Browsing by Title

Syftet med avhandlingen är att tydliggöra gränsdragningen mellan administrativ process och straffprocess vid överträdelser av skattelagstiftningen genom att använda rättsdogmatisk metod. En överträdelse av skattelagstiftningen kan sanktioneras antingen i en administrativ process genom att påföra skatteförhöjning, eller i en straffprocess genom att utdöma en straffrättslig sanktion. I finsk rätt har en och samma överträdelse tidigare kunnat sanktioneras både på administrativ och straffprocessuell väg i vårt tvåspåriga sanktionssystem. Den allmänna uppfattningen har nämligen varit att de administrativa och straffprocessuella sanktionssystemen fungerar självständigt från varandra, varför en skattskyldig har både kunnat påföras skatteförhöjning och utdömas en straffrättslig sanktion för en och samma överträdelse av skattelagstiftningen. Detta förfaringssätt ändrades i och med utvecklingen i Europeiska människorättsdomstolens rättspraxis och skatteförhöjningsförfaranden började klassificeras som brottmålsförfaranden i den mening som avses i tilläggsprotokoll 7 artikel 4 i Europeiska konventionen om skydd för de mänskliga rättigheterna (EMRK). Det är således inte längre möjligt att både påföra skatteförhöjning och väcka åtal för en och samma överträdelse av skattelagstiftningen utan att strida mot ne bis in idem-förbudet i tilläggsprotokoll 7 artikel 4 i EMRK. Genom lagen om skatteförhöjning och tullhöjning som påförs genom ett särskilt beslut (781/2013) strävar man efter att i nationell rätt samordna påförandet av den administrativa påföljdsavgiften skatteförhöjning med straffrättsliga sanktioner, av respekt för ne bis in idem- förbudet. Efter den ovannämnda lagens ikraftträdande år 2013 har den centrala frågeställningen vid överträdelser av skattelagstiftningen varit när en överträdelse ska dirigeras in på linjen för en behandling i administrativ process och när en överträdelse istället ska dirigeras in på linjen för en behandling i straffprocess. Valet av process åläggs i praktiken Skatteförvaltningen och valet grundar sig sist och slutligen på om skatteförhöjning kan anses vara en tillräcklig påföljd. De kriterier som inverkar på bedömningen av skatteförhöjning som tillräcklig påföljd återfinns i SL 29 kap. 11 § 1 mom. Vid bedömningen fäster man speciellt uppmärksamhet vid gärningens klandervärdhet och man måste vara förutseende i bedömningen gällande vilken påföljd som kan förväntas i en straffprocess. Utgångspunkten i bedömningen är nämligen att en överträdelse alltid ska behandlas i en straffprocess i de fall då påföljden väntas vara fängelsestraff. Utifrån en analys av rättspraxis på området för skattebedrägeri kan konstateras att den viktigaste bedömningsgrunden vid valet av process är beloppet av den undvikna skatten som hänför sig till gärningen, men att också andra bedömningsgrunder i större utsträckning bör beaktas vid valet av process. Andra bedömningsgrunder är exempelvis sådana övriga omständigheter som visar på gärningens allvarlighet och klandervärdhet och därmed dess behov av behandling i en straffprocess. Att beakta också andra grunder än beloppet av undviken skatt är speciellt viktigt vid gränsdragningen gentemot skattebedrägeri av normalgraden (SL 29 kap. 1 §). För skattebedrägeri av normalgraden finns inte någon fastställd penningmässig gräns för beloppet av undviken skatt så som det finns för grovt skattebedrägeri (SL 29 kap. 2 §). Övriga faktorer som inverkar på gärningens grad av allvarlighet och klandervärdhet kan exempelvis vara att gärningen är en del av eller förknippad med en mer omfattande helhet av brottslighet, att det i anknytning till överträdelsen hänför sig ett näringsförbud eller att gärningen har upprepats. Bedömningen av tillräcklig påföljd grundar sig på en helhetsbedömning, i vilken fallets alla omständigheter beaktas. Bedömningen av tillräcklig påföljd och valet av process förutsätter ett effektivt myndighetssamarbete mellan de inblandade myndigheterna. Myndighetssamarbetet vid utredningen och sanktioneringen av överträdelser av skattelagstiftningen innebär i praktiken ett effektivt informationsutbyte, genom vilket en myndighet kan utnyttja sådan information som andra myndigheter besitter i myndighetens eget beslutsfattande. För valet av process vid en överträdelse av skattelagstiftningen förutsätts dessutom ett kommunikativt samarbete myndigheter emellan där gärningens grad av klandervärdhet och den förväntade påföljden i en straffprocess diskuteras med t.ex. Åklagarmyndigheten.

