Browsing by master's degree program "Magisterprogrammet i rättsvetenskap Helsingfors"

Tutkielmassa pyritään vastaamaan kysymykseen siitä, kuinka käyttökelpoinen väline avoleskelle tehty käyttöoikeustestamentti on jäämistöstä määräämiseen ja millaisia hyviä ja huonoja puolia siihen liittyy verrattuna omistusoikeustestamenttiin tilanteessa, jossa perittävältä jää sekä avoleski että rintaperillisiä. Toiseksi sivukysymyksenä tutkielmassa tarkastellaan sitä, missä määrin PK 12 luvun säännöksistä poikkeaminen on mahdollista niin, että testamentti vielä säilyy käyttöoikeustestamenttina esimerkiksi verotuksen näkökulmasta. Kolmanneksi tutkielmassa pohditaan lyhyesti avolesken mahdollisia muita suojakeinoja tilanteessa, jossa testamentti ei näyttäisi tuovan avoleskelle riittävää suojaa. Avoleskelle tehdyn käyttöoikeustestamentin hyvänä puolena on ensinnäkin se, että avoleski välttyy kokonaan perintöverojen maksulta, minkä merkitys korostuu varsinkin silloin, kun avopuoliso kuuluu kalliimpaan II perintöveroluokkaan. Varjopuolena voidaan pitää sitä, että perintöverot siirtyvät testamentissa omistajaksi määrätyn tahon maksettavaksi (tässä rintaperillisten), mistä saattaa aiheutua heille taloudellisia ongelmia sekä ristiriitoja avolesken ja rintaperillisten välille. Käyttöoikeustestamentilla voidaan myös suojata avolesken asuminen avopuolisoiden yhteisessä kodissa perintöveroitta, mikä on kenties yksi tärkeimmistä avoleskelle tehtävän käyttöoikeustestamentin hyödyistä. Lisäksi käyttöoikeustestamentilla voidaan muun muassa suojata velkaantunutta avoleskeä. Käyttöoikeustestamenttiin verrattuna omistusoikeustestamentti tuo avoleskelle laajemman taloudellisen turvan ja määräysvallan, mikä voi joissain tilanteissa olla perusteltua. Sekä käyttöoikeustestamentin että omistusoikeustestamentin tosiasialliseksi tehokkuuden esteeksi voi muodostua rintaperillisen oikeus lakiosaan. Tällöin pohdittavaksi tulevat muut suojakeinot, joista tässä tutkielmassa on käsitelty henkivakuutusta ja avioitumista. Tarvittaessa näitä kaikkia keinoja voidaan myös yhdistää tavalla, joka huomioi testaattorin tavoitteen suojata sekä avoleskeään että rintaperillisiään.

Euroopan unionin politiikassa on viime vuosina asetettu aiempaa kunnianhimoisempia tavoitteita ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, minkä myötä ratkaisuja hiilipäästöjen vähentämiseen haetaan useilta eri sektoreilta rahoitusmarkkinoista rakennusalaan. Pyrkimyksenä ratkaista ongelma siitä, miten finanssisektori saataisiin motivoitua osallistumaan unioninlaajuisiin ilmastotalkoisiin, on kehitetty niin kutsuttu kestävän rahoituksen sääntelykehikko, jolla luodaan alan toimijoille esimerkiksi erilaisia tiedonantovelvollisuuksia. Tämän tutkielman tiedonintressinä on yhtäältä tarkastella sitä, millaisia sijoittajansuojaimplikaatioita uudella kestävän rahoituksen sääntelykehikolla on etenkin kiinteistöihin sijoittavien erikoissijoitusrahastojen kontekstissa. Toisaalta