Browsing by Title
Now showing items 1038-1057 of 3542
-
(2013)Tutkielmassa perehdytään kansainvälisten rahapelivoittojen verokohteluun Suomessa. Rahapelivoittojen verotus perustuu tuloverolain, arpajaislain ja arpajaisverolain säännöksiin, mutta näiden lisäksi Verohallinnon antamilla syventävillä ohjeilla on olennainen asema voittojen verotuksessa, sillä lainsäädäntö on osittain puutteellista. Erityisesti internetin välityksellä tarjottavista peleistä johtuva lisääntynyt kilpailu ja EU-oikeudelliset vaatimukset ovat johtaneet siihen, ettei rahapelien verotus ole enää tehokasta, eikä verorasitusta voida kohdistaa tavoiteltuun tahoon. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten ulkomailta saatuja rahapelivoittoja verotetaan Suomessa. Esille tulevat siis kysymykset esimerkiksi voiton veronalaisuudesta, tulolajista, menojen vähennyskelpoisuudesta ja tulon jaksottamisesta sekä arvostamisesta. Rahapelien verotuksen kokonaiskuvan selkeyttämiseksi tutkielmassa on käsitelty verotuksen historiaa ja pohdittu nykyisen rahapelisääntelymallin vaikutusta rahapelien ja rahapelivoittojen verotukseen. Viimeisenä tutkielmassa otetaan esille rahapelivoittojen verotuksessa ilmeneviä ongelmia ja tutkitaan, olisivatko ongelmat ratkaistavissa muuttamalla rahapelisääntelyä. Suomen järjestelmää vertaillaan kahteen erilaiseen toimilupiin perustuvan sääntelyyn – Tanskaan ja Isoon-Britanniaan. Tutkielman kysymyksiä lähestytään kansallisen verotuksellisesta näkökulmasta, eikä siinä näin ollen oteta kantaa muihin kuin rahapeleihin liittyviin verotuksellisiin kysymyksiin. Lähdemateriaali koostuu pääosin lainvalmisteluaineistoista ja Verohallinnon syventävistä ohjeista, sillä rahapelivoittojen verotuksen ongelmia ei ole juurikaan käsitelty oikeuskirjallisuudessa tai oikeuskäytännössä. Rahapelisääntelyn osalta käytetään lähteenä myös EU:n tuomioistuimen runsasta oikeuskäytäntöä. Tutkielmassa esille tulevat kuitenkin myös verotuksen yleiset kysymykset, miltä osin lähteinä on käytetty oikeuskirjallisuutta ja asiantuntijakirjoituksia. Rahapelivoittojen verotus on havaittu monimutkaiseksi ja sitä koskeva lainsäädäntö puutteelliseksi. Ratkaisuksi tähän tutkielmassa ehdotetaan rahapelisääntelyn avaamista toimilupaperusteiselle kilpailulle, jossa verotus kohdistuisi täysin pelintarjoajiin. Hyvän mallin muutokselle tarjoaisi Tanskassa jo toteutettu muutos, johon tutkielmassa on perehdytty. Toissijaisena tavoitteena rahapelivoittojen verotuksen kehittämisessä – mikäli verotusta ei siirretä kohdistuvaksi voitonsaajan sijasta pelintarjoajaan – tulisi puuttua tutkielmassa esille tulleisiin verotuksellisiin ongelmiin. Ongelmat vaatisivat ratkaisun lain tasolla, jotta päästäisiin eroon voittojen verokohtelun epäselvyyksistä ja verotus olisi yksinkertaista sekä ennustettavaa.
-
Kansainvälisten veroriitojen ratkaisumenettelyjen kehitys : kohti kansainvälistä verotuomioistuinta? (2020)OECD:n BEPS-hanke voidaan nähdä käytäntöjen ja tulkintojen merkittävänä kiristyksenä kansainvälisen verotuksen alalla. Hankkeen johdosta myös kaksinkertaisen verotuksen ja veroriitojen odotetaan lisääntyvän merkittävästi. Kaksinkertainen verotus ja veroriitojen uhka on omiaan vaikuttamaan negatiivisesti kansallisvaltioiden rajat ylittävään liiketoimintaan. Rajat ylittävän liiketoiminnan toimintaedellytyksistä huolehtiakseen sekä EU että OECD ovat pyrkineet parantamaan kansainvälisillä markkinoilla toimivien yritysten sekä yksityisten henkilöiden oikeussuojakeinoja. Toimenpiteistä merkittävimpänä voitaneen pitää pakottavan välimiesmenettelyn käytön laajenemista EU:n jäsenvaltioiden keskuudessa unohtamatta kuitenkaan OECD:n toimesta tehtyjä uudistuksia. Historiallisesti Euroopan unionin alueella pakottava välimiesmenettely on ollut osa kansainvälisten veroriitojen ratkaisumekanismeja ainoastaan ns. arbitraatioyleissopimuksen (90/436/ETY) soveltamisalalla. Yleissopimusta ei voida pitää onnistuneena ratkaisuna mm. soveltamisalaansa ja määräaikoihin liittyvien puutteidensa johdosta. Kansainvälisten veroriitojen ratkaisumekanismit näkivät 2010-luvun jälkimmäisellä puoliskolla merkittäviä kehitysaskelia OECD:n BEPS-hankkeen mukaisten toimenpiteiden seurauksena. Marraskuussa 2016 julkaistu ns. monenkeskinen yleissopimus, jolla innovatiivisesti muutettiin koko laajaa verosopimusverkostoa yksittäisten (kahden-välisten) verosopimusten muokkaamisen sijaan, sisälsi myös verovelvollisten oikeusturvan parantamiseksi myös ns. pakottavan välimiesmenettelyn. Myös EU:ssa säädettiin vuonna 2017 ns. veroriitadirektiivi eli direktiivi veroriitojen ratkaisumekanismeista Euroopan unionissa (2017/1852). EU-oikeuden mukaista riidanratkaisumekanismia voidaan pitää monin paikoin kunnianhimoisempana ja innovatiivisempana instrumenttina kuin OECD:n vastaavaa. Suomessa direktiivi implementoitiin lailla kansainvälisten veroriitojen ratkaisumenettelyistä (530/2019). Edellä kuvatut ratkaisumekanismit eroavat toisistaan mm. soveltamisalaltaan ja pakottavuudeltaan. Käytännössä kuitenkin verovelvollisten käytettävissä on laajat oikeussuojakeinot kaksinkertaisen verotuksen poistamiseksi. Toimivaltaiset viranomaiset ovat velvollisia poistamaan verosopimusten vastainen kaksinkertainen verotus joko keskinäisten sopimusneuvotteluiden (MAP-menettely) seurauksena tai viimekädessä pakottavassa välimiesmenettelyssä. Menettelyihin liittyy kuitenkin omia erityispiirteitään ja ominaisuuksiaan, joiden tunteminen on verovelvollisen oikeusturvan kannalta tärkeää. Tutkielmassa vertaillaan menettelyitä toisiinsa sekä hahmottamaan kunkin menettelyn vahvuudet ja heikkoudet. Tutkielmassa selvitetään lisäksi mahdollisuutta ns. pysyvän riidanratkaisutoimikunnan perustamiseksi. Erityisesti EU:n veroriitadirektiivi vaikuttaa mahdollistavan hyvinkin laajan kansainvälisten yhteistyön veroriitojen ratkaisemiseksi ns. kansainvälisessä verotuomioistuimessa.
-
(2016)Kansalaistottelemattomuus yhdistetään Suomessa etenkin ympäristönsuojeluun. Koijärvi-liikkeen saavuttama suosio ja mielenosoituksen tarkka raportointi lehdissä ovat luoneet ihmisille mielikuvan traktoriin kahliutuneesta aktivistista, joka vastarintaa tekemättä kieltäytyy noudattamasta virkavallan käskyjä. Suomalainen kansalaistottelemattomuus on kuitenkin huomattavasti laajempi ja historiallisempi ilmiö, jonka juuret ulottuvat aina autonomian aikaan asti. Tutkimukseni tarkoituksena on kansalaistottelematonta liikehdintää kartoittamalla pyrkiä tunnistamaan niitä tekijöitä, jotka saavat muuten niin lainkuuliaiset suomalaiset joukolla rikkomaan lakia julkisesti. Tutkimukseni alussa esitänkin olettaman, että hyvät ihmiset rikkovat lakia vain hyvästä syystä. Tämä olettama olikin olennainen tekijä määrittäessäni tutkimuskysymyksiäni. Tutkimukselleni selkärangan ovat antaneet tunnettujen oikeushistorioitsijoiden, etenkin Heikki Ylikankaan ja Jukka Kekkosen, näkemykset Suomalaisen yhteiskunnan muutoksista ja suurista linjoista. Historiallisten ja yhteiskunnallisten tutkimusten lisäksi olen käyttänyt jokaisen liikkeen sisältä tehtyjä kuvauksia liikkeen historiasta ja toiminnasta. Lisäksi tarkastelen merkittäviä oikeudenkäyntejä jotka ovat liittyneet kansalaistottelemattomiin tekoihin. Tutkielma alkaa kansalaistottelemattomuuden yleisestä määrittelystä, sekä oikeudellisista huomioista kansalaistottelemattomuuden asemasta oikeusjärjestelmässämme. Luvun tarkoitus on antaa lukijalle valmiuksia työssä käytettävien käsitteiden ja rakenteiden hahmottamiseen. Kansalaistottelemattomuudesta, sen juridisesta ja moraalisesta oikeutuksesta, on kirjoitettu lukuisia töitä, eikä tarkoitukseni ole osallistua tähän keskusteluun syvemmin. Kansalaistottelemattomia liikkeitä käsittelen yksi kerrallaan, alkaen autonomian ajasta ja edeten 2000-luvun loppuun. Järjestyksen olen valinnut liikkeiden alkamisajankohdan mukaan. Lukijan tulisikin huomioida että useat liikkeet ovat vaikuttaneet myös päällekkäin, etenkin 60- ja 70-luvuilla. Työssä ei tarkastella tilastollisesti jokaista tunnistettavissa olevaa liikettä, ainoastaan aikakauden merkittäviä ja leimaa-antavia liikkeitä. Suomen kansalaistottelemattomat liikkeet ovat pääsääntöisesti olleet järjestäytyneitä ja väkivallattomia, rikkoen lakia vain tarkkaan harkiten. Väkivallattomuus on usein kulkenut käsikädessä sekä tavoitteiden saavuttamisen, että toimivan yhteiskunnallisen kommunikaation kanssa. Kommunikaatio kansalaisliikkeiden kanssa korostuukin yhteiskunnalle ja sen kontrollikoneistolle arvokkaana historiallisena oppina väkivallan ja epäjärjestyksen ennalta estäjänä.