Tutkielmassa käsittelen vihreitä joukkovelkakirjoja koskevaa sääntelyä. Vihreät joukkovelkakirjat ovat suhteellisen uusi rahoitusinstrumentti, jossa keskeisenä määrittävänä tekijänä on varojen käyttäminen ympäristöä tai kestävää kehitystä tukeviin kohteisiin. Oikeudelliselta kannalta tarkasteltaessa vihreisiin joukkovelkakirjoihin liittyy kuitenkin tärkeitä kysymyksiä, kuten millä tavalla velkakirjan ”vihreys” määritellään, miten vihreyteen liittyvistä ominaisuuksista tulisi tiedottaa sijoittajille, ja mitä mahdollisista väärinkäytöksistä seuraa. Koska vihreän joukkovelkakirjan tärkein erottava tekijä tavallisesta joukkovelkakirjasta on ympäristöllisten tavoitteiden edistäminen, edellä esitettyihin kysymyksiin vastaaminen on tärkeää toimivien vihreiden joukkovelkakirjojen markkinoiden toiminnan ja sijoittajien luottamuksen kannalta. Tutkielman tutkimusmetodi on kuvailtavissa sääntelyteoreettiseksi, ja tutkimuksessa keskitytään vihreitä joukkovelkakirjoja koskevan itsesääntelyn ja Euroopan unionin kestävää sijoittamista koskevan lainsäädäntöpaketin arviointiin. Lainsäädännön arviointi pohjautuu sääntelyteorian piirissä kehitettyihin sääntelystandardeihin, jotka olen tutkimuksessa rajannut sääntelyn vaikuttavuuteen ja kustannustehokkuuteen. Tutkielman keskeinen kysymys on se, miksi itsesääntelyn lisäksi tarvitaan oikeudellista sääntelyä. Esitän tutkimuksessa, että vaikka monet itsesääntelyyn yleisesti liitetyt edut toteutuvat myös vihreitä joukkovelkakirjoja koskevan sääntelyn kohdalla, itsesääntely ei ollut riittävä sääntelykeino sijoittajien luottamuksen turvaamiseksi. Keskeinen itsesääntelyyn liittyvä ongelma on vihreitä joukkovelkakirjoja koskevien itsesääntelynormistojen suuri lukumäärä, mistä aiheutuu sääntelyn pirstaloitumista, ja siten epäselvyyttä esimerkiksi käsitteiden tai liikkeellelaskijan velvollisuuksien osalta. Toinen ongelma on itsesääntelyn vapaaehtoisuus, ja siitä aiheutuva itsesääntelyn tosiasialliseen noudattamiseen liittyvä epävarmuus. Tutkielman johtopäätöksenä on, että EU:n lainsäädäntöpaketti on katsottavissa perustelluksi sijoittajien luottamuksen turvaamiseksi ja läpinäkyvyyden lisäämiseksi vihreiden joukkovelkakirjojen markkinoilla. Sekä sääntelyn vaikuttavuus että kustannustehokkuus ovat olleet kriteerejä, joilla lainsäädäntövaihtoehtoja on kartoitettu ja arvioitu lainvalmistelun aikana. Vaikka molempiin arviointikriteereihin liittyen sääntelyssä on tiettyjä ongelmia, esitän tutkimuksessa, että kokonaisuudessaan sääntely pyrkii korjaamaan havaitut sääntelyongelmat tarkoituksenmukaisella tavalla.

Public authorities have significant purchasing power in Europe: they spend approximately 1.8 trillion euros annually, which constitutes around 14 % of the EU’s gross domestic product. By harnessing and utilizing this buying power to select goods and services with lesser negative impacts on the environment, remarkable strides can be made in contribution to the combat against climate change and other environmental concerns. In the context of pursuing sustainability through public contracts, a key concept in this thesis is Green Public Procurement (GPP). The economic importance of the public procurement market makes regulation in this realm an effective tool. However, the legitimacy of using public contracts for the purposes of openly promoting environmental objectives has, for a long time, been a subject of animated debate. While the 2014 reform of the Public Procurement Directives was successful in providing extended latitude for contracting authorities to apply environmental considerations in public procurement, the legal framework simultaneously became more complex than ever. Consequently, the subject of this thesis on a broader scale is to address the question of what is the extent to which the current legislative framework limits the discretion of contracting authorities in pursuing secondary policies, such and environmental objectives. This extensive topic is subdivided into the following research questions: (1) How can environmental criteria be applied in the current legal framework? (2) What limitations does the link to the subject matter requirement pose on green public procurement, and how should the requirement be interpreted? (3) Can the use of environmental criteria amount to state aid? (4) Can environmental criteria constitute discrimination with the effect of hindering trade as stipulated in TFEU and the Public Procurement Directive? The methodological approach adopted in this thesis is that of legal dogmatism. In this vein, the analysis builds upon a thorough examination of the ECJ’s case law, legal literature as well as the Public Procurement Directive (2014/24(EU). Because any discussion in this area is incomplete without an understanding of the practical context, reference is also made to pre-existing statistical studies on the use of green criteria. In addition to answering the previously presented research questions, the author ventures to identify the pressure points in the current legislative framework that may effectively hinder efforts towards greener purchasing as well as to provide some insights into potential needs for reform.

