vapauttane emissionjärjestäjää vahingonkorvausvastuusta. Korkeasta huolellisuusvelvollisuudesta huolimatta emissionjärjestäjän due diligence -tarkastuksen laajuutta ei voida määritellä rajoittamattomaksi esimerkiksi tarkastukseen käytettävän ajan rajallisuuden vuoksi. Pankin ensisijaisena kannustimena tehdä liikkeeseenlaskijayhtiöstä mahdollisimman kattava due diligence -tarkastus on sen pyrkimys välttää listautumisannin epäonnistumisesta mahdollisesti seuraavia imagotappioita. Sopimuksenulkoisesta oikeussuhteesta huolimatta pankin vahingonkorvausvastuu sijoittajaa kohtaan määräytyy sopimusperusteista vastuuta koskevien sääntöjen mukaan. Tämä ilmenee varallisuusvahinkojen lähtökohtaisena korvattavuutena arvopaperimarkkinoilla, käännettynä näyttötaakkana emissionjärjestäjän tuottamuksesta sekä siinä, että pankki on vastuussa myös täytäntöönpanoapulaistensa tuottamuksesta. Emissionjärjestäjä ja liikkeeseenlaskijayhtiö ovat solidaarisesti vastuussa esitteessä olevasta tiedonantovirheestä sijoittajaa kohtaan. Niiden keskinäisessä suhteessa vastuun jakautumiseen vaikuttavat korvausvelvollisen viaksi jäävä syyllisyyden määrä sekä vahinkotapahtumasta saatu etu yhtiön saaman merkintämaksun ja pankin saaman palkkion muodossa. Korkein kynnys sille, että pankin katsottaisiin yhtiön ja sen välisessä suhteessa vastaavan sijoittajaa kohtaan vahingonkorvauksesta näyttäisi olevan silloin, kun yhtiö on itse laatinut esitteen osion tai kun se on toiminut virheellisiä tietoja antaessaan tahallisesti yrittäen samalla erehdyttää pankkia. Emissionjärjestäjän voi olla vaikeaa esittää näyttöä siitä, että se on toiminut huolellisesti tiedonantovelvoitteidensa täyttämisessä, joten pankilla on intressi turvautua riskinjako- ja vastuunrajoitusehtoihin sekä liikkeeseenlaskusopimuksessa että itse esitteessä. Pankki voi saada hyväksytyksi osapuolten väliseen liikkeeseenlaskusopimukseen melko laajojakin pankin oikeusasemaa turvaavia indemnity-ehtoja, joissa liikkeeseenlaskija sitoutuu vastaamaan pankkia vastaan esitetyistä vahingonkorvauskanteista, jotka ovat seurausta esitteessä olevista virheellisistä tiedoista ja niistä aiheutuneista vahingoista. Melko harvoissa tilanteissa OYL:n varojenjakosäännös tai ehtoon liittyvät kohtuullisuusnäkökohdat näyttäisivät estävän indemnity-ehtojen soveltamisen pankin ja yhtiön välisessä suhteessa. Myös esitteeseen otettavilla tiedonannoilla on vaikutusta pankin huolellisuuden sekä sijoittajan mahdolliseen vahingon myötävaikutukseen liittyvässä arvioinnissa. Kun liikkeeseenlaskusopimukseen sisällytetään indemnity-ehto, pankin palkkiovaatimus pysynee kohtuullisella tasolla. Pankin intressissä voi olla sisällyttää esitteeseen nykyvaatimuksia laajemmin liikkeeseenlaskijaa koskevaa informaatiota, jos se ei voisi turvautua mahdollisten vahingonkorvausvaateiden osalta indemnity-ehtoihin. Pankin mukanaolo listautumisannissa tuo osaltaan luottamusta pääomamarkkinoille ja siten se edistää myös listautuvien yhtiöiden etuja.

