Browsing by Title

I denna avhandling behandlas det nya unionsrättsliga upphovsrättsdirektivet (DSM-direktivet) och dess implementering i Finland under åren 2019–2023. I avhandlingen analyseras implementeringens följder för onlineleverantörer av delningstjänster, innehavare av upphovsrättsligt skyddat material (rättsinnehavare) och användare av onlineleverantörernas tjänster samt deras inbördes förhållande. Fokus ligger på de grundläggande rättigheterna som dessa parter företräder och balansen mellan dem i såväl DSM-direktivet som i de kommande nationella lagändringarna. I det inledande kapitlet presenteras den nya upphovsrättsliga lagstiftningen, i form av två nya direktiv, som antagits av Europeiska unionen år 2019. DSM-direktivet (2019/790) och direktivet om onlinesändningar (2019/789) bildar tillsammans ett unionsrättsligt lagpaket som borde ha införlivats i den finska lagstiftningen senast under sommaren 2021. Den nationella implementeringsprocessen har varit utdragen och kontroversiell och det ursprungliga utkastet till lagförslag förkastades innan det nått riksdagen. Direktiven är fortfarande inte införlivade i Finland, förhoppningar existerar dock fortfarande att de kunde implementeras under nuvarande regeringsperiod. Artikel 17 i DSM-direktivet är den artikel som vållat mest huvudbry bland såväl de nationella lagstiftarna som de internationella rättsvetarna. I artikel 17 stadgas om onlineleverantörernas ansvar för upphovsrättsligt skyddat material, som görs tillgängligt via deras tjänster, av deras användare. Detta ansvar har, utgående från E-handelsdirektivet (2000/31/EG), tidigare varit begränsat och onlineleverantörerna har i praktiken inte haft någon skyldighet att ersätta rättsinnehavarna för exploateringen av deras verk. Detta ledde till fenomenet ”value gap” eller värdeöverföring, som medfört att balansen mellan de grundläggande rättigheterna snedvridits på ett för onlineleverantörerna fördelaktigt sätt. Genom ordalydelsen i artikel 17 försöker EU eliminera denna värdeöverföring och skapa bättre förutsättningar för ett rättvist och balanserat, digitalt trepartsförhållande. DSM-direktivet gav upphov till två regeringspropositioner, varav den senare (RP 313/2022 rd) endast har kompletterande verkan. Upptakten till dessa propositioner presenteras i avhandlingen bl.a. med hjälp av material från undervisnings- och kulturministeriets workshopar och sakkunnigutlåtanden som inhämtats av riksdagens utskott (i kapitel 4). Den nationella lagberedningen speglas mot såväl artikel 17 som unionens vägledning och rättspraxis (i kapitel 3). EU-domstolen har nyligen tagit ställning till artikel 17 och dess kompatibilitet med EU-stadgans artikel 11 (yttrande- och informationsfrihet). Detta mål analyseras i sin helhet i kapitel 3.3. Vidare görs en kort komparativ jämförelse i kapitel 4.2 som inkluderar den övriga Norden samt Frankrike och Tyskland. I kapitel 5 analyseras det upphovsrättsliga trepartsförhållandet och implementeringens inverkan på parternas rättigheter samt inbördes förhållande. Det sammanfattande kapitlet (6) avslutas med en kort de lege ferenda analys över hur den unionsrättsliga upphovsrätten antas utvecklas och förändras inom de kommande åren.