arvioidaan sitä, miten SFDR-asetuksen 9 artiklan mukaisten rahastojen, eli rahastojen, joilla on kestävä sijoitustavoite, tulisi käytännössä toteuttaa tiedonantovelvollisuuksiaan esimerkiksi silloin, kun kestävyyteen liittyvä sääntelyriski toteutuu. Rahoitustuotteisiin liittyviä tiedonantovelvollisuuksia arvioidaan siis ensin teoreettisemmassa kontekstissa tarkastelemalla niitä vuorovaikutuksessa sijoittajansuojakysymysten kanssa. Tämän jälkeen pohditaan tarkemmin tiedonantovelvollisuuksien käytännön merkitystä. Tapausesimerkkinä hyödynnetään rakennusten energiatehokkuusdirektiiviä, jonka muutosehdotus hyväksyttiin parlamentin toimesta 14.3.2023. Kyseisestä muutoksesta on arveltu aiheutuvan potentiaalisesti suuriakin kustannuksia useille toimijoille, mukaan lukien kiinteistörahastojen osakkeenomistajille, mutta toisaalta sitä myös perustellaan mittavilla positiivisilla ilmastovaikutuksilla. Tutkielman keskeisimpänä johtopäätöksenä esitetään, että kestävän rahoituksen sääntelykehikon tiedonantovelvollisuuksien sijoittajansuojaimplikaatiot auttavat osaltaan edistämään yhteiskunnan varojen allokoitumista ilmastotavoitteita edistä-viin tarkoituksiin. Toisaalta todetaan myös, että tiedonantovelvollisuuksien sääntely on monimutkaista ja oikeustila esimerkiksi kestävyysriskien materialisoitumisen ilmoittamisen suhteen jokseenkin epäselvä, mikä on omiaan aiheuttamaan ongelmia tiedonantovelvollisuuksien käytännön toteuttamisen suhteen.

Kieltolaki ja sitä edeltänyt raittiusaate nivoutui suomalaisen kansakunnan historian vaiheisiin monisyisesti jo Ruotsin vallan sekä autonomian aikana. Suomen kansallinen kieltolaki oli seurausta kansallisesta raittiusihanteesta. Raittiusvalistus oli sisältynyt keskeisesti eri aikakausien moraalinormistoihin. Tämä johti raittiusihanteen sedimentaatioon osaksi oikeuden syvärakenteita ja oikeuskulttuuria. Kieltolaki voidaan nähdä vastaavan konstituutioprosessin tuloksena. Kansainvälisestikin poikkeuksellisen kieltolain säätämiseen ja sisältöön voidaan katsoa vaikuttaneen erityisesti työväenaatteen nousun ja poliittisen vaikutusvallan kasvun. Kieltolaki oli keskeinen teema ensimmäisissä eduskuntavaaleissa. Yhtenä ensimmäisistä sääntelyistä eduskunnassa, kieltolaki osoittaa myös kansanedustuslaitoksen kokemattomuutta. Osa kieltolain sääntelystä osoittautui ongelmalliseksi jo lain voimaantulon yhteydessä vuonna 1919. Lakia jouduttiin muokkaamaan 1920-luvulla useita kertoja. Lainsäädännöstä tuli reaktiivista, lainsäätäjän pyrkiessä vastaamaan kieltolakirikkomuksiin ja -ilmiöihin. Lopulta kieltolaki kumottiin vuonna 1932 selkeätuloksisen kansanäänestyksen seurauksena. Kieltolakikokemus kuvastaa suomalaisen alkoholia koskevan moraaliopin kehitystä, arvojen sedimentaatio- ja konstituutioprosesseja positiivisen lainsäädännön osaksi, kansanedustuslaitoksen lainsäädäntötoiminnan alkuvaiheita, sekä hallitsevan yhteiskuntaluokan mahdollisuuksia hallinnoida hyväksyttävän nautinnon rajoja.