-
(2022)Kaupungistuvien kuntien kaupunkisuunnittelussa pyritään lähtökohtaisesti vastaamaan kasvavan väestömäärän tarpeisiin tiivistämällä kaupunkirakennetta täydennysrakentamisella. Tämä uhkaa kaupunkiympäristön viherrakennetta, jolla on sekä luonnon että ihmisten hyvinvoinnin kannalta useita hyötyjä. Tutkielman aiheena on tähän liittyen tarkastella maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) 9 luvun sääntelyyn perustuvaa kansallista kaupunkipuistoa kaupunkiympäristön viherrakennetta turvaavana sääntelykeinona kaupunkisuunnittelussa. Tutkielmassa käytetään metodina pääasiassa käytännöllistä lainoppia. Ensimmäinen tutkimuskysymys koskee oikeudellisia edellytyksiä ja reunaehtoja viherrakenteen osoittamiseksi kaupunkipuistoon, joista säädetään MRL 68 §:ssä. Lainkohta on tutkielmassa systematisoitu jakautuvan sisällöllisiin, kaavoituksellisiin sekä maanomistuksellisiin edellytyksiin. Sisällöllisten edellytysten nojalla viherrakenteen tulee lähtökohtaisesti sijaita kaupunkimaisessa ympäristössä sekä sisältää taikka välillisesti toteuttaa puiston perustamistarkoitusta tukevia arvoja, kuten luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä. Kaavoituksellisten edellytysten nojalla viherrakenteen tulee olla kaavassa osoitettuna puiston tarkoituksen kannalta sopivaan käyttöön, kuten puistoksi tai virkistys- tai suojelualueeksi. Maanomistuksellisten edellytysten nojalla puistoon voidaan osoittaa julkisyhteisön omistamaa sekä tietyin edellytyksin myös yksityisomisteista viherrakennetta. Toinen tutkimuskysymys koskee niitä oikeudellisia tekijöitä, joihin kansallisen kaupunkipuiston viherrakennetta turvaava oikeusvaikutus perustuu, ml. mahdolliset muutostilanteet. Vastauksena todetaan, että puiston viherrakennetta turvaava oikeusvaikutus perustuu yksin puistoa koskeviin MRL 70 §:n määräyksiin, joita ovat puiston perustamispäätökseen otettavat sekä hoito- ja käyttösuunnitelmassa annettavat määräykset. Ilman määräyksillä luotua viherrakennetta turvaavaa oikeusvaikutusta kansallinen kaupunkipuisto ei sääntelykeinona turvaa puistoon osoitetun viherrakenteen säilyttämistä kaupunkisuunnittelussa. Muutostilanteiden, kuten aluerajauksen supistamisen ja laajentamisen osalta puiston viherrakennetta turvaavan oikeusvaikutuksen heikentämisen ja vahvistamisen todetaan sääntelyn bottom-up-luonteen vuoksi riippuvan olennaisesti kunnan päätöksistä. Kolmantena tutkimuskysymyksenä on lainopillisten de lege lata tutkimustulosten perusteella arvioida uutta kaavoitus- ja rakentamislakia (KRL) koskien sääntelyn kehittämistarpeita kaupunkipuiston viherrakennetta turvaavan oikeusvaikutuksen näkökulmasta. Vastauksena kysymykseen esitetään esimerkiksi viherrakenteen laajuuden ja eheyden lisäämistä sisällöllisiin edellytyksiin sekä puiston laajentamismahdollisuuden osoittavan nimenomaisen kirjauksen lisäämistä KRL:iin. Tutkielman de lege ferenda tulkintasuositukset selkeyttäisivät sääntelyn soveltamista sekä parantaisivat bottom-up-luonteisen sääntelyn informatiivisuutta ja siten mahdollisesti myös tehostaisivat sääntelyn tavoitteiden, kuten kaupunkiympäristöjen laajojen viheraluekokonaisuuksien säilyttämisen turvaamisen toteutumista kaupunkisuunnittelussa.
-
(2015)Annually 200–300 people die in traffic in Finland. Despite the long-lasting traffic safety work having been successful, Finland has not reached the set goals for diminishing road causalities. The sharp increase of the number of aged drivers poses one of the key challenges in the future. This implies that more drivers will have diseases or other adverse conditions which often lead to fatal accidents, thus stressing the role of physicians as monitors of drive fitness. However, it appears that physicians do not always want to or can interfere their patient’s right to drive, which may partly be explained by the fact that the physicians do not know the patient’s earlier disease and medication history. The National Archive of Health Information which covers whole the country, simplifies the transfer of patient data across the health organizations. Being able to see the patient’s whole disease history at once, could therefore enable a more detailed assessment of his or her fitness to drive. Yet, due to the sensitive nature of patient data, the patient’s acceptance stands regularly as a prerequisite for the transfer. The main research question of the thesis is to examine, whether the strict regulation on transfer of patient data should be alleviated when monitoring fitness to drive. Practically this signifies, how the relation between the right to privacy and other road users’ safety should be balanced. The thesis explores the current legal state regarding the monitoring of fitness to drive and the transfer of patient data in Finland and elsewhere in the Nordic countries. Additionally de lege ferenda¬ aspects are reviewed. The de lege ferenda-oriented part includes also an empirical study on the frequency of neglects in monitoring fitness to drive, enriched by law and economics-based arguments. A freer transfer of patient data encounters inevitably constitutional problems of which the most critical ones are defining the exact limits of the heartland of privacy and finding sufficient heavy arguments for traffic safety. The thesis concludes that the limits of the heartland of privacy have not yet been crossed in the legislation relating to monitoring of fitness to drive, while when balancing the competing interests, the following rule should be obeyed: the more, and more violent, accidents that can be inhibited with as minor infringement of privacy as possible, the more justifiable it is to facilitate the transfer patient data. Based on the findings of the empirical part, it can be noted that a freer transfer of patient data could have a positive impact on the traffic safety. However, more accurate conclusions require further research in the fields of law and traffic medicine. On the other hand, the implications of freer transfer of patient data should also be studied from a broader perspective instead of limiting the examination solely to the monitoring of drive fitness.
