Browsing by Title
Now showing items 903-922 of 3676
-
(2012)Tietoverkkojen kehitys ja erityisesti internetin jatkuvasti lisääntyvä valta luovat monille perinteisille rikoksille uuden tekopaikan. Tämän tutkielman tarkoituksena on pohtia, millä lailla internet tekopaikkana vaikuttaa rikosten ilmenemiseen ja tutkintaan. Tärkeimmäksi tutkimuskysymykseksi nousee uusien kriminalisointien tarve teknologian kehityksen seurauksena. Tutkielma koostuu kolmesta osiosta. Ensimmäisessä osiossa pyritään erittelemään erityispiirteitä ja ongelmakohtia, joita internet tekoympäristönä aiheuttaa. Lisäksi pohditaan viranomaisten toimivaltuuksia ja niiden riittävyyttä internetrikollisuuden tutkinnassa. Toisessa osiossa nostetaan esille internetrikollisuuden kansainvälisyyden aiheuttamia ongelmia ja mahdollisia ratkaisuja niihin. Kolmannessa osiossa, joka muodostaa työn tärkeimmän sisällön, tutkielman kysymyksenasettelua lähestytään kolmen tunnusmerkistön (laiton uhkaus, kunnianloukkaus ja yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen) pohjalta. Kyseisiä tunnusmerkistöjä kutsutaan tutkielmassa ilmaisurikoksiksi. Yhteistä niille on, että rikos täyttyy jo tietyn kommentin ilmaisemisella, eikä pidemmälle meneviä toimia vaadita. Tutkielman aihe on hyvin ajankohtainen, sillä erilaiset uhkaukset ja loukkaukset muun muassa internetin keskustelupalstoilla ja yhteisöpalveluissa ovat jatkuvasti yleistyneet. Usein tekijät jäävät syystä tai toisesta vaille rangaistusta. Tutkielmassa pohditaan turvaako oikeuskäytäntö liiaksi tekijöiden sananvapautta uhrien perusoikeuksien kuten kunnian ja yksityiselämän suojan kustannuksella ja poikkeaako suoja tosimaailmassa toteutuvasta. Aiheen tuoreuden vuoksi oikeuskäytäntöä on jouduttu hakemaan hovi- ja alioikeustasolta, sillä korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä asiasta ei ole löydettävissä. Huomiota on oikeuskäytännön lisäksi kiinnitetty rikoslakiin ja siihen onko teknologian kehitys johtanut tiettyjen tunnusmerkistöjen muutostarpeisiin tai paineisiin luoda kokonaan uusia rikostunnusmerkistöjä. Lähteinä on perinteisen oikeuskirjallisuuden lisäksi käytetty muun muassa poliisin luomia toimintaohjeita sekä oikeusministeriön keväällä 2012 valmistunutta mietintöä sananvapausrikoksista.
-
Ilmastonmuutos ja julkiset varat : Ympäristöperusoikeuden vaikutuksesta eduskunnan budjettivaltaan (2024)Ilmastokriisi muuttaa oikeutta. Ympäristöperusoikeuden merkitys on viime vuosina kasvanut lainsäätäjän sekä lainkäyttäjien toiminnassa. Euroopan unioni kasvattaa rooliaan ilmastopolitiikassa. Samaan aikaan eduskunnan budjettivalta on korostunut perustuslakivaliokunnan lausuntokäytännössä. Ilmastonmuutoksen torjuminen ja siihen sopeutuminen vaativat yhteiskunnalta kiireellisiä ja kokonaisvaltaisia toimia, mistä väistämättäkin aiheutuu kustannuksia. Tutkielmassa vastataan siihen, miten ympäristöperusoikeus vaikuttaa eduskunnan budjettivaltaan ja voiko se velvoittaa budjettivallan käyttäjää yksittäistapauksessa. Ympäristöperusoikeuden katsotaan kehittyneen viimeaikaisessa perustuslakivaliokunnan lausuntokäytännössä, ja se on jo saavuttanut omaa ydinaluettaan. Budjettivallankäyttäjän on toimittava siten, että pysytään Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteissa. Eduskunnan ei tule ohjata julkisia varoja ympäristön tilaa heikentävään toimintaan. Ympäristönsuojelun määrärahat ovat säännöllisiä, mutta niiden suuruutta ei säännellä laissa. Valtion talousarvio ei ole perusoikeuskontrollin alainen, eikä ympäristöperusoikeus siten saa oikeussuojaa budjettivallankäytössä. Tilanne voi muuttua, mikäli ilmastokanteet menestyvät tuomioistuimissa. Ympäristöperusoikeus ja budjettivalta ovat ensimmäistä kertaa valtiosääntöoikeudellisessa konfliktissa perustuslakivaliokunnan lausunnossa, joka koskee Euroopan komission ehdotusta asetukseksi luonnon ennallistamisesta. Tutkielmassa havaitaan, ettei eduskunnan budjettivaltaa koskeva lausuntokäytäntö kovinkaan hyvin sovellu ympäristöpolitiikan nykytilanteeseen. Euroopan unionin ympäristöpolitiikka rahoitetaan jäsenvaltioiden kansallisista varoista. Ristiriitatilanteessa olisi tarkoituksenmukaisempaa argumentoida unionin oikeusperiaatteilla kuin finanssikriisin yhteydessä syntyneillä budjettivaltakriteereillä. Valtion talousarvion ensisijainen tehtävä on turvata perusoikeudet. Jos unionin ympäristöpoliittisia toimenpiteitä vastustetaan, tulisi esittää vaihtoehtoisia keinoja pysyä Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteissa. Ympäristö- ja talousvaikutusten arvioinnilla on lainvalmistelussa keskeinen rooli. Ympäristölainsäädännössä säädösvaltaa delegoidaan usein toimeenpaneville viranomaisille. Riskinä on demokraattisten valtaoikeuksien siirtyminen asiantuntijoille. Ilmastonmuutoksen vaikutuksista valtion toimintaan ei ole käyty laaja-alaista, demokraattista keskustelua. Miltä kestävän yhteiskunnan pitäisi näyttää? Yhteinen vastaus on löydettävä, jotta yhteiskuntamme kestäisi aikaa.
-
(2022)Ilmoittaminen, eli whistleblowing, on yleismaailmallinen ja tuttu ilmiö. Euroopan unionissa, saatikka kansallisesti, aihetta käsittelevää yleistä lainsäädäntöä ei kuitenkaan ole ollut. Kasvaneen poliittisen paineen vuoksi Euroopan komissio ehdotti vuonna 2018 aihetta koskevaa direktiiviä (ilmoittajansuojeludirektiivi), joka saatettiin voimaan vuonna 2019. Ilmoittajansuojeludirektiivi perustuu EU:n intressiin suojella alueensa taloudellisia etuja ja sisämarkkinoiden toimivuutta. Direktiivi, ja sen perusteella annettu hallituksen esitys kansalliseksi ilmoittajansuojelulaiksi, ensinnä erittelee sellaisia EU-oikeuden alueita, joiden rikkomista koskevien ilmoitusten tekeminen olisi lähtökohtaisesti hyväksyttävää. Ensisijaisena ilmoitustapana painotetaan sisäistä ilmoittamista, minkä lisäksi muita ilmoitustapoja ovat ulkoinen ilmoittaminen, eli ilmoitus toimivaltaiselle viranomaiselle, sekä tietojen julkistaminen esimerkiksi median kautta. Edelleen ilmoittajansuojelusääntely säätää työnantajille vastatoimien kiellon, eli listaa työoikeudellisia toimenpiteitä, jotka ovat sääntelyn vastaisia, mikäli ne tapahtuvat työntekijän tekemän ilmoituksen perusteella – edes tilanteissa, joissa työnantaja katsoisi ilmoituksen työoikeudellisen lojaliteettivelvollisuuden vastaiseksi. Lisäksi mainittu sääntely erittelee konkreettisia vaatimuksia ilmoituskanavien perustamiselle sekä ilmoitusten käsittelylle. Huomionarvoista on, että mainittua direktiiviä tai sen pohjalta ehdotettua kansallista lakia ei ole perusteltu työntekijöiden sananvapaudella. Kuten tutkielmassa käy ilmi, ilmoittajansuojelusääntelyllä kuitenkin on välillinen vaikutus myös työntekijöiden sanankäyttöön. Kansallisesti työntekijöiden sanankäyttöön liittyy tiiviisti punninta lojaliteettivelvollisuutta vasten. Työntekijän katsotaan työsopimuksen allekirjoittamalla sitoutuvan edustamaan työnantajan etuja, toisin sanoen työntekijä on eräänlaisessa vastuussa työnantajaansa kohtaan, osin jopa vapaa-ajallaan. Työntekijä edustaa työnantajaansa ja siten hänen sananvapauttaan voidaan rajata eri tavoin kuin ulkopuolisen yksityishenkilön. Samaan aikaan työntekijällä on parhaat edellytykset havaita mahdollisia rikkomuksia organisaationsa tai työnantajansa sisällä. Tutkielman tavoitteena on ymmärtää kuinka ilmoittajansuojelusääntely vaikuttaa työoikeudelliseen lojaliteettivelvollisuuteen. Mainittu velvollisuus on oikeuskäytännön valossa vahvasti riippuvainen tapauskohtaisesta arvioinnista, minkä vuoksi sitä ei voi pitää kovin täsmällisenä tai tarkkarajaisena. Tämä osaltaan vaikeuttaa vaikutusarviointia. Tutkielmassa avataan ensiksi ilmoittajansuojelusääntelyn sisältöä sen taustalla olevien arvojen ja perusteluiden ymmärtämiseksi. Lisäksi pyritään selvittämään lojaliteettivelvollisuuden sisältöä ja esitetään ehdotus lähestymistavaksi kyseiselle velvoitteelle ilmoittamisen yhteydessä. Edelleen arvioidaan ilmoittajansuojeludirektiivin ja ehdotetun kansallisen lain vaikutuksia työntekijän sanankäytölle ja lojaliteettivelvollisuudelle. Tutkielman mukaan ilmoittajansuojelusääntelyllä tulee olemaan vaikutusta työntekijän sananvapauden käytölle ja lojaliteettivelvollisuuden mahdollisen rikkomisen arvioinnissa, vaikka mainittu ilmoittajansuojelusääntely ei pohjaudukaan mainittuihin työoikeudellisiin käsitteisiin.