Komissio teki vuonna 2012 ehdotuksen Euroopan Parlamentin ja Neuvoston direktiiviksi unionin taloudellisiin etuihin kohdistuvien petosten torjunnasta rikosoikeudellisin keinoin. Direktiiviä koskeneet neuvottelut saatiin päätökseen 2016 ja direktiivin oli määrä tulla voimaan viimeistään 2019, mutta useat jäsenmaat laiminlöivät täytäntöönpanoa kunnes ko-missio aloitti rikkomusmenettelyn niiden jäsenmaiden kohdalla, jotka eivät olleet saattaneet direktiiviä osaksi kansallista lainsäädäntöä. Direktiivin voimaantulo ja samanaikainen Euroopan syyttäjänviraston perustaminen johtivat petoksien vastaisen taistelun kannalta huomattavaan edistysaskeleeseen. Tässä tutkielmassa käsitellään kyseisen direktiivin kansallista voimaansaattamista ja direktiivin valmisteluun liittyneitä debatteja usean eri aiheen ympäriltä. Direktiivin valmistelussa kesti kauan näiden aiheiden johdosta, sillä neuvottelu-osapuolet eivät päässeet sopimukseen ennen kuin Unionin tuomioistuin teki päätöksen asiassa Taricco (C-105/14). Taricco ratkaisua seurasi niin kutsuttu ”Taricco II” tapaus, eli M.S.A. ja M.B. T-42/17. Tässä tutkielmassa käydään läpi Taricco -oikeuskäytäntö ja joitakin samaan teemaan kuuluvia ratkaisuja. Viimeaikainen tapaus Eurobox (C-357/19) ote-taan myös käsittelyyn. Oikeuskäytäntökatsauksen jälkeen arvioidaan direktiiviä ja puutteita sen täytäntöönpanossa komission raportin valossa. Tutkielma jatkaa käsittelemällä teorioita kriminologian teorioita valkokaulusrikollisuudesta ja petoksista. Teoriat pohjau-tuvat pitkälti Cresseyn petoskolmioon. Tutkielma käsittelee useita eri petostyyppejä ja pyrkii rakentamaan mahdollisim-man kattavan kuvan tyypillisen EU-petostehtailijan modus operandista. Petoksia käsitellään kolmena ryhmänä; ALV-petokset, petokset Unionin talousarvion tulopuolta vastaan ja petokset Unionin talousarvion menopuolta vastaan. Lopuksi tutkielma kokoaa yhteen käsiteltyjä teemoja ja pyrkii asettamaan EU-petoksen tekijän jonkin käsitellyn krimino-logian teorian muottiin. Tutkielma tunnistaa eroja petosten tekijöiden välillä riippuen siitä, toimiiko petoksentekijä orga-nisaation ulkopuolelta vai organisaation sisäpuolella. Tutkielma pyrkii arvioimaan PIF direktiivin täytäntöönpanon on-nistuneisuutta ja täytäntöönpanon implikaatioita unionin rikoslain ulottuvuuden harmonisoinnin näkökulmasta.

Indemnity-ehto on anglomamerikkalaisesta perinteestä Suomeen rantautunut ehtotyyppi, jota käytetään erityisesti muun muassa lisenssisopimuksissa. Indemnity-ehtojen sisältöä ja roolia osana suomalaista sopimusoikeutta on kuitenkin käsitelty oikeuskirjallisuudessa vain vähän. Oikeuskirjallisuutta, jossa olisi keskitytty indemnity-ehtoihin nimenomaisesti vain lisenssisopimuksissa, ei ole lainkaan. Tämä tutkielma pyrkii täyttämään kyseisen aukon. Tarkalleen ottaen tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, miten indemnity-ehto vaikuttaa lisenssisopimuksen osapuolten väliseen vastuuseen kolmannen immateriaalioikeudellisista oikeudenloukkausväitteistä. Kysymykseen vastaamiseksi tutkielmassa tarkastellaan indemnity-ehtojen käyttötarkoitusta, laajuutta ja sopimuksen osapuolia ensin yleisesti ja tämän jälkeen nimenomaan lisenssisopimuksiin sovellettuina. Ymmärrystä syvennetään analysoimalla vastuunjakoa lisenssisopimuksiin sisältyvien