Browsing by discipline "Sports law"

Tutkielman tavoitteena on tarkastella urheilijan persoonallisuuselementtien luvatonta käyttöä markkinoinnissa kansallisessa oikeusjärjestelmässä. Persoonallisuuselementeillä tarkoitetaan tutkielmassa yhdistetysti kuvaa, nimeä sekä goodwill-arvoa. Urheilijaan yhdistettävän positiivisen mielikuvan takia yritykset haluavat jatkuvasta hyödyntää urheilijan persoonallisuuselementtejä markkinoinnissaan, mikä korostaa urheilijan persoonallisuuselementtien kaupallisen käytön suojelun tarvetta. Tarkastelu ulotetaan täten erityisesti tilainteisiin, joissa urheilija ei ole luovuttanut persoonallisuuselementtiensä käyttöoikeuksia, ja yritys pyrkii markkinoinnissaan hyödyntämään luvatta urheilijaan yhdistettävää positiivista mielikuvaa. Ensimmäisessä luvussa tarkastellaan persoonallisuuselementtien oikeudellista suojaa ja niitä oikeusnormeja, joiden nojalla voidaan kieltää persoonallisuuselementtien luvaton markkinointikäyttö. Urheilijan persoonallisuuselementtejä voidaan yleisesti suojata markkinointiyhteydessä pääsääntöisesti tavaramerkkilain, lain sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa perusteella sekä kansallisessa oikeuskäytännössä muodostuneen vakiintuneen oikeussäännön nojalla, joka kieltää henkilön kuvan tai nimen luvattoman markkinointikäytön. Lisäksi ICC:n markkinointisäännöt kieltävät nimenomaisesti toisen kuvan tai maineen hyväksikäytön markkinoinnissa. Tutkielmassa tarkastellaan erityisesti lakia sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa sekä kuvan ja nimen markkinointikäyttöä koskevaa vakiintunutta oikeussääntöä ja toisessa luvussa tutkitaankin lähemmin näiden normien perusteella asetettuja suojan edellytyksiä. Persoonallisuuselementtien suojan ulottuvuuden kannalta on relevanttia lisäksi tarkastella luvattomasta käytöstä aiheutuvia seuraamuksia omana lukunaan. Lopuksi tarkastellaan persoonallisuuselementtien kaupallisen käytön suojan riittävyyttä urheilijan kannalta. Läpi tutkielman käytetään vertailtavana oikeuslähteenä Ruotsin lakia nimen ja kuvan käytöstä mainonnasta. Johtopäätöksenä voidaan todeta, ettei urheilija saa kansallisen lain nojalla erityistä suojaa persoonallisuuselementtiensä luvatonta markkinointikäyttöä vastaan, mutta suoja on johdettavissa eri oikeusnormeista. Oikeustila jättää kuitenkin aukkoja ja oikeussuojan tehokkuus on paljolti riippuvainen siitä, mihin oikeusnormiin vedotaan suojan aikaansaamiseksi. Oikeustilan epäselvyys antaa aihetta pohtia, olisiko Suomeen mahdollista säätää Ruotsin oikeustilaa vastaavasti erityinen laki henkilön imagon suojaamisesta markkinointiyhteydessä.