-
(2017)Elämme informaatioyhteiskunnassa, jossa henkilötietoja kerätään ja välitetään huomattavasti suuremmassa mittakaavassa kuin aikaisemmin. Tämä aiheuttaa uusia haasteita henkilötietojen tietoturvaloukkausten ilmoitusvelvollisuuteen. Rekisterinpitäjien ja henkilötietojen käsittelijöiden tulisi toiminnassaan ottaa henkilötietojen tietoturvaloukkaukset vakavasti huomioon ja puuttua niihin tehokkaasti, sillä niistä voi aiheutua luonnollisille henkilöille monenlaista vahinkoa. Vahinko voi olla fyysistä, aineellista, aineetonta, taloudellista tai sosiaalista, esimerkkinä omien henkilötietojen valvomiskyvyn menettäminen, maineen vahingoittuminen ja identiteettivarkaus. Tähän mennessä Suomen tietosuojalainsäädännössä ei ole yleislainsäädännön tasolla säännelty henkilötietojen tietoturvaloukkauksen ilmoitusvelvollisuudesta. Elämme tästä johtuen mielenkiintoista murrosaikaa, sillä EU:n yleistä tietosuoja-asetusta aletaan soveltaa 25.5.2018 lähtien. Tämä tulee merkittävästi vaikuttamaan Suomen tietosuojalainsäädäntöön. Tietosuoja-asetuksen ansiosta henkilötietojen tietoturvaloukkauksen ilmoitusvelvollisuutta aletaan soveltaa kaikilla aloilla EU:ssa. Jokaisen rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän tulee noudattaa EU:n yleistä tietosuoja-asetusta, mikäli he käsittelevät EU:n kansalaisten henkilötietoja. Velvoitteiden täytäntöönpanoa on tehostettu merkittävillä hallinnollisilla sanktioilla, joten rekisterinpitäjien ja henkilötietojen käsittelijöiden asennoituminen henkilötietojen tietoturvaloukkauksia kohtaan tulee varmasti uudistumaan. Tutkimuskohteena on EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen 33 artikla ”Henkilötietojen tietoturvaloukkauksesta ilmoittaminen valvontaviranomaiselle” ja 34 artikla "Henkilötietojen tietoturvaloukkauksesta ilmoittaminen rekisteröidylle”. Tarkoituksenani on selvittää, millä edellytyksillä rekisterinpitäjän tulee ilmoittaa henkilötietojen tietoturvaloukkauksesta valvontaviranomaiselle ja rekisteröidylle, millä edellytyksillä rekisterinpitäjän ei tule ilmoittaa henkilötietojen tietoturvaloukkauksesta valvontaviranomaiselle ja rekisteröidylle sekä millä edellytyksillä henkilötietojen käsittelijän tulee ilmoittaa henkilötietojen tietoturvaloukkauksesta rekisterinpitäjälle. Edellä mainitun lisäksi selvitän, millä edellytyksillä valvontaviranomainen voi velvoittaa tai vapauttaa rekisterinpitäjän henkilötietojen tietoturvaloukkauksen ilmoitusvelvollisuudesta rekisteröityä kohtaan. Esimerkkitapauksien avulla pyrin konkretisoimaan ja selkeyttämään henkilötietojen tietoturvaloukkaustilanteita. Tutkielman tavoitteena on antaa mahdollisimman perusteellinen kuvaus rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän henkilötietojen tietoturvaloukkausten ilmoitusvelvollisuuden sisällöstä sekä nostaa esille mahdollisia tulkinnallisia ongelmia, jotka liittyvät henkilötietojen tietoturvaloukkauksen ilmoitusvelvollisuuteen. Tietosuoja-asetuksen 33 ja 34 artikloiden lisäksi, tarkastelen Euroopan komission tietosuoja-asetusehdotuksen (COM (2012) 11 final) 31 ja 32 artikloita sekä eri EU:n toimielinten ja organisaatioiden kannanottoja ja muutosehdotuksia Euroopan komission tietosuoja-asetusehdotuksen 31 ja 32 artikloihin. Tutkielman pääasiallinen metodi on oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Lainopin avulla pyrin tulkitsemaan EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen 33 ja 34 artikloiden sisältöä ja esittämään niistä tulkintakannanottoja. Lainopin ohella hyödynnän oikeushistoriaa. Oikeushistorian avulla ymmärretään paremmin minkälaiseen kontekstiin EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen 33 ja 34 artiklat astuvat voimaan Suomessa. Selvitän myös Suomen tietosuojalainsäädännön ja tietoturvallisuuden sääntelyn kehitystä sekä henkilötietojen tietoturvallisuuden ilmoitusvelvollisuuden nykytilannetta Suomessa. EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen 33 ja 34 artiklat ovat tulkinnanvaraisia, joka on ongelmallista rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän näkökulmasta. Tämän vuoksi on erityisen tärkeää, että EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen 33 ja 34 artikloiden sisältöä selkeytetään ja vaikeita käsitteitä määritellään, jotta rekisterinpitäjät ja henkilötietojen käsittelijät voisivat hyvissä ajoin varmistaa, että heillä on kaikki tarvittavat valmiudet EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen 33 ja 34 artiklan velvoitteiden täyttämiseen.
-
(2024)With the expansion of globalization and its impact on labour markets across the globe, which has put workers in a more vulnerable position, the ILO's legislative efforts aim to consolidate labour rights into international standards. In this thesis, we examine the challenges involved in the ratification of ILO Conventions, particularly No. 87 and No. 98 on collective labour rights by China and India, in their distinct legal, political, and economic contexts. The study critically compares the national frameworks and real-world practices in these two countries with the rights enshrined in ILO conventions. The thesis begins with an overview of the legislative frameworks that govern collective labour rights internationally. Then, it evaluates China and India’s stance regarding the ratification of these conventions, highlighting the strong political and economic reasons that influence their stance, labour laws, and practices. For instance, the political nature of trade unions in India and the dominant role of the government and centralized trade union system in China. The thesis includes an overview of the barriers that hinder the ratification of these conventions or, otherwise, the effective implementation of freedom of association, collective bargaining, and the right to strike in both countries, such as the differences between legislation and its enforcement and how economic priorities affect workers' rights. Finally, the thesis emphasizes the need for ongoing international dialogue and cooperation between countries and the ILO, as well as clear and inclusive legal reforms in each country based on the recognized challenges and barriers, in a way that balances their national interests with international labour standards to ensure a fair and just future for workers in the global economy.