indemnity-ehtojen tyyppitilanteessa eli silloin, kun indemnity-sitoumuksen antaja on lisenssinantaja. Tämän jälkeen tarkastellaan vielä indemnity-ehtojen suhdetta muihin vastuuriskien hallintaehtoihin, indemnity-ehtojen tulkintaa sekä mahdollisia kohtuuttomuus- ja sitomattomuustilanteita. Indemnity-ehtoja voidaan yleisellä tasolla kuvata vastuuriskien hallintamekanismiksi. Lisenssisopimusten kontekstissa ehdoilla sovitaan tyypillisesti kysymyksestä, kumman sopijapuolen vastuulle mahdolliset kolmannen esittämät yksinoikeuden loukkausväitteet ja niistä aiheutuvat seuraamukset kuuluvat osapuolten keskinäisessä suhteessa. Kyse on siis pohjimmiltaan vastuunjakoehdosta, mutta ehto voi tilanteesta riippuen tarkentua osapuolten välillä muutoinkin vallitsevan vastuunjaon vahvistajaksi, vastuun rajoittajaksi tai vastuun siirtäjäksi yhdeltä osapuolelta toiselle. Mikä näistä ehtotyypeistä on käsillä määräytyy sen mukaan, miten vastuu olisi jakautunut ilman ehtoa. Ilman tätä tietohana ei voida määrittää, miten indemnity-ehto muuttaa vastuun jakautumista. Lisenssinantajan vastuun määräytymiseen ilman ehtoa ei ole muodostunut oikeuskirjallisuudessa vakiintunutta kantaa. Voidaan kuitenkin pitää selvänä, että lisenssinantajalla ei ole vastuuta kolmannen perusteettomista väitteistä aiheutuneista kustannuksista. Perusteettomilla väitteillä tarkoitetaan kolmannen vaateita, jotka tulevat oikeudenkäynnissä tai muussa riidanratkaisumenettelyssä hylätyiksi. Sen sijaan silloin, kun kolmannen vaatimukset menestyvät tai niistä sovitaan, vastuu on mahdollinen. Indemnity-ehdon funktio suhteessa näihin tilanteisiin on toimia vastuunjaon selventäjänä. Lisenssinantajalla on vastuu suoraan ehdon perusteella. Indemnity-ehtoa käytettäessäkin voi kuitenkin olla epäselvää, missä vaiheessa lisenssinantajan hyvitysvelvollisuus aktualisoituu ja voiko lisenssinantaja vapaasti sopia riidan kolmannen kanssa ilman, että menettää oikeuttaan saada hyvitystä lisenssinantajalta. Vastauksena todetaan, että lisenssinantajan mahdollinen velvollisuus huolehtia lisenssinsaajan puolustuskustannuksista heti kolmannen tehtyä väitteensä riippuu osapuolten päättämästä ehdon sisällöstä. Lisäksi tutkielmassa katsotaan, että lisenssinsaajalla on oikeus sopia riita kolmannen kanssa edellyttäen, että lisenssinsaaja pyytää lisenssinantajalta kantaa asiaan. On mahdollista, että indemnity-ehto on ristiriidassa esimerkiksi välilliset vahingot pois sulkevan vahingonrajoitusehdon kanssa. Näin ollen indemnity-ehtojen sisältö saattaa yksittäistapauksissa muokkautua muiden ehtojen vaikutuksen takia. Lisäksi indemnity-ehtojen sisältöön voi riitatilanteissa vaikuttaa niiden tulkinta. Ensisijainen ehtojen tulkintatapa on tulkita ehtoa sopijapuolten alkuperäisen yhteisen tarkoituksen mukaisesti. Mikäli se ei ole mahdollista, ehtoa on perusteltua tulkita sopimusvelvoitteiden tasapainoa tukevan tulkintatavan mukaisesti. Joissakin tilanteissa kyseeseen voi tulla myös ehdon suppea tai kaikkien ehtojen pätevyyttä painottava tulkinta. Ehtojen kohtuuttomuus- ja sitomattomuusriski sen sijaan on kohtuullisen matala. Lähinnä kyseeseen voi tulla ehdon sitomattomuus toisen osapuolen tahallisen tai törkeän tuottamuksen seurauksena tai vakioehtoja käyttävän osapuolen laiminlyötyä tuoda ehdot sopimuksen piiriin.