Tutkielma käsittelee kanteluita, joissa vaaditaan muutosta syyttäjän esitutkinnan rajoittamispäätökseen sekä kanteluihin annettuja valtakunnansyyttäjän ratkaisuja. Tutkielmassa käytetään sekä lainopillisen, että empiirisen oikeustutkimuksen menetelmiä. Empiirinen tutkimus on toteutettu teoriaohjaavana analyysinä. Analyysissä on käytetty menetelmätriangulaatiota, jossa kvantitatiiviset tutkimusmenetelmät tukevat päämetodina käytettyä kvalitatiivista tutki-musta. Tutkimusaineisto koostuu esitutkinnan rajoittamispäätöksistä tehtyihin kanteluihin valtakunnansyyttäjän toimistossa annetuista ratkaisuista vuosilta 2020–2021 sekä hallinnollisista diaareista. Tutkielmassa tarkastellaan valtakunnansyyttäjän toimiston kanteluinstituution kolmitasoista merkitystä sekä sen tosiasillista ilmentymistä syyttäjälaitoksen ratkaisukäytännössä. Tutkielmassa tarkastellaan ensinnäkin, miten kanteluita voidaan käyttää syyttäjäorganisaation tasolla koko syyttäjätoiminnan valvonnassa ja työnohjauksessa. Toiseksi tutkitaan sitä, miten kante-luratkaisulla voidaan ohjata yksittäisen syyttäjän ratkaisukäytäntöä. Kolmanneksi etsitään vastauksia siihen, miten kantelu toimii keinona hakea muutosta syyttäjän päätökseen. Esitutkinnan rajoittaminen toimii tutkielmassa aihetta rajaavana ilmiönä. Valtakunnansyyttäjä voi devoluutio-oikeuden nojalla ottaa uudelleen ratkaistavaksi syyttäjän päätöksen esitutkinnan rajoittamiseksi. Muutosharkintakantelun avulla voidaan saattaa syyttäjän virheellinen päätös valvonnan alle ja vaatia esitutkinnan uudelleen aloittamista. Tutkielman empiirinen selvitys osoittaa, että yli kolmannes esitutkinnan rajoittamispäätöksistä tehdyistä kanteluista on vuosina 2020–2021 johtanut päätöksen kumoamiseen tai muuhun toimenpiteeseen, joten kantelulla on erityinen merkitys päätösten valvonnassa. Uudelleen aloitetun esitutkinnan jälkeen noin neljä viidesosaa rikosasioista kuitenkin päätetään saattamatta asiaa tuomioistuimen käsiteltäväksi. Kanteluinstituutiolla on tästä huolimatta keskeinen merkitys, sillä tutkimustulosten perusteella syyttäjien päätöksissä ilmenee myös selkeitä virheitä, joihin ylemmän syyttäjän on perusteltua puuttua.

Tutkielman kysymyksenasettelu perustuu tilanteeseen, jossa sijoittaja käyttää hyväksi moderneja sijoitusinstrumentteja irrottaakseen osakkeen riskiposition taloudellisista oikeuksista kuitenkin säilyttäen osakkeen tuottaman äänivallan. Ilmiöstä käytetään termiä empty voting. Empty voting –ilmiö murtaa perinteisen käsityksen residuaaliaseman ohjaamasta osakkeenomistajasta ja aiheuttaa yhtiöoikeudellisia ongelmia muun muassa osakkeenomistajan vastuukysymysten osalta. Keskiöön nousee myös kysymys oikeudesta käyttää äänivaltaa yhtiössä. Arvopaperimarkkinaoikeudellisesti empty voting –ilmiö on ongelmallinen esimerkiksi markkinoiden toimivuuden ja informaatioepäsymmetrian näkökulmasta. Keskeisin tutkimuskysymykseni on näin ollen se, miten empty voting –ilmiö vaikuttaa yhtiö- ja arvopaperimarkkinaoikeudellisesta näkökulmasta ja kuinka laajasta ilmiöstä on kyse sekä tutkin myös potentiaalisia ratkaisuvaihtoehtoja esille tuleviin ongelmiin. Aloitan tutkielmani valottamalla aiheeseen liittyvän nykysääntelyn taustaa, ilmiön syntymisen syitä ja muuttuneita markkinatoimijoita, minkä jälkeen tutkin empty voter –position saavuttamiseen liittyviä tekniikoita ja ilmiön laajuutta. Tämän jälkeen tutkimukseni painopiste siirtyy ilmiön aiheuttamien arvopaperimarkkina- ja yhtiöoikeudellisten ongelmien, sekä ratkaisuvaihtoehtojen tutkimiseen. Käsittelen myös suomalaisen sääntelyn soveltuvuutta ilmiöön kuten myös eurooppalaisia aiheeseen liittyviä lainsäädäntöhankkeita. Kyseessä on globaali ja varsin tuore ilmiö, joten aiheeseen suoraan soveltuvaa suomalaista oikeuskirjallisuutta tai –käytäntöä ei ole. Näin ollen joudun lähestymään tutkimuskysymystäni oikeusvertailun avulla. Tutkin aihetta kansainvälisen, pääasiassa yhdysvaltalaisen, oikeuskirjallisuuden ja globaalien tapausesimerkkien avulla. Käytän metodeina myös oikeusdogmatiikkaa pohtiessani suomalaisen sääntelyn soveltuvuutta empty