-
(2023)Globaalit arvoketjut ovat vakiinnuttaneet asemansa viimeisten vuosikymmenten aikana keskeisenä osana kansainvälistä kauppaa ja monikansallisten yritysten tuotantoprosesseja. Kansainvälisissä arvoketjuissa työskentelee myös merkittävä osa globaalista työvoimasta. Kansainvälisiin arvoketjuihin voi kuitenkin liittyä useita erityisesti ILO:n säällisen työn tavoitteiden sekä työelämän perusperiaatteiden ja -oikeuksien toteutumiseen liittyviä haasteita. Tässä tutkielmassa olen tutkinut aihepiirin kannalta keskeistä ILO:n monikansallisia yrityksiä ja sosiaalipolitiikkaa koskevaa periaatejulistusta erityisesti globaalien arvoketjujen sääntelyn näkökulmasta. Tutkielmassa olen pyrkinyt selvittämään sitä, miten kyseinen julistus soveltuu käyttöalaltaan globaalien arvoketjujen tuotantoprosessin sekä näissä arvoketjuissa toimivien yritysten toiminnan sääntelykeinoksi. Lisäksi olen pyrkinyt tutkimaan sitä, miten ILO:n monikansallisia yrityksiä ja -sosiaalipolitiikkaa koskeva julistuksessa on huomioitu työelämän perusperiaatteiden ja -oikeuksien toteutuminen erityisesti globaalien arvoketjujen sääntelyn näkökulmasta. Näiden päätutkimuskysymysten ohella tutkielman aihetta on pyritty taustoittamaan kuvaamalla globaalien arvoketjujen orastavaa oikeudellista käsitteenmäärittelyä sekä globaaleihin arvoketjuihin liittyviä työelämän perusperiaatteisiin ja -oikeusiin sekä säällisen työn tavoitteisiin liittyviä haasteita. Tutkielman tavoitteena on ollut paikantaa julistus osaksi kansainvälistä yritystoimintaa ja ihmisoikeuksia koskevaa agendaa erityisesti sääntelykeinotutkimuksen näkökulmasta. ILO:n monikansallisia yrityksiä ja sosiaalipolitiikkaa koskevan periaatejulistuksen käyttöalassa ei ole nimenomaisesti mainittu globaaleja arvoketjuja. Julistuksen päivityksen yhteydessä vuonna 2017 käyttöalaa on kuitenkin muokattu siten, että sen voidaan sanoa huomioivan nykyisessä muodossa globaaleille arvoketjuille ominaiset maantieteellisesti ja organisatorisesti hajautuneet yritysten väliset liiketoimintasuhteet. Monikansallisia yrityksiä ja sosiaalipolitiikka koskeva periaatejulistus vaikuttaa myös vakiinnuttaneen asemansa keskeisenä niin sisällöllisiä kuin menettelyllisiäkin periaatteita sisältävänä instrumenttina kansainvälisessä yritystoimintaa ja ihmisoikeuksia koskevassa pehmeän sääntelyn kehikossa. Monikansallisia yrityksiä ja sosiaalipolitiikkaa koskeva periaatejulistus on siten keskeinen yritystoimintaa ohjaava instrumentti kansainvälisellä tasolla, joskin sen käyttöalaa asiakokonaisuuden kannalta rajaa velvoittavan sääntelyn puute.
-
(2016)Tutkielmassa keskitytään lisenssien arvonmääritykseen liittyviin ongelmiin. Soveltuvimpina lisenssien arvonmääritysmenetelminä on perinteisesti pidetty tuloperusteisia arvonmääritysmekanismeja, joiden avulla voidaan arvioida lisenssistä kertyvät tulevat tulovirrat ja niiden pohjalta asettaa käypä rojaltiprosentti. Soveltuvalta arvonmääritysmetodilta edellytetään lisenssikohteen taloudellisen elinkaaren ennakoimista sekä lisenssiehtojen ja riskien tapauskohtaista huomioimista. Markkinahinta- tai kustannusperusteisilla mekanismeilla lisenssin arvosta saadaan helposti vääristynyt kuva. Arvonmääritystä vaikeuttavat lisäksi immateriaalioikeuksiin liittyvät vaihtelevat kirjanpitokäytännöt, vertailutiedon puute sekä IPR-omaisuuden arvonmääritykselle tyypillinen korkea subjektiivisuus. Tuloperusteisten arvonmääritysmetodien heikko asema kansainvälisessä verokontekstissa vaikeuttaa etenkin lisenssien arvonmääritystä siirtohinnoittelukontekstissa, mikä johtaa herkästi tulkintaerimielisyyksiin verottajan ja verovelvollisen välillä. Tältä osin tutkielmassa sivutaan myös verosuunnittelun ja veronkierron välistä rajanvetoa. Aihetta on lähestytty monitieteellisen metodin kautta. Juridisten lähteiden ja lainopillisen metodin lisäksi tutkielmassa on hyödynnetty laskentatoimeen ja verotukseen painottuvaa aineistoa. Tutkielman viimeinen luku sisältää myös jonkin verran oikeuspoliittista pohdintaa.
-
(2024)Oikeuksien sammumisella tarkoitetaan tilannetta, jossa immateriaalioikeuden haltijalleen tuottama yksinoikeus lakkaa markkinoille saattamisen yhteydessä. Oikeuksien sammuminen on keskeinen keino varmistaa tavaroiden vapaa liikkuvuus EU:ssa, kun oikeudenhaltija ei lähtökohtaisesti voi estää tekijänoikeussuojaa saavan teoksen, tavaramerkillä varustetun tavaran tai patentin suojaaman keksinnön jälleenmyyntiä tai rinnakkaistuontia. Sammumisdoktriini toimii intressien tasapainottajana, kun oikeudenhaltijan yksinoikeutta rajoitetaan. Tutkielman pääasiallinen tarkoitus onkin oikeuskäytännön perusteella selvittää oikeuksien sammumisen suhdetta tavaroiden vapaaseen liikkuvuuteen. Toistan kirjallisuudessa esitetyn näkemyksen siitä, ettei vuosikymmeniä vanha tekijänoikeussääntely sovi sellaisenaan digitaaliseen ympäristöön. Oikeuksien sammumisen osalta tekijänoikeusdirektiivi 2001/29/EY ei ota huomioon digitaalisen maailman realiteetteja. Digitaalisten teosten sammumisen tulkinta on jäänyt EUT:n oikeuskäytännön varaan. Tarkastelen erityisesti ennakkoratkaisuja C-128/11 UsedSoft ja C-263/18 Tom Kabinet. UsedSoftissa EUT meni tulkinnassaan varsin pitkälle mahdollistaakseen oikeuksien sammumisen tietokoneohjelman osalta. Tom Kabinetin myötä digitaalisten eli aineettomien teosten jälkimarkkinat on nyt täysin estetty. Ratkaisu on herättänyt laajasti kritiikkiä muun muassa aineettomien ja aineellisten teosten välisen kahtiajaon vuoksi. Itse kiinnitän huomiota erityisesti EUT:n käyttämään ontuvaan argumenttiin, jonka mukaan tekijänoikeuden haltijan katsotaan saavan riittävän korvauksen työstään fyysisen teoksen ensimmäisen myynnin yhteydessä, mutta samaa ei tapahdu digitaalisen teoksen kohdalla. Tutkielmassa argumentoin, että tekijänoikeuksien sammumista tulisi jatkossa kehittää nimenomaan sääntelyn keinoin, sillä kyse on laajasti tekijänoikeuksiin vaikuttavasta asiasta. Lainsäätäjä on kuitenkin ollut haluton puuttumaan ongelmaan. Varovaisuus ilmenee esimerkiksi siitä, että asia jätettiin pois uuden tekijänoikeuksia digitaalisilla sisämarkkinoilla koskevan direktiivin (EU) 2019/790 valmistelusta, vaikka kysymys digitaalisten jälkimarkkinoiden sallimisesta oli vielä laajasti esillä julkisen kuulemisen yhteydessä. Tavaramerkkien osalta vastaan kirjallisuudessa esitettyyn kritiikkiin siitä, että EUT:n viimeaikaisen oikeuskäytännön perusteella tietyt tavaramerkit saavat jo liian voimakasta suojaa tavaroiden vapaan liikkuvuuden kustannuksella. Erityisesti luksustavaramerkkien haltijat ovat tutkielmassa käsiteltyjen ratkaisujen mukaan voineet estää tavaroiden myöhemmän kaupanpidon vedoten “ylellisyyden tunnun” vahingoittamiseen ja siten tavaramerkin maineen vahingoittamiseen. Vastauksessani yhdyn väitteeseen siitä, että EUT:n tulkinta voi olla haitallista rinnakkaistuonnille ja tavaroiden vapaan liikkuvuuden periaatteelle.