-
(2019)Kansalliseen turvallisuuteen viitataan usein terrorismin ja muiden valtioon kohdistuvien uhkien yhteydessä. Sillä pyritäänkin usein oikeuttamaan vaihtelevia poikkeuksia yksilöiden oikeuksiin. Vaikkakin on selvää, että nykypäivänä demokraattiset yhteiskunnat kohtaavat yhä monimutkaistuvia vakoilun sekä terrorismin muotoja ja valtioiden tulee myös pystyä varautumaan näihin uhkiin, ei vain vetoamalla kansallisen turvallisuuden suojaamiseen voida oikeuttaa rajatonta yksilöiden oikeuksiin puuttumista. Tarkoitus ei pyhitä keinoja, vaan tarvitaan myös rajoitteita. Kansallinen turvallisuus on myös tiiviisti yhteydessä valtioiden harjoittamaan valvonta- ja tiedustelutoimintaan. Laajamittainen valvontatoiminta ei ole uusi ilmiö Euroopan kontekstissa. Nykyaikaisesta tiedustelutoiminnasta on kuitenkin erityisesti syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen tullut itsestään selvä osa esimerkiksi terrorismin vastaista taistelua. Samanaikaisesti myös tekninen kehitys on mahdollistanut tietoliikenteen laajamittaisen keräämisen, säilyttämisen ja prosessoinnin osana tiedustelutoimintaa. Samalla painopiste on kääntynyt yksittäisten rikosten ja rikoksesta epäilyjen tunnistamisesta kohti laajamittaisempaa tiedonhankintaa valtioita uhkaavista toimista. Tiedustelutoimintaan liittyy monesti niin sen salainen luonne kuin myös kohdistuminen laajaan joukkoon kansalaisia. Pohjimmiltaan tiedustelutoiminnassa on siis kyse valtion kansallisten intressien ja yksilöiden oikeuksien välisen tasapainon löytämisestä ja punninnasta. Kansalaisia pyydetään vaihtamaan osa perusvapauksistaan paremman turvallisuuden vuoksi. Jäsenvaltion kansallisen turvallisuuden suojaamisen tulisi kuitenkin sisältää myös jäsenvaltion perustavien arvojen suojaamisen ja liberaaleille sekä demokraattisille valtioille nämä ovatkin juuri demokratia ja ihmisoikeudet. Hieman ehkä hämmästyttävästi käytännössä vapaus ja turvallisuus usein nähdään kuitenkin täysin vastakkaisina arvoina. Valtion sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden ylläpito on elintärkeää ja se on myös usein katsottu valtion ensisijaiseksi velvollisuudeksi. Turvallisuus- ja tiedustelupalvelut voivat siis samanaikaisesti niin uhata kuin myös suojata demokratiaa. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on monesti ratkaisukäytännössään arvioinut kansallisen turvallisuuden perusteella tehtyjä rajoituksia yksilöiden oikeuteen nauttia yksityis- ja perhe-elämän suojaa. Kansallisen turvallisuuden käsitteellä ei ole Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) järjestelmässä yksiselitteistä määritelmää. Sen on katsottu kuuluneen valtioiden keskeisimpiin intresseihin ja näin ollen myös niiden harkintamarginaalin piiriin. Rajoitusten hyväksyttävyyden arviointi tapahtuukin erityisesti lainmukaisuus- ja välttämättömyysvaatimusten kautta. Tämän tutkielman tarkoituksena onkin selvittää, miten EIT on arvioinut EIS 8 artiklan rajoituksia, joissa rajoitusperusteena on ollut nimenomaisesti kansallinen turvallisuus. Tutkielman tavoitteena on selvittää ovatko EIT:n ratkaisukäytännössä muodostuneet vaatimukset muuttuneet ja tarkentuneet vuosien varrella. Ratkaisukäytäntöä käydään läpi aivan nykypäivään saakka ja tältä pohjalta pyritään pohtimaan, miten EIT on pystynyt reagoimaan yhteiskunnallisiin muutoksiin, kuten juuri tiedustelu- ja valvontajärjestelmien soveltamisalan laajenemiseen sekä myös tietotekniseen kehittymiseen. Arviointi keskittyy erityisesti EIT:n ratkaisukäytännössä valvonta- ja tiedustelujärjestelmien valvonnalle sekä oikeussuojakeinoille muotoutuneisiin vaatimuksiin ja edellytyksiin. Arvioinnissa painottuvat myös tuomioistuimen soveltamat tulkintaperiaatteet sekä niiden merkitys nyt käsillä olevalle aihepiirille.
-
(2015)Tutkielmassa käsitellään Euroopan unionin yhteistoimintadirektiivejä, joiden avulla tarkastellaan yritysneuvostodirektiivin mukaisissa yhteisönlaajuisissa yrityksissä ja yritysryhmissä toteutettavia yhteistoimintamenettelyitä. Tarkastelun painopisteenä ovat kansallista yhteistoimintaa sääntelevät joukkovähentämis- ja yhteistoimintamenettelydirektiivi sekä ylikansallista yhteistoimintaa sääntelevä yritysneuvostodirektiivi. Tarkastelun kohteena ovat erityisesti työnantajalle asetetut yhteistoimintavelvoitteet, jotka tulevat toteutettaviksi silloin, kun yritys joutuu vähentämään työvoimaa yritystoiminnan muutosten seurauksena. Tutkielmassa pyritään selvittämään, mikä on kansallisen ja ylikansallisen yhteistoimintamenettelyn välinen suhde, millä tavoin eri tasoilla tapahtuvat yhteistoimintamenettelyt eroavat toisistaan ja millä tavoin kansallinen ja ylikansallinen yhteistoimintamenettely tulisi niveltää toisiinsa yritysneuvostodirektiivin edellyttämällä tavalla. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan yritysneuvostojen roolia ja niiden mahdollisuuksia edesauttaa työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksien toteutumista laajemmin koko yhteisönlaajuisessa yrityksessä tai yritysryhmässä. Sellaisen yrityksen tai yritysryhmän, johon on perustettu yritysneuvosto, tulee huomioida sekä kansallisen että ylikansallisen yhteistoimintamenettelyn toteuttaminen silloin, kun yrityksen tai ryhmän johdon harkittavana on päätös, joka koskettaa koko yritystä tai vähintään sen kahdessa eri jäsenvaltiossa toimivaa yrityksen tai ryhmän liikettä tai yritystä. Jos yritys tai yritysryhmä suunnittelee esimerkiksi rakennemuutosta, jonka seurauksena kahdessa eri jäsenvaltiossa tultaisiin vähentämään työntekijöitä, keskusjohdon tulee huolehtia ensinnäkin asianmukaisesta ja oikea-aikaisesta tiedottamisesta yritysneuvostolle sekä yritysneuvoston kuulemisesta. Tämän lisäksi työnantajana toimivan yrityksen tulee toteuttaa kansalliset yhteistoimintaneuvottelut niissä yrityksissä tai toimipisteissä, joihin joukkovähentäminen kohdistuu. Kansalliset yhteistoimintaneuvottelut ylikansallisen yhteistoimintamenettelyn tavoin on käytävä ennen kuin yrityksen tai yritysryhmän johdossa päätetään henkilöstön joukkovähentämisistä. Näin ollen yrityksen tulee olla tietoinen siitä, missä vaiheessa tiedottamis- ja kuulemisvelvollisuus aktualisoituu sekä ylikansallisen että kansallisen sääntelyn mukaan suhteessa yrityksen päätöksentekoprosessiin. Yritysneuvoston avulla on pyritty parantamaan yhteisönlaajuisten yritysten ja yritysryhmien työntekijöiden oikeutta saada tietoa ja tulla kuulluksi, jolloin myös päätöksenteon tapahtuessa työntekijöihin nähden toisessa jäsenvaltiossa työntekijöiden vaikutusmahdollisuudet säilyisivät. Nykyään yritysneuvostodirektiivistä löytyy sääntely, jonka mukaan eurooppalaiselle yritysneuvostolle tiedottaminen ja yritysneuvoston kuuleminen tulisi niveltää kansallisten edustuselinten tiedottamiseen ja kuulemiseen ottaen kuitenkin asianmukaisesti huomioon kunkin toimivalta ja toimiala. Yritysneuvostodirektiivin mukaisen ylikansallisen yhteistoimintamenettelyn ei lisäksi tulisi vaikuttaa joukkovähentämisdirektiivin mukaiseen menettelyyn. Säännös selkeyttää menettelyiden välistä suhdetta ja painottaa samalla myös menettelyiden välisen vuorovaikutuksen toteutumisen merkitystä henkilöstön osallistumisoikeuksien toteutumisen kannalta. Lisäksi sääntelyllä painotetaan tiedonkulun ja vuoropuhelun toteutumisen merkitystä koko yhteisönlaajuisessa yrityksessä tai yritysryhmässä. Joihinkin yrityksiin on vähitellen luotu sellaisia tiedonkulkukanavia, jotka edesauttavat yhteistoimintalainsäädännön tavoitteiden toteutumista ja parhaimmillaan yritysneuvostot ovat ottaneet osaa myös laajempaan neuvottelu- ja sopimustoimintaan yrityksen keskushallinnon ja työmarkkinajärjestöjen kanssa. Paljon on kuitenkin matkaa vielä siihen, että yritysneuvostodirektiivin asettamat tavoitteet sekä kansallisen ja ylikansallisen yhteistoiminnan välinen vuorovaikutus toteutuisivat tehokkaasti ja työntekijöiden vaikutusmahdollisuudet myös rajat ylittävissä tilanteissa toteutuisivat kaikissa tilanteissa.
-
(2016)Tutkielmassa tarkastellaan kotimaiseen hankintalainsäädäntöömme kuuluvien kansallisten kynnysarvojen kehittymistä. Kansallisten kynnysarvojen osalta tämän tutkielman kohteena on tavara- ja palveluhankintoja koskevat, alimmat kansalliset kynnysarvot. Tutkielman rakenteessa on erotettavissa kolme pääjaksoa. Ensimmäisessä pääjaksossa selvitettiin ne tekijät ja vaikuttimet, joiden perustella Suomi päätyi vuoden 2007 hankintalain säätämiseen ja tämän lain myötä Suomen lainsäädäntöön sisällytettiin ensimmäistä kertaa kansalliset kynnysarvot. Jaksossa käydään läpi lyhyesti Euroopan Yhteisön oikeuden kehitystä ja tämän kehityksen vaikutusta vuoden 2007 hankintalain taustalla. Toisessa pääjaksossa selvitettiin verrattain seikkaperäisesti kansallisten kynnysarvojen säätämisen taustalla ollut pitkähkö ja haastava prosessi, jonka seurauksena lainsäätäjä päätyi 15.000 euron kansallisten kynnysarvon asettamiseen. Pääjaksossa käydään läpi myös prosessia, jonka perusteella kansallisia kynnysarvoja kaksinkertaistettiin vuonna 2010, vain 3 vuotta vuoden 2007 hankintalain säätämisen jälkeen. Viimeisessä pääjaksossa tarkasteltiin kansallisten kynnysarvojen tason aikaansaamia taloudellisia vaikutuksia valittujen kynnysarvojen näkökulmasta. Taloudellisten vaikutusten osalta tarkasteltiin niitä kustannuksia, joita kynnysarvojen asettaminen aiheutti ja ennen kaikkea kynnysarvojen tason nostamisen aikaansaamia säästöjä. Kustannusvertailussa tarkastelun kohteena olivat hallinnolliset kustannukset sekä hallinnollisen taakan määrä. Vertailussa käytettyjen tutkimusten perusteella on helppo perustella ja myös väittää ensimmäisten vuosien kansallisten kynnysarvojen tason olleen liian matalalla. Kansallisten kynnysarvojen kaksinkertaistaminen 30.000 euroon aikaansai merkittäviä säästöjä ja oletettavaa näin ollen on, että kansallisten kynnysarvojen uusi kaksinkertaistaminen 60.000 euroon tulee aikaansaamaan vielä suurempia säästöjä. Täsmällisten kansallisten kynnysarvojen säätämisen voidaan tutkimuksen perusteella katsoa olleen perusteltu ja onnistunut. Samalla voidaan helposti todeta, että kansallisten kynnysarvojen oikean tason määrittäminen sitä vastoin on ollut jossain määrin epäonnistunut. Kynnysarvojen korottaminen nelinkertaisiksi alle 10 vuoden aikana kertoo verrattain karuttomasti alkuperäisten kynnysarvojen tason olleen huomattavasti liian matalia ja siten kustannustehottomia.