Företags påverkan på miljön är något som uppmärksammats i allt högre omfattning under de senaste åren, till och med i den grad att termen företagsansvar vuxit fram. Men eftersom ingen enhetlig definition har skapats för företagsansvar på den globala marknaden, skapar detta en möjlighet för företag att tänja på begreppet för att anpassa det till den egna affärsverksamheten. Detta kan ha konsekvenser som exempelvis grönmålning. Inte nog med detta, företagsansvars nuvarande regelverk lutar globalt sett endast på soft law, dvs mjuk rätt som inte har rättsligt bindande verkan. Den otydliga och osammanhängande regleringen, i koppling till bristen på ansvarsfullhet från företags sida, är problem som EU vill lösa med hjälp av det godkända företagsansvarsdirektivet. Grunden för företagsansvarsdirektivet härleds från EU:s gröna giv. Målet med den gröna given är att införliva hållbar bolagsstyrning för att skifta fokus från kortsiktiga finansiella resultat till långsiktig utveckling och hållbarhet. Till följd av företagsansvarsdirektivet kommer det kunna ställas krav på företag att beakta den negativa påverkan deras verksamhet har på miljön. Detta förverkligas med hjälp av den tillbörliga aktsamheten. Hållbarhet, eller hållbar utveckling, betraktas som trendiga begrepp, men de innehar även betydande juridisk relevans. Hållbar utveckling har ursprungligen växt fram från den internationella miljörätten, men på senare tid har innebörden utvidgats till att omfatta mer än endast miljörättsliga aspekter. För denna avhandling föreligger det väsentligt vilken roll och plats hållbarheten har i bolagsstyrning, särskilt i avseende till företagsansvarsdirektivet. Hänseende bör fästas vid den påverkan bolagsrätten har på hållbarheten. Denna avhandling undersöker framväxten och utvecklingen av företagsansvars regelverk, särskilt betraktande miljömässiga aspekter som hållbar utveckling och miljöansvar. Analysen av det rättsliga regelverket utförs på internationell, EU- och nationell nivå, eftersom det till följd av företags globala natur ska ses mer ändamålsenligt än en granskning av endast det nationella regelverket. Avhandlingens andra del granskar livscykeln av den förslagna artikel 25 i företagsansvarsdirektivet, inkluderat dess framväxt och slopande. Den förslagna artikel 25 stadgar en mer utförlig aktsamhetsplikt för företagsledningen, vilket skulle betyda att företagsledningen skulle ha en skyldighet att vid sitt agerande i företagets bästa intresse, ta till beaktande hållbarhetsaspekter och de mänskliga rättigheterna. I avhandlingen analyseras varför artikel 25 slopades och vilka konsekvenser detta kan ha för förverkligandet av hållbar bolagsstyrning. Genom en omfattande analys av det rättsliga regelverket, med betoning på artikel 25, presenteras en kritisk syn på det godkända företagsansvarsdirektivet. Resultatet av avhandlingen belyser komplexiteter och utmaningar som existerar vid harmoniseringen av traditionell grundläggande bolagsrätt med hållbarhetsomställningen, vilket forskning visar är nödvändigt att genomföra inom en nära framtid. Detta anses vara en klar avspegling av det kapitalistiska synsättet i anknytning till den vaga och formbara hållbarheten. Avhandlingen påvisar den existerade klyftan mellan det rättsliga regelverket, specifikt företagsansvarsdirektivet, och EU:s hållbarhetsmål, vilket tyder på att mer omfattande och bindande reglering krävs. Vidare understryker avhandlingen företags centrala roll som aktörer för genomförandet av hållbarhetsomställningen. Slutligen konstaterar avhandlingen att framsteg för att utveckla mer ansvarsfulla företag har gjorts, men det ifrågasätts om regleringstakten kommer hålla jämna steg med överskridningen av de planetära gränserna.