The study examines the privacy and data protection obligations that are imposed on private actors such as companies upon their development and production of new technologies. The work will compare the European and United States privacy regulations and aims to provide a comprehensive general description of all legislative and other obligations especially when international companies that operate in multiple jurisdictions are concerned. The purpose of the work is to observe the differences and similarities between the respective approaches in regulating data protection obligations, and how these obligations are enforced. The thesis will focus on providing an annotated general description of the EU General Data Protection Regulation, which is currently under preparation, in comparison to the fairly dispersed field of information privacy within the United States. The purpose is to assess the significance and weight of certain fair information principles that lie in the legislative background, principles such as Privacy-by-Design, Privacy-by-Default and Privacy-enhancing technologies will be treated. The conclusions will provide a short overall assessment how companies should abide by and act with respect to the manifold data protection obligations they encounter.

Suoritusvelvoitteen osalta sopimukset sekä sopimusehdot voidaan jakaa sellaisiin, joissa suoritus on tietyn ennalta sovitun lopputuloksen aikaansaaminen ja ehtoihin, joiden sisältönä on toiminta ilman varsinaista takuuta lopputuloksen saavuttamisesta. Tällaisella efforts- tai endeavours -ehdolla osapuoli velvoitetaan toimimaan tietyllä tavalla tai tietyn suuntaisesti. Endeavours- ja efforts -ehtoja käytetään runsaasi common law -oikeudessa, jolle onkin ominaista nimenomaisten ja tarkkarajaisten sopimusehtojen lisäksi avoimien sekä ns. boilerpate -tyyppisten sopimuslausekkeiden käyttö. Tutkimus käsittelee endeavours-ehtoja liikesopimuksissa Englannin common law -oikeudessa, niiden tulkintaa, riskejä sekä oikeusvaikutuksia. Vertailukohtana tutkimuksessa käytetään suomalaista sopimusoikeutta ja oikeusjärjestystä. Englannin kielen sekä common law -dominanssin vuoksi on tärkeä tuntea common law -maailman sopimuskonstruktioita ja niiden tulkintaa. Myös englanninkielisissä sopimuksissa, joihin sovelletaan Suomen oikeutta, on usein lisätty endeavours-ehto, vaikka sen oikeusvaikutukset ja todellinen sisältö tuskin lienee sopimuksen kirjoittajallekaan täysin selvä. Tutkimuksessa erotellaan toisistaan pääosin kolme erilaista endeavours-lauseketta; ”best endeavours”, ”reasonable endeavours” ja ”all reasonable endeavours”. Ensimmäisessä lausekkeessa osapuoli sitoutuu tekemään parhaansa tai kaikkensa tietyn sopimusvelvoitteen toteutumisen tai vastapuolen intressin eteen, toisessa lausekkeessa osapuoli sitoutuu suorittamaan taas kohtuulliset toimenpiteet. Välimuotona voidaan pitää viimeistä lauseketta, jossa osapuoli sitoutuu kaikkiin kohtuullisiin toimenpiteisiin. Endeavours-ehtoja tulkitaan samoja periaatteita noudattaen kuin muitakin sopimusehtoja. Tulkinnassa kulkevat rinnakkain kirjatun ehdon sanamuodon tulkinta sekä liiketaloudelliset seikat huomioiva “business common sense”-tulkinta. Best endeavours -ehdon kohdalla osapuolella on suurin riski joutua uhraamaan omia liiketaloudellisia intressejään. Best endeavours -ehtoja on tulkittu niiden sananmukaisen merkityksensä mukaan, eli osapuolen on tullut tehdä