Maaperän pilaantuminen on merkittävä ympäristöongelma, jonka ratkaiseminen vaatii huomattavia taloudellisia panostuksia. Maaperän puhdistaminen voi ajankohtaistua kiinteistökaupan yhteydessä, ja on mahdollista, että ostaja katsoo maaperän pilaantuneisuuden tulleen hänelle yllätyksenä. Puhdistamisvastuu voi kohdistua ostajaan ympäristönsuojelulain (527/2014) 133.2 §:ssä säädetyin edellytyksin, joihin liittyy ostajan selonottovelvollisuus. Toisaalta ostaja saattaa väittää pilaantuneen maaperän merkitsevän maakaaren (540/1995) 2 luvun 17.1 §:ssä tarkoitettua laatuvirhettä. Oikeutta esittää laatuvirheen perusteella vaatimuksia myyjää kohtaan rajoittaa ennakkotarkastusvelvollisuus, joka liittyy maakaaren 2 luvun 22.1 §:n säännökseen. Maaperään kohdistuvia selonottotoimia edellytetään näin ollen kahdessa eri laissa. Tutkielmassa tarkastellaan lainopin keinoin yhtäältä ympäristönsuojelulain selonottovelvollisuuden merkitystä maakaaren ennakkotarkastusvelvollisuudelle ja toisaalta julkisoikeudellisen ympäristövastuun ja siviilioikeudellisen kaupanvastuun vastuujärjestelmiä suhteessa toisiinsa. Tutkielmassa pyritään ensinnä kehittämään teoreettinen malli, jolla havainnollistetaan ennakkotarkastus- ja selonottovelvollisuuden asemaa oikeustosiseikkojen ja oikeusseuraamusten jaottelua silmällä pitäen. Ennakkotarkastus- ja selonottovelvollisuudelle pyritään antamaan mainittujen lakien itsenäistä tulkintaa ilmentävät merkityssisällöt, jotka asetetaan tämän jälkeen vertailtaviksi. Selonottovelvollisuus pyritään ottamaan huomioon ennakkotarkastusvelvollisuuden sisällön tulkinnassa ympäristöoikeudelle ominaisella yhteensovittavalla tulkinnalla. Vastuujärjestelmien suhdetta toisiinsa tarkastellaan toissijaisen ympäristövastuun kohdentumisen kannalta kahdessa ajateltavissa olevassa kaupan purkutilanteessa. Tuloksena esitetään, että ennakkotarkastus- ja selonottovelvollisuus olisi perusteltua luokitella eräänlaisiksi kvasioikeusseuraamuksiksi. Kyseiset oikeusseuraamukset seuraavat kiinteistökaupasta, mutta velvollisuuksien sisällön eli kulloinkin edellytetyn huolellisuuden tason tarkastuksessa määrittää havaittavuus. Merkityssisältöjen osalta on katsottavissa, että eräissä tilanteissa selonottovelvollisuus vahvistaa ennakkotarkastusvelvollisuuden itsenäistä eli ns. tavanomaista tulkintaa, kun taas eräissä tilanteissa selonottovelvollisuus voisi antaa aiheen tavanomaista tulkintaa laajempaan ennakkotarkastukseen. Ympäristönsuojelulain selonottovelvollisuus voidaankin jälkimmäisissä tilanteissa nähdä maakaaren 2 luvun 22.1 §:ssä tarkoitettuna erityisenä syynä, jonka vuoksi ostajan tulisi tarkistaa myyjän antamien tietojen paikkansapitävyys tai ryhtyä teknisiin toimenpiteisiin maaperän tutkimiseksi. Puolestaan vastuujärjestelmien välisessä suhteessa voidaan puoltaa tulkintaa, että kaupan purku voi estää puhdistamisvastuun asettamisen ostajalle, vaikka ostaja ei olisi perustellussa vilpittömässä mielessä maaperän todellisesta kunnosta, olkoonkin että keinotekoisiin järjestelyihin tulisi voida puuttua. Mikäli kauppa puretaan salaisen virheen johdosta tuomioistuimen ulkopuolella maakaaressa säädettyä muotoa noudattaen, olisi perusteltua katsoa, ettei kyse olisi kuitenkaan sellaisesta vapaaehtoisesta vaihdannasta, jonka nojalla vastuu voisi kohdistua omistusoikeuden uudelleen saavaan myyjään, vaikka tämä olisi tietoinen alueen tilasta. Kokoavasti voidaan todeta, että ennakkotarkastusvelvollisuudelle annettava merkityssisältö voisi joko vahvistua tai peräti laajentua ympäristönsuojelulain käsittämän selonottovelvollisuuden perusteella. Toisaalta vaikka julkisoikeudellinen vastuujärjestelmä voi vaikuttaa siviilioikeudelliseen vastuujärjestelmään, voi vaikutus olla myös päinvastaista, kuten purkutilanteiden tarkastelu osoittanee. Koska tämä problematiikka on kiinteistökauppaan nähden jälkikäteistä, voidaan jatkotutkimustarpeita ajatellen suositella tutkittavan sopimusoikeudellisia instrumentteja, joilla puheena olevan kaltaisia sopimusriskejä voidaan välttää ja vähentää.