I avhandlingen undersöks de grundlagsenliga språkliga rättigheterna utgående från den statliga regionförvaltningsreformen. Först undersöks de grundlagsenliga språkliga rättigheterna på ett teoretiskt plan med utgångspunkt i grundlagens 17 § om rätten till eget språk och grundlagens 122 § om administrativ indelning. Därefter belyses rättigheterna utgående från ett konkret exempel; den statliga regionförvaltningsreformen. Den teoretiska referensramen med utgångspunkt i grundlagen och dess bestämmelser om språkliga rättigheter kompletteras med en översyn av den folkrättsliga inramningen av språkliga rättigheter på basen av de internationella konventioner som Finland förbundit sig till. Vidare redogörs för grundlagsprövning i lagstiftningsarbetet samt utreds vilka möjligheterna är för att anföra besvär över förvaltningsindelning. Den teoretiska referensramen speglas i ljuset av ett konkret exempel, nämligen den statliga regionförvaltningsreformen. Reformen genomfördes under Vanhanens II regering och är ett intressant exempel i och med att den kom att gå igenom nästan alla stadier som är möjliga för förhandskontroll av grundlagsenlighet. I och med att de språkliga rättigheterna testades i förhållande till ändamålsenlig administrativ indelning i ett flertal instanser för grundlagskontroll redogörs det relativt detaljerat för reformen.

Tutkielmassa tarkastellaan grynderiurakoinnin vastuujärjestelmän kehitystä instituution synnystä aina nykyaikaan asti. Grynderiurakointi on kehittynyt Suomessa itsekseen, eikä ulkoisen vallan tai ulkomailta kopioidun sääntelymallin kautta. Lisäksi rakennusalalla vallitseva käytäntö on muokannut järjestelmää omaan suuntaansa. Grynderiurakoitsijoista on kehityksen myötä käytetty eri nimikkeitä, kuten Gründer, perustajaurakoitsija, perustajaosakas ja asunnontuottaja. Tutkielman näkökulma on erityisesti oppihistoriallinen. Lisäksi huomiota kiinnitetään osakkeenostajan aseman kehitykseen. Työn alussa tarkastellaan grynderiurakoinnin alkua ja niitä syitä, jonka takia järjestelmä kehittyi sellaiseksi kuin se on. Sittemmin RS-järjestelmällä pyrittiin paikkaamaan toiminnassa ilmenneitä väärinkäytöksiä ja parantamaan asunto-osakkeenostajan asemaa. 1980-luvulla oikeuskäytännössä ja oikeustieteessä kehitettiin oppi grynderivastuusta, jonka perusteella grynderiurakoitsijaa arvosteltiin ankarammin edellytyksin kuin normaaliurakoitsijaa. 1990-luvulla sopimusperusteinen itsesäätely korvattiin asuntokauppalain mukaisella lakiperusteisella suojajärjestelmällä. Lainsäädännön valmistelussa hyödynnettiin kokemuksia RS-järjestelmästä ja oikeuskäytännössä vakiintuneesta linjasta. Tutkielman lopuksi esitetään lyhyt yhteenveto kehityksen yleispiirteistä ja esitetään muutamia huomioita grynderiurakoinnin nykytilasta mielenkiintoisimpine oikeuskysymyksineen. Työssä ei käsitellä perustajarakennuttamista eikä valtion lainoittamaa arava-tuotantoa.

Tiedoksiannolla on merkityksellinen asema oikeudenkäynnissä vastaajan kuulemisperiaatteen suojana. Tutkimuksen tarkoituksena on antaa kokonaisvaltainen käsitys siitä, miten haasteet tulisi toimittaa osakeyhtiölle. Tarkastelun ytimessä ovat käytännön toiminta ja se, miten käytännön tulisi toimia. Jälkimmäisessä näistä kyse on toiminnallisuuden tarkastelusta. Haasteen tiedoksiannossa osakeyhtiölle on useita ongelmia. Ongelmat koskevat esimerkiksi sitä, miten yhtiön edustaja voi todistaa oman edustamisoikeutensa, tai miten edustaja voi valtuuttaa toisen vastaanottamaan