kaikkeansa eikä jättää yhtään kiveä kääntämättä, mutta oikeuskäytännössä on myös nojauduttu reasonable endeavours -ehdon tulkinnalle omaiseen tulkintaan, jossa velvoitetut toimet on rajattu kohtuullisiin toimiin. All reasonable -ehdon katsotaan täyttyneen, kun osapuoli on tehnyt kaikki kohtuulliset toimenpiteet ja kun toimien pidemmälle vieminen tai jatkaminen olisi toistoa. Reasonable endeavours -ehdon kohdalla liiketaloudellisten intressien tulkinnassa sovellettiin testiä, jossa vertailukohtana oli millä tavalla järkevä ja huolellinen hallituksen jäsen olisi ottanut oman yhtiönsä edun huomioon. Good faith -periaatteen luomien velvoitteiden voidaan katsoa olevan melko lähellä endeavours-ehdoilla asetettuja velvoitteita, ja velvollisuudet on jopa rinnastettu oikeusvaikutuksiltaan identtisiksi UNIDROIT-mallisopimuslausekkeissa. Periaatteen toteuttamiseksi osapuolen ei kuitenkaan tule uhrata omia liiketaloudellisia intressejään, joka taas voi tulla kysymykseen best endeavours -ehdon noudattamiseksi. Merkittävin riski endeavours-ehtojen osalta liittyy niiden soveltamisen tuloksena syntyvien oikeusvaikutusten vaikeaan ja ennakoimattomaan ennustamiseen. Lisäksi on huomioitava laveiden ja epätäsmällisten ehtojen sitomattomuusriski. Mikäli sopimuksesta puuttuu täysin objektiivinen kriteeri, jonka avulla tuomioistuin kykenisi arvioimaan ja mittaamaan osapuolen suorituksen toteuttamista, tuomioistuin ei pidä ehtoa täytäntöönpanokelpoisena ja sitovana. Lähtökohtana sopimuksen tulkinnassa Suomen oikeuden mukaan on osapuolten tarkoitus sekä kielellisten ilmaisujen yleiskielen mukainen tulkinta. Ilman nimenomaista sopimusehtoa, osapuolten ei lähtökohtaisesti voida katsoa tarkoittaneen endeavours-ehtoa tulkittavaksi Englannin oikeuden mukaan. Endeavours –ehtojen ei voida useimmiten edes katsoa sisältävän sopimuksen olennaisia ainesosia, joten kyseessä on oikeudellisen velvoitteen sijasta moraalinen velvoite. Laveasti muotoiltu endeavours- tai best efforts -ehto ei välttämättä muutoinkaan toisi mitään lisää osapuolten välisiin velvoitteisiin, sillä normaali huolellisuusvelvoite ja yhdistettynä lojaliteettivelvoitteeseen johtavat jo saman tyyppiseen vastuuseen.

The Clean Energy Package reformed the electricity market design with hopes for adapting the electricity system to the challenges of the future. Especially important was to create an efficient electricity market that could improve cross-border trading and the possibilities for energy technologies. This paper aims at identifying the new regulatory framework for energy storage systems. In addition, the electricity market design’s impact on security of electricity supply is assessed. The method used is a literature review based on EU official documents regarding the electricity market design. In addition, scientific articles provide understanding on the economic and technical possibilities of energy storage systems in the new electricity market design. The impact on security of electricity supply is based on the technical and legal capabilities that are assessed in relation to the needs of the electricity system. As illustrated in this paper, the new regulatory framework improves significantly the case for energy storage systems. The reforms are divided into the core rules, rules regarding access, market reforms and including energy storage in long-term network planning. These reforms indicate the expectations that policy makers have for energy storage. In addition, by reforming the framework for energy storage, the security of electricity supply will improve as a result of removing the need for capacity mechanisms, creating a favorable environment for renewable energy production and improving the affordability of electricity.