25.5.2018 alkaen sovellettavaksi tullut yleinen tietosuoja-asetus ((EU) 2016/679) on tuonut mukanaan muutoksia rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän välisen suhteen sääntelyyn sekä vaikuttaa käsittelyyn osallistuvien vastuuriskeihin. Vahingonkorvausvastuun osalta asetus tasapainotti riskienjakoa rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän välillä sen mahdollistaessa korvausvaatimuksen osoittamisen vahinkoa kärsineen valinnan mukaan kummalle tahansa käsittelyyn osallistuneesta toimijasta. Tasapaino korvausvastuusta asetusta rikkomalla aiheutuneiden vahinkojen varalta voidaan nähdä positiivisena kehityksenä sen helpottaessa vahinkoa kärsineen mahdollisuutta korvauksen saantiin. Kuitenkin henkilötietojen käsittelijän näkökulmasta vastuuriski kasvoi huomattavasti asetuksen soveltamisen alettua. Vastuuriskiä sekä rekisterinpitäjän että henkilötietojen käsittelijän osalta lisäsi myös asetuksen tietosuojaviranomaisille antama mahdollisuus määrätä asetuksen rikkomisesta hallinnollinen sakko, jonka on oltava "tehokas, oikeasuhteinen ja varoittava", suurimmillaan 20 000 000 euroa tai neljä prosenttia yrityksen edeltävän tilikauden maailmanlaajuisesta kokonaisliikevaihdosta. Toistaiseksi hallinnollisten sakkojen määräytymisen peruste sekä määrättävän sakon suuruus ovat yhtenäisen käytännön puutteen vuoksi hankalasti ennakoitavissa. Tämä mahdollisuus huomattavankin suuren hallinnollisen sakon saamiseen yhdessä mahdollisen vahingonkorvausvelvollisuuden kanssa muodostaa käsittelyyn osallistuville suuren vastuuriskin, jonka hallitsemiseen sopimuksin rekisterinpitäjällä ja henkilötietojen käsittelijällä on selkeä tarve. Tässä lainopillisessa tutkielmassa tarkastellaankin vastuun hallinnointia rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän välisessä tietojenkäsittelysopimuksessa lisääntyneisiin taloudellisiin riskeihin varautumiseksi. Erityisenä tarkastelun kohteena on indemnity-ehtojen käyttömahdollisuus vastuusta sopimisen välineenä. Ensimmäisenä tutkimuskysymyksenä tarkastellaan yleisesti, voivatko rekisterinpitäjä ja henkilötietojen käsittelijä sopia vastuun jakamisesta keskinäisessä suhteessaan tietosuoja-asetuksen lähtökohdista poiketen. Kysymykseen vastaamiseksi tarkastellaan asetuksen määräyksiä tietojenkäsittelysopimuksen sisällöstä, vahingonkorvauksesta sekä hallinnollisesta sakosta ja pohditaan, onko asetusta sen tavoitteet huomioiden perusteltua tulkita sopimusvapautta rajoittavasti. Tehdyn punninnan perusteella tutkielmassa esitetään de lege ferenda –kannanotto siitä, millaiseksi vastuusta sopimisesta tietojenkäsittelysopimuksissa toistaiseksi puuttuvan tulkintakäytännön tulisi kehittyä sekä tarkastellaan, eroaako sopimisen mahdollisuus siitä riippuen, sovitaanko vahingonkorvauksesta vai hallinnollisesta sakosta. Tutkielmassa puolletaan tulkintaa, jonka mukaan käsittelyyn osallistuvien keskinäisessä suhteessa vastuusta sopiminen on lähtökohtaisesti sopimusvapauden nojalla sallittua, joskin hallinnollisesta sakosta sopimiseen tulee suhtautua varauksella. Seuraavaksi tutkielmassa selvitetään, mitä indemnity-ehdolla oikeastaan tarkoitetaan. Koska kyseessä on suomalaiselle oikeusjärjestelmälle vieras, common law –järjestelmästä peräisin oleva oikeudellinen siirrännäinen, ei sen merkitys ja tulkinta ole lainkaan selkeää. Tarkoituksena onkin esittää lukijalle niin kansainväliseen kuin suomalaiseen aineistoon tukeutuen perusteltu ja selkeä tulkinta siitä, mikä indemnity-ehto on, miten sitä tulkitaan ja mihin se sopimusoikeutemme systematiikassa sijoittuu sekä osoittaa, että indemnity-ehdon käytännön merkitys vastuusta sopimisen välineenä vaihtelee huomattavan laajasti sen kirjoitustavan mukaan. Selkeyden vuoksi tutkielmassa myös esitetään, miten indemnity-ehto, eli vastuusta sopimiseen käytettävä erityinen sopimusperusteinen toimimis- ja