-
(2015)Tutkielma käsittelee kansallisen tekijänoikeuslain soveltumista ulkomailta lähtöisin oleviin tekijänoikeusloukkauksiin. Tutkielman tarkoituksena on selvittää kansainvälisen oikeuskirjallisuuden ja oikeuskäytännön, sekä EUT:n ratkaisujen pohjalta, millä edellytyksin Suomen tekijänoikeuslaki voi tulla sovellettavaksi ulkomailla tapahtuneeseen oikeudenloukkaukseen. Käsiteltävinä on kaksi erilaista tyyppitilannetta, ensimmäisessä tilanteessa tutkitaan tekijän taloudellisiin oikeuksiin kuuluvan levitysoikeuden loukkausta, kun ulkomaisesta verkkokaupasta myydään Suomeen kansallista tekijänoikeutta loukkaavia tuotteita. Toisessa tyyppitilanteessa taas verkkosivuilla joko välitetään suoraan tekijänoikeutta loukkaavia teoksia tai markkinoidaan tekijänoikeutta loukkaavia fyysisiä tavaroita. Tässä yhteydessä selvitetään millaisin edellytyksin verkkosivu voi tulla Suomen tekijänoikeuslain piiriin, ja sillä olevan materiaalin voidaan katsoa loukkaavan suomalaista tekijänoikeutta. Tekijänoikeudet ovat luonteeltaan kansallisia oikeuksia. Jokaisen valtion oma tekijänoikeuslaki soveltuu vain valtion alueella tapahtuvaan toimintaan alueellisuus- eli territorialiteettiperiaatteen mukaisesti. Vaikka tekijänoikeus syntyy tekijälleen jo teoksen luomisen perusteella useassa eri valtiossa, nämä oikeudet syntyvät valtioiden kansallisten lakien nojalla ja ovat siksi erillisiä toisistaan. Tästä johtuen, jos tekijän oikeuksia loukataan useassa eri valtiossa, tekijä joutuu hakemaan suojaa oikeuksilleen erikseen jokaisen eri valtion lain nojalla. Eri maiden tekijänoikeuslait vaihtelevat muun muassa teoskynnyksen, suojan laajuuden ja suoja-aikojen osalta, joten myöskään tekijän näkökulmasta ei ole yhdentekevää, onko loukkaukseen mahdollista puuttua esimerkiksi juuri Suomen lain nojalla. Jotta Suomen laki voisi tulla sovellettavaksi tekijänoikeusloukkaukseen, jonkin osan tekijänoikeusloukkauksesta täytyy tapahtua Suomen alueella. Loukkaavan fyysisen tuotteen levityksen osalta on keskeistä, mitkä teot voidaan ensinnäkin katsoa teoksen levitysoikeutta loukkaaviksi, ja onko jokin näistä teosta tapahtunut Suomen alueella. Verkkokaupan välityksellä tapahtuva fyysisen tuotteen levittäminen voi suuntautua maahan EU:n ratkaisukäytännön mukaan ensinnäkin silloin, kun osa levitysoikeutta loukkaavista toimista on tapahtunut valtion alueella. Tästä johtuen sama teko voi eri vaiheissaan loukata usean eri valtion suojaamaa levitysoikeutta. Lisäksi on arvioitava myyjän tarkoitusta, onko hän nimenomaisesti ottanut valtion alueella olevan yleisön kohteekseen loukkaavia tuotteita levittäessään. Levitysoikeutta voi loukata myymällä loukkaavat tavarat yleisölle kohdevaltiossa. Edellytyksenä kohdevaltion lain soveltumiselle ei tällöin välttämättä ole, että varsinainen kauppa olisi tehty valtion alueella, vaan myös esimerkiksi myyjän tavarasta tekemät myyntitarjoukset, myyjän järjestämä tuotteen maahan kuljetus ja jopa tuotteen valtioon suunnattu mainonta, ainakin yhdessä muiden elementtien kanssa, voi loukata kohdevaltion tekijänoikeutta. Erityisen haastavaa loukkauksen tapahtumispaikan määrittäminen on, kun loukkaus tapahtuu Internetissä. Verkkosivun tulemista kansallisen lain piiriin tutkitaan tutkielmassa ulkomaisen sekä EUT:n oikeuskäytännön pohjalta hyödyntäen myös kansainvälistä oikeuskirjallisuutta. Oikeustapausten perusteella on todettavissa, että ainakin kun verkkosivu on jollain tavoin suunnattu valtioon, loukkauksen voidaan katsoa tapahtuneen sen alueella. Pelkkä pääsy Internetsivustolle valtion alueelta ei kuitenkaan riitä lain soveltumiseksi. Sekä WIPO:n suositus Joint Recommendation Concerning Provisions on the Protection of Marks, and Other Industrial Property Rights in Signs, on the Internet, että European Max Planck Group:in laatima ehdotus Conflict of Laws in Intellectual Property (CLIP) määrittävät erilaisia seikkoja, joiden avulla voidaan arvioida verkkosivun suuntaamista tiettyyn valtioon. Tällaisia ovat muun muassa verkkosivun valtion markkinoilla synnyttämät “kaupalliset vaikutukset”.
-
(2017)Tiedustelulakihankkeen siviili-ja sotilastiedustelutyöryhmien mietinnöt julkaistiin huhtikuussa 2017. Hankkeen tarkoituksena on luoda säädöspohja uusille tiedustelutoimivaltuuksille. Mietinnöissä ehdotetaan säädettäväksi viranomaisille uudenlaisia tiedustelutoimivaltuuksia eli ulkomaan henkilötiedustelua, tietoliikennetiedustelua ja tietojärjestelmätiedustelua. Ehdotetut tiedustelutoimivaltuudet poikkeaisivat nykyisistä tiedonhankintakeinoista siten, että tiedustelutoimenpiteeltä ei enää vaadittaisi henkilö- tai rikossidonnaisuutta. Siviilitiedustelutyöryhmä on laatinut ehdotuksensa poliisilain uudeksi 5a luvuksi ja uudeksi laiksi tietoliikennetiedustelusta siviilitiedustelussa. Siviilitiedustelu määriteltäisiin ehdotuksen mukaan suojelupoliisin suorittamaksi tiedonhankinnaksi kansallisen turvalisuuden suojaamiseksi ja ylimmän valtionjohdon päätöksenteon tueksi. Tiedustelumenetelmien yleisenä edellytyksenä olisi, että niillä voidaan olettaa saatavan tietoja kansallista turvallisuutta vakavasti uhkaavasta toiminnasta. Siviilitiedusteluviranomaisena tulisi toimimaan suojelupoliisi, jonka valta tulee uusien tiedustelutoimivaltuuksien myötä kasvamaan. Suojelupoliisi ei enää toimisi esitutkintaviranomaisena. Uusien tiedustelumenetelmien käytön yhteydessä ilmenee väistämättä sellaista tietoa, joka liittyy muihin rikoksiin, kuin sellaisiin, jotka uhkaavat kansallista turvallisuutta. Ongelmat ovat osittain vastaavia kuin poliisilain ja pakkokeinolain ylimääräistä tietoa koskevassa problematiikassa. Luonnollisesti lainvalmistelussa joudutaan myös pohtimaan kansallista turvallisuutta uhkaavia rikoksia koskevan tiedustelutiedon käytön järjestämistä. Ensimmäisenä tutkimuskysymyksenä on se, miten uusiin toimivaltuuksin perustuvilla tiedustelutoimenpiteillä kertyvää tietoa on oikeusjärjestelmässämme sallittua käyttää rikosprosessissa. Toisena tutkimuskysymyksenä on se, että jos tiedustelutiedon käyttö rikosprosessissa on sallittua, niin millä edellytyksillä tiedon käyttö sitten olisi mahdollista. Tutkielman tarkoituksena on siis selvittää, milloin uusiin toimivaltuuksiin perustuvilla tiedustelutoimenpiteillä kertyvää tietoa on oikeusjärjestelmässämme sallittua käyttää ensinnäkin rikoksen estämisessä ja selvittämisessä sekä toisaalta varsinaisessa oikeudenkäynnissä. Rajoituksia tiedustelutiedon käytölle asettavat luottamuksellisen viestin suoja ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin asettamat vaatimukset. Asianosaisen tiedonsaantioikeudet ja tiedustelutiedon salassapitointressit ovat osittain vastakkaisia.