The recognition and enforcement of arbitral awards is of paramount significance for the success of arbitration in the international arena. In fact, the enforceability of arbitral awards throughout the world is perceived as one of the main advantages of arbitration. Since the inception of the New York Convention in 1958, nearly 150 states have acceded to the Convention, making it one of the most successful international conventions in history. By means of establishing a mechanism through which arbitral awards are easily enforceable worldwide, the New York Convention has empowered commercial parties with an effective method of resolving their disputes via a neutral forum and a process they confide in. However, the ultimate test of any arbitration proceeding is its ability to render an award which, if necessary, will be recognized and enforced in relevant national courts. The recognition and enforcement of international arbitral awards entangle a potentially complicated succession of topics. In numerous cases, enforcement of an arbitral award implicates the national law of the state where an award is made, the national law of the state where enforcement is sought, and the stipulations of feasible international conventions or treaties. Essentially, the New York Convention, the UNCITRAL Model Law and other national arbitration statutes not only form a common presumption that international arbitral awards are legitimate and must be recognized, but also allow for non-recognition and enforcement of awards on the same enumerated and considerably limited substantive grounds. In a theoretical sense, perhaps the most intriguing facet of the New York Convention resides in the limitations placed on the grounds for resisting enforcement. It is inevitable that the grounds for non-enforcement as stipulated under the New York Convention are susceptible to be interpreted divergently by various dissimilar courts seized in any particular matter. In an ideal world, the provisions of the New York Convention and of the Model Law would be understood and interpreted in the same exact way by courts everywhere. In practice, however, this ideal does not quite happen as there are recurring inconsistent decisions under the New York Convention. The main objective of this study is to provide a comprehensive legal analysis of the challenging boundaries and exceptions to the enforcement of international arbitral awards in an attempt to reach conclusive findings regarding the extent of their impact. The primary focus will be put on the obstacles and hurdles to the enforcement of international arbitral awards, namely the exhaustive resisting grounds stipulated under the New York Convention. These resisting grounds will be thoroughly explored and examined both theoretically and pragmatically.

Avhandlingen är en rättsdogmatisk undersökning av den nationella lagstiftningen gällande konkurrensförbud i anställningsförhållanden. Konkurrensförbud begränsar arbetstagarens rätt att vid anställningsförhållandets slut ingå arbetsavtal med arbetsgivare som bedriver konkurrerande verksamhet med den ursprungliga arbetsgivaren samt att för egen räkning idka konkurrerande verksamhet. Arbetsavtalslagen (55/2001, ArbAvtL) innehåller tvingande reglering av konkurrensförbud och har som syfte att säkerställa balansen mellan parterna: Arbetsgivaren skall ha möjlighet att ingå konkurrensförbud för att skydda att känslig information kommer i händerna på konkurrenterna, samtidigt som arbetstagarens näringsfrihet måste tryggas. Lagstiftningen de lege lata lämnar en del utrymme för tolkning. Vad är giltiga konkurrensförbud i anställningsförhållanden? Hurdana arbetstagare betraktas som sådana ledare att ArbAvtL:s begränsning av giltighetstiden och storleken för avtalsvitet inte gäller? Avhandlingen inleds med att granska faktorerna som spelar roll vid bedömningen av konkurrensförbuds