Browsing by Title

Yksityisyys ja henkilötiedot ovat kohdanneet nykymaailmassa uusia haasteita. Henkilötiedot ovat nykyään arvokasta valuuttaa, millä voidaan käydä kauppaa ja minkä arvo tunnustetaan yritysten toiminnassa. Lisäksi yhä useampi yksilö jakaa itseään koskevia tietojaan mitä vapaammin esimerkiksi sosiaalisen median palveluissa, kun taas osa väestöstä pitää vielä lujemmin kiinni yksityisyydestään sitä uhkaavien tekijöiden vuoksi. Valitettavasti henkilötietojen arvon ovat huomanneet myös rikolliset tahot. Identiteetteihin kohdistuneen rikollisuuden lisääntymisen vuoksi alettiin nähdä tarvetta kriminalisoida täysin uusi rikostyyppi, identiteettivarkaus. Se kriminalisoitiin Suomessa 4. syyskuuta 2015. Identiteettivarkaus on rikos, joka ilmenee usein jonkin toisen rikoksen kanssa samanaikaisesti. Karkeasti jaoteltuna identiteettivarkaus voidaan jakaa kahteen eri tyyppiin. Ensimmäisen tyypin mukaan identiteettivarkaudella ja sen yhteydessä tehdyillä rikoksilla on uhriin taloudellisesti negatiivinen vaikutus, jolloin rikoksentekijä on tavoitellut sillä itselleen taloudellista hyötyä. Toisen tyypin mukaan identiteettivarkaudella ei niinkään tavoitella taloudellista hyötyä, vaan sillä pyritään kiusaamaan uhria tai loukkaamaan uhrin yksityiselämää ja kunniaa. Toisen tyypin identiteettivarkaus saattaa esiintyä myös täysin itsenäisenä rikoksenaan. Tutkielmassa tarkastellaan identiteettivarkaudesta aiheutuneen kärsimyksen korvaamista lainopin metodia käyttäen. Tutkimuksessa pyritään hakemaan vastausta ensinnäkin siihen, voiko identiteettivarkaudesta aiheutunut kärsimys oikeuttaa uhrin saamaan vahingonkorvausta, vai onko kärsimyskorvauksen saaminen riippuvainen jonkin toisen rikosnimikkeen olemassaolosta. Toisekseen vastausta koetetaan hakea siihen, vastaako oikeuskäytännössä identiteettivarkauksien yhteydessä tapahtunut kärsimyskorvausharkinta Suomen vahingonkorvausoikeutta. Yksilön identiteetillä on läheinen yhteys henkilön yksityisyyteen, kunniaan ja vapauteen ja sitä kautta itsemääräämisoikeuden sekä tiedollisen itsemääräämisoikeuden käsitteisiin, joita identiteettivarkaudella voidaan loukata. Yksityisyyttä ja kunniaa suojellaan perustuslain 10 §:ssä, kun taas henkilökohtaista vapautta ja koskemattomuutta suojataan perustuslain 7 §:ssä. Euroopan unionin tasolla henkilön yksityisyyttä ja vapautta suojellaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 ja 8 artikloissa, Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 9 ja 17 artikloissa ja EU:n perusoikeuskirjan 6, 7 ja 8 artikloissa. Identiteettivarkaudella saatetaan kuitenkin myös loukata henkilön oikeutta määrätä omaisuudestaan esimerkiksi petosrikosten yhteydessä, minkä voidaan myös katsoa loukkaavan itsemääräämisoikeutta. Omaisuuden suoja on perustuslain 15 §:ssä turvattu. Henkilön omaisuutta suojataan niin ikään Euroopan unionin tasolla Euroopan ihmisoikeussopimuksen ensimmäisen lisäpöytäkirjan 1 artiklassa ja EU:n perusoikeuskirjan 17 artiklassa. Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 26 artiklan mukaan ketään ei saa syrjiä tai asettaa erilaiseen lain suojaan omaisuuden perusteella. Etenkin vahingonkorvauslain 5:6.1:n 1 kohdan soveltuvuuden arvioinnilla on merkitystä arvioitaessa identiteettivarkaudesta aiheutuneen kärsimyksen korvausta. Säännöksen mukaan kärsimyskorvaukseen loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä on sillä, jonka vapautta, rauhaa, kunniaa tai yksityiselämää on rangaistavaksi säädetyllä teolla loukattu. Tutkimukseen kerätyn oikeuskäytännön nojalla näyttää siltä, ettei kärsimyskorvauksen määrääminen identiteettivarkauden yhteydessä ole tällä hetkellä selkeää ja yhdenmukaista. Tällä on vaikutusta identiteettivarkauden uhrin oikeusturvaan. Tutkielman keskeisenä havaintona on identiteettivarkauden ja sen eri tekomuotojen läheinen liityntä yksilön perus- ja ihmisoikeuksiin, joiden toteutumisen julkisen vallan tulisi turvata perustuslain 22 §:n mukaisesti. Vahingonkorvausoikeuden tehokas toteutuminen on osittain riippuvainen siitä, minkälaisen aseman identiteettivarkaus saa rikoksena. Sen asettaminen virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi parantaisi uhrin oikeusturva-asemaa. Lisäksi tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että vahingonkorvauslain 5:6.1:n 1 kohtaa voitaisiin tulkita laajentavasti etenkin siinä suojeltujen oikeushyvien, vapauden, kunnian ja yksityiselämän kohdalla, jotta identiteettivarkauden yhteydessä voitaisiin tuomita kärsimyskorvausta.