-
(2014)Tutkielmassa tarkastellaan immateriaalioikeuksiin, erityisesti tekijänoikeuteen, patenttiin, tavaramerkkiin ja liikesalaisuuteen liittyviä verosuunnittelumahdollisuuksia. Immateriaalioikeudet eroavat perinteisestä teollisesta toiminnasta siten, että immateriaalioikeuksia on esteetöntä siirtää sopimuksilla valtiosta toiseen. Immateriaalioikeuksien verotuksesta on erityissäännöksiä kansallisessa vero-oikeudessa ja verosopimuksissa. OECD:n malliverosopimus suosittaa ratkaisua, että rojalti tai liiketulo, joka ei liity kiinteään toimipaikkaan, verotetaan vain tulonsaajan valtiossa. Lähdeveron periminen on kuitenkin voimassa olevissa verosopimuksissa yleistä. Tällaisissa tilanteissa tulon luokittelu rojaltiksi, liiketuloksi tai luovutusvoitoksi voi olla ratkaisevaa. Tietokonesovelluksissa lähtökohtainen jako on, että yrityksen sisäiset hankinnat ovat teoskappaleen luovutuksia, kun taas korvaus oikeudesta levittää ohjelmistoa yleisölle on rojaltin ydinaluetta. Immateriaalioikeuksien siirtohinnoittelu on mutkikasta, eikä arvonmääritykseen ole aina yksikäsitteistä tulosta. Arvo ei kuitenkaan ole täysin mielivaltainen, vaan voidaan esittää periaatteita, joiden avulla hyväksyttävää arvoa voi perustella. Arvonmääritys on helpompaa silloin, kun immateriaalioikeudesta maksettava korvaus riippuu myöhemmistä tuloista kuin silloin, kun laskettavana on kertakorvaus. Kansainvälisessä konsernissa vastuu immateriaalioikeuden kehittämisestä voidaan jakaa eri tavoin. Verotuksen kannalta olennaista on usein, mikä yhtiöistä on taloudellinen edunsaaja ja taloudellisen riskin kantaja. Immateriaalioikeuksien hallinnointi vähäisen verotuksen valtiossa ei voi perustua yksinomaan veron minimointiin, vaan järjestelylle on kyettävä esittämään liiketaloudellisia syitä. Toimiva ratkaisu immateriaalioikeuksien kehittämiseen on usein sellainen, että vähäisen verotuksen valtiossa sijaitseva yhtiö rahoittaa immateriaalioikeuksien kehityksen ja vastaa taloudellisesta riskistä. Jos konserniin hankitaan immateriaalioikeuksia ulkopuolelta, ne ostetaan myös tähän yhtiöön. Yhtiö voi käyttää apunaan muualla maailmassa sijaitsevia kehitysyksiköitä, joille yhtiö maksaa korvauksen kustannusvoittolisäperusteella. Kehitysyksiköillä ei näin ole taloudellista riskiä. Eurooppaoikeudessa sähköisesti suoritettavien palveluiden arvonlisäverotusta on harmonisoitu siten, että vero maksetaan aina palvelun vastaanottajan sijaintimaan perusteella. Sähköisesti suoritettavien palveluiden tarjoaja voidaan nimittäin sijoittaa mihin tahansa yhteisön jäsenvaltioon ja palvelu liikkuu vaivattomasti rajojen yli. Jäsenvaltiot eivät myöskään saa tarjota alennettuja verokantoja tällaisille palveluille samasta syystä. Yhteisöön sijoittautuneiden konserniyhtiöiden välillä rojalteja voidaan usein maksaa ilman lähdeveroa korko–rojalti-direktiivin perusteella. Yhdysvallat on tärkeä toimintaympäristö immateriaalioikeuksiin perustuvalle liiketoiminnalle. Yhdysvaltojen verotus on periaatteessa maailmanlaajuista, mutta käytännössä verosopimusten ja kansallisten sääntöjen yhdistelmä tekee mahdolliseksi maksaa veroa territoriaalisesti. Erityisesti Irlannin laaja verosopimusverkosto ja edulliset kansalliset verolait ja -käytännöt ovat kansainvälisten yritysten suosiossa. Kaksoisirlantilainen erilaisine mukaelmineen on kiinnostava väline kansainvälisessä verosuunnittelussa.
-
(2018)Tutkielmassa tarkastellaan eräistä naapuruussuhteista annetun lain (NaapL 26/1920) 17 §:n mukaisen immissiokiellon merkitystä ympäristölupaharkinnassa. Immissiokielto voi tulla sovellettavaksi ympäristölupamenettelyssä ympäristösuojelulain (YSL 527/2014) viittaussäännösten kautta. YSL 27 §:n 2 momentin 3 kohdan mukaan laitos-luettelon ohella toiminta voi tarvita ympäristöluvan, jos toiminnasta saattaa aiheutua NaapL 17§:ssä tarkoitettua kohtuutonta rasitusta. Immissiokielto voi tulla myös sovellettavaksi ympäristöluvan edellytyksiä harkittaessa, sillä YSL 49§:n 1 momentin 5 kohdan mukaan toiminnasta ei saa aiheutua NaapL 17§:n mukaista kohtuutonta rasitusta. Tutkielmassa pääpaino on ajankohtaisen oikeuskäytännön sekä määrällisessä että laadullisessa tarkastelussa. Tutkielma perustuu vuosina 2015-2016 annettuihin Vaasan hallinto-oikeuden ympäristönsuojelulain soveltamista koskeviin päätöksiin ja niistä mahdollisesti annettuihin korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuihin. Lisäksi tutkielmassa hyödynnettiin aiheeseen liittyviä korkeimman hallinto-oikeuden vuosikirjaratkaisuja. Määrällisessä tarkastelussa pyritään vastaamaan muun muassa siihen, kuinka usein immissiokieltoa on sovellettu luvantarvekynnyksenä ja ympäristölupia koskevassa muutoksenhaussa. Määrällisen tarkastelun perusteella etsitään tietoa siitä, korostuuko immissiokiellon soveltaminen tietynlaisissa tilanteissa. Toisena tutkimustehtävänä selvitetään, miten käsitettä kohtuuton rasitus on tulkittu. Ajankohtaisesta oikeuskäytännöstä pyritään löytämään NaapL 17§:n kohtuuttoman rasituksen tulkintaa selventäviä esimerkkejä. Tutkielman perusteella immissiokieltoa on sovellettu usein ympäristölupia koskevassa muutoksenhaussa. Ajoittain immissiokielto on saanut itsenäisen ja tärkeän merkityksen ympäristölupaharkinnassa, kun sen perusteella on tasapainotettu haitankärsijöiden ja toiminnanharjoittajien oikeuksia ja velvollisuuksia. Toisaalta immissiokielto on ajoittain saanut epäitsenäisen roolin, jolloin se on saatettu rinnastaa muihin ympäristöluvan myöntämisen edellytyksiin. Ympäristösuojelulain sujuvoittamisen yhteydessä on esitetty, että ympäristösuojelulain ja naapuruussuhdelain välisiin viittaussäännöksiin tehtäisiin muutoksia. Pääasiallinen argumentti lainsäädäntömuutosten puolesta on, että immissiokiellon tulkintakäytäntö on liian ennakoimatonta. Tutkielmassa tarkastellaan, miltä väite immissiokiellon ennakoimattomuudesta näyttää oikeuskäytännön valossa. Joustavasti muotoiltu säännös aiheuttaa väistämättä jonkin verran tulkinnanvaraisuutta ja sitä kautta riskin ennakoimattomuudesta ja yhdenvertaisuuden vaarantumisesta. Aineiston perusteella immissiokielto on haastava joustava normi, sillä sen tulkinnanvaraisuuden aste ja täsmentämiskeinot ovat erilaisia tilanteesta riippuen. Tutkielman lopussa kootaan näkökulmia mahdollisista lainsäädäntömuutoksista
-
(2014)This paper assesses whether, and to what extent, the OECD's recent initiative on Base Erosion and Profit Shifting (BEPS) is likely to affect holding company structures commonly used by Finnish tax planners. Building on the OECD’s previous “harmful tax planning” initiatives released around the millennium, the BEPS initiative is a political instrument aiming to curb cross-border tax avoidance by multinational enterprises (MNEs) through 15 specific action points targeting such tax-related areas as CFC rules, treaty shopping, hybrid financing, interest deductions, permanent establishment (PE) avoidance, transfer pricing (TP), and exchange of tax information. Since its release in 2013, the BEPS initiative has received a great deal of political support by governments and lots of attention by diverse interest groups. Many commentaries on and analyses of the initiative, mostly by tax consultant firms, have already been released, but despite the attention, no academic research on the subject has yet been conducted from a Finnish perspective. This paper attempts to fill that gap. The importance of the research is obvious for both governments and MNEs, since tax planning is an economically significant field for both of these stakeholders, and thus any impact on the scope of possible tax planning structures is worth our attention. Methodologically, I have tackled the research problem by focusing on both political and legal factors. Surveying a wide range of expert commentaries, analyses and political declarations, I have first analysed the political momentum behind the BEPS initiative as a whole and the likelihood of each specific action point to be enacted in domestic legislation or through international treaties affecting tax planning. I have also looked at the BEPS initiative in a historical context of the OECD’s earlier post-millennium initiatives, assessing how the former’s global reception differs, or is likely to differ, from that of the latter. After the political analysis, the focus of the paper shifts to actual Finnish holding company structures presented in Finnish guidebooks and training material on tax-efficient corporate structures. In this part of the paper, I assess the likelihood of five specific commonly used Finnish holding company structures to be affected by the BEPS action points. The findings of this paper suggest that the BEPS initiative is almost certain to have an impact on holding company structures in some areas; that in others, political potential is considerable but lots of technical and problems still remain; and that many BEPS action points are either not at all relevant to holding companies or unlikely to affect them for other reasons. Politically, the OECD’s most potent proposals are those on transfer pricing (action points 8 to 10) and tax information exchange (action points 11 to 13), although the latter will only affect holding company structures indirectly. Another action that seems likely to be enacted in legislation is the BEPS action point 2 on hybrid mismatches, mainly because of a recent EU proposal against tax avoidance relying on hybrid financing. However, the findings of this paper suggest that even though some other actions, particularly action 4 on interest-stripping and action point 6 on treaty shopping, enjoy a lot of political support, there are still significant unsolved political and technical problems on these fronts. Finally, this paper’s analysis on specific Finnish holding company structures suggests that the Finnish structures most likely to be affected by the OECD’s proposals are those relying on tax rate shopping (“capitalisation on tax rate differences”) and hybrid mismatches (“re-characterisation of income”). In particular, the former is likely to be affected by the OECD’s current thinking on transfer pricing and its “important people” doctrine, while the latter has a fair change of being affected, for example, by the OECD’s proposal against hybrid mismatches, at least if the EU’s current efforts in this area are successful.