giltighet. Konkurrensförbud är i sin helhet ogiltiga och binder inte parterna om det inte finns synnerligen vägande skäl för dem. Det saknas synnerligen vägande skäl om arbetsgivaren inte har ett faktiskt behov, arbetstagaren inte är i någon form av nyckelposition, naturen av arbetsgivarens verksamhet inte förutsätter konkurrensförbud, eller verksamheten som förbjuds inte är konkurrerande verksamhet. Konkurrensförbud är partiellt ogiltiga om dess giltighetstid eller avtalsvite överskrider den lagstadgade gränserna. Vad som är giltiga konkurrensförbud avgörs enligt en helhetsbedömning från fall till fall. Vidare granskas vilka arbetstagare som på basis av sina uppgifter och sin ställning anses leda ett företag, en sammanslutning eller en stiftelse eller en självständig del av sådana eller anses inneha en självständig ställning som är direkt jämförbar med en sådan ledande uppgift, och därmed kan bindas av längre konkurrensförbud än tolv månader och högre avtalsviten än sex månaders lön. Arbetstagare som objektivt sett har hög lön; har större befogenheter och ansvar än ordinarie arbetstagare; har andra arbetstagare hierarkiskt underordnade sig; samt har möjlighet att bestämma om sin egen arbetstid kan anses omfattas av ledarbegreppet i ArbAvtL och kan därmed bindas med strängare konkurrensförbud än vad lagstiftningen påbjuder. Arbetstagare som självständigt bestämmer om sin arbetstid och innehar olika typer av sakkunniguppgifter kan anses inneha sådana självständiga ställningar som direkt jämförs med ledande uppgifter och därmed kan de också bindas av strängare konkurrensförbud än vad lagstiftningen påbjuder. Eftersom arbetsgivarorganisationer varierar när det kommer till storlek, verksamhet, uppbyggnad etc. är det inte möjligt att dra svartvita riktlinjer för vilka arbetstagare som omfattas av undantagsregleringen och vilka som inte gör det. Undantagets personrelaterade omfattningsområde måste avgöras enligt en helhetsbedömning från fall till fall. Avslutningsvis diskuteras rättsläget de lege ferenda. Diskussionen tar avstamp i en ytlig granskning av Sveriges konkurrensförbudsreglering. Det faktum att den nuvarande lagstiftningen lämnar så pass mycket tolkningsutrymme och att det i sista han är domstolen som retroaktivt avgör konkurrensförbuds giltighet, leder till osäkerhet på arbetsmarknaden. Arbetstagares begränsade möjligheter att i praktiken pröva konkurrensförbuds giltighet, i kombination med de stränga påföljder som brott mot konkurrensförbud resulterar i, gör att arbetstagare riskerar följa konkurrensförbud som i verkligheten är ogiltiga. Jag argumenterar att detta leder till att arbetsgivare kan utnyttja situationen och godtyckligt använda konkurrensförbud. En obalans mellan arbetstagare och arbetsgivare uppstår. Användningen av konkurrensförbud skall visserligen även i framtiden möjliggöras, eftersom arbetsgivare i vissa situationer behöver kunna skydda information. Däremot behöver arbetstagares svagare ställning tryggas. Jag föreslår de lege ferenda att definitionen av ”synnerligen vägande skäl” för konkurrensförbud samt det personliga omfattningsområdet för arbetstagare i ledande ställning specificeras för att minska behovet av retroaktiva ställningstaganden. Vidare framför jag att arbetsgivare skall betala skälig ersättning åt arbetstagare redan från tidpunkten då konkurrensförbudet inleds. Den balanserade regleringen skulle leda till en minskad osäkerhet bland parterna och en mera övervägd användning av konkurrensförbud.