Tutkielman tarkoituksena on pohtia eurooppalaisen urheilumallin Euroopan unionin toiminnasta annetun sopimuksen (SEUT) 165 artiklaan perustuvaa yhteiskunnallista ja poliittista ulottuvuutta kilpailuoikeudellisen ratkaisukäytännön valossa. Eurooppalaiselle urheilumallille tyypillinen pyramidimalli perustuu kansainvälisten ja kansallisten lajiliittojen vahvaan asemaan. Tässä asemassa lajiliitot hoitavat sekä sääntely- että organisointitehtäviä, joista jälkimmäiseen liittyvät olennaisena osana myös kaupalliset tehtävät, mikä johtaa erinäisiin eturistiriitoihin ja toiminnan keskittymiseen urheilutapahtumien järjestämistä koskevilla markkinoilla. Tämän lisäksi lajiliitoilla on käytössä sääntöjä, joissa edellytetään lajiliiton etukäteishyväksyntää kilpailevalle toiminnalle tai estetään urheilijoiden tai joukkueiden osallistuminen tällaiseen kilpailevaan toimintaan. Edellä mainitut ovat johtaneet tilanteisiin, joissa kilpailuoikeuden keskeinen tavoite tehokkaan kilpailun säilyttämisestä sisämarkkinoilla ei pääse toteutumaan. Tutkielmassa pyritään ensinnäkin hahmottamaan, miten urheilun asema on muotoutunut Euroopan unionissa sen kaupallistumisen ja sitä kautta tapahtuneen oikeudellistumisen myötä. Tähän liittyy olennaisesti Lissabonin sopimuksen myötä 1.12.2009 voimaan tullut SEUT 165 artikla, joka antoi Euroopan unionille nimenomaisen toimivallan urheilua koskevissa asioissa. SEUT 165 artiklan mukaan unioni vaikuttaa Euroopan urheilun edistämiseen ja pyrkii toiminnallaan kehittämään urheilun eurooppalaista ulottuvuutta. Artiklan käytännön merkitys urheilua koskevissa asioissa on ollut oikeuskirjallisuuden näkökulmasta pitkään epäselvä. Toiseksi tutkielmassa pyritään systematisoimaan unionin ratkaisukäytännön valossa, miten lajiliittojen toimintaa on arvioitu SEUT 101 ja 102 artiklojen näkökulmasta. Keskeiseen asemaan nousevat Kansainvälistä luisteluliittoa sekä Kansainvälistä jalkapalloliittoa (FIFA) ja Euroopan jalkapalloliittoa (UEFA) koskevat asiat (C-124/21 P ja C-333/21), joissa annettiin julkisasiamiehen ratkaisuehdotukset joulukuussa 2022. Kyseisissä ratkaisuehdotuksissa todetaan, että niissä käsitellään kysymyksiä, joka ovat erittäin tärkeitä lajiliittojen olemassaolon kannalta. Tutkielmassa pyritään tämän jälkeen muodostamaan käsitys siitä, millä perustein mahdollinen kilpailunrajoitus urheilutapahtumien järjestämistä koskevilla markkinoilla voidaan sallia ja kuinka pitkälle eurooppalaisen urheilumallin suojelu voidaan viedä kilpailuoikeuden keskeisten tavoitteiden kustannuksella. Lopulta tutkielmassa pyritään muodostamaan käsitys siitä, millainen vaikutus tällä