-
(2017)I oktober 2014 antogs Europaparlamentets och rådets direktiv 2014/95/EU om ändring av direktiv 2013/34/EU vad gäller vissa typer av företags och koncerners tillhandahållande av icke-finansiell information och upplysningar och mångfaldspolicy (nedan direktivet om hållbarhetsrapportering eller direktivet). Direktivet om hållbarhetsrapportering ålägger en skyldighet på vissa företag och koncerner att i samband med sin årliga förvaltningsberättelse på konsoliderad basis redogöra för sin verksamhet, sina policyer och genomförd due diligence-granskning i förhållande till frågor gällande mänskliga rättigheter, miljö, sociala och personalrelaterade hänsyn samt korruption och mutor. Direktivet om hållbarhetsrapportering har som syfte att genom förbättrad transparens verka för en konkurrenskraftig inre marknad där samhällsekonomiska överväganden, så som miljömässig hållbar tillväxt och social rättvisa, har företräde framom strikt vinstberedning. Denna avhandling strävar till att undersöka direktivets potential att främja området för mänskliga rättigheter och företagsverksamhet. Syftet med denna avhandling är att undersöka huruvida antagandet av en obligatorisk rapporteringsskyldighet gällande icke-finansiell information kan leda till att mänskliga rättigheter implementeras som en normativ källa för bolagsstyrning. Avhandlingen strävar till att besvara följande två separata men nära sammankopplade frågor: 1) Fungerar redovisningsskyldigheten av icke-finansiell information som en effektiv metod av reglering i syfte att påverka europeisk bolagsstyrningspraxis och därigenom få bolag att ta hänsyn till människorättsfrågor i sin affärsverksamhet? 2) Fungerar redovisningsskyldigheten av icke-finansiell information som ett effektivt verktyg för den offentliga makten i dess uppgift att värna om och skydda de mänskliga rättigheterna? I avhandlingen argumenteras att det centrala problemet inom området för företagsverksamhet och mänskliga rättigheter är dels att bolagets juridiska syfte inte i tillräcklig grad uppmuntrar bolag till ett ansvarsfullt affärsbeteende och dels att staten har en begränsad jurisdiktionsrätt vilket leder till att den offentliga makten inte har tillräckligt med befogenheter att effektivt skydda de mänskliga rättigheterna universellt. För att förverkliga respekten för de mänskliga rättigheterna genom bolagets hela leverantörskedja måste man följaktligen påverka hur bolag styrs och kontrolleras. Avhandlingen utgår således ifrån att undersöka huruvida redovisning av information är en ändamålsenlig metod av reglering i syfte att uppnå denna typ av samhälleliga mål, och strävar därutöver att analysera direktivets potential som ett sådant beteendefrämjande verktyg. Avhandlingen erkänner att direktivet om hållbarhetsrapportering har en potential att främja ansvarsfull bolagsstyrningspraxis inom EU. Avhandlingen lyfter samtidigt fram regelverkets största tillkortakommanden och ifrågasätter huruvida en rapporteringsskyldighet som sådan kan förbättra den rådande situationen eller ifall problemet kräver en förändring av bolagsrättens karakteristik i sin helhet. Härutöver vill avhandlingen lyfta fram det centrala problem som kvarstår i förhållande till statens begränsade jurisdiktionsrätt och tillgång till ett effektivt rättsmedel
-
(2021)Modern insolvensrätt förutsätter sanering av företag i syfte att rehabilitera och trygga fortlevnaden av gäldenärens näringsverksamhet. I dagsläget har dock de allt mer mångfasetterade arrangemangen för företagsfinansiering och särskilt ökningen av obligationsfinansiering resulterat i ett större antal borgenärer. Det större borgenärsantalet har lett till högre krav på rättssäkerhet, medan den växande insolvensrättsliga trenden visar att saneringarna bör vara möjliga att vidtas i tidigare skede än i dagsläget, i flexibla och snabba förfaranden som i huvudsak sker utanför myndighetskontroll. Det ökade behovet av dessa tidiga skedets rehabiliteringsförfaranden har även noterats i Europaparlamentets och rådets direktiv 2019/1023 och dess ramverk för förebyggande rekonstruktion. Enligt direktivet ska medlemsstaterna möjliggöra att företag med betalningssvårigheter har tillgång till nationella förebyggande rekonstruktionsförfaranden. Dessa förfaranden ska utöver att de kan inledas i ett tidigare skede även b.la. möjliggöra saneringsmetoder som skuldkonvertering, vilka inbegriper i gäldenärens ägandestruktur, även fast detta skulle ske mot aktieägares eller borgenärers vilja. Således granskas i avhandlingen hur direktivets krav kunde implementeras i den nationella lagstiftningen för att möjliggöra ett förfarande för förebyggande rekonstruktion och om detta förfarande borde vara ett bolags- eller insolvensrättsligt förfarande. I granskningen av de nuvarande bestämmelserna i lagen om företagssanering konstateras att privata saneringar inte kan göras bindande mot alla förfarandets parter vid en tidpunkt som kunde anses motsvara syftet för förebyggande rekonstruktion. Detta kan anses bero på att kravet på insolvens eller hot om insolvens orsakar att den ekonomiska situationen för företagen som inleder förfarandet väsentligen försvårar rehabiliteringen av gäldenären då de i dagsläget existerande saneringsförfarandet inleds. Utöver detta kan det även noteras att vissa saneringsmetoder som riktas mot gäldenärens ägandestruktur, inte kan genomföras utan samtycke av gäldenärens aktieägare. Detta orsakar således en obalans i riskfördelningen mellan gäldenärens aktieägare och dess borgenärer. Detta kan särskilt noteras ur synvinkeln att nuvarande saneringsprogram i regel innehåller skuldackord för de borgenärer med sämre rätt till utdelning enligt betalningsordningen, medan aktieägare i utgångspunkt inte obligeras att vidta åtgärder för rehabiliteringen av gäldenären. Avhandlingen granskar även internationellt motsvarande förfaranden för förebyggande rekonstruktion i syfte att identifiera för- och nackdelar med förfarandenas implementering i den nationella insolvens- eller bolagsrätten. Medan granskningen påvisar att förfarandets implementering i bolagsrätten möjliggör slopandet av insolvens eller hot om insolvens som inledningskrav för förfarandet, kan det ändå anses att ett bolagsrättsligt förfarande för förebyggande rekonstruktion saknar centrala insolvensrättsliga bestämmelser som krävs för att t.ex. parter som motsätter sig saneringsarrangemangen ska kunna bindas till dessa. Utgående från granskningen och jämförelsen av dessa modellförfaranden samt direktivets bestämmelser och syfte, kan det konstateras att förfarandets implementering i insolvensrätten medför märkbara fördelar ur ett insolvensrättsligt perspektiv och kan således i helhet anses motsvara det förebyggande rekonstruktionens syfte bättre än förfarandets placering i bolagsrätten. Det kan konstateras att de nuvarande bestämmelserna i lagen om företagssanering visserligen till en stor del är i linje med de krav för förebyggande rekonstruktion som direktivet ställer. Dock kan det anses att bestämmelser i det inhemska saneringsförfarandet inte de facto motsvarar det förebyggande rekonstruktionsförfarandets syfte. Således borde vissa centrala bestämmelser i lagen om företagssanerings revideras för att möjliggöra ett förfarande för förebyggande rekonstruktion som utöver att det motsvarar direktivets bestämmelser även motsvarar direktivets syfte.