suoritusvelvoite, eroaa tavanomaisista vastuunrajoitusehdoista. Edellä esitettyjen kysymysten tarkastelun avulla päästään tutkielmassa vastaamaan sen keskeisimpään kysymykseen: voidaanko indemnity-ehtoja käyttää vastuusta sopimiseen rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän välillä, ja onko niiden käyttö kannattavaa? Ongelmaa, eli ylipäänsä vastuusta sopimista sekä erityisesti indemnity-ehtojen käyttöä tässä tarkoituksessa, käsitellään läpi tutkielman esittäen aiheesta pro et contra –argumentaatiota. Lopulta esitetään tämän hetken tietoon perustuva tulkinta, jonka mukaan indemnity-ehtojen käytöllä tietojenkäsittelysopimuksissa on paljon potentiaalia, mutta toistaiseksi tulkintaepävarmuuden johdosta myös riskejä, joten niiden käyttämistä tulee punnita tarkasti analysoiden mahdollisesti saavutettavia hyötyjä suhteessa riskeihin.

The thesis covers the issue of Arbitrator's Independence and Impartiality, addressed from a comparative angle. The research is taking into account the national laws of England, Sweden and Finland, and the Institutional set of rules from the LCIA, the SCC and the FAI. First, the object of the research is to outline the bias assessment tests from each given country and arbitral institute and to discuss differences amongst them. As a starting point, the notions will first be set in the wider context of international arbitration, bearing in mind the link with the independence and impartiality regulations and safeguarding due process. Second, the focus will be on the recently revised IBA Guidelines on Conflicts of Interest in International Arbitration from 2014. The research will explain how this piece of international guidelines is regulating bias assessment, taking the practical application of the Guidelines into account. This will be done by introducing both the given national court's jurisprudence in which the Guidelines have been referred to and the reference to them from the arbitral institutions in question. The relevant differences in the Guidelines' application and the status given to them are therefore a topic of discussion. Third, it has been alleged that there has been an increase in the number of bias challenges used as a means of ‘black art’: as a way of either hindering the arbitral proceedings or as a losing party's technique to attack the award. Whether these challenges are actually increasing is considered from the given jurisdictions’ and institutes’ viewpoint.

This thesis attempts to profile and assess the influence of Corporate Governance on the company´s stakeholders, specifically to shareholders and creditors. The aim is to identify the interest conflicts between shareholders and creditors and the rationale behind these in the context of Corporate Governance. Stakeholders are interesting because companies become more aware of the fact that the company cannot be separated from the rest of the world, hence stakeholder research is important. The concept of Corporate Governance is very wide and the whole process can be approached from a number of different perspectives and directions, in which many different actors and the interaction between these actors must be taken into account. The theoretical framework of the study focuses firstly on the Corporate Governance phenomenon and its relationship with the stakeholders. Considering how Corporate Governance interacts with the stakeholders is important for two reasons. First it gives a set of ideas to analyze Corporate Governance in different ways. One needs to have a grip how problems can be simplified or to extract the essential elements in different phenomena. Secondly, analyzing Corporate Governance from past to future form a platform to understand Corporate Governance and its reasoning’s and how it has evolved and developed and what might or ought to be its guidelines to the company.

