Browsing by Title

Tämän työn tutkimuskohteena oli maakaaren 14 luvun 1 pykälän kirjaamiskelpoiset, mutta kirjaamattomat erityiset oikeudet ja niiden pysyvyys kiinteistön omistajan konkurssissa. Tämän työn tavoitteena oli siis tutkia, millä edellytyksillä tällaiset oikeudet saavat tai menettävät pysyvyytensä konkurssitilanteessa. Tutkimuskohteeksi valittiin vain maakaaren 14:1:n mukaiset oikeudet, mutta työssä esitellään myös muita maakaaren mukaisia oikeuksia, jotta lukijalle muodostuu kuvat maakaaren 14 lukuun rakennetusta erityisiä oikeuksia koskevasta järjestelmästä. Työssä kävi ilmi, että maakaressa on useita erilaisia erityisiä oikeuksia, eikä eirtyisen oikeuden käsitettä ole määritelty. Maakaaren järjestelmä jää epäselväksi ja monimutkaiseksi. Lisäksi pelkästään maakaaren 14:1:n mukaiset oikeudet saavat toisistaan hyvin poikkeavan pysyvyyden oikeudesta riippuen. Maakaaren järjestelmä jäi siis epäselväksi ja sitä sekoitti vielä entisestään se, että osa erityisistä oikeuksista sai erilaisen pysyvyyden myös niihin liittyvän erityislainsäädännön perusteella. Konkursissa tärkeimmiksi tekijöiksi pysyvyyden kannalta nousi konkurssilain 17:3:n mukaien edullisemmuussääntö ja erityisiin oikeuksiin liittyvä kiinteistön hallinta. Edullisimmuus säännöstä voi seurata tilanne, jossa konkurssipesä on velvollinen iritsanomaan erityiset oikeudet heti konkurssin alettua. Tätä oikeutta rajoittaa kuitenkin hallintaan perustuva erityinen oikeus. Tällainen eirtyinen oikeus voi saada paremman pysyvyyden konkurssissa. Tällöinkään pysyvyys ei kuitenkaan ole kovin pitkä aikainen, koska pesä voi tietyin varauksin realisoidan pesän omaisuuden siten, että kaikki oikeudet menettävät pysyvyytensä, ellei erityisen oikeuden haltija ole valmis maksamaan oikeutensa pysyvyydesta.

Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion – Faculty Oikeustieteellinen tiedekunta Tekijä/Författare – Author Heidi Kaura-aho Työn nimi / Arbetets titel – Title Maankäyttö- ja rakennuslain 99.3 §:n erityinen lunastusperuste ja maapoliittinen ohjelma Oppiaine /Läroämne – Subject Ympäristöoikeus Työn laji/Arbetets art – Level Maisteritutkielma Aika/Datum – Month and year 14.5.2018 Tiivistelmä/Referat – Abstract Tutkielma käsittelee lunastusta maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) 99 §:n erityisen lunastusperusteen nojalla. Kunnalla on mahdollisuus käyttää lunastusta kyseisen säännöksen valtuuttamana silloin, kun ympäristöministeriö myöntää sille lunastusluvan ja kaikki lakisääteiset lunastuksen edellytykset täyttyvät. MRL:ssä säädetään kolmessa eri momentissa eri tilanteita koskevista lunastusedellytyksistä. Lisäksi on otettava huomioon lain kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta (LunL) 4.1 §:n yleisen lunastusperusteen sisältämä vaihtoehtoedellytys ja intressivertailusääntö, jotka ovat myös yleiset lunastusoikeudelliset periaatteet, kuten esimerkiksi päätöksestä KHO 2006:84 ilmenee. Tutkielman lähtökohta-asetelma ja perusta ovat näiden yleisten periaatteiden sekä yleiskaavaan perustuvan MRL 99.3 §:n lunastusperusteen omien lisäedellytysten välisessä suhteessa. Näkökulma on lunastuslupaviranomaisen suorittamassa harkinnassa ja päätöksenteossa. Lisäksi työ pyrkii tuomaan esiin lunastuksen perusoikeusulottuvuuden. Tutkimus on metodiltaan yhdistelmätutkimus. Ensinnäkin lainopilla pyritään tulkitsemaan ja systematisoimaan voimassa olevaa oikeutta. Lisäksi metodina on käytetty teoreettista ympäristöoikeutta, eli ympäristöoikeudelle ominaista joustavien säännösten, oikeuslähdeopillisten erityispiirteiden, ympäristöoikeudellisen argumentaation ja päätöksenteon huomioivaa tutkimusotetta. Maapoliittisia ohjelmia, joilla kunta voi asettaa itselleen poliittisia tavoitteita, linjauksia ja periaatteita tulevan maankäytön suhteen, käytetään