-
(2023)I denna avhandling behandlas det nya unionsrättsliga upphovsrättsdirektivet (DSM-direktivet) och dess implementering i Finland under åren 2019–2023. I avhandlingen analyseras implementeringens följder för onlineleverantörer av delningstjänster, innehavare av upphovsrättsligt skyddat material (rättsinnehavare) och användare av onlineleverantörernas tjänster samt deras inbördes förhållande. Fokus ligger på de grundläggande rättigheterna som dessa parter företräder och balansen mellan dem i såväl DSM-direktivet som i de kommande nationella lagändringarna. I det inledande kapitlet presenteras den nya upphovsrättsliga lagstiftningen, i form av två nya direktiv, som antagits av Europeiska unionen år 2019. DSM-direktivet (2019/790) och direktivet om onlinesändningar (2019/789) bildar tillsammans ett unionsrättsligt lagpaket som borde ha införlivats i den finska lagstiftningen senast under sommaren 2021. Den nationella implementeringsprocessen har varit utdragen och kontroversiell och det ursprungliga utkastet till lagförslag förkastades innan det nått riksdagen. Direktiven är fortfarande inte införlivade i Finland, förhoppningar existerar dock fortfarande att de kunde implementeras under nuvarande regeringsperiod. Artikel 17 i DSM-direktivet är den artikel som vållat mest huvudbry bland såväl de nationella lagstiftarna som de internationella rättsvetarna. I artikel 17 stadgas om onlineleverantörernas ansvar för upphovsrättsligt skyddat material, som görs tillgängligt via deras tjänster, av deras användare. Detta ansvar har, utgående från E-handelsdirektivet (2000/31/EG), tidigare varit begränsat och onlineleverantörerna har i praktiken inte haft någon skyldighet att ersätta rättsinnehavarna för exploateringen av deras verk. Detta ledde till fenomenet ”value gap” eller värdeöverföring, som medfört att balansen mellan de grundläggande rättigheterna snedvridits på ett för onlineleverantörerna fördelaktigt sätt. Genom ordalydelsen i artikel 17 försöker EU eliminera denna värdeöverföring och skapa bättre förutsättningar för ett rättvist och balanserat, digitalt trepartsförhållande. DSM-direktivet gav upphov till två regeringspropositioner, varav den senare (RP 313/2022 rd) endast har kompletterande verkan. Upptakten till dessa propositioner presenteras i avhandlingen bl.a. med hjälp av material från undervisnings- och kulturministeriets workshopar och sakkunnigutlåtanden som inhämtats av riksdagens utskott (i kapitel 4). Den nationella lagberedningen speglas mot såväl artikel 17 som unionens vägledning och rättspraxis (i kapitel 3). EU-domstolen har nyligen tagit ställning till artikel 17 och dess kompatibilitet med EU-stadgans artikel 11 (yttrande- och informationsfrihet). Detta mål analyseras i sin helhet i kapitel 3.3. Vidare görs en kort komparativ jämförelse i kapitel 4.2 som inkluderar den övriga Norden samt Frankrike och Tyskland. I kapitel 5 analyseras det upphovsrättsliga trepartsförhållandet och implementeringens inverkan på parternas rättigheter samt inbördes förhållande. Det sammanfattande kapitlet (6) avslutas med en kort de lege ferenda analys över hur den unionsrättsliga upphovsrätten antas utvecklas och förändras inom de kommande åren.
-
(2023)In 2021, the European Commission proposed a regulation implementing a carbon border adjustment mechanism. The primary objective of the mechanism is to curb the risk of carbon leakage. In addition, the mechanism should encourage the Union’s trade partners to implement carbon pricing measures to reduce greenhouse gas emissions and mitigate climate change. The use of border adjustments to pursue climate goals are disputed in terms environmental effectiveness. In the broader policy scope, unilateral climate measures are considered controversial due to their potential discriminatory policy effects on international trade. The carbon border adjustment mechanism highlights the complex and challenging relationship between the two most prominent multilateral questions, international trade and environmental concerns. Since the announcement of the mechanism, the Union’s trade partners have expressed opposition to the introduction of carbon taxes on the Union’s borders. In particular, the incompatibility of the mechanism with the rules of the World Trade Organization has been heavily emphasized. Potentially, the Union’s partners may move to lodge cases against the Union, in the dispute settlement body of the World Trade Organization. Although, the use of environmental measures with trade effects have been discussed by the dispute settlement bodies, the interpretation of the compatibility of climate measures with the rules of the GATT remain inconclusive. The mechanism may offer an opportunity for the organisation to actively strengthen the environmental agenda within trade. In the absence of political will of the membership to pursue reform, the Union may be required to resort to alternative policy tools to further its climate policy goals. Vuonna 2021, Euroopan Komissio esitti ehdotuksen, jolla otetaan käyttöön hiilirajamekanismi. Mekanismin päätavoitteena on välttää hiilivuotoa sekä kannustaa Unionin kauppakumppaneita ottamaan käyttöön päästökauppajärjestelmiä kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi ja ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Rajatullien käyttö ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi on kiistanalainen ympäristötehokkuuden kannalta. Ilmastopolitiikassa laajemmin, yksipuolisia ilmastotoimia pidetään kiistanalaisina, sillä niillä voi olla syrjiviä vaikutuksia kansainväliseen kauppaan. Hiilirajamekanismi korostaa kansainvälisen kaupan ja ympäristötoimien hankalaa suhdetta. Mekanismin julkistamisen yhteydessä, unionin kauppakumppanit ovat ilmaisseet vastustavansa hiiliverojen käyttöönottoa unionin rajoilla. Erityisesti mekanismin yhteensopimattomuutta Maailman kauppajärjestön sääntöjen kanssa on korostettu voimakkaasti. Unionin kumppanit voivat mahdollisesti nostaa kanteita unionia vastaan Maailman kauppajärjestön riitojenratkaisuelimessä. Vaikka ympäristötoimenpiteiden käyttöä, joilla on kaupallisia vaikutuksia, on käsitelty riitojenratkaisuelimissä, tulkinta ilmastotoimenpiteiden yhteensopivuudesta GATT -sääntöjen kanssa on edelleen epäselvä. Mekanismi voi tarjota organisaatiolle mahdollisuuden vahvistaa ympäristöohjelmaa maailmankaupassa. Jos jäsenillä ei ole poliittista tahtoa jatkaa uudistuksia, unioni voi joutua turvautumaan vaihtoehtoisiin välineisiin ilmastopoliittisten tavoitteidensa edistämiseksi.