Euroopan komissio on tehnyt valtiontuen alalla uuden aluevaltauksen ja alkanut viimeisen vuosikymmenen aikana tutkimaan valtioiden yrityksille myöntämien yksittäisten veropäätösten, kuten ennakkohinnoittelusopimuksien valtiontukisääntelyn mukaisuutta. Ennakkohinnoittelusopimuksella on tarkoitus määrittään yhtiön ja sen kanssa etuyhteydessä olevien yhtiöiden välisten liiketoimien hinnoittelun perusteet. Tällaisten etuyhteysyritysten liiketoimien hinnoittelua kutsutaan siirtohinnoitteluksi ja sen ytimessä on edellytys hinnoittelun markkinaehtoisuudesta eli markkinaehtoperiaatteesta. Markkinaehtoperiaatteen mukaisesti etuyhteysyritysten liiketoimien tulisi perustua samanlaisille ehdoille, kuin mitä itsenäisten yritysten voitaisiin olettaa soveltavan vastaavanlaisissa liiketoimissa markkinatilanteessa. Sääntelyllä estetään erityisesti yrityksen tulon siirtäminen keinotekoisia liiketoimia käyttäen konsernin sisällä halvemman verotuksen piiriin. Komission tutkinnat ovat johtaneet, tällä hetkellä, neljän päätöksen antamiseen, joissa komissio on todennut Alankomaiden, Irlannin ja Luxemburgin antaneen Starbucksille, Applelle sekä Fiatille ja Amazonille kiellettyä valtiontukea. Jotta komissio voi katsoa toimen valtiontukisääntelyn vastaiseksi, tulee toimi luokitella valtiontueksi SEUT 107(1) artiklan mukaisesti. Artikla asettaa toimelle neljälle eri kriteeriä, joista tapauksien näkökulmasta mielenkiintoisimmat ovat vaatimukset toimen tuottamasta edusta sekä toimen valikoivasta luonteesta. Komission mukaan ennakkohinnoittelusopimukset voitiin katsoa kielletyksi valtiontueksi, sillä sopimuksien mukaiset siirtohinnoittelumallit johtavat markkinaehtoperiaatteen vastaisiin lopputuloksiin ja siten yrityksen pienentyneeseen verorasitukseen muihin verrannollisessa asemassa oleviin yrityksiin verrattuna. Tutkielman tavoitteena on analysoida, missä kulkee raja ennakkohinnoittelusopimuksen katsomiseksi kielletyksi valtiontueksi. Tätä arvioidaan erityisesti päätöksien osapuolten ja myös unionin yleisen tuomioistuimen argumenttien valossa. Päätöksien ongelmallisuus kiteytyy erityisesti markkinaehtoperiaatteen soveltamiseen, joka on osoittautunut tulkinnalliseksi kysymykseksi erityisesti periaatetta koskevan OECD:n tuottaman sääntelyn epäselvän oikeuslähteellisen aseman ja hankalan soveltamisen vuoksi. Komissio on arvioinut tilanteita myös valtiontuelle epätyypillisesti valtion sisäisen järjestelmän ulkopuolisilla argumenteilla. Komission vastapuolten näkökulman mukaan asian arviointi tulisi sen sijaan perustaa puhtaasti kansallisten säännösten pohjalle. Komission päätöksissä erimielisyyttä on myös herättänyt valikoivuuden kriteeri ja sen alalla erityisesti kysymys siitä, voidaanko etuyhteysyrityksiä ja itsenäisiä yrityksiä pitää verrannollisessa asemassa keskenään. Komission näkemyksen mukaan etuyhteysyritykset tulee katsoa verrannollisiksi itsenäisten yritysten kanssa, joihin ei sovelleta siirtohinnoittelusäännöksiä, mitä näkemystä komission vastapuolet eivät jaa. Komission päätöksistä on valitettu unionin yleiseen tuomioistuimeen, joka on ehtinyt antaa ratkaisunsa kahden päätöksen osalta syksyllä 2019. Ratkaisuissaan yleinen tuomioistuin hyväksyi tapauksen arvioimisen markkinaehtoperiaatteen lähtökohdilta, mikäli kansallinen verojärjestelmä perustuu valinnalle verottaa etuyhteysyrityksiä ja itsenäisten yrityksiä samoin perustein. Ennakkohinnoittelusopimuksien valtiontuen mukaisessa arvioinnissa ei siten tule lähteä liikkeelle suoraan kansallisista säännöksistä, vaan painoarvoa annetaan erityisesti OECD:n ohjeistukselle. Unionin yleinen tuomioistuin asetti kuitenkin komissiolle näyttötaakan periaatteen vastaisesta menettelystä korkeammalle, kuin komissio itse oli tehnyt. Tuomioistuimen mukaan komission tulee esimerkiksi osoittaa, että ennakkohinnoittelusopimus ei ole vain OECD:n ohjeistuksen vastainen, vaan että sopimuksen soveltaminen tosiasiassa johtaa markkinaehtoperiaatteen vastaiseen lopputulokseen, joka tuottaa etua kyseiselle yritykselle. Päätösten oikeusprosessi voi kuitenkin jatkua vielä tulevaisuudessa, mikäli hävinneet osapuolet päättävät valittaa tuomiosta Euroopan unionin tuomioistuimeen. Tapauskohtaisen arvioinnin johdosta oikeustila tulee varmasti hakemaan muotojana vielä tulevaisuudessa oikeuskäytännössä.