I juris magisteravhandlingen har arbetsrelaterad människohandel och ockerliknande diskriminering i arbetslivet undersökts, med fokus på den straff- och processrättsliga aspekten. Avhandlingens syfte var att reda ut begreppet arbetsrelaterad människohandel, hurudana uttryck detta fenomen tar, typiska kännetecken, förhållandet till ockerliknande diskriminering i arbetslivet samt att diskutera förslag till reformer. I avhandlingen har en modern rättsdogmatisk metod använts, dels för att avspegla den moderna rättsutvecklingen, dels för att människohandel som ett självständigt kriminaliserat brott i den finländska lagstiftningen är ett relativt nytt fenomen. Gällande rätt har undersökts utifrån den finländska lagstiftningen och internationella konventioner, fyra finländska underrättsavgöranden, avgöranden från den Europeiska domstolen för de mänskliga rättigheterna, doktrin samt forskning om utnyttjande och diskriminering av utländsk arbetskraft. Undersökningen och analysen visade att Finland har en diversifierad lagstiftning om arbetsrelaterad exploatering, men problem uppstår vid identifieringen av offer och gränsdragningen mellan olika brottsrekvisit. Oklarheter finns även kring tolkningen av begreppet tvångsarbete i rekvisitet för människohandel. Tydligare riktlinjer behövs för gränsdragningen och för arbetsgivarens ansvar för arbetstagare som har rekryterats från utlandet. Det finns även behov av en ökad medvetenhet om arbetsrelaterad exploatering i samhället. Åtgärderna som vidtas för att avhjälpa missförhållandena måste vara av olika slag, kriminaliseringar måste backas upp av effektiv reglering av arbetsvillkor, migration och förvaltning. Därtill är koordination och samarbete av största vikt i myndigheternas förfarande.

Euroopan neuvoston biolääketiedesopimuksen 13 artiklan mukaan toimenpide, jonka tarkoituksena on muuttaa perimää, voidaan suorittaa vain ennaltaehkäisyä, diagnosointia tai hoitoa varten ja vain, jos toimenpiteen tarkoituksena ei ole muuttaa jälkeläisten perimää. Periytyvien muutosten kielto perustellaan paitsi biolääketiedesopimuksessa myös useissa muissa biolääketiedettä koskevissa juridisissa instrumenteissa ihmisarvon loukkaamattomuudella. Tässä tutkimuksessa selvitetään, miksi periytyvien muutosten tekemisen kielto nojaa juuri ihmisarvon käsitteeseen ja millä tavoin historialliset tekijät selittävät ihmisarvon käsitteen merkityksen muotoutumista sääntelyssä. Työssä kuvataan myös ihmisarvoargumenttiin liittyviä haasteita, joiden voidaan olettaa aktualisoituvan geenimuunteluteknologian nopean kehityksen myötä lähitulevaisuudessa. Perimään puuttumista rajoittavan sääntelyn tukeutuminen pitkälti ihmisarvoargumenttiin on seurausta pidemmän ajan kehityksestä. Ihmisoikeusliikkeen synty toisen maailmansodan jälkeen ja ihmisyyden ottaminen oikeuksien lähteeksi heijastuu toisen maailmansodan jälkeisissä ihmisoikeussopimuksissa. Ihmislajin oikeuksien korostumisen ja valtiolle asetetun yksilön suojaamisvelvoitteen myötä kehitys on jatkunut Berliinin muurin murtumisen jälkeen yhä enemmän kohti yksilön aseman korostumista, joka erityisesti 1990-luvulta lähtien näkyy bioteknologian sovellusten rajoittamisena. Juridisissa instrumenteissa muutos on näkynyt ihmisarvon roolin korostumisena: aluksi taustalla vaikuttavana yleisperiaatteena toiminut ihmisarvo on sittemmin nostettu etualalle samalla kun perus- ja ihmisoikeuksien merkitys on yleisesti korostunut. Muuntelemattoman perimän suojelupyrkimys näkyy jo 1980-luvun oikeudellisissa instrumenteissa ja erityisen selvästi 2000-luvun taitteen sääntelyssä, jossa ihmisarvo toimii myös yksilön itsemääräämisoikeuden rajoittajana. Sittemmin suojelu on yksilöiden lisäksi kohdistunut yhä enemmän koko ihmislajiin ja tuleviin sukupolviin. Ihmisarvon keskeiseen asemaan perimään puuttumista koskevassa sääntelyssä on kohdistettu kritiikkiä, joka koskee etupäässä käsitteen epäspesifistä merkityssisältöä, sillä se mahdollistaa käsitteen käytön vastakkaisten näkemysten argumentoinnin välineenä sekä oikeuksien luojana että niiden rajoittajana. On esitetty, että ihmisoikeuksien toteutumisen varmistaminen biolääketieteessä ja muihin, merkityssisällöltään selkeämpiin käsitteisiin tukeutuminen olisi parempi tapa ratkaista biolääketiedettä koskevia oikeudellisia kysymyksiä. Geenimuuntelumenetelmät ovat viime vuosien aikana kehittyneet suurin harppauksin ja kaksikymmentä vuotta vanhan sääntelyn katsotaan tältä osin vanhentuneen. Vuonna 2012 kehitetty, tarkat geenimuokkaukset mahdollistava CRISPR-Cas9-tekniikka soveltuu myös iturataan kohdistuvissa toimenpiteissä käytettäväksi, jolloin tehtävät muutokset periytyvät hoidon kohteena olevien jälkeläisille. Tekniikalla olisi mahdollista parantaa sellaisiakin vakavia