-
(2014)Tutkimukseni taustalla on vallalla oleva trendi julkioikeudellisten oikeushenkilöiden omaisuutensa ja toimintamuotojensa säätiöittämisestä. Uusimpana esimerkkinä jul-kisyhteisön omaisuutensa säätiöittämiselle on vuoden 2014 alusta voimaan tullut laki Kansallisgalleriasta. Kysymyksessä olevalla lailla valtion keskushallinnon organisaa-tio muutettiin itsenäiseksi oikeuskelpoiseksi oikeushenkilöksi. Kansallisgallerian kaltaisten julkisoikeudellisten säätiöiden toimintaan sisältyy sekä yksityisoikeudellisia että julkisoikeudellisia piirteitä. Yleislakia ei julkisoikeudellisista säätiöistä ole säädetty ja niiden asema oikeuden kentällä on jokseenkin epäselvä. Tarkoituksena olisikin tässä opinnäytetyössä ensin lyhyesti hahmottaa, mihin julkisoi-keudellinen säätiö asettuu oikeushenkilöopissa. Säätiöt harjoittavat laajasti erilaista taloudellista toimintaa. Kuitenkin vasta verotuksen jälkeen selviää taloudellisen toiminnan lopullinen kannattavuus. Tutkimuksen pääasi-allisena tavoitteena on selvittää Kansallisgallerian verotuksellista asemaa. Yleishyödylliseksi yhteisöksi luokittelu voi vaikuttaa julkisoikeudellisen säätiön talou-teen merkittävällä tavalla, sillä yleishyödyllinen yhteisö voi olla tuloistaan joko osittain tai kokonaan verovapaa. Yleishyödyllisyyskysymysten käsittely jakaantuu kahteen eri luokkaan sen mukaan, onko kysymyksessä ns. tuloverolain mukainen normaali yleis-hyödyllinen yhteisö vai onko kyseessä yleishyödyllisten yhteisöjen veronhuojennuk-sista annetun lain mukainen yhteiskunnallisesti merkittävää toimintaa harjoittava ns. superyleishyödyllinen yhteisö. Ns. superyleishyödyllinen yhteisö on tuloverolain mu-kaista yleishyödyllistä yhteisöä paremmassa asemassa, sillä se voi olla kokonaan va-pautettu elinkeino- ja kiinteistöverosta. Mielenkiintoinen kysymys on myös se, miten yleishyödyllisten yhteisöjen verotuskoh-telu vaikuttaa EU:n valtiontukikieltoihin. Veronhuojennuksen myöntämisen on sanottu perustuvan veroviranomaisten laajaan harkintavaltaan. Tämä tekee kysymyksestä ongelmallisen oikeusvarmuuden kannalta. Työssä keskitytään siksi myös veron-huojennusten myöntämisen ongelmiin ja perusoikeusnäkökohtiin.
-
(2014)Tässä tutkielmassa tarkastellaan kansallisten tuomioiden ja hallintopäätösten oikeusvoimaa Euroopan unionin (EU) oikeudessa. Oikeusvoiman periaatteen ydinsisältö on, ettei kertaalleen ratkaistua asiaa pääsääntöisesti voida ottaa uudelleen käsiteltäväksi. Periaate tunnustetaan kaikissa EU:n jäsenvaltioissa ja unionin oikeusjärjestyksessä, jossa Euroopan unionin tuomioistuin (EUT) on antanut sille suuren painoarvon. EUT:n oikeuskäytännöstä heijastuu kunnioitus jäsenvaltioiden prosessiautonomiaa ja kansallisten ratkaisujen oikeusvoimaa kohtaan: lopulliseksi tulleiden EU-oikeuden vastaisten ratkaisujen uudelleenkäsittelyä edellytetään vain, mikäli kansallinen oikeus mahdollistaa uudelleenkäsittelyn. Tutkielman luvuissa 2 ja 3 pyritään sijoittamaan oikeusvoiman periaate osaksi laajempaa EU-oikeudellisten periaatteiden verkostoa. EU-oikeudessa oikeusvoiman periaate on perinteisesti nähty osana laajempaa oikeusvarmuuden periaatetta, ja tätä lähestymistapaa noudatetaan tässäkin tutkielmassa. Tarkastelemalla oikeusvoiman periaatetta osana oikeusvarmuuden periaatetta pyritään ensinnäkin hahmottamaan oikeusvoiman periaatteen sisältö. Kuten tullaan huomaamaan, tehtävä ei ole helppo. Koska oikeusvoiman periaate ei ole sillä tavalla ehdoton, ettei ratkaisun lopullisuus olisi missään olosuhteissa murrettavissa, tarkastellaan lisäksi oikeusvoiman periaatteen suhdetta muihin keskeisiin EU-oikeuden periaatteisiin. Tarkastelussa keskitytään niihin periaatteisin, jotka joutuvat herkimmin konfliktiin oikeusvoiman periaatteen kanssa. Tutkielman luvussa 4 tarkastellaan niitä edellytyksiä, joiden täyttyessä EU-oikeus velvoittaa jäsenvaltioiden tuomioistuimet ja hallintoviranomaiset käsittelemään uudelleen ja mahdollisesti kumoamaan lopulliseksi tulleen, EU-oikeuden vastaisen kansallisen ratkaisun. Nämä edellytykset perustuvat EUT:n oikeuskäytäntöön, sillä oikeusvoiman periaatetta ei ole kodifioitu unionin lainsäädännössä. Oikeuskäytännön perusteella EUT puuttuu kansallisten ratkaisujen oikeusvoimaan vain poikkeuksellisissa olosuhteissa. Koska kansallisilla tuomioistuimilla on merkittävä rooli uudelleenkäsittelyä koskevien edellytysten arvioinnissa, tarkastellaan tässä yhteydessä myös muutamia Suomen korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuja. Tutkielman luvussa 5 tarkastellaan jäsenvaltion vahingonkorvausvastuuta koskevan oikeuskäytännön suhdetta kansallisten ratkaisujen oikeusvoimaa koskevaan oikeuskäytäntöön. Jäsenvaltio on vastuussa EU-oikeutta rikkomalla aiheutetusta vahingosta myös, kun vahingon on aiheuttanut ylin kansallinen tuomioistuin. Koska jäsenvaltion vahingonkorvausvastuuta koskeva periaate ei edellytä vahingon aiheuttaneen ratkaisun muuttamista, mutta tuo ratkaisu yleensä sitoo myöhemmässä vahingonkorvausta koskevassa oikeudenkäynnissä, liittyy asiaan myös oikeusvoimaelementti. Luvussa 5 tarkastellaan myös tuoretta kotimaista ratkaisua KKO 2013:58, jossa valtion todettiin rikkoneen EU-oikeutta vahingonkorvausvastuun synnyttävällä tavalla.
-
(2013)Elintarvikkeet ovat välttämättömyyshyödykkeitä ja niiden hintaan liittyvät kysymykset ovat historian saatossa olleet usein esillä. Elintarvikkeiden verottamiseen on Suomessakin liittynyt paljon erilaisia poliittisia päämääriä. Elintarvikkeista kannetaan Suomen nykyjärjestelmässä kahden tyyppisiä kulutusveroja, yleisenä kulutusverona arvonlisäverolain (1993/1501) alennetun 14 prosentin verokannan mukaista arvonlisäveroa sekä erityisenä kulutusverona makeisten, jäätelön ja virvoitusjuomien valmisteveroa (makeisverolaki 1127/2010). Elintarvikkeiden arvonlisäveron kautta kanavoitu verotuki on euromääräisesti yksi suurimmista verotuista, vaikka nykypäivän suomalaiset lihovat liian energiapitoisen ravinnon ja liikuntatottumusten muuttumisen vuoksi. Toisaalta fiskaalisista syistä verojärjestelmäämme vuonna 2011 palautettua makeisveroa on pyritty legitimoimaan sen terveysvaikutuksilla, vaikka makeisverolain mukaiset tuotteet kuuluvat arvonlisäverotuksessa elintarvikkeiden verotuen piiriin. Valtiovarainministeriön asettama sokeriverotyöryhmä pohti tammikuussa 2013 annetussa raportissaan myös sokeriverotuksen mahdollisuuksia terveysverotuksen kehittämisessä. Tutkielmani tavoitteena on vastata kysymykseen siitä, millä tavoin elintarvikkeisiin kohdistuva verotus on epäneutraalia ja millä lainsäätäjä on pyrkinyt perustelemaan epäneutraalia verotusta. Tarkastelussa on painotettu erityisesti terveyspoliittisia argumentteja ja epäneutraalin verotuksen merkitystä koko verojärjestelmän johdonmukaisuuden kannalta. Tutkielma alkaa elintarvikkeiden verotuksen historiaa käsittelevällä luvulla. Historiaosuudessa on pyritty luomaan kokonaiskuva verojärjestelmän rakenteellisesta kehityksestä Suomen autonomian ajasta aina nykypäivään asti. Tarkoitus on hahmotella elintarvikkeiden verotuksen roolia Suomen historian eri vaiheissa. Tanskassa otettiin ensimmäisenä maailmassa käyttöön elintarvikkeiden tyydyttyneen rasvan pitoisuuteen perustuva rasvavero. Rasvavero ehti olla käytössä vain reilun vuoden ajan. Hallinnollisesti raskas ja kustannuksia aiheuttanut verolaki kumottiin vuoden 2013 alusta lukien. Tutkielman kolmannessa luvussa tarkastellaan oikeusvertailun keinoin Tanskan elintarvikkeisiin liittyviä verokysymyksiä ja käsitellään erityisesti rasvaveroon liittyviä taustakysymyksiä ja ongelmia. Neljännessä luvussa pyritään rakentamaan kokonaiskuva elintarvikkeiden verotukseen liittyvistä reunaehdoista. Luvussa on käsitelty EU-oikeuden asettamat rajoitukset sekä primäärioikeuden, että verotusta koskevan harmonisoidun sääntelyn tasolla. Luvussa käydään läpi myös kansallisen oikeuden asettamat reunaehdot, sekä eräitä hyvän verojärjestelmän ominaisuuksia. Viidennessä luvussa tuodaan esiin oikeudellisia ongelmia, joita elintarvikkeiden voimassa olevaan verotukseen liittyy. Verotusta arvioidaan verotuksen neutraalisuuden ja yhdenvertaisuutta koskevan perusoikeuden näkökulmasta. Voimassaolevan oikeuden lisäksi käydään läpi myös suunniteltuja terveyspoliittisia uudistuksia neljännessä luvussa käsiteltyjen oikeudellisten reunaehtojen kannalta. Oikeudellisten reunaehtojen lisäksi lainsäädännön ongelmakohtia ja erityisesti verotuksen neutraalisuutta tarkastellaan myös taloustieteen näkökulmasta. Viimeisessä luvussa arvioidaan terveysverotuksen mahdollisuuksia kriittisesti ja pohditaan myös muita lainsäätäjän käytössä olevia keinoja terveyspoliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi.