Ennakkopäätösvalitus on valitus suoraan käräjäoikeudesta korkeimpaan oikeuteen – valitus merkitsee siis poikkeamaa kolmiportaisesta instanssijärjestyksen periaatteesta. Valituksen käytön edellytyksenä on muutoksenhakijan vastapuolen antama suostumus ja korkeimman oikeuden myöntämä valituslupa ennakkopäätösperusteella. Jos korkein oikeus ei myönnä asiassa valituslupaa, käräjäoikeuden ratkaisu jää pysyväksi ja säännönmukainen valitusoikeus hovioikeuteen menetetään. Tutkielman ensimmäinen tutkimuskysymys koskee ennakkopäätösvalituksen toimivuuden analyysiä. Tavoitteena on selvittää, mitä ongelmia ja riskejä ennakkopäätösvalituksen käyttöön liittyy oikeudenkäynnin asianosaisten näkökulmasta. Lisäksi tarkastellaan sitä, minkälaisissa tilanteissa kyseisen valituksen käytön edellytykset ovat täyttyneet ja minkälaiset tahot ovat turvautuneet valituksen käyttöön. Toisen tutkimuskysymyksen tavoitteena on selvittää, kuinka ennakkopäätösvalituksella voidaan edistää ryhmä- ja pilottikanteiden tavoitteita ja vähentää näiden kanteiden rakenteellisista ongelmista johtuvia haittoja. Tutkielman keskeisenä metodina käytetään lainopin metodia ja aiheen tarkastelu on rajattu pääasiallisesti dispositiivisiin riita-asioihin. Tutkielmassa havaitaan, että ennakkopäätösvalituksen toimivuus oikeudenkäynnin asianosaisten näkökulmasta on heikkoa. Valituksen käytön ongelmiksi tunnistettiin muun muassa korkeimman oikeuden valitusluvan tiukat myöntämisedellytykset ja asianajoon liittyvät haasteet. Hovioikeuden käsittelyn ohittaminen voi johtaa muun muassa muutoksenhaun oikaisufunktion heikkenemiseen. Vastapuolen suostumuksen saanti valituksen käytölle voi olla vaikeaa esimerkiksi oikeudenkäynnin asianosaisten intressien vastakkaisuuden vuoksi. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännöstä on havaittavissa, että ennakkopäätösvalituksen kohteena olevissa riita-asioissa aktualisoituu usein puhdas oikeuskysymys ja asioiden tosiseikat ovat riidattomat valitusvaiheessa korkeimpaan oikeuteen. Oikeuskäytännön perusteella ennakkopäätösvalituksen käyttötilanteet voidaan jakaa kollektiivisten kanteiden tilanteisiin sekä kaksiasianosaistilanteisiin. Ennakkopäätösvalituksen käyttöön ovat usein turvautuneet vahvat toimijat, kuten yritykset, joilla on kyky sietää valituksen aiheuttama riski muutoksenhakuoikeuden menetyksestä. Myös yksityiset henkilöt ovat voineet turvautua kyseisen valituksen käyttöön vahvan toimijan tukemana tai silloin kun heillä on ollut kollektiivinen tuki oikeudenkäynnissä. Lisäksi tutkielmassa havaitaan, että pilottikanteen rakenteellinen heikkous ryhmäkanteeseen nähden on sen puuttuva oikeusvoimavaikutus suhteessa kanteen intressinhaltijoihin. Ennakkopäätösvalituksella on potentiaalia tarjota pilottikanteelle oikeusvoimavaikutuksen kaltainen vaikutus, mutta kuitenkin tietyin rajoituksin. Ryhmäkanteen rakenteelliseksi heikkoudeksi havaittiin sen menettelyllinen hitaus ja ennakkopäätösvalituksen havaittiin nopeuttavan kyseisen kanteen käsittelyä muutoksenhakuun kuluvan ajan osalta. Myös pilottikanteiden osalta kyseisen valituksen havaittiin nopeuttavan korkeimman oikeuden ennakkopäätöksen saantia ja lisäksi nopeutettu käsittely voi torjua eräitä pilottikanteen rakenteellisista ongelmista johtuvia haittoja. Ennakkopäätösvalitus voi osittain edistää sekä ryhmä- että pilottikanteiden prosessiekonomisuutta, joka on katsottu yhdeksi kollektiivisten oikeussuojakeinojen eduksi.