Vid kreditfinansiering är parterna vanligen obekanta för varandra, vilket betyder att exempelvis en bank som utgångspunkt inte är insatt i hur gäldenärens ekonomiska situation ser ut eller hur den kommer att utvecklas. För att ge banken en möjlighet att bättre kunna övervaka gäldenärens verksamhet och hantera de risker som hänför sig till kreditgivningen, så kan kovenanter inkluderas i kreditavtalet. Kovenanter är en typ av specialvillkor, med hjälp av vilka banken strävar efter att hantera sina kredit-, avkastnings- och informationsrisker. För att kovenanterna ska uppfylla sin funktion måste banken få information om gäldenären, exempelvis genom informationskovenanter. Informationskovenanter är kovenanter som innefattar en på förhand specificerad och överenskommen informationsskyldighet för gäldenären gentemot banken. Exakt hurdan betydelse och vilket ändamål informationskovenanterna har för banken och om och i så fall hur informationskovenanterna förverkligar bankens borgenärskontroll är dock inte entydigt, varför dessa frågor utgör kärntemat för denna avhandling. Syftet med avhandlingen är att genom tillämpning av rättsdogmatisk metod klargöra vilket syfte och hurdan betydelse informationskovenanterna har som en del av kovenantfinansieringen och i synnerhet med tanke på bankens ställning som borgenär. Vidare är syftet att analysera informationskovenanternas roll vid förverkligandet av bankens avtalsmässiga borgenärskontroll. Detta görs bland annat genom att granska förhandlingen och utformningen av kovenanter inklusive informationskovenanter, de avtalsrättsliga påföljder som brott mot kovenanter kan få, innebörden av och syftet med informationskovenanter som typiskt används vid bankfinansiering samt hurdana egenskaper som förväntas av den information som gäldenären ska tillhandahålla banken. Avhandlingens slutsatser är att den information som banken erhåller på basis av informationskovenanterna ger denne en möjlighet att övervaka gäldenärens verksamhet och ekonomiska tillstånd samt vidare en möjlighet att reagera på förändringar i gäldenärens verksamhet i syfte att förebygga realiseringen av bankens kreditgivningsrelaterade risker. Vad gäller informationskovenanternas betydelse med tanke på borgenärskontrollen, så är slutsatsen att informationskovenanterna ger banken en möjlighet att påverka och i viss mån styra gäldenärens verksamhet, om än inte direkt i bestämmande eller kontrollerade mening. Informationskovenanterna kan således ge banken ett visst inflytande i förhållande till gäldenären, men bedömningen av hurdant detta inflytande är i praktiken bör göras in casu.

Denna pro gradu-avhandling behandlar makens laga arvsrätt enligt ÄB 3:1, de tillhörande bestämmelserna i ÄB 3 kap. samt till viss del förhållandet mellan det arvsrättsliga och det äktenskapsrättsliga systemet. Forskningsfrågan i avhandlingen är följande: är den efterlevande makens ställning som arvinge utformad på ett ändamålsenligt sätt eller finns det behov av utveckling av rättsläget? För att besvara denna fråga bedöms den efterlevande makens ställning i allmänhet samt utifrån den mer förmögne efterlevande makens ställning. Med mer förmögen menas en efterlevande make som ägt mer giftorättsgods än den avlidne maken. I avhandlingen framkommer att makens laga arvsrätt i allmänhet innebär en ekonomisk trygghet och nytta för den efterlevande maken, men samtidigt kan den medföljande begränsade äganderätten innebära praktiska bekymmer, bland annat i form av problem att förutse omfattningen av den efterlevande makens begränsade äganderätt. Sedan år 1983 har den efterlevande maken en möjlighet att yrka på förrättning av arvskifte mellan sig själv och de sekundära arvingarna enligt ÄB 3:5a, vilket undanröjer den begränsade äganderätten och de praktiska problem som kan uppstå för den efterlevande makens del. Vidare framkommer det i avhandlingen att den mer förmögne efterlevande makens ställning som arvinge är mer komplicerad än i övriga situationer. En förrättning av arvskiftet enligt ÄB 3:5a innebär en ekonomisk nackdel för den mer förmögne efterlevande maken i och med att denne enligt nuvarande rättsläge inte har rätt att åberopa sitt utjämningsprivilegium enligt ÄL 103.2 § vid arvskifte enligt ÄB 3:5a. Detta nuvarande rättsläge grundar sig i rättspraxis, genom avgörandena i HD 1997:107 och HD 1999:104. I avhandlingen analyseras därmed rättsfallen på basis av diskussionen och kritiken som framgått ur rättsdoktrinen. Vidare behandlas den mer förmögne efterlevande makens alternativ till förrättning av arvskifte enligt ÄB 3:5a. Avslutningsvis behandlas olika utvecklingsförslag till det nuvarande rättsläget. De förslag som behandlas är följande; införande av delningsförhållande enligt makarnas faktiska egendomsförhållande, införlivande av den efterlevande makens rätt att åberopa utjämninsgprivilegiet vid arvskifte enligt ÄB 3:5a och införande av valfrihet för den efterlevande maken mellan två olika skyddsalternativ. I de avslutande kommentarerna sammanfattas bedömningen av den efterlevande makens ställning som arvinge. Samtidigt framkommer egna åsikter angående den efterlevande makens ställning som arvinge och utvecklingsförslagen på basis av den föregående diskussionen och analysen.