osana selvitystä lunastuksen edellytysharkinnassa. Lunastuksessa ne pyrkivät osoittamaan kunnan suunnitelmanmukaisen yhdyskuntakehityksen tarpeen, joka on yksi lunastusedellytys MRL 99.3 §:n lunastusperusteessa. Ongelmia liittyy niiden lakiin perustumattomuuteen, tosiasiallisiin vaikutuksiin maankäytön ohjaamisessa, maankäytöllisten päätösten teossa sekä päätösten toimeenpanossa. Erityisen ongelmallista on niiden huomioon ottaminen lunastuslupaharkinnassa, kun tarkastellaan niitä suhteessa perustuslain 15.1 §:n omaisuudensuojaan. Vaikka lähtökohtaisesti kaavoituksella pyritään turvaamaan jossakin määrin maanomistajien oikeussuojan toteutuminen ja vastaavasti perustuslain 20.2 §:n ympäristöperusoikeuden vaatimus ihmisten mahdollisuudesta osallistua ja vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon, ei samanlaisia ja muutoksenhaulla turvattuja mahdollisuuksia sisälly maapoliittisten ohjelmien suunnitteluun ja toimeenpanoon. Näin siitäkin huolimatta, että ohjelmilla tosiasiallisesti pyritään vaikuttamaan yhdyskuntarakentamiseen, -rakenteeseen ja yhdyskuntakehitykseen. Lisäksi kaavoitusmenettely ei ota huomioon kaikkia niitä intressejä, joiden turvaaminen lunastuksen yhteydessä realisoituu. Kysymys onkin, voivatko maapoliittiset ohjelmat kaventaa lunastusedellytysten täysimääräistä soveltamista? Erityisesti kysymystä tarkastellaan suhteessa vaihtoehtoedellytykseen, jonka mukaan lunastusta ei saa panna toimeen, jos lunastuksen tarkoitus voidaan yhtä sopivasti saavuttaa jollain muulla tavalla (Lunl 4.1 §). Vaihtoehtoina tulee harkita eri keinoja toteuttaa maankäytöllinen tarve sekä tämän tarpeen mukaisen alueen kohdentumista. Jos ohjelmat tosiasiassa vaikuttavat lunastukseen, on tämä ongelma omaisuudensuojan kannalta, mutta lisäksi niiden huomioon ottamista voidaan punnita ympäristöperusoikeuden toteutumisen kannalta. Omistusoikeus, jonka taustalla on omaisuudensuoja ja osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuudet, joiden taustalla on ympäristöperusoikeus ovat molemmat merkityksellisiä punnitessa tutkimuksessa esiin tulevia eri tekijöitä ja lopulta siinä, millainen painoarvo vaihtoehtoedellytykselle lupaharkinnassa tulee antaa. Tältä pohjalta johtopäätöksenä tutkimus tuo esiin, miten sekä omaisuudensuoja että ympäristöperusoikeus painottavat lupaharkinnassa samansuuntaisesti, jonka vuoksi maapoliittisen ohjelman käyttäminen lunastuksessa selvitysaineistona on ongelmallista. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Maapolitiikka, maankäyttö, pakkolunastus, lunastus, kaavoitus, omaisuudensuoja Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information

Kun kunta asemakaavoittaa yksityisessä omistuksessa olevaa maata, kaavan toteuttaminen kuuluu kunnan vastuulle, mutta kaavan aiheuttama kiinteistön arvonnousu hyödyttää maanomistajaa. Kustannusten tasaamiseksi maankäyttö- ja rakennuslain (5.2.1999/132) 12 a luvussa, nimeltä Kunnalle yhdyskuntarakentamisesta aiheutuvien kustannusten korvaaminen, säädetään asemakaavoitettavan alueen maanomistajan velvollisuudesta osallistua yhdyskuntarakentamisen kustannuksiin, kun kaavasta aiheutuu hänelle merkittävää hyötyä. Tämän maanomistajan velvollisuuden toteuttamiseksi luvussa osoitetaan kaksi keinoa, kunnan ja maanomistajan välillä solmittava maankäyttösopimus ja maanomistajalle määrättävä kehittämiskorvaus. Luvussa säädetään, että velvollisuutensa täyttämisessä maanomistajia on kohdeltava yhdenvertaisesti. Maankäyttö- ja rakennuslain 12 a luvun säännösten tulkinnassa on kiistanalaisia ja epäselviä kysymyksiä, jotka tutkimukseni pyrkii ratkaisemaan lainopillista metodia käyttäen. Keskeinen tulkintaongelma koskee ristiriitaa, joka aiheutuu siitä, että maanomistajia on kohdeltava yhdenvertaisesti, mutta kuitenkin luvussa säädetään myös, että maankäyttösopimuksilla