Urheilussa loukkaantumiset ovat arkipäivää. Urheilijat voivat loukkaantua monella eri tavalla. Usein loukkaantumiset tapahtuvat lajia harjoittaessa eikä kenenkään voida katsoa olevan niistä vastuussa. Urheilijan loukkaantuminen saattaa tapahtua myös urheilijasta riippumattomasta syystä. Urheilukilpailun järjestäjän tehtävänä on taata urheilijalle turvallinen suorituspaikka ja muut olosuhteet, jotta urheilija pystyy tekemään suorituksensa täysillä. Mediassa on viime aikoina ollut esillä tapauksia, joissa urheilija on loukkaantunut vakavasti tai jopa kuollut, jolloin on herännyt kysymys järjestäjän vastuusta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, milloin urheilukilpailun järjestäjä on vastuussa urheilijalle aiheutuneesta henkilö- ja esinevahingosta ja mihin tämä vastuu pohjautuu. Urheilukilpailun järjestäjällä on urheilijaa kohtaan tiettyjä velvollisuuksia ryhtyessään järjestämään kilpailua. Aluksi pohditaan yleisiä vahingonkorvausoikeudellisia seikkoja, jotka esiintyvät urheilijan ja järjestäjän välisessä suhteessa. Järjestäjän vastuu on korostuneen huolellisuusvelvollisuuden alaista, millä on merkitystä koko tutkimuksen aiheen kannalta. Tutkimukseni koostuu kahdesta eri osakysymyksestä. Ensimmäisenä pohditaan järjestäjän tuottamusta. Tutkimuksessa käydään läpi eri seikkoja, jotka vaikuttavat siihen arviointiin, onko järjestäjä vastuussa vahingosta. Vahingonkorvauslaki ja kokoontumislaki ovat olennaisimmat lait, joilla on vaikutusta järjestäjän vastuun syntymiseen. Tuottamusta voidaan puolestaan arvioida normi- tai riskiperusteisesti, joihin keskitytään järjestäjän vastuun kannalta. Urheilussa tulee noudattaa lakia, kuten muillakin elämänalueilla. Urheilussa lajiliittojen antamilla säännöillä on kuitenkin suuri merkitys arvioitaessa järjestäjän vastuuta. Näiden määräyksien kautta järjestäjän vastuu koventuu siitä, mitä se lain mukaan olisi. Tutkimuksessa pohditaan lisäksi järjestäjän isännänvastuuta ja milloin järjestäjä on vastuussa työntekijän, itsenäisen yrittäjän tai talkoolaisen aiheuttamasta vahingosta. Toisena osakysymyksenä pohditaan järjestäjän teon tai laiminlyönnin ja vahingon välistä syy-yhteyttä. Ilman syy-yhteyttä järjestäjän ei voida katsoa olevan vastuussa vahingosta. Syy-yhteyttä käsitellään normin suojatarkoituksen, ennakoitavuuden ja urheilijan oman myötävaikutuksen kautta. Ennakoitavuuden yhteydessä käsitellään erityisolosuhteiden vaikutusta järjestäjän vastuuseen. Tutkimuksen lopuksi pohditaan urheilijan tuottamusta ja muita järjestäjän korvausvastuuta kaventavia seikkoja. Urheilijan oman toiminnan seurauksena järjestäjän vastuu saattaa kaventua.

Urheilun sponsoroinnissa urheilija tai urheilujärjestö luovuttaa itselleen kuuluvia oikeuksia sponsorille kaupallisesti hyödynnettäväksi ja sitoutuu mahdollisesti muuhun markkinointiyhteistyöhön sponsorin kanssa. Sponsorin tehtävänä on maksaa sponsoroitavalle sovittu vastike. Yhteistyösuhde toteutetaan sponsorisopimuksella, jonka sisältö on vapaasti osapuolten määriteltävissä. Se voi olla yhtäältä yksinkertainen oikeudenluovutussopimus tai toisaalta aloittaa osapuolten välille pitkäaikaisen ja monitahoisen yhteistyösuhteen. Sponsorisopimuksia nimenomaisesti koskevaa lainsäädäntöä ei oikeusjärjestyksessämme ole, mutta yleiset sopimuksia koskevat lait voivat tulla sovellettavaksi myös sponsorisopimusten kohdalla. Erityislainsäädäntökin voi tulla