Tutkielman tavoite on selvittää, miten Suomessa ollaan ajettu, ohjattu ja kehitetty innovaatiopolitiikkaa vuosina 2007-2020. Tarkasteluun otetaan etenkin yritysverotukseen liittyvät innovaatiopoliittiset hankkeet ja selvitykset. Innovaatiopolitiikalla tarkoitetaan laajaa poliittisen päätöksenteon kokonaisuutta, jolla pyritään kannustamaan innovaatiotoimintaan sekä vahvistamaan yritysten tutkimus- ja kehitystoimintaa (T&K-toiminta). Innovaatiopolitiikalla pyritään talouskasvuun kannustamalla yrityksiä luomaan jotain uutta, eli innovoimaan. Talouskasvu on mahdollista, kun yritykset kilpailevat keskenään omilla aloillaan, ja pyrkivät luomaan toisiaan parempia tuotteita, palveluita ja prosesseja. Näin elinkeinoelämä uudistuu niin sanotun luovan tuhon ansiosta. Luovan tuhon perusajatus on, että heikommin menestyvät yritykset tai liikeideat joutuvat kilpailutilanteen hävitessään väistymään uusien tieltä. Luova tuho on siis tärkeä tuottavuuskasvun mekanismi. Valtion intressi T&K-toiminnan tukemisessa voidaan perustella T&K-toiminnan luonteella ja vaikutuksilla. Kun yritys investoi tutkimukseen ja kehitykseen, tämän toiminnan mukana syntyy hyvin todennäköisesti myös tietoa, joka ei tule ainoastaan sitä kehittävän yrityksen käyttöön. Näin yritys siis paitsi vauhdittaa talouskasvua, myös mahdollisesti hyödyttää toisia yrityksiä ympärillään omalla T&K-toiminnallaan. Yritysverotuksella voidaan kannustaa yrityksiä julkisen vallan tavoitteiden kannalta hyödylliseen toimintaan niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Esimerkiksi yrityksille voidaan myöntää uusiin innovaatioihin liittyviä verohuojennuksia, jolloin yritykset saattavat aktivoitua innovaatiotoiminnassaan enemmän, kuin ne olisivat aktivoituneet ilman huojennusta. Yritysverotus on siis käytännön väline, jolla innovaatiopolitiikkaa toteutetaan. Tutkielmassa käsitellään muun muassa T&K-lisävähennyskokeilua vuosilta 2013-2014 sekä uusien varausmahdollisuuksien sisällyttämistä suomalaiseen yritysverojärjestelmään. Tarkasteltu ajanjakso rajataan alkamaan vuodesta 2007, sillä hypoteesi on, että 2008 alkanut finanssikriisi asetti Suomelle muutospaineita maan talouden elvyttämiseksi. Tutkielmassa käsitellään innovaatiopolitiikan ohjausta ja toteuttamista hallitusohjelmien, ministeriöiden selvitysten sekä Tutkimus- ja innovaationeuvoston toiminnan kautta. Tutkielman laajuuden vuoksi muut innovaatiopolitiikan välineet, kuten julkiset hankinnat ja koulutuspolitiikka, rajataan ulos. Tutkielman laajuuden vuoksi aihe rajataan ainoastaan yritysverotukseen ja nimenomaan osakeyhtiöiden verokohteluun innovaatiopolitiikan näkökulmasta.