voidaan tämän luvun kehittämiskorvausta koskevien säännösten rajoittamatta laajemminkin sopia osapuolten välisistä oikeuksista ja velvoitteista. Lähestyn lakia neljän tutkimuskysymyksen avulla, jotka koskevat lain maankäyttösopimuksen sisällölle asettamia rajoitteita, maankäyttösopimuksen sitovuuden rajoituksille annettavaa merkitystä, kunnan oikeutta edellyttää maankäyttösopimusta kaavoituksen ehtona sekä maankäyttösopimuksen ja kehittämiskorvauksen suhdetta. Tulkinnan aputyökaluina käytän maankäyttö- ja rakennuslain ulkopuolelta hallintolaissa (6.6.2003/434) säädeltyä hallinnon tarkoitussidonnaisuuden periaatetta sekä perustuslaissa (11.6.1999/731) turvattuja ihmisten yhdenvertaisuutta lain edessä ja jokaisen mahdollisuutta vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon. Tutkimukseni keskeinen johtopäätös on, että ristiriitaa maanomistajien yhdenvertaisuuden ja laajemmin sopimisen välillä ei voida tyydyttävästi ratkaista tulkinnalla. Hierarkkisesti alemman asteisena laajemmin sopimista tulee tulkita supistavasti, mutta ristiriitaa ei voida kokonaan poistaa. Kaikki laajemmin sopimiselle annettava merkitys on poikkeamista maanomistajien yhdenvertaisuudesta. Tämän poikkeuksen hyväksyttävyyttä perustuslain kannalta perustuslakivaliokunta ei lakia säädettäessä tarkastellut. Johtopäätöksissä siirryn lainopista oikeuspolitiikkaan ja hahmottelen joitain ratkaisuja de lege ferenda, joilla 12 a luvun ongelmat voitaisiin korjata. Johtopäätösteni lopuksi pyrin osallistumaan lainopin metodia koskevaan keskusteluun. Maankäyttö- ja rakennuslain 12 a luvun tulkinta tuo hyvin ilmi lainopin metodologisen kehittymättömyyden aiheuttamat ongelmat. Perinteinen subjektiivinen tulkinta johtaa umpikujaan lainsäätäjän säädettyä tarkoituksellisesti ristiriitaisen lain. Vallitsevasta metodista ei ole uskallettu irrottautua, joten yritys löytää laille johdonmukainen sisältö lainsäätäjän tahdosta on tuottanut oikeuskirjallisuudessa varsin väkinäisiä tulkintoja. Tällaisessa tilanteessa lainsäätäjän tahtoon perustuva tulkintamenetelmä on mielestäni hylättävä ja sääntelylle on etsittävä johdonmukaista tulkintaa objektiiviseen teleologiaan ja oikeusjärjestyksen systematiikkaan perustuvin menetelmin

Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella maaperän saastumista virheenä. Aiheessa yhdistyvät ympäristövastuuseen kytkeytyvä maaperän suojelu ja siihen liittyvät varallisuusoikeudelliset kysymykset. Aihe on merkityksellinen, koska sopimusperusteinen korvausvastuu on ympäristövahinkolaissa rajattu sen soveltamisalan ulkopuolelle, minkä vuoksi myös saastuneeseen maaperään liittyvien virheiden korvausvastuun määrittymiselle ei ole selkeitä sääntöjä. Yleensä maaperän saastumiseen liittyvään korvausvastuuseen sovelletaan ympäristövahinkolakia, mutta jos korvausvastuu liittyy sopimussuhteeseen ei ympäristövahinkolaki sovellu rajoittavan soveltamisalasäännöksen vuoksi. Maaperän saastumiseen liittyvät sopimussuhteessa tapahtuvat virhetilanteet ovat ympäristövahinkolain rajoittavan soveltamisalasäännöksen vuoksi lainsäädännöllisesti harmaalla alueella, eikä lainsäätäjä ole ottanut asiaan kantaa lainvalmisteluaineistoissakaan. Tutkielmassa haetaan vastausta siihen, millaisissa tilanteissa korvausvastuu ympäristövahingosta voisi syntyä sopimuksen perusteella. Lisäksi selvitetään, mikä on sopimukseen perustuvan korvausvastuun ja ympäristövahinkolain suhde tämänhetkisen oikeustilan perusteella. Aihetta tarkastellaan myös oikeusvertailun kautta tarkastelemalla, miten korvausvastuu ympäristövahingoissa sopimustilanteissa on toteutettu muiden maiden oikeusjärjestelmissä, etenkin muissa Pohjoismaissa. Lopuksi otetaan vielä kantaa siihen, selkeyttäisikö tarkempi sääntely ja vastuiden jako maaperän saastumiseen liittyvien virheiden oikeustilaa.