haasteen puolestaan. Ongelmia käytännössä on myös esimerkiksi sijaistiedoksiannossa ja rekisteristä poistetun yhtiön tiedoksiannossa. Osana kokonaisuutta tutkimuksessa käydään läpi myös kansainvälisten tiedoksiantojen ongelmia ja varsinkin niistä johtuvaa tiedoksiannon pitkittymistä. Tutkimuksessa on kyse monin tavoin aineellisesta ja muodollisesta oikeusturvasta. Tällöin ongelmana on se, miten pyritään toteuttamaan mahdollisimman hyvin sekä yhtiön oikeus osallistua tosiasiallisesti oikeudenkäyntiin että samalla tärkeäksi koettujen muotosäännösten noudattaminen. Yhtiön oikeus voidaan taata parhaiten hakemalla tasapainoa muotovaatimusten ja yhtiön osallistumisoikeuden varmistamisessa. Tässä mielessä merkitystä on myös sillä, miten tiedoksiantomenettely toteutetaan. Tiedoksiannon toimittamismenettelyllä on korostunut merkitys tilanteissa, joissa yhtiön tiedon saanti on epävarmempaa. Yhtiön tosiasiallisen tietoiseksi tulemisen rajoittaminen on perusteltua lähinnä sillä perusteella, että prosessissa tulee turvata myös riita-asian vastapuolen oikeudet. Tiedoksianto osakeyhtiölle on mutkikas kokonaisuus, joka sisältää monien säännösten ristiriitoja ja tulkintaongelmia. Tulkintaongelmat aiheuttavat myös eroja haastemiesten toiminnassa eri käräjäoikeuksien toimipisteissä. Erot toimipisteiden välillä ovat ongelmallisia oikeudenkäynnin osapuolten oikeusturvan kannalta. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin turvaamiseksi käytännön toiminnassa tulisi varmistaa mahdollisimman kattavasti riita-asian molempien osapuolten oikeudet päästä tuomioistuimeen. Tutkimuksen lopussa on myös muutama ehdotus de lege ferenda säännösten ristiriitaisuuden ja niistä johtuvien ongelmien ratkaisemiseksi.

Vaikka kansainvälinen ihmisoikeusjärjestelmä rakentuu oikeuksien universaalisuudelle, on vuosikymmenten saatossa kehityskulku edennyt kohti erityisjärjestelyjä tietyille, haavoittuviksi mielletyille ihmisryhmille, joiden ihmisoikeuksien tosiasiallisen toteutumisen katsotaan edellyttävän lisätoimenpiteitä. Haavoittuvuus (eng. vulnerability) esiintyy nykyään myös esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimuksen noudattamista valvovan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisukäytännössä. EIT on katsonut turvapaikanhakijat haavoittuvaksi väestöryhmäksi. Vastaavasti Euroopan unionin oikeudessa turvapaikanhakijoiden haavoittuva asema esiintyy käsitteenä niin oikeuskäytännössä kuin eri säädösteksteissä. Haavoittuvuuden käsitteelle ei kuitenkaan ole löydettävissä yleismaailmallista oikeudellista merkityssisältöä. Haavoittuvuuden asema ihmisoikeusjärjestelmässä on muutoinkin monimutkainen: käsitteen yhtäaikainen universaalius ja erityisyys tekevät siitä dynaamisen, ja samalla paradoksaalin, tuoden näin haasteensa sen käyttöön ja määrittelyyn. Myös turvapaikanhakijoiden oikeuksiin viime vuosina tehdyt heikennykset herättävät pohtimaan haavoittuvuuden tosiasiallista oikeudellista merkitystä. Tutkielmassa tarkastellaan haavoittuvuuden asemaa ja merkitystä ihmisoikeusjärjestelmässä, erityisesti haavoittuvuuden käyttö- ja merkitysyhteyksiä ihmisoikeussopimuksissa ja niiden tulkintakäytännöissä. Haavoittuvuuden oikeudellista merkitystä havainnollistetaan keskittymällä turvapaikanhakijoiden haavoittuvuuteen, sen määräytymisen perusteisiin ja oikeusvaikutuksiin Euroopassa. Lainopin lisäksi aihetta lähestytään kriittisen oikeusteorian näkökulmasta. Kansainvälisessä ihmisoikeusjärjestelmässä pyrkimys tosiasialliseen