ratkaisukäytännöllä on mahdollisesti niin eurooppalaisen urheilumallin tulevaisuudelle kuin myös urheilutapahtumien järjestämistä koskeville markkinoille. Tutkielmassa pohditaan lisäksi eri näkökulmista sitä, onko erityisesti julkisasiamies Rantosin FIFAa ja UEFAa koskevassa ratkaisuehdotuksessa ottama linja oikea ja tarkoituksenmukainen eurooppalaisen urheilumallin suojelun kannalta. Vastaus tähän kysymykseen ei ole yksiselitteinen, mutta SEUT 165 artiklalla on tässä arvioinnissa keskeinen asema, sillä kyseisessä artiklassa tunnustetaan perustuslain tasolla urheilun eurooppalainen malli.

Euroopan komission vuonna 2020 esittämä ehdotus datasäädökseksi on lainsäädännöllinen yritys muokata EU:sta datan supervalta maailmassa, jossa datan potentiaalin hyödyntäminen on korostumassa jatkuvasti enemmän. Sääntelyllä pyritään myös reagoimaan sopimusehtoihin liittyviin haasteisiin, joiden on huomattu toimivan datan hyödyntämisen esteinä. Metodologisesti tutkielmassa on kyse ensinnäkin lainopillisesta tutkimuksesta niiltä osin, kun arvioidaan ja systematisoidaan voimassa olevaa sopimusoikeudellista tilaa. Toisekseen tutkielmassa on kyse de lege ferenda -tutkimuksesta siltä osin, kun tutkielman tavoitteena on arvioida vasta tulevaa lainsäädäntöä. Tutkielmassa selvitetään ensinnäkin vallitsevaa sopimusoikeudellista tilaa Suomessa: mitkä ovat vallitsevat sopimusoikeudelliset periaatteet, ja minkälainen merkitys kohtuuttomuudella on Suomen oikeudessa. Lisäksi tutkielmassa selvitetään, minkälaista kohtuuttomia sopimusehtoja koskevaa sääntelyä komission datasäädösehdotus olisi tuomassa unionin oikeuteen. Datasäädöksen IV-luvussa määrätään kohtuuttomista sopimusehdoista, jotka eivät sido osapuolta, jolle ne on yksipuolisesti annettu. Tutkielmassa selvitetään myös, minkälainen implikaatio ehdotetulla datasäädöksellä voisi olla, etenkin sopimusoikeudellisesti. Tutkielmassa saatiin selville, että datasäädös olisi tuomassa todella yksityiskohtaista sääntelyä kohtuuttomia sopimusehtoja koskien yritysten välillä, kun on kyse sopimusehdoista, jotka koskevat datan käyttöä ja pääsyä dataan. Säädöksen huomattiin myös ilmentävän sopimusoikeuden eurooppalaistumista, ja suopeampaa suhtautumista sopimusvapauden rajoituksiin yritysten välillä verrattuna Suomen oikeuteen. Tästä huolimatta datasäädös ei ilmennä perustavanlaatuisia muutoksia sopimusoikeuteen, ja se lähinnä selkeyttää kohtuuttomuuden käsitettä soveltamisalansa mukaisissa tilanteissa. Lisäksi datasäädös ilmentää osaltaan kehityssuuntaa, jossa sopimusvapautta kavennetaan lainsäädännön keinoin. Datasäädöksellä voisi olla myös muita vaikutuksia.