perinnöllisiä sairauksia, joihin ei tällä hetkellä ole muuta parannuskeinoa. Ihmisgenomin tarkoituksellisen muokkaamisen kielto koskee tällä hetkellä kuitenkin kaikkea biolääketieteellistä toimintaa. Perinnöllisten sairauksien parantamisessa käytettävän geenieditoinnin osalta on esitetty, että menetelmän kieltäminen sääntelyssä omaksutun ihmisarvon ja muuntelemattoman genomin välisen käsitteellisen yhteyden perusteella ei olisi perusteltua. Ainakin teoriassa tekniikkaa voitaisiin sen kehityttyä soveltaa myös muiden kuin terveyteen liittyvien ominaisuuksien paranteluun. Paranteluun liittyen erityisenä huolenaiheena on parantelun turvallisuuden varmistamisen ja pidemmän aikavälin vaikutusarvioinnin hankaluus sekä laajemmin potentiaalinen sosiaalinen, geneettinen ja taloudellinen eriarvoistuminen. Parantamisen ja parantelun välisen rajan on lisäksi katsottu jossain määrin olevan liukuva. Perimään puuttumista koskevassa keskustelussa tuodaan usein esille uuseugeniikka-argumentti: geenieditoinnin avulla tavoiteltavan yksilön parantelun pelätään johtavan lopulta rotuhygieenisiin käytäntöihin koko väestössä. Keskustelulle löytyy historiallinen vertailukohta eugeenisista pakkosteriloinneista, joita Suomessakin suoritettiin pääasiassa vuoden 1935 sterilointilain voimaantulon jälkeen ja erityisen paljon 1950-1960 –lukujen vaihteessa. Medikalisoitumisen, biovallan ja biotaloudellisten pyrkimysten kannalta tendenssinä on nähty genomin yksityisen aseman hälveneminen ja toisaalta yksilön valintojen ja vastuun korostuminen genomin parantelun suhteen.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan ihmiskauppaa seksuaalisessa hyväksikäyttö tarkoituksessa eli niin kutsuttua seksikauppaa. Ihmiskauppa luokitellaan uhrin perus- ja ihmisoikeuksia loukkaavaksi hyötymisrikokseksi, jonka kansallinen kriminalisointi löytyy vapausrikoksia käsittelevästä rikoslain 25 luvun 3 §:stä. Ihmiskauppa pykälän oltua 10 vuotta voimassa, tuomioita oli annettu vuoteen 2014 mennessä vain muutama, niiden johtopäätökset olivat osin virheellisiä ja soveltamiskynnyksen voitiin katsoa asettuneen tarkoitettua korkeammaksi. Uhrin oikeuksien toteutumisen kannalta rikosnimikkeellä on suuri merkitys, mistä syystä osaltaan tilanteeseen puututtiin vuonna 2015 ihmiskauppa- ja parituspykäliä selkeyttämällä. Lainsäädäntömuutosten myötä ihmiskaupparikoksen piiriin oli tarkoitus tulla sellaiset kohdehenkilön kontrolloimista osoittavat teot, joiden silloin katsottiin kuuluvan paritukseen. Muutosten myötä parituksen oli sitä vastoin pyrkimys muuttua rikokseksi, jossa parituksen kohteena oleva henkilö ei ole alistussuhteessa rikoksentekijään ja kyse on puhtaasti ainoastaan taloudellisesta hyötymissrikoksesta. Tutkielma keskittyy ihmiskaupparikoksen tunnusmerkistöön, joka jakaantuu taustalla olevien kansainvälisten velvoitteiden mukaisesti kolmeen osaan. Pykälän 1 momentin numeroiduissa kohdissa määritetään rikoksessa käytettävät vaihtoehtoiset keinot. Tämän lisäksi tunnusmerkistössä mainitaan vaihtoehtoiset tekotavat ja rikoksen vaihtoehtoiset tarkoitukset, joka nyt tarkasteltavana olevan ihmiskaupan muodon kohdalla on seksuaalinen hyväksikäyttö. Oikeuskäytännön perusteella vuoden 2015 lakimuutosta voidaan pitää varsin onnistuneena siinä mielessä, että seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvä ihmiskauppa on alettu ymmärtämään prosessinomaisena itsemääräämisoikeuden ja ruumiillisen koskemattomuuden riistämisenä ja alistamisena, jossa uhri antaa periksi vähän kerrallaan. Seksikauppaan liittyy vain harvoin liikkumisvapauden riistoa, uhkailua ja väkivaltaa, mikä tunnutaan ymmärtävän tuomioistuimissa entistä paremmin. Hienovaraisia, usein psyykkisiä keinoja, joilla saatetaan uhrit seksuaalisen hyväksikäytön kohteiksi, on alettu lakimuutoksen myötä niin ikään tunnistamaan. Aikaisemmin tunnusmerkistöä tulkittaessa uhrin alkuperäiselle vapaaehtoisuudelle annettiin ratkaiseva merkitys, mikä ei ollut rikoslain eikä Suomea sitovien kansainvälisten velvoitteiden mukaista. Lainmuutoksen myötä suhtautumistavan uhrin vapaaehtoisuuteen voidaan katsoa oikeuskäytännössä muuttuneen. Haasteita aiheuttavat kuitenkin yhä erityisesti tapaukset, joissa uhrin oma mies toimii parittajana ja uhri katsoo suostuneensa vapaasta tahdostaan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Kysymyksen on katsottu olleen tällöin parituksesta, vaikka ihmiskaupan tunnusmerkistön täyttävät tekijät olisivat olleet käsillä. Tunnusmerkistötekijöiden tulkinnassa on kuitenkin siirrytty selvästi oikeaan suuntaan, mutta rangaistuksen mittaaminen sitä vastoin on ollut osin annettujen oikeusohjeiden vastaista eikä esimerkiksi teon moitittavuutta lisäävillä seikoilla välttämättä ole ollut lainkaan korottavaa vaikutusta rangaistukseen.