Tutkielmassa tarkastellaan määräävässä asemassa olevan yrityksen alennuskäytäntöjen arviointia EU:n kilpailuoikeudessa. Tutkielman metodi on pääosin lainopillinen, mutta tutkielmassa on myös hyödynnetty taloustiedettä aputieteenä. Kilpailuoikeudessa taloustieteellä on niin keskeinen merkitys, että on mahdotonta erotella tarkasti kilpailuoikeudellisen tutkimuksen lainopillisia ja taloustieteellisiä osia. Tutkielmassa taloustiedettä hyödynnetään esitettyjen arviointimenetelmien arvioimisessa. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten alennuskäytäntöjä arvioidaan SEUT 102 artiklan nojalla. Nykyisen oikeustilan kartoittamisen lisäksi perehdytään esitettyjen arviointimenetelmien etuihin ja haittoihin. Tutkielman alussa pääluvuissa kaksi ja kolme selvitetään arviointimenetelmien taustoja ja tavoitteita sekä tarkastellaan EUT:n alennuksia koskevaa oikeuskäytäntöä. Pääluvuissa neljä ja viisi puolestaan perehdytään toiseen tutkimuskysymykseen eli muodollisen ja taloustieteellisen arvioinnin etuihin ja haittoihin. Lisäksi arvioidaan vaihtoehtoisen rule of reason -arvioinnin soveltuvuutta alennuskäytäntöjen arviointiin Perinteisesti määräävässä asemassa olevan yrityksen myöntämiä alennuksia on arvioitu muodollisesti. Alennukset on ryhmitelty kolmeen luokkaan, joita koskevat erilaiset laillisuusolettamat. Paljousalennukset ovat lähtökohtaisesti sallittuja ja uskollisuusalennukset kiellettyjä. Uskollisuutta lisäävien alennusten sallittavuus riippuu tapauskohtaisen arvioinnin tuloksesta. Ne ovat kiellettyjä, mikäli ne syrjäyttävät kilpailijoita markkinoilta. Vuonna 2009 komissio esitteli vaihtoehtoisen taloustieteellisen arviointimenetelmän, missä kaikkia alennuksia arvioidaan yhtä tehokkaan kilpailijan testillä (AEC-testi). Komissio on myös soveltanut esittelemäänsä menetelmää käytännössä. AEC-testin avulla voidaan puuttua muodosta riippumatta sellaisiin alennuksiin, missä määräävässä asemassa oleva yritys myy niin halvalla, että kilpailija ei pääse markkinoille, koska se ei saisi katettua omia kustannuksiaan. Toistaiseksi AEC-testiä ei ole sovellettu oikeuskäytännössä alennusten arviointiin. EUT on kuitenkin katsonut, että periaatteellista estettä AEC-testin hyödyntämiselle ei ole. Tutkielma osoittaa, että alennusjärjestelmien muodollisesta arvioinnista tulisi luopua. Kaikkia alennuksia tulisi arvioida tapauskohtaisesti ja kokonaisvaltaisesti, koska alennuksen muodosta ei voi päätellä millaisia vaikutuksia alennuksella on kilpailulle. Kaikilla alennuksilla, muodosta riippumatta, voi olla sekä kilpailua haittaavia että kilpailua edistäviä vaikutuksia. Tutkielman perusteella myös taloustieteellisessä arvioinnissa on ongelmia. Ongelmat liittyvät lähinnä AEC-testiin, jonka tulokset eivät aina ole luotettavia. AEC-testi ei myöskään sovellu kaikkien tilanteiden arviointiin. Arvioiduista arviointimenetelmistä parhaimpana voidaan pitää rule of reason -tyyppistä arviointia, missä arviointi tehdään kokonaisvaltaisesti. Rule of reason -arvioinnissa voidaan hyödyntää AEC-testiä tarvittaessa, mutta testin käyttäminen ei ole välttämätöntä. Rule of reason -arviointimenetelmässä otetaan myös aina huomioon todelliset vaikutukset ja yrityksellä on aito mahdollisuus esittää tehokkuuspuolustuksia.