Erillisyhtiöperiaatteen mukaisesti yhtiötä kohdellaan verotuksessa itsenäisenä tulosyksikkönä ja verovelvollisena riippumatta siitä, kuuluuko yhtiö taloudellisen kokonaisuuden muodostavaan konserniin. Liiketoiminnan harjoittaminen konsernissa voi siksi johtaa ankarampaan kokonaisverorasitukseen kuin silloin, kun samaa liiketoimintaa harjoitetaan yhtenä yhtiönä. Verotuksen neutraliteettitavoitteen ja verovelvollisten yhdenvertaisuuden vuoksi yhtiön kuuluminen konserniin on huomioitava verotuksessa siten, että yhtiöillä on mahdollisuus vapaaseen organisoitumismalliin ilman verotuksellista kustannusta tai muuta haittaa. Suomessa erillisyhtiöperiaatteesta johtuvaan konsernin verotukselliseen epäedullisuuteen on reagoitu konserniavustuksesta verotuksessa annetulla lailla (825/1986, KonsAvL). Konserniavustuksella tarkoitetaan muuna kuin pääomansijoituksena suoritettua avustusta, jota ei elinkeinotulon verottamisesta annetun lain (360/1968) mukaan saa vähentää tulosta. Konserniavustuksen tuloksentasausvaikutus perustuu siihen, että verotuksessa varojensiirto on antajalleen vähennyskelpoista menoa ja saajalleen veronalaista tuloa. Konserniavustusjärjestelmän hyödyntäminen on tarkoin rajattu, ja KonsAvL:n soveltamisalaan kuuluvat ainoastaan sellaiset konsernit, joissa emoyhteisö suoraan tai välillisesti omistaa vähintään yhdeksän kymmenesosaa tytäryhteisön osakepääomasta tai osuuksista. Mikäli KonsAvL:n soveltamisedellytykset täyttyvät, voidaan konserniavustus antaa emo- ja tytäryhteisön välillä kumpaankin suuntaan sekä tytäryhteisöltä emoyhteisön toiselle tytäryhteisölle. Konserniavustus on voimakkaan kirjanpitosidonnainen vero-oikeudellinen mekanismi, jonka yhteisöoikeudellisiin edellytyksiin ei ole otettu kantaa säännöstasolla. Taloudelliselta luonteeltaan emoyhteisöltä tytäryhteisölle annettu konserniavustus sisältää vastikkeettoman pääomasijoituksen piirteitä. Muunsuuntainen konserniavustus rinnastuu käytännössä osingonjakoon. Konserniavustuksen vähennyskelpoisuuden edellytyksenä on, että avustus kirjataan tulosvaikutteisena eränä antajan ja saajan kirjanpitoon. Edelleen KonsAvL vaatii, että varojensiirto on vastikkeeton. Tutkielmassa keskeisenä teemana on konserniavustuksen tulosvaikutteisuuden ja vastikkeettomuuden aiheuttama problematiikka osakeyhtiö- ja kirjanpito-oikeudessa. Muutospaineita konserniavustusjärjestelmään kohdistuu erityisesti kansainvälisten tilinpäätösstandardien sekä osakeyhtiölain (624/2006) varojenjakoa ja varojen käyttöä koskevien säännösten näkökulmasta. Konserniavustusjärjestelmä voitaisiin korvata pelkästään verotuksen tasolla toteutettavalla tuloksentasauksella ilman varojensiirtoa. Nykyiset kirjanpidolliset ja yhteisöoikeudelliset ristiriitatilanteet eliminoituisivat. Konserniavustusjärjestelmän etuna on kuitenkin sen tarjoama mahdollisuus ketterään, nopeaan ja verotehokkaaseen varojensiirtoon konsernin sisällä.