Pro gradu käsittelee ihmisoikeusdoktriinin ja perusoikeusjärjestelmän asettamia edellytyksiä salaisen tiedonhankinnan asianosaisjulkisuuden rajoittamista koskevalle oikeudelliselle punninnalle sekä lainsäädännölle. Poliisin toimivaltuuksiin kuuluu salainen tiedonhankinta, kuten telekuuntelu, tarkkailu ja peitetoiminta. Asianosaisella on oikeus saada jälkikäteen tieto myös salassa pidettävästä menetelmän käyttöä koskevasta asiakirjasta tai tallenteesta, mutta tätä oikeutta voidaan rajoittaa, jos se on välttämätöntä kansallisen turvallisuuden varmistamiseksi tai hengen, terveyden, yksityisyyden tai salassa pidettävien menetelmien suojaamiseksi. Oikeusdogmaattisessa pro gradussa tutkitaan (de lege lata), miten tiedonsaantioikeuden ja salaamisintressin välinen moniulotteinen perus- ja ihmisoikeuspunninta on suoritettava sekä ehdotetaan (de lege ferenda), miten lakiuudistuksella voitaisiin edistää tuomioistuimen punnintaedellytyksiä. Salaisen tiedonhankinnan asianosaisjulkisuutta voidaan punnita sekä hallintoprosessissa, esimerkiksi tietopyyntönä, että rikosprosessissa, esimerkiksi editiona. Prosessilaji vaikuttaa keskeisesti tuomioistuimen punnintaedellytyksiin, koska aineistoa voidaan käsitellä asianosaisen läsnä olematta vain hallintoprosessissa, mutta rikosoikeudenkäynnin oikeudenmukaisuus on turvattava rikosprosessissa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön analyysin perusteella suomalaisessa rikosprosessioikeudessa asianosaisjulkisuuden rajoittamiseen suhtaudutaan ihmisoikeusdoktriinin asettamia edellytyksiä pidättyväisemmin. Ihmisoikeustuomioistuin on sallinut asianosaisjulkisuuden rajoittamisen myös rikosoikeudenkäynnissä, kun oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuden ydinalueella olevat puolustautumisedellytykset on voitu kompensoida. Hallintoprosessissa asianosaisjulkisuuden voimakkaampi rajoittaminen on mahdollista myös Suomessa. Johtopäätöksissä (de lege lata) ihmisoikeusdoktriinin asettamat edellytykset systematisoidaan punnintakehikoksi, jonka reunaehdoiksi tunnistetaan esimerkiksi rajoituksen ehdoton välttämättömyys, ydinalueen loukkaamattomuus sekä kompensoinnin prosessuaalisuus. Punnintakehikon sisällä on valittava parhaiten kaikkien oikeuksien toteutumista edistävä vaihtoehto punninnalla, jossa huomioitavaksi tunnistetaan esimerkiksi tiedonsaantioikeuden itsenäinen ulottuvuus sekä viranomaisten ennakointivelvollisuus. Johtopäätöksissä (de lege ferenda) ehdotetaan, että myös suomalaisessa rikosprosessissa otettaisiin käyttöön eräitä ihmisoikeustuomioistuimen hyväksymiä kompensointikeinoja, jotka mahdollistavat salaisen tiedonhankinnan asianosaisjulkisuuden rajoittamisen oikeudenmukaisessa rikosoikeudenkäynnissä. Ehdotusta perustellaan tarpeella optimoida tuomioistuimen punnintaedellytykset ennakoimattomissa oikeustapauksissa.