Määräysvallan jakautuminen on yksi kollektiivisen insolvenssioikeuden perusongelmista. Konkurssimenettely perustuu määräysvallan siirtymisen periaatteelle. Modernin, tervehdyttämiseen tähtäävän saneerausmenettelyn kohdalla lainsäätäjä on asettanut lähtökohdaksi velallisen määräysvallan pysyvyyden periaatteen. Rehabilitaatiossa eli tervehdyttämisessä tarkoituksena on velallisyhtiön liiketoiminnan häiriötön jatkuminen ja sitä kautta pyrkimys käyttää velkojien saatavien maksuun velallisyhtiön tulevaa ansaintakykyä, joten määräysvallan kertakaikkisen siirtymisen ei voida katsoa soveltuvan tämänkaltaisiin tilanteisiin. Määräysvallan jakautumista onkin lähestyttävä päinvastaisesta lähtökohdasta eli tähdäten velallisen määräysvallan pysyvyyden säilyttämiseen. Tässä tutkielmassa tarkastellaan määräysvallan jakautumista yrityssaneerauksessa. Määräysvallan pysyvyyden täsmällisemmän laajuuden määrittäminen on hankala oikeuspoliittinen kysymys ja siitä syystä saneerauslain (laki yrityksen saneerauksesta 47/1993) säännökset on muotoiltu varsin yleisiksi ja tapauskohtaista harkintaa sisältäviksi. Yleisluontoisten säännösten heikkoutena voidaan muun muassa nähdä se, että niitä aletaan soveltaa lain tarkoituksen vastaisesti. Oikeuskirjallisuudessa on yleisesti muodostunut käsitys, että selvittäjät ovat ottaneet aktiivisen ja huomattavasti lain tarkoittamaa pidemmälle menevän roolin. Tutkielman yhtenä tarkoituksena on selvittää, mikä on selvittäjän tosiasiallinen toimenkuva ja rooli saneerausmenettelyssä. Tutkimuksessa ennakko-oletuksena on käsitys, että selvittäjän määräysvalta on jossain määrin laajentunut. Selvittäjän määräysvallan laajentumista ei ole aiemmin systemaattisesti ja kokoavasti tutkittu, joten tämä tutkimus pyrkii tarkastelemaan määräysvallan jakautumista painottuen selvittäjän määräys- ja päätäntävaltakysymyksiin, muun muassa oikeuskäytännön kautta ja käytännön saneeraustyöstä ilmenevien seikkojen avulla. Tämä tutki-mus pyrkii vastaamaan kysymykseen, miten selvittäjän määräysvallan laajentuminen ilmenee saneerauskäytännössä.

Yrityssaneeraus ja sitä sääntelevä laki, laki yrityksen saneerauksesta, on ollut voimassa liki 30 vuotta. Sen juuret ovat tiiviisti yhteydessä 1990-luvun alun lamaan, ja sen aikaisen vaikean taloudellisen tilanteen herättämästä vaatimuksesta yrityssaneeraus säädettiin konkurssin vaihtoehdoksi, eräänlaiseksi lakisääteiseksi järjestelyksi taloudellisissa vaikeuksissa oleville mutta kuitenkin jatkamiskelpoisille yrityksille tervehdyttää liiketoimintansa ja vakauttaa pääomarakenteensa. Kun konkurssi sen perinteisessä muodossa johtaa usein yrityksen omaisuuden likvidointiin, työpaikkojen ja liiketoimintaan sidotun arvon menettämiseen, pyritään lakisääteisellä saneerauksella sitä vastoin mahdollistamaan yrityksen toiminnan jatkaminen. Kirjallisuudessa ja kansainvälisissä vertailuissa saneerausmenettelyämme ja -lakiamme on pidetty varsin onnistuneena ja siitä onkin tullut pysyvä osa kotimaista maksukyvyttömyysoikeutta ja -järjestelmää. Tästä huolimatta viimeaikaisessa maksukyvyttömyysoikeutta koskevassa diskurssissa yrityssaneerauksen toimivuus on asetettu osittain kyseenalaiseksi. Sääntelypaine on kohdistunut erityisesti yrityssaneerauslain mukaisiin saneerauskeinoihin. Niitä on pidetty liian suppeina varsinkin nykyisten rahoitusmarkkinoiden asettamassa liiketoimintaympäristössä. Keskeinen peruste esitetyille muutosehdotuksille on ollut, että yrityssaneerauslaki sisältää perusteettoman poikkeuksen eri rahoituslajien välisessä kohtelussa. Ongelmaksi on muodostunut se, että yrityssaneerauslaki ei ole ota huomioon eksplisiittisesti yrityksen omistajiin esimerkiksi osakkeenomistajiin kohdistuvan riskin realisoitumista, jolloin riski yritystoiminnan menestymisestä pelätään siirtyvän liiaksi omistajataholta velkojien harteille. Viime vuosien aikana esitetyn yrityssaneeraukseen kohdistetun kritiikin johdattelemana