-
(2022)Komissio teki vuonna 2012 ehdotuksen Euroopan Parlamentin ja Neuvoston direktiiviksi unionin taloudellisiin etuihin kohdistuvien petosten torjunnasta rikosoikeudellisin keinoin. Direktiiviä koskeneet neuvottelut saatiin päätökseen 2016 ja direktiivin oli määrä tulla voimaan viimeistään 2019, mutta useat jäsenmaat laiminlöivät täytäntöönpanoa kunnes ko-missio aloitti rikkomusmenettelyn niiden jäsenmaiden kohdalla, jotka eivät olleet saattaneet direktiiviä osaksi kansallista lainsäädäntöä. Direktiivin voimaantulo ja samanaikainen Euroopan syyttäjänviraston perustaminen johtivat petoksien vastaisen taistelun kannalta huomattavaan edistysaskeleeseen. Tässä tutkielmassa käsitellään kyseisen direktiivin kansallista voimaansaattamista ja direktiivin valmisteluun liittyneitä debatteja usean eri aiheen ympäriltä. Direktiivin valmistelussa kesti kauan näiden aiheiden johdosta, sillä neuvottelu-osapuolet eivät päässeet sopimukseen ennen kuin Unionin tuomioistuin teki päätöksen asiassa Taricco (C-105/14). Taricco ratkaisua seurasi niin kutsuttu ”Taricco II” tapaus, eli M.S.A. ja M.B. T-42/17. Tässä tutkielmassa käydään läpi Taricco -oikeuskäytäntö ja joitakin samaan teemaan kuuluvia ratkaisuja. Viimeaikainen tapaus Eurobox (C-357/19) ote-taan myös käsittelyyn. Oikeuskäytäntökatsauksen jälkeen arvioidaan direktiiviä ja puutteita sen täytäntöönpanossa komission raportin valossa. Tutkielma jatkaa käsittelemällä teorioita kriminologian teorioita valkokaulusrikollisuudesta ja petoksista. Teoriat pohjau-tuvat pitkälti Cresseyn petoskolmioon. Tutkielma käsittelee useita eri petostyyppejä ja pyrkii rakentamaan mahdollisim-man kattavan kuvan tyypillisen EU-petostehtailijan modus operandista. Petoksia käsitellään kolmena ryhmänä; ALV-petokset, petokset Unionin talousarvion tulopuolta vastaan ja petokset Unionin talousarvion menopuolta vastaan. Lopuksi tutkielma kokoaa yhteen käsiteltyjä teemoja ja pyrkii asettamaan EU-petoksen tekijän jonkin käsitellyn krimino-logian teorian muottiin. Tutkielma tunnistaa eroja petosten tekijöiden välillä riippuen siitä, toimiiko petoksentekijä orga-nisaation ulkopuolelta vai organisaation sisäpuolella. Tutkielma pyrkii arvioimaan PIF direktiivin täytäntöönpanon on-nistuneisuutta ja täytäntöönpanon implikaatioita unionin rikoslain ulottuvuuden harmonisoinnin näkökulmasta.
-
(2019)The EU aims for a high level of environmental protection, which includes nature conservation. The key regulatory tools providing the Union’s nature conservation framework are the Birds and Habitats Directives. They establish the Natura 2000 network of protected sites that covers 18% of the land area and 9.5% of the marine area of the EU. Article 6(3) and (4) of the Habitats Directive set an environmental protection mechanism that is applied to project development likely to have a significant effect on a Natura 2000 site. In addition to ambitious environmental protection objectives, the development of renewable energy is a topical issue in the EU. In 2018, the EU updated its renewable energy target for 2030 and is now pursuing to have 32% of its final energy consumption come from renewable energy sources. The expected increase in renewable energy might lead to more conflicts between renewable energy projects and the already extensive Natura 2000 network. This thesis aims to establish the current state of the law regarding the appropriate assessment procedure of plans and projects under Article 6(3) and (4) of the Habitats Directive, and especially the implications it has on renewable energy projects. This means exploring how the interests of nature conservation and the development of renewable energy are balanced. In addition, the thesis will analyse the reasoning of the Court of Justice of European Union (CJEU) in its case-law related to the appropriate assessment procedure. For these purposes, I use legal dogmatic and regulatory theory methods. Even though the Natura 2000 network supports the high-level protection of the environment in the EU, the Habitats Directive does not prohibit all development in the Natura 2000 sites. The CJEU has considered in its case-law that the EU legislature intended to create a protection mechanism that is triggered only if a plan or project represents a risk for a site forming part of the Natura 2000 network. Therefore, even if a project is considered to affect a Natura 2000 site, it is subjected to the Appropriate Assessment only after it has been concluded that it undermines the conservation objectives of a site. The findings of the thesis suggest that Article 6(3) and (4) of the Habitats Directive do provide flexibility for national authorities when authorising plans and projects. The Birds and Habitats Directives prove to be effective in conserving animal and plant species in the EU. Article 6(3) of the Habitats Directive is interpreted strictly by the CJEU, which ensures the effective application of the environmental protection mechanism it provides. Article 6(4) of the Habitats Directive allows derogation from the protection on the grounds of imperative reasons of overriding public interest. The European Commission and the CJEU have been more flexible in the interpretation of the derogation article and have allowed for a wide range of economic activity to be considered to meet the requirements of derogation. The thesis concludes that also renewable energy projects could meet the requirements of public interest on some grounds. The reasoning of the CJEU follows the commonly accepted interpretation methods. The Court has consistently in its case-law adopted a literal interpretation of Article 6(3) HD. In addition, it utilises systematic interpretation and teleological interpretation. The precautionary principle and the principle of sustainable development have also had weight in the Court’s reasoning.
-
(2015)Indemnity-ehto on anglomamerikkalaisesta perinteestä Suomeen rantautunut ehtotyyppi, jota käytetään erityisesti muun muassa lisenssisopimuksissa. Indemnity-ehtojen sisältöä ja roolia osana suomalaista sopimusoikeutta on kuitenkin käsitelty oikeuskirjallisuudessa vain vähän. Oikeuskirjallisuutta, jossa olisi keskitytty indemnity-ehtoihin nimenomaisesti vain lisenssisopimuksissa, ei ole lainkaan. Tämä tutkielma pyrkii täyttämään kyseisen aukon. Tarkalleen ottaen tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, miten indemnity-ehto vaikuttaa lisenssisopimuksen osapuolten väliseen vastuuseen kolmannen immateriaalioikeudellisista oikeudenloukkausväitteistä. Kysymykseen vastaamiseksi tutkielmassa tarkastellaan indemnity-ehtojen käyttötarkoitusta, laajuutta ja sopimuksen osapuolia ensin yleisesti ja tämän jälkeen nimenomaan lisenssisopimuksiin sovellettuina. Ymmärrystä syvennetään analysoimalla vastuunjakoa lisenssisopimuksiin sisältyvien indemnity-ehtojen tyyppitilanteessa eli silloin, kun indemnity-sitoumuksen antaja on lisenssinantaja. Tämän jälkeen tarkastellaan vielä indemnity-ehtojen suhdetta muihin vastuuriskien hallintaehtoihin, indemnity-ehtojen tulkintaa sekä mahdollisia kohtuuttomuus- ja sitomattomuustilanteita. Indemnity-ehtoja voidaan yleisellä tasolla kuvata vastuuriskien hallintamekanismiksi. Lisenssisopimusten kontekstissa ehdoilla sovitaan tyypillisesti kysymyksestä, kumman sopijapuolen vastuulle mahdolliset kolmannen esittämät yksinoikeuden loukkausväitteet ja niistä aiheutuvat seuraamukset kuuluvat osapuolten keskinäisessä suhteessa. Kyse on siis pohjimmiltaan vastuunjakoehdosta, mutta ehto voi tilanteesta riippuen tarkentua osapuolten välillä muutoinkin vallitsevan vastuunjaon vahvistajaksi, vastuun rajoittajaksi tai vastuun siirtäjäksi yhdeltä osapuolelta toiselle. Mikä näistä ehtotyypeistä on käsillä määräytyy sen mukaan, miten vastuu olisi jakautunut ilman ehtoa. Ilman tätä tietohana ei voida määrittää, miten indemnity-ehto muuttaa vastuun jakautumista. Lisenssinantajan vastuun määräytymiseen ilman ehtoa ei ole muodostunut oikeuskirjallisuudessa vakiintunutta kantaa. Voidaan kuitenkin pitää selvänä, että lisenssinantajalla ei ole vastuuta kolmannen perusteettomista väitteistä aiheutuneista kustannuksista. Perusteettomilla väitteillä tarkoitetaan kolmannen vaateita, jotka tulevat oikeudenkäynnissä tai muussa riidanratkaisumenettelyssä hylätyiksi. Sen sijaan silloin, kun kolmannen vaatimukset menestyvät tai niistä sovitaan, vastuu on mahdollinen. Indemnity-ehdon funktio suhteessa näihin tilanteisiin on toimia vastuunjaon selventäjänä. Lisenssinantajalla on vastuu suoraan ehdon perusteella. Indemnity-ehtoa käytettäessäkin voi kuitenkin olla epäselvää, missä vaiheessa lisenssinantajan hyvitysvelvollisuus aktualisoituu ja voiko lisenssinantaja vapaasti sopia riidan kolmannen kanssa ilman, että menettää oikeuttaan saada hyvitystä lisenssinantajalta. Vastauksena todetaan, että lisenssinantajan mahdollinen velvollisuus huolehtia lisenssinsaajan puolustuskustannuksista heti kolmannen tehtyä väitteensä riippuu osapuolten päättämästä ehdon sisällöstä. Lisäksi tutkielmassa katsotaan, että lisenssinsaajalla on oikeus sopia riita kolmannen kanssa edellyttäen, että lisenssinsaaja pyytää lisenssinantajalta kantaa asiaan. On mahdollista, että indemnity-ehto on ristiriidassa esimerkiksi välilliset vahingot pois sulkevan vahingonrajoitusehdon kanssa. Näin ollen indemnity-ehtojen sisältö saattaa yksittäistapauksissa muokkautua muiden ehtojen vaikutuksen takia. Lisäksi indemnity-ehtojen sisältöön voi riitatilanteissa vaikuttaa niiden tulkinta. Ensisijainen ehtojen tulkintatapa on tulkita ehtoa sopijapuolten alkuperäisen yhteisen tarkoituksen mukaisesti. Mikäli se ei ole mahdollista, ehtoa on perusteltua tulkita sopimusvelvoitteiden tasapainoa tukevan tulkintatavan mukaisesti. Joissakin tilanteissa kyseeseen voi tulla myös ehdon suppea tai kaikkien ehtojen pätevyyttä painottava tulkinta. Ehtojen kohtuuttomuus- ja sitomattomuusriski sen sijaan on kohtuullisen matala. Lähinnä kyseeseen voi tulla ehdon sitomattomuus toisen osapuolen tahallisen tai törkeän tuottamuksen seurauksena tai vakioehtoja käyttävän osapuolen laiminlyötyä tuoda ehdot sopimuksen piiriin.