Tutkielmassa käsitellään ihmisoikeus- ja työntekijävelvoitteita sisältävän Code of Conduct -ohjeistuksen velvoittavuutta sopimusketjussa. Aihe liittyy yritysten yhteiskuntavastuun myötä tärkeänä pidettävään toimitus- ja hankintaketjujen vastuullisuuteen. Kun yritys haluaa sitouttaa välittömän sopimuskumppaninsa sopimuskumppanit eettiseen ohjeistukseen, se tulee tehdä tällaista velvollisuutta koskevan sopimusehdon avulla. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, milloin tällaiset vapaaehtoiset ihmisoikeusvelvoitteita sisältävät Code of Conduct -ohjeistukset ovat ylipäätään sitovia. Vakioluontoisten Code of Conduct -ohjeistusten osalta sitovuutta voidaan arvioida kuten yleisiä sopimusehtoja, ja vahvimpana liityntäperusteena päävelvoitetta koskevaan sopimukseen katsotaan olevan nimenomainen tahdonilmaisu ehtojen hyväksymisestä, taikka viittaus vakioehtoihin sopimuksessa sekä mahdollisuus tutustua ehtoihin. Tutkielmassa tarkasteltavan empiirisen aineiston perusteella nähdään, että yritysten käyttämien Code of Conduct -ohjeistusten ehdot toimittajan tai alihankkijan velvoitteesta jalkauttaa eettinen ohjeistus sopimusketjussa eroavat merkittävästi toisistaan. Tällaiset vastuullisuusehdot on monesti muotoiltu yleisellä tavalla, jolloin velvoitteen sisällön selvittäminen vaatii sopimuksen tulkintaa. Tutkielmassa esitetään sopimuksen sanamuotoa painottavat, eettisellä ohjeistuksella tavoiteltavat päämäärät huomioivat tulkintakannanotot tarkasteltavien sopimusehtojen sisällöstä sekä niiden luonteesta toiminta- tai tulosvelvoitteina. Tarkasteltavat sopimusehdot jaetaan tutkielmassa neljään ryhmään, joiden osalta yhteenvetona voidaan tiivistää, että yksi ryhmistä katsotaan tulosvelvoitteeksi ja muut kolme toimintavelvoitteiksi, joiden osalta vaadittava käytännön toiminta edellyttää tapauskohtaisten olosuhteiden arviointia. Voidaan huomauttaa, että tulosvelvoitteen osalta saattaa nousta esiin kysymys velvoitteen kohtuullisuudesta, vaikkakin kysymys tulee pitää erillään sopimusehdon tulkinnasta. Tarkasteltavien ehtoryhmien perusteella voidaan myös havaita, että osa ehdoista on niin ympäripyöreästi muotoiltuja, että vastuullisuuden jalkauttaminen sopimusketjussa ei niiden perusteella toteudu tehokkaasti. Mikäli sopimusvelallinen syyllistyy velvoitteensa osalta sopimusrikkomukseen, vahinkoa voi aiheutua sekä sopimusketjun yläpäässä toimivan, ehdot laatineen yrityksen, maineelle että ketjun alapäässä olevan yrityksen työntekijöille, joita Code of Conduct -ohjeistuksen ihmisoikeuksia koskevat ehdot suojaavat sopimus kolmannen hyväksi -doktriinin kautta. Tutkielmassa tarkastellaan välittömien sopimusosapuolten välistä vastuuta, toisin sanoen ehdot laatineen yrityksen sopijakumppanin vastuuta ehdot laatinutta yritystä kohtaan sekä ketjun alapäässä olevan yrityksen vastuuta omia työntekijöitään kohtaan. Mainevahingon korvauskelpoisuuteen liittyen katsotaan, että yrityksen maineella on taloudellista arvoa, jolloin aiheutuvat vahingot voivat tulla aineellisina korvattaviksi. Mainevahinko ja liikevaihdon väheneminen katsotaan tutkielmassa omiksi erikseen. Työntekijöille aiheutuvan vahingon osalta katsotaan, että varallisuusvahingon, kuten liian pienen tai saamatta jääneen palkan osalta vahinko on sopimusvastuun perusteella korvattavissa. Sen sijaan mahdollisen huonojen työolosuhteiden aiheuttaman kärsimyksen osalta todetaan, että vaikka sopimusvastuu ei lähtökohtaisesti sovellu aineettomien vahinkojen korvaamiseen, tutkielmassa tarkasteltavassa asetelmassa voisi olla perusteita myös tällaisten vahinkojen korvauskelpoisuudelle. Tutkielmassa esitetään lopuksi ehdotus toimivasta sopimusteknisestä muotoilusta ihmisoikeusvelvoitteita sisältävän Code of Conduct -ohjeistuksen jalkauttamiseksi sopimusketjussa. Tavoitteena on esittää sellaisia esitystapaan liittyviä seikkoja, jotka huomioitaessa vastuullisuus toteutuisi parhaalla mahdollisella tavalla. Myös liike-elämän realiteetit on joissain määrin huomioitu esitettävässä argumentaatiossa. Tutkielmassa katsotaan, että huomiota tulisi kiinnittää asianmukaisen liityntäperusteen lisäksi sopimusehtomuotoilujen selkeyteen, käytettävyyteen, ja riittävän täsmälliseen yksilöimiseen sekä ehdon sanamuodon että edellytettävän käytännön toiminnan osalta. Lisäksi katsotaan, että on hyvä sopia valvonnasta, riittävän suuresta sopimussakosta, koulutuksesta sekä mahdollisen vastuunrajoituslausekkeen rajaamisesta Code of Conduct -ohjeistuksen ulkopuolelle.