tämä tutkielma keskittyy tarkastelemaan erityisesti osakkeenomistajien ja velkojien välistä suhdetta yhtiön maksukyvyn heikentyessä erityisesti lakisääteisen yrityssaneerauksen mukaisessa kokonaisjärjestelyssä. Tutkielman tavoitteena on vallitsevan yhtiö- ja insolvenssioikeudellisen teorian valossa systematisoida ja eritellä yhtäältä osakkeenomistajien kontrollivallan justifikaation ajallista ulottuvuutta ja toisaalta velkojien kontrollivallan määräytymisperusteita ja laajuutta maksulykyttömyystilanteissa ja erityisesti yrityksen saneerauksessa. Tutkimuksessa keskitytään siten seuraamaan yrityksen elinkaarta sen maksukyvyn eri vaiheissa ja tarkastellaan maksukyvyttömyyden esiintuomia oikeudellisia ongelmakohtia ja erityiskysymyksiä sekä osakkeenomistajien ja velkojien välisissä että velkojien keskinäisissä relaatioissa. Tutkielma pyrkii myös osaltaan täyttämään kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa ja -tutkimuksessa olevaa aukkoa yhtiö- ja maksukyvyttömyyslainsäädännön välillä sekä muodostamaan koherentin ja johdonmukaisen kokonaisuuden oikeudenalojen välille.

Globalisaation vaikutukset verotukseen ovat olleet kaksijakoisia: yhtäältä kansainvälinen kauppa ja rajat ylittävä sijoitustoiminta edistävät talouskasvua ja nostavat elintasoa lisäämällä jäsenvaltioiden verotuloja ja toisaalta globalisaatio on avannut ovia haitalliselle verokilpailulle. Globalisaation myötä myös aggressiivisesta verosuunnittelusta on tullut jäsenvaltioiden ongelma. Kansallisten verojärjestelmien eroavaisuudet luovat mahdollisuuksia veron välttämiseksi ja voittojen siirtäminen alhaisemman verotuksen maihin on ollut mahdollista myös EU:ssa. Yritysten onkin ollut mahdollista hyötyä kansallisten verojärjestelmien eroavaisuuksista siirtämällä keinotekoisesti voittoja alhaisemman verotuksen maihin, pienentäen näin maksamansa veron kokonaismäärää. Tämä on aiheuttanut huolta jäsenvaltioiden kansallisten veropohjien rapautumisesta verotulojen menettämisen johdosta. Euroopan parlamentin tekemän tutkimuksen mukaan aggressiivisen verosuunnittelun johdosta menetetyn verotulon määrän arvioidaan olevan 50-70 miljardia euroa EU:n laajuisesti. Ongelmat ovat hiljalleen herätelleet myös EU:ssa veronkierron vastaisten toimenpiteiden yhtenäistämiseksi ensiksi erilaisin soft law -keinoin ja sittemmin myös lainsäädäntötoimenpitein. Maastapoistumisverotuksen tarkoituksena on turvata valtioiden veropohjaa maksamalla vero siellä, missä arvo ja voitto ovat syntyneet. Maastapoistumisverotus liittyy erityisesti sijoittautumivapauteen, mutta sitä voidaan arvioida myös pääomien vapaa liikkuvuuden kannalta. Vapaan liikkuvuuden käyttäminen voi kuitenkin olla ristiriidassa jäsenvaltion verotusvallan turvaamisen tavoitteen kanssa, johon jäsenvaltiot ovat pyrkineet vastaamaan maasta-poistumisverotuksen avulla. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, minkä sisältöiseksi maastapoistumisverotus on kehittynyt EU-tuomioistuimen oikeuskäytännössä. Toisin sanoen tutkielmassa on 1) tarkoitus selvittää, mitkä ovat ne maastapoistumisverotusta koskevat edellytykset, jotka EU-tuomioistuimen on ratkaisukäytännössään linjannut. EU-tuomioistuimen maasta-poistumisverotusta koskeva oikeuskäytäntö voidaan jakaa juridisia ja luonnollisia hen-kilöitä koskeviin ratkaisuihin, joissa luonnollisia ja juridisia henkilöitä koskevien vaa-timusten voidaan katsoa eroavan toisistaan. Tutkielmassa on tarkoitus selvittää myös, 2) voidaanko tällä jaolla katsoa olevan vielä merkitystä. Tarkoituksena on myös 3) vertailla, miten veronkiertodirektiivi, jonka tulisi heijastaa EU-tuomioistuimen maasta-poistumisverotusta koskevaa oikeuskäytäntöä, kykenee vastaamaan maastapoistumis-verotusta koskeviin ongelmiin. Näissä tarkoituksissa tutkielmassa tarkastellaan EU-tuomioistuimen relevanttia ratkaisukäytäntöä sekä veronkiertodirektiivin säännöksiä suhteessa kyseiseen oikeuskäytäntöön.