-
(2019)Tutkielmassa tarkastellaan syytetyn velvollisuutta olla henkilökohtaisesti läsnä käräjäoikeudessa järjestettävässä pääkäsittelyssä sekä käräjäoikeudelle lainsäädännössä annettuja mahdollisuuksia ratkaista rikosasia syytetyn poissaolosta huolimatta. Kysymystä tarkastellaan erityisesti oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin näkökulmasta sellaisena kuin se näyttäytyy perustuslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen valossa. Lisäksi huomiota kiinnitetään rikosprosessin perustavanlaatuisiin funktioihin sekä siihen, onko syytetyn henkilökohtaista läsnäolovelvollisuutta koskeva kansallinen lainsäädäntömme myös kokonaisuutena arvioiden tarkoituksenmukainen. Aiheesta ajankohtaisen tekee se, että viimeisin syytetyn henkilökohtaista läsnäolovelvollisuutta koskeva lainsäädäntöuudistus tuli voimaan 1.1.2019. Rikosprosessioikeuden tarkoituksena on materiaalisessa rikosoikeudessa säädetyn rikosvastuun toteuttaminen mahdollisimman varmalla ja prosessiekonomisesti järkevällä tavalla. Rikosvastuun toteuttamiseen ei kuitenkaan tule pyrkiä keinolla millä hyvänsä, vaan rikosprosessissa on erityisen tärkeää huolehtia myös syytetyn oikeusturvasta. Tältä osin voidaan puhua myös oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä, johon syytetyn henkilökohtainen läsnäolo on tärkeässä yhteydessä. Rikosvastuun toteuttamisen ja syytetyn oikeusturvasta huolehtimisen ohella rikosprosessilla tavoitellaan tietynlaista ohjauksellista vaikutusta yksittäisten rikoksentekijöiden ja laajemminkin kansalaisten toimintaan. Syytetyn henkilökohtaista läsnäoloa voidaan pitää tästä näkökulmasta merkittävänä etenkin silloin, kun syytetty on alaikäinen tai muutoin ensikertalainen. Syytetyn henkilökohtaisella läsnäololla on rikosprosessissa korostunut merkitys, sillä pääkäsittely syytetyn läsnä ollessa luo parhaat edellytykset rikosasian luotettavalle selvittämiselle ja siten aineellisen totuuden periaatteen toteutumiselle. Kansallisessa lainsäädännössämme läsnäolo käräjäoikeuden pääkäsittelyssä onkin lähtökohtaisesti paitsi syytetyn oikeus myös velvollisuus. Käytännössä ongelmia aiheuttaa kuitenkin se, että haastetutkin syytetyt jäävät varsin usein saapumatta pääkäsittelyyn. Tällöin pääkäsittely joudutaan peruuttamaan, ellei asia poikkeuksellisesti ole sellainen, että se voidaan syytetyn poissaolosta huolimatta ratkaista. Pääkäsittelyjen peruuttamiset aiheuttavat tarpeetonta haittaa ja kustannuksia oikeuslaitoksen lisäksi myös rikosasian muille asianosaisille ja todistajille. Pääasiassa näiden haittojen vähentämisen ja rikosprosessin järkeistämisen tarkoituksessa kansallisen lainsäädännön kehitys on kulkenut viime aikoina rikosprosessin summaaristumisen suuntaan. Uudistusten yhteydessä myös syytetyn henkilökohtaista läsnäolovelvollisuutta käräjäoikeuden pääkäsittelyssä on eri tavoin lievennetty. Nykyään käräjäoikeus voi ratkaista selvät ja lievät rikosasiat kuulematta pääkäsittelyn aikana edes syytetyn asiamiestä. Tällöin puhutaan ns. varsinaisista poissaolokäsittelyistä, joiden käyttäminen ei välttämättä edellytä syytetyltä mitään nimenomaista suostumusta. Toisaalta myös syytetyn mahdollisuutta esiintyä pääkäsittelyssä ainoastaan asiamiehen edustamana on hiljattain laajennettu siten, että melko vakaviakin rikosasioita voidaan ratkaista kuulematta syytettyä henkilökohtaisesti pääkäsittelyn aikana. Tällöinkin edellytyksenä on, että rikosasia on riittävän selvä paitsi näyttö- ja oikeuskysymyksen myös seuraamuskysymyksen kannalta. Kaiken kaikkeaan kotimainen sääntely tarjoaa rikosasiaa käsittelevälle käräjäoikeudelle laajat mahdollisuudet ratkaista asia syytetyn henkilökohtaisesta poissaolosta huolimatta. Sääntely täyttää tästä huolimatta oikein sovellettuna hyvin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin asettamat vaatimukset. Niin ikään oikein sovellettuna sääntely on myös pääsääntöisesti tarkoituksenmukaista – oikeuslaitoksen voimavarojen suuntaamista monimutkaisempiin asioihin voidaan yleensä pitää perusteltuna silloin, kun se voidaan toteuttaa syytetyn oikeusturvaa vaarantamatta. Toisaalta syytetyn poissaolon sallimiseen voi liittyä ongelmia rikosprosessin yhteiskunnallisen uskottavuuden ja kasvatuksellisen vaikutuksen näkökulmasta, kun vakaviakin rikosasioita voidaan käsitellä aikaisempaa useammin syytetyn henkilökohtaisesta poissaolosta huolimatta. On mahdollista, että prosessin järkevöittämisen ja kustannussäästöjen tarkoituksessa tehdyt uudistukset kääntyvät pitkällä aikavälillä jopa lainsäätäjää vastaan.
-
(2013)Kartellien haitallisuudesta ollaan laajasti yksimielisiä. Kartellit pystyvät salaisten sopimusten turvin tekemään suuria voittoja ilman merkittävää kiinnijäämisriskiä, jolloin toiminnasta on tullut sen osapuolille houkuttelevaa. Kartelleja on pyritty perinteisesti torjumaan kilpailuoikeuden kartellisakoilla ja leniency-menettelyllä. Näiden yleispreventiivinen vaikutus on kuitenkin rajallinen johtuen siitä, että kartellisakot ovat liian pieniä, jotta niillä voitaisiin saavuttaa tehokas pelotevaikutus. Toisekseen kartellisakot eivät luo kannustimia yritysten puolesta toimiville henkilöille pidättäytyä kartellitoiminnasta, sillä heidän uhkanaan eivät ole henkilöön kohdistuvat rangaistukset. Näin ollen on ollut tarpeen kehitellä täydentäviä menettelyitä, joiden avulla pystyttäisiin turvaamaan paremmin kilpailua. Kartellien kriminalisointia on maailmanlaajuisesti tukenut erityisesti Yhdysvallat, jossa kartelleihin osallistuneita henkilöitä on tuomittu vankeusrangaistuksiin. Kartellien kriminalisointi on vähitellen levinnyt myös Euroopan valtioihin. Kriminalisoinnin taustalla on ollut erityisesti näkemys sen yleispreventiivisestä vaikutuksesta, jonka mukaan rangaistusuhka luo yrityksen puolesta toimiville henkilöille syyn pidättäytyä kartellitoiminnasta. Rangaistuksen ankaruuden ohella sanktiovarmuus on määräävä tekijä prevention tehokkuutta arvioitaessa. Kriminalisointi ei itsessään vielä juurikaan lisää preventiivistä vaikutusta johtuen kartellien vähäisestä paljastumisriskistä. Toiseksi yksityisillä henkilöillä ei ole kannustimia kartellin ilmiantamiseen tilanteessa, jossa heitä uhkaavat rikosoikeudelliset sanktiot. Tämän seurauksena myös yksityisten henkilöiden hyväksi on säädettävä leniency-menettelystä, joka luo kannustimen kartellin ilmiantamiseen. Kartellien kriminalisoinnin tehokkuus on kuitenkin asetettu kyseenalaiseksi, sillä kriminalisoinnin yleisestävästä vaikutuksesta ei ole ollut luotettavaa empiiristä näyttöä. Empiiristen tutkimusten mukaan rikosoikeudellisten sanktioiden uhka ei ole määräävä tekijä kartelliyhteistyöstä päätettäessä. Ongelmana on liika painottaminen henkilöiden omiin vaikuttimiin kannustimena noudattaa tai laiminlyödä lainsäädäntöä, kun vähemmälle huomiolle ovat jääneet monisyiset normatiiviset ja sosiaaliset kontekstit, joissa kartelleja esiintyy. Olettama tarkkaan hyötyjä ja haittoja punnitsevasta talousrikoksen tekijästä on osin vääristynyt. Lisäksi normatiivisten ja sosiaaliseen kontekstiin liittyvien syiden, kuten yrityksen toimialan, taloudellisen aseman ja yrityskulttuurin on nähty olevan määräävä tekijä kartelliin osallistumisessa. Kartellien kriminalisointi on ajankohtainen aihe monessa Euroopan maassa. Englannissa kartellien kriminalisointi toteutettiin vastaamaan yhdysvaltalaista esikuvaa. Kriminalisointi ei ole kuitenkaan osoittautunut tehokkaaksi johtuen lain vaikeasta sovellettavuudesta. Englannissa painotusta ollaankin siirtämässä liiketoimintakieltoon, jonka soveltamisalaa on laajennettu. Ruotsissa kartelleja ei ole kriminalisoitu, mutta yksityiset henkilöt on mahdollista määrätä liiketoimintakieltoon kartelliin osallistumisesta. Ruotsissa lain ongelmana on ollut vastuun kohdistaminen. Molempien maiden ongelmat lainsäädännössä osoittavat edelleen sitä, kuinka vaikea kilpailu- ja rikosoikeuden intressejä on yhdistää toimivaksi kokonaisuudeksi. Suomessa uuden kilpailulain säätämisen yhteydessä katsottiin, että riittävän tehokas hallinnollinen seuraamusjärjestelmä on edelleen tehokkain kilpailunlain kieltojen tehosteena, eikä kilpailulain vastaista toimintaan siten kriminalisoitu. Kriminalisoinnin tehokkuudesta on ristiriitaista näyttöä, eikä leniency-menettelyn säätäminen yksityisten henkilöiden hyväksi olisi linjassa nykyisen sääntelyn kanssa. Suomessa päädyttiin ratkaisuun, jossa liiketoimintakieltoa ei lisätty uuteen kilpailulakiin. Ratkaisua perusteltiin melko suppeasti. Kiellon puolesta onkin esitettävissä perusteluja, koska kartellisakoilla on yksistään vaikea saada aikaan tehokasta yleisprevention tasoa. Suomessa tulisikin uudelleen harkita liiketoimintakiellon soveltamisalan laajentamista kartellitapauksiin.