Underdimensionerade företagskoncentrationer överstiger inte de omsättningsbaserade tröskelvärdena för koncentrationskontroll och är därmed inte anmälningspliktiga till vare sig kommissionen eller behöriga nationella konkurrensmyndigheter. S.k. killer acquisitions har under senaste år identifierats som en form av koncentration där innovativa bolag, huvudsakligen inom läkemedelsbranschen och på digitala marknader, förvärvas av sina etablerade motsvarigheter i syfte att eliminera framtida potentiella konkurrenter eller disruptiva innovationsprojekt. Behöriga myndigheter har under senaste år sökt åtgärda ett upplevt behörighetsunderskott där killer acquisitions undgått koncentrationskontroll helt och hållet. Europeiska unionens koncentrationskontroll baserar sig på obligatorisk ex ante bedömning av koncentrationer som överstiger de omsättningsbaserade tröskelvärden som definierats i koncentrationsförordningen. Lösningen som kommissionen anammat för att åtgärda behörighetsunderskottet är en utökad tillämpning av hänskjutandeförfarandet i artikel 22 EUMR. Tribunalens avgörande i Illumina/Grail bekräftade kommissionens nya praxis att godta hänskjutande av koncentrationer som varken den hänskjutande medlemsstaten eller kommissionen haft ursprunglig behörighet att bedöma. EU-domstolens avgörande i Towercast fastslog att en direkt tillämpning av artikel 102 FEUF är möjlig ex post om villkoren fastslagna i Continental Can-avgörandet är uppfyllda. Strukturella effekter av en genomförd koncentration kan därmed utgöra missbruk av dominerande ställning också efter ikraftträdandet av en förordningsbaserad regim för koncentrationskontroll. Avhandlingen behandlar konsekvenserna av dessa avgöranden mot bakgrunden av koncentrationskontrollens historiska utveckling och ledande konkurrensekonomiska studier. Slutsatserna är att kommissionens nya praxis ligger fullt inom ramarna för kommissionens skönsmässiga bedömning. Likväl är det i avsaknad av tillämplig reglering inget som utesluter den direkta effekten av artikel 102 FEUF beträffande vissa koncentrationer. Avhandlingen konstaterar tvärtom att utvecklingen de facto utgör en återgång till praxis som härstammar från tiden före ikraftträdandet av den första koncentrationsförordningen år 1990. Samtidigt innebär denna praxis en försämring av förutsebarheten och en urvattning av principen om prövning vid en enda instans, eventuellt på bekostnad av marknadsaktörers rättssäkerhet. Där ett behörighetsunderskott i unionslagstiftningen konstateras bör utgångspunkten vara revidering så att koncentrationer bedöms ex ante enligt tydligt definierade behörighetskriterier. Om revidering inte anses ändamålsenligt på unionsnivå bör det lämnas till medlemsstaterna att fastställa villkoren för kontroll av denna typ av koncentrationer.

Tutkielman aiheena on pääomasijoittajan osakassopimuksessa käyttämät riskienhallintakeinot erilaisin kovenantein. Tutkielmassa käsitellään osakassopimuksen suhdetta pääomasijoittamiseen sekä pääomasijoittajan osakassopimukseen sisällyttämiä kovenantteja. Tutkielman metodi on pääsääntöisesti lainopillinen, ottaen kuitenkin huomioon myös oikeustaloustieteellisiä näkökulmia. Tutkielman tarkoituksena on esittää kannanottoja yhtiöoikeudellisesta näkökulmasta ottaen kuitenkin huomioon myös sopimusoikeudelliset periaatteet. Pääomasijoittamisella tarkoitetaan määräaikaisten ja ammattimaisten sijoitusten tekemistä julkisesti noteeraamattomiin yrityksiin arvonnousua tavoitellen. Pääomasijoittajan ja julkisesti noteeraamattomiin yrityksiin tehtyjä sijoituksia sääntelee osapuolten välisessä suhteessa osakassopimus. Tutkielmassa tarkastellaan pääomasijoitustoimintaan erityisesti osakassopimuksen soveltamiseen liittyviä ja osakassopimuksen yhtiöoikeudellisen sitovuusvaikutuksen puutteesta aiheutuvia riskejä. Tutkielmassa argumentoidaan, että vaikka yhtiöoikeudellinen sitovuusvaikutus puuttuu, ei se tee osakassopimuksesta kuitenkaan pääomasijoittajalle toimimatonta työkalua ja esitetään erilaisia näkökulmia yhtiöoikeudellisen sitovuusvaikutus ongelman ratkaisemiseksi yhtiöoikeudellisella tasolla muun muassa yhtiöjärjestyksen määräyksillä ja osakeyhtiön päätöksentekoon liittyvillä kysymyksillä. Lopputuloksena on systematisoiva kokonaisuus erilaisten riskien kartoittamiseksi.