Euroopan unionin tavoitteena on tehokkaiden sisämarkkinoiden luominen, joka mahdollistetaan tavaroiden, pääomien, palveluiden ja henkilöiden vapaalla liikkuvuudella EU:n alueella. Sijoittautumisvapauden mukaisesti EU-kansalaisten on saatava vapaasti siirtyä jäsenvaltiosta toiseen ilman, että kansallinen lainsäädäntö estää tai rajoittaa tätä oikeutta. Tämä merkitsee myös sitä, että kansallinen verotus ei saa estää tai rajoittaa yhtiöiden sijoittautumisvapautta ja liikkumista EU:n alueella. Euroopan unionin jäsenvaltiot ovat kuitenkin säilyttäneet suvereniteetin välittömän verotuksen alalla. Jäsenvaltiot verottavat alueellaan syntyneitä voittoja ja omaisuuden tuottoja alueperiaatteen mukaisesti. Yhtiön siirtyessä pois jäsenvaltion verotusvallan alaisuudesta, jäsenvaltiot yleensä käyttävät tätä verotusoikeuttaan, mikä saattaa johtaa esimerkiksi jäsenvaltion alueella syntyneiden, mutta vielä realisoitumattomien voittojen verottamiseen maasta poismuuton seurauksena. Tästä aiheutuu verovelvolliselle kassavirtaongelma, koska verotus kohdistuu tuloon, joka ei vielä ole realisoitunut. Tämä aiheuttaa myös esteen sijoittautumisvapaudelle sekä vapaalle liikkuvuudelle, koska rajat ylittävää tilannetta kohdellaan tällöin epäedullisemmin kuin puhtaasti kansallista tilannetta, sillä vastaavassa kansallisessa transaktiossa realisoitumattomia voittoja ei tavallisesti veroteta. Maastapoistumisverotuksella jäsenvaltiot pyrkivät turvaamaan veropohjaansa verottamalla verovelvollisia maasta poismuuton seurauksena kun varat siirtyvät pois sen verotusvallan alaisuudesta. Jäsenvaltioiden fiskaaliset intressit ja vapaa liikkuvuus EU:n alueella ovat ristiriidassa keskenään. Yritysjärjestelydirektiivin keskeisenä tavoitteena on poistaa verotuksellisia esteitä yritystoiminnan uudelleenjärjestelyiltä Euroopan unionin alueella vaarantamatta kuitenkaan jäsenvaltioiden verotuksellisia intressejä. Yritysjärjestelydirektiivin lähtökohtana on, että yritysjärjestelydirektiivin mukaan toteutetusta yritysjärjestelystä ei aiheudu välittömiä tuloveroseuraamuksia järjestelyihin osallistuville yrityksille tai niiden omistajille. Perusajatuksena on siten jatkuvuusperiaate ja luovutusvoiton verotuksen lykkääntyminen järjestelyä seuraavaan luovutukseen. Rajat ylittävät sulautumiset tulee siten voida toteuttaa veroneutraalisti EU:n alueella. Jäsenvaltioiden fiskaalisten intressien turvaamiseksi jäsenvaltiot voivat kuitenkin tietyissä tilanteissa verottaa maasta pois siirtyvää omaisuutta rajat ylittävän sulautumisen seurauksena. Rajat ylittävä sulautuminen voi siten aiheuttaa maastapoistumisverotuksen tietyissä tilanteissa. Mikäli rajat ylittävää sulautumista ei käsitellä verotuksessa veroneutraalisti, mutta vastaavaa kansallista sulautumista käsiteltäisiin, rajat ylittävää tilannetta kohdellaan epäedullisemmin. Tässä tutkielmassa käsitellään maastapoistumisverotusta rajat ylittävän sulautumisen yhteydessä. Tutkielmassa on tarkoituksena selvittää missä tilanteissa rajat ylittävän sulautumisen seurauksena realisoituu maastapoistumisveroa maksettavaksi EU-oikeuden kontekstissa.