-
(2015)Kartellien kriminalisointia koskeva keskustelu on noussut maailmanlaajuisesti kilpailupoliittisesti merkittäväksi aiheeksi 2000-luvun alkupuoliskolla. Kartellien aiheuttamiin vahinkoihin on havahduttu uudenlaisella vakavuudella myös Euroopan alueella, jossa suhtautuminen kartelleihin on perinteisesti ollut sallivampaa verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltoihin. Kriminalisointikeskustelun luoma maailma kriminalisoinnista on ollut kuitenkin häiritsevän mustavalkoinen, sillä kriminalisointia ja sen vaikutuksia on pidetty usein synonyymina ehdottomalle vankeudelle ja sen vaikutuksille. Rangaistusjärjestelmän kokonaisarvo ja erityisesti kriminalisointiin itsessään sisältyvä moraalinen leima ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Vankeusrangaistuksen ennaltaehkäiseviä vaikutuksia on perinteisesti puollettu talousrikoksissa nimenomaan vankeusrangaistuksen pelotteen vuoksi. Yhdysvalloissa vankeusrangaistuksen tuomitsemisella kartellitapauksissa on jo verrattain pitkät perinteet, jotka ulottuvat käytännössä 1900-luvun puolivälin tienoille. Asteikkoja on kiristetty tasaisesti siinä uskossa, että ankarammilla rangaistuksilla voidaan kontrolloida kartellitoimintaa pelotteen lisääntyessä. Perusteena ei ole ollut empiirinen aineisto vankeusrangaistuksen vaikutuksista, vaan rangaistusteoreettiset asenteet negatiivisen yleisprevention edellytyksistä ja toimivuudesta. Erityisen vahvana vallitseva rationaalisen toimijan teoria on vaikuttanut rangaistusasteikkojen muokkaamiseen. Samalla todelliset yhteiskunnalliset ja sosiaaliset syyt kartellitoiminnan taustalla sekä ihmisten psykologiset taipumukset ja motiivit on käytännössä sivuutettu. Euroopassa kartellien kriminalisointitrendiin on vaikuttanut erityisesti kilpailuoikeuden yhdysvaltalaistuminen. Euroopan unioni on omaksunut monia menetelmiä ja piirteitä yhdysvaltalaisista järjestelmistä, mikä on harmonisoinnin kautta johtanut kilpailuoikeuden yhdysvaltalaistumiseen myös kansallisella tasolla. Yhä enenevässä määrin jäsenvaltiot ovat selvittäneet edellytyksiä kartellitoiminnan kriminalisoimiseksi ja usein päätyneet kriminalisoinnin toteuttamiseen. Kriminalisointia on puollettu tehokkaammalla preventiolla verrattuna hallinnollisten seuraamusten käyttämiseen, joiden optimaalinen määrääminen on nähty ongelmalliseksi. Lisäksi merkittävänä syynä kriminalisointiin on ollut yksilövastuun toteuttaminen. Suomessa Kilpailu- ja kuluttajavirasto tilasi Helsingin yliopistolta selvityksen kartellin kriminalisoinnin edellytyksistä, joka valmistui keväällä 2014. Selvityksessä edellytykset kartellien kriminalisoinnille katsotaan olevan olemassa ja vankeusrangaistuksen käyttöä puolletaan muun muassa rangaistuksen preventioarvon vuoksi. Suomessa saatetaankin tältä osin seurata pian muiden eurooppalaisten maiden esimerkkiä kartellitoiminnan kriminalisoinnissa. Kriminalisointiin ja vankeusrangaistuksen käyttöön liittyy kuitenkin vielä useita kysymyksiä. Erityisesti empiirisen tutkimustiedon vähäisyys on ongelmallista, koska varmoja vaikutuksia kriminalisoinnin toimivuudesta ei ole. Lisäksi kriminalisoinnin vaikutukset leniencyyn ovat ainakin Suomen oikeusjärjestelmässä vielä selvittämättä. Tässä tutkielmassa tarkoituksena on selvittää kartellien kriminalisointia yleisesti Suomessa sekä vankeusrangaistuksen käytön perusteita ja vaikutuksia.
-
(2018)Kartellien vahinko-olettamasta säädetään kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista annetun lain (9.12.2016/1077) 2.3 §:ssä, jonka mukaan kartellin oletetaan aiheuttaneen vahinkoa, jollei rikkomiseen syyllistynyt muuta näytä. Tämä laissa säädetty olettama eli legaalinen presumptio on tämän tutkielman keskipisteenä. Ensilukemalta yksinkertaiselta vaikuttava oikeusnormi sisältää useita oikeudellisesti merkittäviä kysymyksiä, jotka olettamaa koskevan säännöksen kielellisen ilmaisun perusteella jäävät kuitenkin avoimiksi ja aidosti tulkinnanvaraisiksi. Normin perusteella ei esimerkiksi saada yksiselitteistä vastausta siihen, mitä käsitteillä kartelli, vahinko tai rikkomiseen syyllistynyt ylipäänsä vahinko-olettaman kontekstissa tarkoitetaan. Olettama kääntää todistustaakan kartellin vahingottomuudesta lähtökohtaisesti kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausasian vastaajalle. Tämä merkitsee poikkeusta yleisestä siviiliprosessuaalisesta pääsäännöstä, jonka mukaan näyttötaakka on lähtökohtaisesti vahingonkorvausasian kantajalla. Rikkomiseen syyllistyneellä on oikeus kumota olettama. Vahinko-olettamanormi kuitenkin vaikenee täysin siitä, kuinka vahvaa näyttöä asiassa on esitettävä, jotta olettama on tosiasiallisesti kumottavissa. Nämä kysymykset jäävät kansallisen prosessiautonomian piiriin. Vastaavaa vahinko-olettamasäännöstä ei kansallisessa laissa tai oikeuskäytännössä aikaisemmin ollut. Vahinko-olettaman normipohja on Euroopan parlamentin ja neuvoston marraskuussa 2014 antamassa direktiivissä 2014/104/EU tietyistä säännöistä, joita sovelletaan jäsenvaltioiden ja Euroopan unionin kilpailuoikeuden säännösten rikkomisen johdosta kansallisen lainsäädännön nojalla nostettuihin vahingonkorvauskanteisiin (vahingonkorvausdirektiivi). Tämä tuo tutkielmaan väistämättä EU-oikeudellisen ulottuvuuden. Oman haasteensa tutkimukselle tuottaa Euroopan unionin jäsenyydestä johtuvat velvoitteet ja tutkielman aiheeseen liittyvän keskeisen sääntelykehikon monitasoisuus sekä vahingonkorvausdirektiivin paikoittainen vaikeaselkoisuus ja vastakkaisiin suuntiin tähtäävät tavoitteet. Tutkielmassa pyritään lainopillista metodia hyödyntäen ensinnäkin selvittämään, mikä on vahinko-olettaman sisältö ja milloin sitä sovelletaan. Toisekseen, tutkimuksen tavoitteena on vastata siihen, kuinka vahvaa näyttöä vahingonkorvausasiassa olisi esitettävä, jotta kartellien vahinko-olettama tulee kumotuksi. Kolmanneksi, tutkielmassa arvioidaan sitä, minkälainen vaikutus vahingonkorvausdirektiivin implementoinnilla yleisesti ottaen on kilpailuoikeuden yksityisoikeudelliseen täytäntöönpanoon kartellitapausten kannalta, etenkin direktiivin tavoitteiden ja vahinko-olettaman valossa. Tutkielmassa esitetyin perustein vahinko-olettamaa olisi johdonmukaisinta soveltaa kaikkiin Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 101(1) artiklan mukaisiin kilpailunrajoitusmenettelyihin. Vahingon käsitettä tulisi tulkita laajasti taloudellisessa kontekstissa, eikä sen voida katsoa tarkoittavan ainoastaan hintavaikutuksen muodossa ilmenevää vahinkoa. Vahingonkorvausvastuu olisi johdonmukaisinta kohdentaa seuraamusmaksua vastaavalla tavalla. Vahinko-olettamaa pitäisi soveltaa kantajamyönteisesti. Vastaajan tulisi siten esittää asiassa laajaa ja yksityiskohtaista todistelua, jotta asiaa käsittelevä tuomari voisi vakuuttua kilpailunrajoituksen vahingottomuudesta. Tutkielmassa ehdotetaan, että näyttökynnys tulisi