-
(2016)Tietokoneohjelma saa Suomessa immateriaalioikeudellista suojaa pääasiassa tekijänoikeuslain nojalla. Immateriaalioikeuksille tyypilliseen tapaan tekijänoikeuksien valvonta voi olla haastavaa ja niiden loukkaaminen esimerkiksi irtaimiin esineisiin verrattuna helppoa. Yksinoikeuden loukkaukseen voi myös syyllistyä tietämättään ja taloudelliset seuraamukset voivat nousta mittaviksi. Tutkielman tarkoituksena on selvittää minkälaisia kolmannen osapuolen oikeuden loukkausriskejä tietokoneohjelmaan sisältyvät yksinoikeudet synnyttävät lisensoinnissa ja kuinka näihin riskeihin voidaan sopimuksellisesti ennakolta varautua. Riskinhallintakeinoista tutkielmassa keskitytään niin sanottuihin indemnity –tyyppisiin vastuunsiirtoehtoihin, joista käytetään konkretisoivana esimerkkinä IT2015 Yleisten sopimusehtojen immateriaalioikeuksien loukkauksia koskevia sopimusehtoja. Indemnity -ehdot ovat peräisin angloamerikkalaisesta oikeus- ja sopimusperinteestä, mutta ehdot on tänä päivänä omaksuttu suomalaiseen sopimuskäytäntöön muun muassa tietokoneohjelmistojen lisensoinnin yhteydessä. Eräs tutkielman tavoitteista onkin selvittää, kuinka hyvin indemnity -ehdot soveltuvat oikeusjärjestelmäämme ja sopimuskäytäntöömme.
-
(2019)25.5.2018 alkaen sovellettavaksi tullut yleinen tietosuoja-asetus ((EU) 2016/679) on tuonut mukanaan muutoksia rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän välisen suhteen sääntelyyn sekä vaikuttaa käsittelyyn osallistuvien vastuuriskeihin. Vahingonkorvausvastuun osalta asetus tasapainotti riskienjakoa rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän välillä sen mahdollistaessa korvausvaatimuksen osoittamisen vahinkoa kärsineen valinnan mukaan kummalle tahansa käsittelyyn osallistuneesta toimijasta. Tasapaino korvausvastuusta asetusta rikkomalla aiheutuneiden vahinkojen varalta voidaan nähdä positiivisena kehityksenä sen helpottaessa vahinkoa kärsineen mahdollisuutta korvauksen saantiin. Kuitenkin henkilötietojen käsittelijän näkökulmasta vastuuriski kasvoi huomattavasti asetuksen soveltamisen alettua. Vastuuriskiä sekä rekisterinpitäjän että henkilötietojen käsittelijän osalta lisäsi myös asetuksen tietosuojaviranomaisille antama mahdollisuus määrätä asetuksen rikkomisesta hallinnollinen sakko, jonka on oltava "tehokas, oikeasuhteinen ja varoittava", suurimmillaan 20 000 000 euroa tai neljä prosenttia yrityksen edeltävän tilikauden maailmanlaajuisesta kokonaisliikevaihdosta. Toistaiseksi hallinnollisten sakkojen määräytymisen peruste sekä määrättävän sakon suuruus ovat yhtenäisen käytännön puutteen vuoksi hankalasti ennakoitavissa. Tämä mahdollisuus huomattavankin suuren hallinnollisen sakon saamiseen yhdessä mahdollisen vahingonkorvausvelvollisuuden kanssa muodostaa käsittelyyn osallistuville suuren vastuuriskin, jonka hallitsemiseen sopimuksin rekisterinpitäjällä ja henkilötietojen käsittelijällä on selkeä tarve. Tässä lainopillisessa tutkielmassa tarkastellaankin vastuun hallinnointia rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän välisessä tietojenkäsittelysopimuksessa lisääntyneisiin taloudellisiin riskeihin varautumiseksi. Erityisenä tarkastelun kohteena on indemnity-ehtojen käyttömahdollisuus vastuusta sopimisen välineenä. Ensimmäisenä tutkimuskysymyksenä tarkastellaan yleisesti, voivatko rekisterinpitäjä ja henkilötietojen käsittelijä sopia vastuun jakamisesta keskinäisessä suhteessaan tietosuoja-asetuksen lähtökohdista poiketen. Kysymykseen vastaamiseksi tarkastellaan asetuksen määräyksiä tietojenkäsittelysopimuksen sisällöstä, vahingonkorvauksesta sekä hallinnollisesta sakosta ja pohditaan, onko asetusta sen tavoitteet huomioiden perusteltua tulkita sopimusvapautta rajoittavasti. Tehdyn punninnan perusteella tutkielmassa esitetään de lege ferenda –kannanotto siitä, millaiseksi vastuusta sopimisesta tietojenkäsittelysopimuksissa toistaiseksi puuttuvan tulkintakäytännön tulisi kehittyä sekä tarkastellaan, eroaako sopimisen mahdollisuus siitä riippuen, sovitaanko vahingonkorvauksesta vai hallinnollisesta sakosta. Tutkielmassa puolletaan tulkintaa, jonka mukaan käsittelyyn osallistuvien keskinäisessä suhteessa vastuusta sopiminen on lähtökohtaisesti sopimusvapauden nojalla sallittua, joskin hallinnollisesta sakosta sopimiseen tulee suhtautua varauksella. Seuraavaksi tutkielmassa selvitetään, mitä indemnity-ehdolla oikeastaan tarkoitetaan. Koska kyseessä on suomalaiselle oikeusjärjestelmälle vieras, common law –järjestelmästä peräisin oleva oikeudellinen siirrännäinen, ei sen merkitys ja tulkinta ole lainkaan selkeää. Tarkoituksena onkin esittää lukijalle niin kansainväliseen kuin suomalaiseen aineistoon tukeutuen perusteltu ja selkeä tulkinta siitä, mikä indemnity-ehto on, miten sitä tulkitaan ja mihin se sopimusoikeutemme systematiikassa sijoittuu sekä osoittaa, että indemnity-ehdon käytännön merkitys vastuusta sopimisen välineenä vaihtelee huomattavan laajasti sen kirjoitustavan mukaan. Selkeyden vuoksi tutkielmassa myös esitetään, miten indemnity-ehto, eli vastuusta sopimiseen käytettävä erityinen sopimusperusteinen toimimis- ja suoritusvelvoite, eroaa tavanomaisista vastuunrajoitusehdoista. Edellä esitettyjen kysymysten tarkastelun avulla päästään tutkielmassa vastaamaan sen keskeisimpään kysymykseen: voidaanko indemnity-ehtoja käyttää vastuusta sopimiseen rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän välillä, ja onko niiden käyttö kannattavaa? Ongelmaa, eli ylipäänsä vastuusta sopimista sekä erityisesti indemnity-ehtojen käyttöä tässä tarkoituksessa, käsitellään läpi tutkielman esittäen aiheesta pro et contra –argumentaatiota. Lopulta esitetään tämän hetken tietoon perustuva tulkinta, jonka mukaan indemnity-ehtojen käytöllä tietojenkäsittelysopimuksissa on paljon potentiaalia, mutta toistaiseksi tulkintaepävarmuuden johdosta myös riskejä, joten niiden käyttämistä tulee punnita tarkasti analysoiden mahdollisesti saavutettavia hyötyjä suhteessa riskeihin.
Now showing items 903-922 of 3676