Perintö- ja lahjaveroa maksetaan Suomessa perinnön tai lahjan käyvän arvon perusteella noudattaen perintö- ja lahjaverolain (12.7.1940/378) (PerVL) progressiivista veroasteikkoa. Eräänä poikkeuksena veronmaksun pääsääntöön on kuitenkin sukupolvenvaihdoshuojennus, jota käsitellään tässä tutkimuksessa. Sukupolvenvaihdoshuojennusta koskevat normit sijoittuvat perintö- ja lahjaverolain 55–57 §:iin. Sukupolvenvaihdoshuojennus koskee sekä maataloutta että muita yrityksiä, mutta tässä tutkimuksessa selvitetään nimenomaan maatalouden sukupolvenvaihdoshuojennuksen yhdenvertaisuutta. Tutkimus sijoittuu vero- ja valtiosääntöoikeuden rajapinnalle. Tutkimuksessa vastataan kysymyksiin mitä on perustuslaillinen yhdenvertaisuus, mikä on maatalouden sukupolvenvaihdoshuojennus ja miten nämä kaksi suhtautuvat toisiinsa. Onko siis maatalouteen soveltuvassa sukupolvenvaihdoshuojennuksessa ongelmallisia piirteitä yhdenvertaisuuden näkökulmasta? Perintö- ja lahjaverolaki on vanhin keskeisistä verolaeistamme ja sen sukupolvenvaihdoshuojennusta koskevat normitkin ovat ehtineet kerryttää ikää vuodesta 1979 asti. Sukupolvenvaihdoshuojennussäännösten säätämisen aikaan vuonna 1979 perustuslaillinen yhdenvertaisuus ei ollut yhtä näkyvässä ja tärkeässä asemassa kuin nykyisin. Yhdenvertaisuus on perustuslakimme 6 §:ssä turvattu perusoikeus, joka sisältää sekä yleisen yhdenvertaisuuslausekkeen että syrjintäkiellon. Sukupolvenvaihdoshuojennuksella tarkoitetaan perintö- ja lahjaverosta tehtävää huojennusta, joka myönnetään laissa lueteltujen edellytysten täyttyessä. Maatilan sukupolvenvaihdoshuojennuksen tavoitteena on suojella maatalouden yritystoiminnan jatkuvuutta ja tämän kautta suojella maatalouden tarjoamia työpaikkoja. Sukupolvenvaihdoshuojennuksella ei ole kuitenkaan tarkoitettu loukattavan verotuksen yleistä neutraliteettia. Huojennuksen saamisen edellytykset on lueteltu perintö- ja lahjaverolain 55 §:n 1 momentissa. Kyseisissä edellytyksissä ja niiden soveltamisessa voidaan nähdä puutteita perustuslaillisen yhdenvertaisuuden valossa. On ongelmallista, että sukupolvenvaihdoshuojennuksen tavoite ja tarkoitus eivät aina kohtaa huojennuksen käytännön soveltamisen kanssa. Tällaisissa tilanteissa verovelvollisten erottelun hyväksyttävät perustelut putoavat pois tai vähintäänkin laimentuvat. Huojennuksessa ongelmallista yhdenvertaisuuden kanssa on huojennuksen soveltaminen sivutoimisen maatalouden harjoittamiseen ja peltojen vuokraustilanteisiin kuten myös huojennuksen epääminen alaikäisiltä perinnön- ja lahjansaajilta. Lisäksi yhdenvertaisuusongelmia aiheuttavat arvostuskysymykset. Sukupolvenvaihdoshuojennuksen toteaminen yhdenvertaisuusperiaatteen vastaiseksi perustuslakivaliokunnassa saattaisi olla kohtalokasta koko perintö- ja lahjaveroinstituutiolle Suomessa.