I det alltmer digitaliserade samhället skapar mängden information och informationens rörlighet såväl möjligheter som utmaningar. Genom dagens teknologi kan man samla information i en helt ny omfattning och denna information kan även utnyttjas på ett sätt som inte tidigare skådats. Denna nya teknologi kan vara till nytta för individer men kan även utgöra nya typer av hot när det gäller skydd för ens privatliv. I samband med digitaliseringen och tillväxten av applikationsmarknaden, ökar användarnas personuppgifter som handelsvara. Detta har lett till att integritetsskyddet har blivit ett debatterat ämne gällande insamling och behandling av lokaliseringsuppgifter via smartphones. Många applikationer är gratis eller monetärt billiga, det egentliga priset för applikationen är personuppgifterna som man är tvungen att avslöja vid användning av den. Personuppgifter är attraktiva för analytiker och annonsörer: ju mer dessa lyckas samla personuppgifter på användarna, desto bättre kan man exempelvis profilera marknadsföring. Som utgångspunkt är fri tillgång till information nyttigt och möjliggör innovationer och ekonomisk tillväxt. Samtidigt riskerar en snabb och lätt användning av information att skapa stora hot mot personers skydd för privatliv. Telefonens förmåga att specificera ens exakta position och använda denna information för att erbjuda tjänster är praktiskt. Spårning av lokaliseringsuppgifter ger apputvecklare möjligheten att snabbt skapa användbara och personifierade program. Dessa är klart lockande för användarna, men de kommer med uppoffringar, smartphones och applikationerna kan upprätthålla en logg över var användaren varit och vad man gjort. Flera av dessa applikationer delar dessa uppgifter med tredje parter. När uppgifterna överförs till en tredje part, har användaren inte längre någon kontroll över dem. Samtidigt väcker det frågor kring vad som händer med dessa uppgifter, hur mycket integritet är man färdig att offra för att få skräddarsydda tjänster. Hur mycket kan dessa tjänsteleverantörer lära sig om sina användare och kan man undvika att detaljerade kartor över våra liv säljs till den högst bjudande? Eftersom många integritetsskyddade faktorer är starkt anknutna till platser eller händelser, kan samling av lokaliseringsuppgifter avslöja mycket om en individ. Eftersom mobiltelefonerna ofta är nära kopplade till sina ägare, kan man samla ägarens rörelsemönster och därigenom få extremt detaljerade insikter av en persons privatliv. Då man i numera sällan går någonstans utan sin mobiltelefon visar de ens plats så gott som hela tiden. Trots att dataskydd har diskuterats intensivt i Europa under de senaste åren, är bestämmelser om personlig integritet, i synnerhet när det gäller samling av lokaliseringsuppgifter via mobilapplikationer eller smartphones fortfarande under utveckling. Genom att analysera den rättsliga aspekten av insamling, behandling och skydd för smartphone användares lokaliseringsuppgifter med EU fokus, undersöker denna avhandling hot mot intrång i privatlivet och effektiviteten av relevant EU reglering för att tackla detta hot. Denna avhandling granskar dataskydd vid behandling av lokaliseringsuppgifter som personuppgifter. Avhandlingen granskar begreppet personuppgift samt om, och i hurudana situationer lokaliseringsuppgifter kan bli känsliga personuppgifter, samt hur detta ändrar grunden för behandlingen och hur det påverkar giltigheten och utsträckningen av den registrerades samtycke. För att kunna svara på dessa frågor utreds begreppet personuppgift och grunderna för insamling och behandling av personuppgifter, speciellt med betoning på den registrerades samtycke. Dessa frågor studeras främst med hänseende på den nya europeiska allmänna dataskyddsförordningen.