yhdenvertaisuuteen ja universaalien ihmisoikeuksien toteutumiseen kaikille toimivat haavoittuvuuden perimmäisinä päämäärinä. Se voidaan nähdä liukuvaksi luokitteluksi, jolla aina vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa kuvataan heikommassa asemassa ja erityissuojelun tarpeessa olevia ihmisiä. Kyse on siten vain tiettyihin oikeuksien haltijoihin liitettävästä ominaisuudesta. Haavoittuvuuden jättäminen avoimeksi tekee tilaa ihmisoikeusjärjestelmän kontekstisensitiivisyydelle mahdollistaen näin järjestelmän mukautumisen aikansa tarpeisiin. Toisaalta kriittisen oikeusteorian piirissä on tarkasteltu nykyisiä ryhmäidentiteettiä ja huono-osaisuutta korostavia paradigmoja kriittisesti. Haavoittuvuusteoreetikoiden esittämän kritiikin mukaan nykyinen haavoittuvuusdiskurssi pohjautuu länsimaisen liberalismin ilmentämään autonomiseen ja vapaaseen ihmiskäsitykseen. Perimmäisenä ongelmana pidetään sitä, ettei se haasta käsitystä ihmisoikeuksien yleisestä subjektista ei-haavoittuvana ja muista riippumattomana. Haasteiksi muodostuvat eri vastakkainasettelujen säilyminen sekä keskittyminen pysyviin ”haavoittuvuusidentiteetteihin” ihmisten resilienssiin vaikuttavien, hyvä- ja huono-osaisuutta tuottavien yhteiskunnallisten rakenteiden sijaan. Haavoittuvuusteoreetikot puoltavat valtion ja sen instituutioiden vahvempaa roolia ihmisoikeuksien toteuttamisessa sekä liberaalin ihmisoikeuksien haltijan korvaamista universaalilla, haavoittuvalla subjektilla. Turvapaikanhakijoiden haavoittuvuus on selvästi läpilyönyt eurooppalaisen tason sääntelyyn, jossa siitä on kehittynyt oikeudellisesti merkityksellinen käsite. EIT:n tunnustaessa turvapaikanhakijat haavoittuvaksi väestöryhmäksi, on EU-oikeudessa lähtökohtana puolestaan vain tiettyjen hakijoiden haavoittuva asema ja siitä mahdollisesti seuraava erityistuki. Käsitteellisen tason eroista huolimatta on järjestelmien vuoropuhelusta löydettävissä johdonmukainen linja turvapaikanhakijoiden ihmisoikeussuojan tasolle. Haavoittuvuus toimii argumentointivälineenä, jolla EIT pyrkii lujittamaan perusteluja sille, että hakijoiden EU-oikeudessa asetetusta suojelun minimitasosta pidetään kiinni ja sitä kautta EIS 3 artiklaa kunnioitetaan. Haavoittuvuus ei luo uusia oikeuksia, vaan valtion aktiiviset toimintavelvoitteet ovat johdettavissa EU-oikeuden säännöksistä. EIT ei näin ollen pyri haastamaan valtioiden suvereniteettiin kuuluvaa maahanmuuttopolitiikkaa, vaan pitää EIS:n näkökulmasta riittävänä EU:n turvapaikkajärjestelmässä taattua oikeuksien minimitasoa. Turvapaikanhakijoiden haavoittuvuutta koskeva sääntely heijastelee useita kriittisen oikeusteorian piirissä esitettyjä näkökohtia. Maahanmuuttohallinto viranomaistahoineen ja oikeudellisine sääntelyineen muodostaa moniulotteisen yhteiskunnallisen instituution, joka muokkaa turvaa hakevien asemaa yhteiskunnassa. Turvapaikanhakijoiden haavoittuvuudella ei kuitenkaan eurooppalaisessa sääntelyssä viitata muihin vastaanottavan yhteiskunnan jäseniin nähden heikompaan asemaan, vaan oleskeluun lähtömaan ulkopuolella ja sijaissuojelun tarpeelle. Kansainvälisen suojelun järjestelmä on erillinen oikeudellinen konstruktio, jolla hyväksyttävästi asetetaan turvapaikanhakijat muihin nähden eri asemaan. Haavoittuvuus sisäänrakennettuna kansainvälisen suojelun järjestelmään ja turvapaikanhakijan oikeudelliseen asemaan toimii perustana suojelujärjestelmälle, mutta samalla myös määrittää hakijoiden ihmisoikeuksille tunnustettavan suojan rajoja.