Ihmisten yhdenvertaisuus on modernin oikeusjärjestyksen perusperiaatteita. Taustalla vaikuttavat valtiosääntöoikeudellinen lähtökohta kansalaisten yhdenvertaisuudesta suhteessa julkiseen valtaan sekä yleisempi näkemys ihmisten samanarvoisuudesta. Syrjintä on kielletty niin kansainvälisissä sopimuksissa ja velvoitteissa kuin lainsäädännössäkin. Syrjintää kuitenkin esiintyy ja ikäsyrjintä on yleisin työelämässä esiintyvän syrjinnän muoto. Syrjintää kohdistuu niin ikääntyneisiin kuin nuoriinkin työntekijöihin. Nuoret kuitenkin niin sanotusti kasvavat ulos ilmiöstä, joten suurin yhteiskunnallinen haaste koskee ikääntyneeseen työvoimaan kohdistuvan syrjinnän kitkemistä. Keskitynkin tässä tutkielmassa tarkastelemaan erityisesti ikääntyneisiin työntekijöihin kohdistuvaa syrjintää. Ikäsyrjintä on ajankohtainen aihe, johon liittyvää keskustelua käydään runsaasti ja ongelmaan pyritään löytämään ratkaisuja. Tässä tutkimuksessa tarkastelen ja systematisoin niitä voimassa olevia laintasoisia oikeussäännöksiä, kansainvälisiä sopimuksia ja velvoitteita sekä oikeuskäytäntöä, jotka koskevat ikäsyrjintää ja erityisesti sen ilmenemistä työelämässä. Selvitän yhteiskunnallisen tilanteen edellyttämän työurien pidentämistavoitteen ja ikäsyrjinnän välistä jännitettä sekä kartoitan mahdollisia ratkaisuvaihtoehtoja. Esittelen ikäsyrjinnän eri ilmenemismuotoja käytännön työelämässä ja pohdin syrjinnän taustalla usein vaikuttavien ennakkoluulojen merkitystä asiassa. Tässä yhteydessä on huomattava, ettei kaikki yhteiskunnassa esiintyvä syrjintä johdu ennakkoluuloista, vaan ikään perustuvan syrjinnän taustalla voivat olla myös taloudelliset näkökohdat. Ikääntyneillä työntekijöillä on tavallisesti korkeammat palkat ja työnantajan ratkaisuihin voi vaikuttaa myös pelko siitä, että ikääntyneet työntekijät olisivat nuoria useammin ja pidempiä aikoja sairaslomalla. Työnantajalla kuitenkin on työnjohto-oikeutensa perusteella oikeus valita palvelukseensa parhaaksi katsomansa työntekijät, kunhan valintaan eivät vaikuta syrjivät perusteet. Käsittelen tutkimuksessani myös syrjinnän valvonta- ja seurantajärjestelmää sekä sen kehittämistarpeita. Syrjinnänvastaisen lainsäädännön tavoitteiden toteutumisen kannalta olisi tarkoituksenmukaista, että valvonta ei painottuisi liikaa syrjinnän kohteiksi joutuneiden kansalaisten yhteydenottoihin perustuvaan jälkivalvontaan. Lainvalvojilla tulisi olla myös todellinen mahdollisuus tehokkaaseen ennaltaehkäisevään syrjinnänvastaiseen työhön kuten neuvontaan, opastukseen ja tiedottamiseen sekä aktiiviseen tarkastustoimintaan. Tutkielmasta ilmenee, että pelkästään lainsäädännöllä ei ikään perustuvaa tai muutakaan syrjintää ole mahdollista torjua, vaan tärkeä rooli on myös syrjintäkielloista, työntekijöiden ja työnantajien oikeuksista ja velvollisuuksista tiedottamisella sekä matalan kynnyksen oikeusturvapalveluilla. Apua tarvittaisiin erityisesti ruohonjuuritasolle, koska suuri osa syrjintätapauksista jää piiloon oikeudenkäynteihin liittyvän kuluriskin ja tietämättömyyden vuoksi. Tästä johtuen nimenomaan ennalta ehkäisevien toimenpiteiden merkitystä ei voi syrjinnän vastaisessa työssä liikaa korostaa. Tulisi kartoittaa erilaisia keinoja, joiden avulla syrjintäkiellot ja niiden merkitys tiedostettaisiin paremmin käytännön työelämässä. Yhteiskunnan taholta tuleva paine työurien pidentämiseen ei voi onnistua myöskään ilman asenneremonttia, jonka myötä niin ikääntyneisiin kuin nuoriinkin työntekijöihin kohdistuvista ennakkoluuloista luovuttaisiin.

Tiivistelmä/Referat – Abstract Väestön ikääntyminen ja ikärakenteen muutos ulottavat vaikutuksensa koko suomalaiseen yhteiskuntaan. Sosiaali- ja terveyspalvelut, eläkkeet ja muu sosiaaliturva on kyettävä tarjoamaan kaikille, vaikka julkisen talouden paineet kasvavat. Erityisesti sosiaali- ja terveyspalveluja tulee kehittää ja uudistaa väestön ikääntyessä. Palvelurakenteiden muutosten tavoitteina ja lähtökohtina pidetään ennaltaehkäisyn, yksilöiden oman aktiivisuuden, itsemääräämisen ja osallisuuden periaatteita. Muistisairaiden ihmisten lukumäärän kasvuun varautumiseen ja eettisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän hoito- ja palvelujärjestelmän kehittämiseen vaaditaan oikeanlaisia poliittisia päätöksiä ja valintoja. Ikääntyvät muistisairaat ovat ryhmä, jonka etujen vaatiminen lakisääteiseksi on viimeinen keino turvata heille kuuluva yhteiskunnallinen asema ja oikeudet, sillä he eivät itse pysty enää vaikuttamaan täysimääräisesti oikeuksiinsa. Heillä tulisi kuitenkin olla sama ihmisarvo ja yhtäläiset oikeudet kuin muilla yhteiskunnan jäsenillä. Ikääntyvän väestön kasvu tulee huomioida monella tapaa: miten ikääntyvä voi varautua vanhuutensa, millaisia palveluja ja vanhuusajan turvaa heille tarjotaan ja erityisesti, miten huolehditaan ikääntyvän väestön oikeuksista ja siitä, että myös ikääntyvien itsemääräämisoikeutta kunnioitetaan kaikessa toiminnassa. Näihin erilaisiin pelkästään ikääntyvän väestöön liittyviin kysymyksiin on viimein myös lainsäädännön tasolla alettu puuttua, sillä tietoisuus ikääntyvien ihmisten oikeuksista ja oikeusturvan puutteista on lisääntynyt viime vuosina. Vanhusten lukumäärän kasvu yhteiskunnassamme on synnyttänyt lisääntyvää tarvetta tarkastella säännöksiä, jotka liittyvät läheisesti juuri vanhuksiin. Tällöin käsiteltäväksi otetaan erilaisia oikeudenaloja