sovellettavaksi sponsorisopimuksia arvioitaessa, mikäli sopimuksen sisältö antaa siihen aihetta. Kilpailulainsäädäntö vaikuttaa tänä päivänä siellä, missä on taloudellista toimintaa, eikä urheilumaailma ole poikkeus. Niinpä myös sponsorisopimusten tulee olla linjassa niin kotimaisen kuin EU:n kilpailulainsäädännön kanssa. Varallisuusoikeudelliset periaatteet ovat yleensä oikeustieteessä muodostuneita säännöstöjä, jotka ovat saaneet institutionaalista tukea esimerkiksi korkeimpien tuomioistuinten käytännöstä. Lojaliteettiperiaatteella tarkoitetaan sopimuskumppanin etujen huomioimista sopimussuhteen aikana. Lojaliteettiperiaatteesta on johdettu lojaliteettivelvollisuus, joka näyttäytyy erilaisena erilaisissa sopimussuhteissa ja sopimussuhteen eri vaiheissa. Osapuolten keskinäisen lojaliteettivelvollisuuden on katsottu vaikuttavan erityisesti sopimusneuvotteluiden ja sopimuksen voimassaolon aikana, mutta tietyin edellytyksin se voi saada merkitystä myös sopimuksen voimassaolon jälkeen. Lojaliteettivelvollisuuksien keinotekoinen laajentaminen sopimussuhteessa ei kuitenkaan ole perusteltua, ja se tuleekin ymmärtää sopimuksen sanamuotoa ja mahdollista soveltuvaa lainsäädäntöä täydentävänä oikeuslähteenä. Urheilijan sponsorisopimussuhteissa lojaliteettivelvollisuudella on merkitystä ensinnäkin kaksiasianosaissuhteessa, jossa sen sisältönä on lähinnä sellaisen käyttäytymisen välttäminen, joka vaikuttaa negatiivisesti sponsorin markkinointitavoitteisiin. Se voi tarkoittaa esimerkiksi urheilun eettisten periaatteiden noudattamista myös vapaa-ajalla tai pidättäytymistä esiintymästä sponsorin kilpailijoiden tuotteiden kanssa esimerkiksi Internetiin ladatuissa valokuvissa. Toisekseen lojaliteettivelvollisuudella on merkitystä suhteessa muihin sopimuskumppaneihin. Urheilijan tulee huomioida ne velvoitteet, joihin hän on sitoutunut aiemmilla sopimuksillaan esimerkiksi seuran tai lajiliiton kanssa ryhtyessään neuvottelemaan henkilökohtaisista yhteistyösopimuksista. Lojaliteettivelvollisuuden soveltamisen alaa on mahdollista kaventaa yksityiskohtaisella sopimisella, joka on tyypillistä liikesopimuksille. Sponsorisopimusten kohdalla voikin olla perusteita hyödyntää liike-elämän sopimisessa kehittyneitä käytäntöjä silloin, kun kysymys on merkittävistä rahasummista, ja osapuolet katsotaan itsenäisiksi ammatinharjoittajiksi.

Yhteiskunnalliset muutokset, kuten ihmisten vapaa-ajan käytön moninaistuminen ja yhteisöllisyyden vähentyminen, ovat lisänneet palkatun työvoiman tarvetta urheiluseuroissa. Erityisen nopeaa muutos on ollut valmennuskentässä: viimeisten 15 vuoden aikana ammattivalmentajien määrä urheiluseuroissa on yli nelinkertaistunut. Toiminnan laadun kehittäminen valmennuksen ammattimaistamisen kautta on ollut myös yksi suomalaisen huippu-urheilun strategisista tavoitteista. Pelaajasopimuksia on tutkittu viime vuosina runsaastikin, mutta valmentajista tehty tutkimus on ollut toistaiseksi vähäistä ja hajanaista. Valmentajien työsuhteiden yleistyminen on synnyttänyt tarpeen valmentajan ja seuran välisen oikeussuhteen yksityiskohtaisemmalle tarkastelulle – valmentajan työstä on erotettavissa sellaisia ominaispiirteitä, jotka antavat aiheen erityisen työsopimustyypin kehittelylle. Valmentajan työsuhteen tunnusomaisina elementteinä voidaan pitää työn projektiluonteisuutta, työsuhteen verrattain lyhyttä kestoa, työnteon epätasaista rytmittymistä, usean työn tekemistä samanaikaisesti, valmentajan vastuullista ja itsenäistä asemaa, toiminnan vahvaa tavoitesidonnaisuutta, esimiestehtäviä ja tiimityöskentelyä, tiiviiseen yhteistyöhön ja luottamukseen perustuvaa toimintatapaa sekä työn julkisuutta. Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella vallitsevien sopimuskäytäntöjen pohjalta, miten päätösvalta seuran ja valmentajan välillä jakautuu. Keskeinen kysymys on, miten joukkueurheilun erityispiirteet vaikuttavat seuran direktio-oikeuden ja sopimusvapauden laajuuteen ammattivalmentajan työsuhteessa. Osapuolten toimintavapauden rajoja tarkastellaan tutkielmassa eri sopimusehtojen kannalta. Kyseessä on lainopillinen tutkimus, jonka keskiössä on työoikeudellisen normiston jäsentäminen urheilun ympäristössä. Taustamateriaalina tutkielmassa käytetään haastatteluaineistoa; mahdollisimman kattavan kokonaiskuvan muodostamiseksi tutkittavasta ilmiöstä tutkielmaa varten on haastateltu yhdeksää suomalaista urheiluseuraa kuudesta eri joukkuepalloilulajista. Pakottava työlainsäädäntö asettaa raamit seuran ja valmentajan väliselle työsopimukselle. Tutkielman perusteella valmentajan työn luonne, seuratoiminnan organisointitapa ja kilpaurheiluun liitetyt periaatteet kuitenkin oikeuttavat useissa tilanteissa poikkeamaan työsopimuslain lähtökohdista laajentaen osapuolten sopimusvapautta. Sopimusehtojen hyväksyttävyyttä arvioitaessa valmentajan perusoikeudet tulevat usein punnittaviksi seuran ja urheilun etuja vasten; kilpaurheiluun liitettyjen tavoitteiden saavuttaminen tai seuran intressien turvaaminen saattavat oikeuttaa valmentajan perusoikeuksien kaventamiseen. Toimenpiteillä ei saa kuitenkaan kohtuuttomasti rajoittaa valmentajan toimintavapautta tai evätä tämän mahdollisuutta harjoittaa elinkeinoaan. Seuran direktio-oikeutta voidaan puolestaan tutkimustulosten pohjalta pitää valmentajan työsuhteessa keskimääräistä suppeampana valmentajan asiantuntija-aseman vuoksi – urheiluun liittyvissä kysymyksissä valmentajan itsenäistä päätösvaltaa on pidetty varsin laajana. Määräysvallan merkitykseen voidaan vaikuttaa sopimistarkkuutta säätelemällä; mitä yksityiskohtaisemmin sopimusvelvoitteet on kirjattu valmentajasopimukseen, sitä vähemmän seuran työnjohdolle jää tilaa. Toisaalta myös velvoitteiden hyvin väljä määrittely voi kaventaa seuran direktio-oikeutta, sillä seuran yksipuoliset määräykset voidaan ulottaa vain sopimuksen mukaiseen työhön. Ammattivalmentajien ja seurojen väliset sopimuskäytännöt osoittautuivat tutkielman haastattelutulosten perusteella varsin väljiksi. Suurpiirteistä sopimuskulttuuria puoltavina seikkoina voidaan pitää valmentajan korostunutta lojaliteettivelvollisuutta seuraa kohtaan, keskinäisen luottamuksen vahvistumista ja sopimussuhteen joustavuutta. Nykyisen sopimuskäytännön ongelmia puolestaan ovat velvoitteiden ja määräysvallan rajojen täsmentymättömyys, riskinhallinnan vaikeus ja käytännön kestämättömyys ammattivalmentajien määrän lisääntyessä. Tutkielman perusteella sopimusehdot voidaan myös jaotella niiden merkityksen mukaan seuraaviin ryhmiin: muotoseikat, vähimmäisehdot, toimivaa yhteistyötä turvaavat sopimuslausekkeet ja riskien hallintaan pyrkivät sopimusehdot. Velvoitteiden jaottelu eri kategorioihin auttaa hahmottamaan, mikä merkitys sopimisella on missäkin tilanteessa ja mitä voidaan jättää valmentajan työnjohdon ja osapuolten keskinäisen luottamuksen varaan.