Tutkimuskysymyksenäni on, miten työturvallisuuslain häirintää ja muuta epäasiallista kohtelua arvioidaan työturvallisuusrikoksena. Aihetta on tutkittu varsin vähän työturvallisuusrikoksen näkökulmasta. Vuonna 2019 mielenterveyden ongelmat olivat ensimmäisen kerran yleisin syy jäädä työkyvyttömyyseläkkeelle. Työhön liittyvät pitkäaikaiset kuormitustekijät voivat laukaista tai pahentaa monenlaisia mielenterveyden häiriöitä. Häirintä ja epäasiallinen kohtelu on yksi psykososiaalisista kuormitustekijöistä. Pidän aihetta ajantasaisena, ja katson, että aihe vaatii syvempää tutkimusta sekä sääntelyn analysointia. Tutkielmassani tarkastelen rinnakkain rikoslain (19.12.1889/39) ja työturvallisuuslain (23.8.2002/738) säännöksiä. Työturvallisuuslaki tähtää ennaltaehkäisevään ja väljään muotoiluun, kun taas rikoslaki on pyritty sääntelemään täsmällisesti sekä viimesijaiseksi keinoksi puuttua epäkohtiin. Tarkastelen tutkielmassani häirintää ja epäasiallista kohtelua työturvallisuusrikoksena tunnusmerkistön objektiivisesta puolesta käsin, eli tekoa, syy-yhteyttä, vaaraa sekä teon huolimattomuutta. Tutkimusmetodina käytän oikeusdogmaattista eli lainopillista tutkimusmenetelmää. Rikoslain 47 luvun 1 §:ssä säädetään työturvallisuusrikoksesta, jonka työnantaja tai tämän edustaja voi toteuttaa joko tahallisesti tai huolimattomasti rikkomalla työturvallisuusmääräyksiä tai toisen kohdan mukaisesti laiminlyönnillä säännöksessä mainittuja velvollisuuksiaan. Työturvallisuuslain 28 §:ssä säädetään terveydelle haittaa tai vaaraa aiheuttavasta häirinnästä ja muusta epäasiallisesta kohtelusta. Työnantajan on asiasta tiedon saatuaan käytettävissään olevin keinoin ryhdyttävä toimiin epäkohdan poistamiseksi. Työnantaja voi syyllistyä työturvallisuusrikokseen niin itsensä kuin myös toisen työntekijän häirinnän ja epäasiallisen kohtelun perusteella. Työturvallisuuslain säännös edellyttää konkreettista vaaraa, toisin kuin rikoslain säännös edellyttää presumoitua vaaraa. Lainsäätäjä on halunnut osoittaa, että rangaistavan käyttäytymisen tulee olla jossain määrin asteeltaan vakavampaa henkisissä työturvallisuusrikoksissa. Työturvallisuuslaissa tai lain esitöissä ei säädetä mitään niistä keinoista, miten työnantajan tulee selvittää tai puuttua häirintään ja epäasialliseen kohteluun. Työnantajan tulee itse määrittää ne keinot, joilla se puuttuu tai pyrkii ehkäisemään häirintää ja epäasiallista kohtelua. Keinojen tulee olla objektiivisesti arvioiden tehokkaita, oikeasuhtaisia ja tarkoituksenmukaisia. Monella suomalaisella tarkastuksen kohteena olleella yrityksellä ei ole osattu poistaa, vähentää eikä tunnistaa ajoissa terveydelle haittaa tai vaaraa aiheuttavia kuormitustekijöitä. Rikosoikeudellisen vastuun perustaminen väljään säännökseen, voi herättää tulkintaongelmia erityisesti lähiesimiestasolla. Työnantaja ei voi vedota subjektiiviseen huolimattomuuteen, vaan esimieheksi ryhtyvän täytyy olla tietoinen vastuista ja velvollisuuksistaan. Tutkimustuloksena on, että työpaikoilla ei täysimääräisesti tunnisteta henkistä työsuojelua. Laissa, eikä lain esitöissä ole säädetty siitä, mitä häirintä ja muu epäasiallinen kohtelu on. Edellytyksenä on, että häirinnän ja muun epäasiallisen kohtelun tulee objektiivisesti arvioiden aiheuttaa terveydelle haittaa tai vaaraa. Näin ollen satunnainenkaan epäasiallinen kohtelu ei voi täyttää työturvallisuusrikoksen tunnusmerkistöä. Tutkielmassa päädyn siihen, että syy-yhteysarviointi nousee ratkaisevaksi tekijäksi työturvallisuusrikoksen tunnusmerkistön täyttymisen kannalta. Tällöin myös työturvallisuusrikoksen ohella liitännäisrikoksena henkinen pahoinpitely voi tulla kyseeseen, kuten tuomioistuin linjasi tunnetussa AKT:n tapauksessa. Ongelmallista on objektiivisesti arvioida sitä, minkälainen käyttäytyminen voi aiheuttaa terveydelle haittaa. Käytän tutkielmassani oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä esiin nousseita arviointikriteereitä, joilla pyrin antamaan suuntaviivoja sille, miten häirintää ja epäasiallista kohtelua tulee arvioida työturvallisuusrikoksena. Tutkimustuloksena on, että arviointikriteerien perustella voidaan arvioida sitä, missä menee siedettävän käyttäytymisen raja ja havaita käyttäytymisestä aste-eroja. Arviointi perustuu lopulta kokonaisharkintaan. Työturvallisuuslain 28 §:n säännös on hyödyllinen työturvallisuuslain näkökulmasta, mutta ei täysimääräisesti vastaa rikosoikeuden vaatimuksiin.

Uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian käytön edistämisestä annetun direktiivin 2009/28/EY mukaan Euroopan unionin tavoitteena on nostaa uusiutuvan energian osuus 20 prosenttiin energian loppukulutuksesta vuoteen 2020 mennessä. Suomen on nostettava uusiutuvan energian osuus energian loppukulutuksesta 38 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä kansallisen velvoitteen mukaisesti. Uudelleenlaadittu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2010/31/EU rakennusten energiatehokkuudesta puolestaan edellyttää uusia lainsäädäntötoimia ”lähes nollaenergiarakennuksiin” siirtymisen toimeenpanemiseksi. Direktiivin mukaan jäsenvaltion on varmistettava, että vuoden 2018 loppuun mennessä kaikki uudet viranomaisten käytössä ja omistuksessa olevat rakennukset, sekä vuoden 2020 loppuun mennessä kaikki uudet rakennukset omistajasta riippumatta, ovat lähes nollaenergiarakennuksia. Direktiivin mukaiseen lähes nollaenergiarakennuksen määritelmään sisältyy erittäin korkean energiatehokkuuden vaatimuksen lisäksi uusiutuvan energian käyttöä koskeva vaatimus, johon nimenomaisesti sisältyy ”paikan päällä tai rakennuksen lähellä” tuotettava uusiutuvista energialähteistä peräisin oleva energia. Käytännössä tämä tarkoittaa hajautettua pienimuotoista energiantuotantoa uusiutuvilla energialähteillä hyödyntäen erilaisia pientuotantojärjestelmiä ja -laitoksia. Tätä edistää myös se, että direktiivin 2009/28/EY mukaan, jäsenvaltioiden on rakennussäännöksissään ja määräyksissään otettava käyttöön asianmukaiset toimenpiteet, joilla lisätään "kaikentyyppisen uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian" osuutta rakennusalalla. Keskitetyssä energiantuotannossa sähköä ja lämpöä tuotetaan suuren kokoluokan voimaloissa, joista energia siirretään kulutuspisteeseen energiaverkkojen avulla. Hajautetulla energiantuotannolla tarkoitetaan sen sijaan tuotantomallia, jossa energia tuotetaan lähellä kulutuspistettä. Hajautettua energian pientuotantoa kutsutaan usein myös nimellä "lähienergia", jossa lähtökohtana on paikallisten resurssien hyödyntäminen eri energiantuotannon sovellutuksissa. Merkittävimmät pienimuotoiset sähköntuotantotavat Suomessa ovat tällä hetkellä pienvesivoima, pientuulivoima, aurinkosähkö, aurinkolämpö ja bioenergia. Tutkielmassa käsitellään ensisijaisesti vain ”puhdasta”, aidosti uusiutuvilla energiamuodoilla tuotettavaa sähkö- ja lämpöenergiaa, joten erilaiset biopolttoaineita hyödyntävät sähkön ja lämmöntuotantolaitokset rajautuvat pois. Hajautetun pienimuotoisen energiantuotannon sääntelyn tavoitteena voidaan katsoa olevan uusiutuvilla energialähteillä tapahtuvan energiantuotannon lisääminen ja tuotannon taloudellisen kannattavuuden parantaminen. Toistaiseksi energiantuotantoa koskeva sääntely on koskenut pääasiassa teollisen mittakaavan tuotantoa, mutta myös pientuotantoa koskeva sääntely on lisääntynyt ja lainsäädäntöä on kehitetty runsaasti. Tutkielmassa selvitetään, systematisoidaan ja arvioidaan tämän hetkistä hajautettua pienimuotoista energiantuotantoa koskevaa sääntelyä ja sen kehittämistarpeita ottaen samalla huomioon lähes nollaenergiarakennuksille asetetut vaatimukset. Aihetta käsitellään lain soveltajan näkökulmasta, arvioiden sääntelyn vaikutuksia itse kohteeseen, eli energian pientuottajan ja pientuotantolaitoksen toimintaan. Aiheeseen liittyvät säännökset pyritään systematisoimaan tutkielman kolmen eri osan mukaisesti, jotka ovat johdatus käsiteltävään aiheeseen, pientuotannon sääntely ja ohjauskeinot sekä pientuotannon taloudelliset ohjauskeinot. Keskeisimmät pientuotantolaitoksiin liittyvät kysymykset käsittelevät laitteistojen asentamista, luvan tarvetta ja ympäristövaikutuksia. Itse tuotantoon liittyvät kysymykset koskevat tuotantolaitoksen sähköverkkoon liittämistä ja ylijäämätuotannon myymistä sähkömarkkinoilla. Taloudellisten ohjauskeinojen osalta käydään läpi pientuotannolle tarjolla olevia tukimalleja, niihin kohdistuvaa verosääntelyä ja ylijäämätuotannon myyntiin liittyviä laskutusmalleja.