ja niistä sellaiset säännöt ja niiden periaatteet, joilla on erityistä merkitystä vanhusten ja heidän oikeusturvansa toteutumisen kannalta. Tarkasteltaviin säännöksiin liitetään vanhusoikeusnäkökulma eli säännöksiä voidaan tarkastella esimerkiksi ikääntyvän muistisairaan itsemääräämisoikeuden ja suojaamisen periaatteen näkökulmasta. Sääntelyn kohteena ovat vanhukset ja sääntelyn tavoitteena inhimillisen kohtelun turvaaminen ja onnistuneiden oikeudellisten järjestelyjen turvaaminen elinkaaren loppupäässä. Vanhuusoikeudellisesti relevantin säännöstön voidaan katsoa olevan kokonaisuus, jonka säännöt liittyvät vanhuksiin ja erityisesti vanhuuteen liittyviin oikeudellisiin kysymyksiin. Kyseessä on siis tiettyä elämänvaihetta koskeva oikeusalue. Lisäksi vanhuksia erityisesti koskettavilla oikeudellisilla normeilla on paljon yhtäläisyyksiä, lakien keskeiset tavoitteet ja periaatteet ovat samankaltaiset. Keskeisenä periaatteena on yksilön tahdon kunnioittaminen ja avun tarpeessa olevan suojaaminen. Tässä tutkielmassa käsittelen erityisesti ikääntyvien muistisairaiden itsemääräämisoikeutta ja siihen kohdistuvia rajoituksia vuoden 2014 itsemääräämisoikeuslain luonnoksen kannalta. Ikääntyvät muistisairaat voivat päättää omista asioistaan niin kauan kuin he siihen kykenevät. Tämä periaate on lähtöisin ihmis- ja perusoikeuksista. Muistisairaan vanhuksen itsemääräämisoikeuteen puututaan, jos hänen henkilökohtaista vapautta tai koskemattomuutta tai liikkumisvapautta taikka joitakin muita perusoikeuksia rajoitetaan. Tutkielmassa tarkastelen itsemääräämisoikeutta osittain niin perusoikeuskysymyksenä kuin vapauden rajoittamisen näkökulmasta ja lisäksi rajankäyntinä näiden välillä. Lisäksi tuon esiin ikääntyvän muistisairaan suojaamisen periaatteen itsemääräämisoikeuden rajoitusperusteena. Lähtökohtana on tällöin dementiapotilaan itsemäärääminen perusoikeutena, jonka rajoittamiseen suojelun tarve saattaa olla hyväksyttävä peruste. Kuitenkin kummallakin periaatteella on tärkeä asema dementoituvan henkilön oikeudellisen aseman turvaamisessa. Tutkielmassa nostan esiin kysymyksen siitä, miksi muistisairaiden vanhusten itsemääräämisoikeutta on ylipäänsä tärkeää vahvistaa sekä erityisesti siitä, miten ongelmallinen tilanne on ikääntyvien muistisairauksien perusoikeuksien rajoittamisen osalta. Tutkielmassa pyrin luomaan kokonaiskuvan ikääntyvien muistisairaiden itsemääräämisoikeudesta ja sen rajoituksista tulkitsemalla ja systematisoimalla niin voimassa olevaa oikeutta kuin mahdollisesti myöhemmin voimaan tulevaa itsemääräämisoikeuslakia. Tutkielman tarkoituksena on selvittää ikääntyvien muistisairaiden itsemääräämisoikeuden toteutumista kokonaisuutena. Tutkimuskysymyksiäni ovat seuraavat: miten vanhuksen itsemääräämisoikeus toteutuu, mikä sitä voi rajoittaa, miten ja millä tavoin ja miksi itsemääräämisoikeutta rajoitetaan, mitä haittoja tai hyötyjä itsemääräämisoikeuden rajoittamisesta on ikääntyvälle muistisairaalle. Tutkin asiaa sekä nykyisen lainsäädännön ja tilanteen sekä tulevan itsemääräämisoikeuslain kannalta. Metodisesti tutkimuksen voidaan katsoa edustavan ongelmakeskeistä lainoppia.

Pro gradu -tutkielmani on lainopillinen tutkimus ikäsyrjinnän kiellosta työsuhteessa EU-tuomioistuimen oikeuskäytännön valossa. Tutkimuskysymykseni tiivistyy sen arvioinniksi, onko ikäsyrjinnän kielto EU-oikeudellisena kysymyksenä siten selvitetty, että kansallisella tasolla kyetään EU:n työsyrjintädirektiivin (neuvoston direktiivi 2000/78/EY, annettu 27 päivänä marraskuuta 2000, yhdenvertaista kohtelua työssä ja ammatissa koskevista yleisistä puitteista) ja sitä konkretisoivan EU-tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella arvioimaan ikään perustuvan erilaisen kohtelun sallittavuutta. Työsyrjintädirektiivin säännösten tarkastelun perusteella on todettavissa, että ikäsyrjinnän kieltoa voidaan EU-oikeudellisessa kontekstissa pitää suuresta merkityksestään huolimatta jokseenkin epätarkkana sääntönä. Direktiivin säännökset jättävät kansalliselle sääntelylle ja tuomioistuimille runsaasti liikkumavaraa ikään perustuvaan erilaiseen kohteluun liittyen. EU-tuomioistuimen oikeuskäytännöstä voidaan tutkielmani osoittamin tavoin havaita tiettyjä linjauksia koskien työsyrjintädirektiivin 6 artiklan 1 kohdan ikäsyrjinnän kiellosta poikkeamiselle vaatimia kriteereitä. EU-tuomioistuin on osaltaan tarkentanut sekä oikeutetun, erityisesti työllisyyspoliittisen, työmarkkinoita tai ammatillista koulutusta koskevan tavoitteen määritelmää että sitä, mitä käytetyltä keinolta vaaditaan, jotta se olisi asianmukainen ja tarpeen tavoitteen saavuttamiseksi. Työsyrjintädirektiiviin perustuvaa lainsäädäntöä soveltavat kansalliset tuomioistuimet ovat kuitenkin tutkielmassani esitetyin tavoin kohdanneet ongelmia sallitun ikäsyrjinnän kiellosta poikkeamisen määrittelyssä. Norjan ja Ruotsin tuomioistuimet päätyivät tosiseikastoiltaan samanlaisissa tapauksissaan päinvastaisiin lopputuloksiin, ja on osoitettavissa, että esimerkiksi eroamisikiä koskevan lainsäädännön direktiivin mukaisuus ei kansallisella tasolla ole selvää. Näin ollen tutkimuskysymykseen on vastattava kielteisesti; ikäsyrjinnän kielto EU-oikeudessa vaatii vielä tarkennusta ollakseen niin selvä, että tätä eurooppalaisen väestön ikääntymisen vuoksi tärkeää säännöstä kyettäisiin ongelmitta tulkitsemaan kansallisella tasolla.