Tutkielmassa etsitään vastausta kysymykseen siitä, kuka saa päättää lapsen rokottamisesta. Vastausta etsitään tarkastelemalla asiaa lapsen edun näkökulmasta. Kansainvälisesti arvioituna rokotuskattavuus on Suomessa pääosin hyvä, mutta meilläkin haasteena on ollut kattavuuden alueellinen ja rokotekohtainen vaihtelu. Rokotuskriittisyyttä on esiintynyt aina, mutta joitakin rokotteita kohtaan luottamus on heikentynyt. Myös koronaviruspandemia on muistuttanut siitä, kuinka taistelu tartuntatauteja vastaan ei ole päättynyt ja miten merkittävällä tavalla myös uusien tartuntatautien ilmaantuminen voi vaikuttaa yhteiskuntaan sekä ihmisten terveyteen ja elämään. Lähtökohtaisesti vastuu lapsen huollosta kuuluu lapsen huoltajalle, mikä pitää sisällään myös lapsen huoltajalle kuuluvan oikeuden päättää lasta koskevista henkilökohtaisista asioista. Tutkielmassa tarkastellaan ensimmäisenä sitä, missä tilanteessa lapsen huoltajalla on oikeus päättää lapsen rokottamisesta. Tähän sisältyy selvitys siitä, tarvitaanko päätökseen molempien huoltajien suostumus sekä selvitys siitä, miten toimitaan tilanteessa, jossa huoltajat ovat erimielisiä lapsen rokottamisesta. Lisäksi tarkastellaan huoltajan päätösvallalle asetettuja rajoja. Seuraavaksi tutkielmassa tarkastellaan kysymystä siitä, missä tilanteessa ja miten lapsen arvioidaan olevan tarpeeksi kypsä päättämään itse rokottamisestaan. Tähän sisältyy selvitys siitä, kuka tekee lopullisen arvion lapsen itsemääräämisoikeutta koskevien edellytysten täyttymisestä. Lopuksi tarkastellaan kokoavasti sitä, miten lapsen etu tällä hetkellä rokotustilanteessa toteutuu voimassa olevan lainsäädännön ja terveydenhuollon käytäntöjen valossa. Korkein oikeus ei ole vielä toistaiseksi antanut lasten rokottamista koskevia ratkaisuja, mutta eduskunnan oikeusasiamiehen asiassa antamat ratkaisut muodostuvat työssä hyvin olennaisiksi. Eduskunnan oikeusasiamies on ratkaisuissaan katsonut, että lapsen rokottamista ei voida pitää sellaisena rutiiniluontoisena toimenpiteenä, johon riittäisi vain yhden huoltajan suostumus. Tutkielmassa arvioidaan sitä, miten tämä vaatimus lapsen molempien huoltajien suostumuksesta vaikuttaa lapsen edun toteutumiseen, jonka lisäksi tutkielmassa keskitytään laajemminkin tarkastelemaan sitä, millä tavalla lapsen edun toteutuminen voitaisiin jatkossa riittävällä tavalla turvata.