Tutkielma käsittelee just culturen suhdetta rikosoikeudelliseen vastuuseen. Just culturen periaatteita noudatetaan laajalti muun muassa terveydenhuollon ja kaupallisen lentoliikenteen sektoreilla. Kyseisen järjestelmän tavoitteena on parantaa edellytyksiä havaita ja tunnistaa turvallisuuden kannalta haitallisia elementtejä niin yksilön kuin organisaationkin tasolla tehokkaan ja luottamuksellisen poikkeamaraportoinnin kautta. Just culturen ytimeen kuuluu ajatus siitä, ettei omista virheistä raportoivaa henkilöä rangaista tämän menettelystä silloin, kun teko ei ole ollut tahallinen. Just culturen piiriin kuuluva rajanveto ei kuitenkaan ole suoraan sidoksissa teon rikosoikeudelliseen arviointiin, eikä näiden kahden järjestelmän välistä suhdetta voida pitää täysin vakiintuneena. Tämän vuoksi suhteen arvioimiselle on tarvetta oikeustieteellisen tutkimuksen näkökulmasta. Tutkielma alkaa rikosoikeudellisen vastuun yleisten edellytysten tarkastelulla sekä sillä, miten tahallisuutta ja tuottamusta arvioidaan rikosoikeuden kontekstissa. Pääsääntöisesti teko on vain tahallisena rangaistava. Kuitenkin liikennerikosten kohdalla tuottamuksellisten tekojen kriminalisointi on suhteellisen tavanomaista, eikä ilmaliikenteen rangaistussäännökset muodosta tässä suhteessa poikkeusta. Tämä merkitsee ainakin jonkinasteista kollisiota rikosoikeus- ja just culture -järjestelmien välillä, sillä just culturen periaatteisiin kuuluu huolimattomuusvirheiden lähtökohtainen anteeksiannettavuus. Just culturen piirissä tapahtuvaan arviointiin perehdytään tutkielman kolmannessa kappaleessa. Ratkaisutoiminta perustuu kyseisen järjestelmän piirissä yksinkertaistetusti siihen, onko menettely ollut hyväksyttävää vai ei-hyväksyttävää. Ei-hyväksyttävä menettely rajautuu lähtökohtaisesti just culturen ulkopuolelle. Sen sijaan silloin kun menettely tulee arvioiduksi hyväksyttävänä, ei tekijöihin tulisi kohdistaa sanktioluontoisia seuraamuksia. Se, missä raja hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän menettelyn välillä kussakin yksittäistapauksessa kulkee, on pitkälti riippuvainen yhtiö- ja tapauskohtaisista olosuhteista sekä siitä, kuka ratkaisun lopulta tekee. Just culturen periaatteet eivät perustu suoraan lainsäädäntöön, minkä vuoksi ratkaisijan harkintamarginaali on tosiasiassa suhteellisen laaja. Se eroaa siten olennaisella tavalla rikosoikeudesta, jossa päätöksentekoa ohjaa vahvasti rikosoikeudellinen laillisuusperiaate. Tutkielman neljännessä kappaleessa arvioidaan just culture- ja rikosoikeusjärjestelmän välistä suhdetta paitsi kirjoitetun lain, myös oikeuskäytännön näkökulmasta. Vaikka useat liikennerikokset ovatkin rangaistavia tuottamuksellisina, seuraa huolimattomasta menettelystä tosiasiassa hyvin harvoin tekijälle minkäänlaisia rikosoikeudellisia seuraamuksia. Tässä tutkielmassa on argumentoitu, että ero kirjoitetun lain ja tosiasiallisen soveltamiskäytännön välillä perustuu ainakin osittain just culturen vahvaan, kirjoittamattomaan asemaan ilmaliikenteessä, joka on omaksuttu laajalti sekä ilmailualan organisaatioissa että viranomaisissa niiden arvioidessa ilmailun poikkeamatapauksia. Tutkielman neljänteen kappaleeseen on sisällytetty myös de lege ferenda -pohdintaa. Tälle on nähty tarvetta siksi, että kyseessä on aihealue, josta on hyvin rajallisesti etenkään kotimaista tutkimustietoa. Viimeisessä kappaleessa vastataan kokoavasti johdannossa esitettyihin tutkimuskysymyksiin.