asettaa niin sanotun abstraktin, uskottavan näyttöasteen ylärajalle, kuitenkin siten, ettei asiassa vaadita täyttä näyttöä. Sanotun näyttöasteen ylärajoille asettuva näyttökynnys olisi kantajamyönteinen, edistäisi preventiivistä pelotetavoitetta ja samanaikaisesti vastaaja säilyttäisi direktiivin takaaman oikeutensa kumota olettama. Lisäksi tällaisen näyttövaatimuksen voidaan katsoa kunnioittavan prosessioikeuden ja vahingonkorvausoikeuden päätavoitteita. Samalla noudatetaan myös kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen johtavaa periaatetta, joka tutkimuksessa on periaatteiden punninnan kautta määritetty tehokkuusperiaatteeksi. Tutkielmassa arvioidaan, että vahinko-olettaman merkitys yksittäisenä säännöksenä on vahingonkorvauskanteiden menestymisen kannalta rajallinen. Se saattaa kuitenkin joissain tapauksissa edesauttaa korvauskanteen menestymistä. Tutkimuksessa esitetyn arvion mukaan myöskään vahingonkorvausdirektiivin implementoinnin osalta ei ole odotettavissa radikaalia muutosta, sillä vahingonkorvausdirektiivi on pitkälti kodifiointia Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännössä vakiintuneista linjauksista. Tutkimus aiheesta on tärkeä, sillä siitä ei vielä tähän päivään mennessä ole esitetty ainakaan vakiintunutta tulkintaa. Lisäksi olettama on nähty suomalaiseen oikeusperinteeseen soveltumattomana. Tutkielmassa esitetyt huomiot ovat ensiasteen havaintoja siitä, minkälaisia käytännön vaikutuksia vahingonkorvausdirektiivin implementoinnilla ja vahinko-olettamalla voi tulevaisuudessa olla. Kun sen soveltamiseen liittyviä kysymyksiä ja kumottavuutta selvitetään tarkemmin, kartelliasioihin liittyvien vahingonkorvausoikeudenkäyntien ennakoitavuus paranee. Vahinko-olettaman käytännön merkitys täsmentyykin vasta tulevina vuosina, kun sen käytöstä on soveltamiskokemusta ja tulkintaratkaisuja tuomioistuimista. Tästä huolimatta vahinko-olettaman sisältöä, soveltamista ja mahdollisia käytännön vaikutuksia on syytä arvioida jo tässä vaiheessa.
-
(2021)Kartellit ovat kiellettyjä kilpailunrajoitustoimia. Kansainvälisillä kartelleilla on eri-tyisen voimallinen vaikutus. Suhtautuminen kartelleihin on muuttunut historiassa, ja nykyisin asenne on vakiintuneesti kielteinen. Erilaisia ennalta ja jälkikäteen suoritet-tavia torjuntatoimia on otettu osaksi Euroopan unionin kilpailulainsäädäntöä. Tut-kimuksessa on tarkasteltu kilpailulainsäädännön muutosta 2000-luvulla. Tutkimus kuvaa eri näkökulmia erilaisiin torjuntatapoihin ja seuraamuksiin sekä näiden perus-teluihin. Tarkastelun kohteena on se, millaista vaikuttavuutta torjuntatoimilla voi-daan arvioida olevan. Tutkimuksessa on arvioitu sitä, onko seuraamuksilla tutkimuk-seen valittuihin yhtiöihin, ja nimenomaan niiden omistajatahoon, selvästi näkyviä tai tuntuvia vaikutuksia. Tutkimuksesta voidaan havaita, että näiden yritysten osingon-maksuun kartelliseuraamuksilla ei ole ollut vaikutusta. Vaikuttavuuden osalta voi-daan päätellä, että eri torjuntatoimet ovat oikeansuuntaisia, mutta niiden yksittäistä painoarvoa on vaikea päätellä lähdeaineistosta.
-
(2017)Kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauksia koskeva lainsäädäntö on muuttunut viime vuosina merkittävästi, sillä EU:ssa pitkään jatkunut valmistelutyö johti jäsenvaltioiden lainsäädännön harmonisoimiseen 26.11.2014 hyväksytyllä direktiivillä. Suomessa direktiivi implementoitiin kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauksia koskevalla erillislailla, joka tuli voimaan 26.12.2016. Lainsäädäntöhankkeiden tarkoituksena on taata, että jokaisella kilpailulain rikkomisen johdosta vahinkoa kärsineellä on mahdollisuus saada täysi korvaus kärsimästään vahingosta. Vaikka kartelleita pidetään yhtenä vahingollisimmista kilpailunrajoituksen muodoista ja oikeus saada niistä aiheutunut vahinko korvattavaksi on lainsäädännössä taattu, ei kanteen nostamisen kannattavuus ole itsestäänselvyys. Tämä johtuu muun muassa siitä, että vahingon määrän todistamiseen liittyy huomattava epävarmuus. Ideologialtaan yksinkertainen täyden kompensaation tavoite johtaa huomattaviin käytännön ongelmiin, sillä se edellyttää tapauskohtaisen vahingon määrän todistamista ja vahingon laadusta johtuen todistamiseen liittyy merkittäviä haasteita. Oikeudentilan on vakiintumattomuuden vuoksi epäselvää, miten ja kuinka tarkasti vahingon määrä tulee todistaa. Tutkielmassa selvitetään näin ollen mitä osapuolten tulee kartellivahingon määrää todistaessaan huomioida ja miten todistaminen voidaan toteuttaa. Koska todistelun laatu ja riittävyys arvioidaan lopulta tuomioistuimen näyttöharkinnassa, arvioidaan lopuksi tarkemmin, miten näytön arviointi ja erityisesti OK 17:2.3 mukainen vahingon määrän arviointi vaikuttavat todistamiseen. Näihin tutkimuskysymyksiin vastatessa arvioidaan samalla miten vahingon määrän todistamisessa huomioitavat seikat vaikuttavat lainsäädännön tarkoituksen tehokkaaseen toteutumiseen. Kartellivahingon määrän todistaminen edellyttää ensinnäkin ymmärrystä kartellivahingon tosiasiallisesta luonteesta, sillä taloustieteelliset realiteetit markkinoiden toiminnasta määrittävät tosiasialliset rajat vahingon määrälle. Lisäksi on hahmotettava, mikä ylipäätään on oikeudellisesti relevanttia korvattavaa vahinkoa. Relevantin lainsäädännön tarkastelun perusteella muodostetaan käsitys niistä ulkoisista rajoista, jotka todistelun kohteelle, eli vahingon määrälle, on asetettu. Seuraavaksi esitellään vahingon määrittämiseen tarjolla olevia taloustieteellisiä ja ekonometrisiä menetelmiä niiden soveltuvuuden ja heikkouksien konkretisoimiseksi. Todistelun keinoja tarkasteltaessa todetaan, että vapaa todistusteoria sallii hyvin vaihtelevan laatuisen todistelun ja allokoi vastuun todistelun laadusta osapuolille. Arvioitavaksi tulee myös lainsäädäntöuudistuksen myötä kartelleihin sovellettavan vahinko-olettaman vaikutus todisteluun. Lopuksi tarkastellaan, miten tuomioistuin päätyy esitetyn todistelun perusteella lopulliseen vahingonkorvauksen määrään, sillä harkintaan vaikuttavat seikat määrittävät lopulta sen, kuinka vahingon määrä kannattaa todistamaa. Suomessa on perinteisesti lähdetty siitä, että tuomioistuimen velvollisuus arvioida epäselvän vahingon määrä OK 17:2.3:n nojalla, ratkoisi vahingon määrän todistamisen ongelmia. Tuomioistuin päätyneekin lähtökohtaisesti kartellivahingon määrään kyseisen säännöksen nojalla. Arviointiin liittyvien huomattavien epäselvyyksien vuoksi tutkielmassa esitetään perusteltu näkemys siitä, miten tuomioistuimen tulee päätyä vahingon määrään. Todistelun kannalta on erityisen mielenkiintoista, miten esitetty näyttö vaikuttaa tuomioistuimen harkintavaltaan vahingon määrää arvioitaessa.
-
(2023)Lopputyössä käsitellään kasvavan osakeyhtiön ja tämän osakkaiden tuloverotusta, sekä kartoitetaan tuloverotuksessa olevia tulonsiirron mahdollisuuksia ja rajoja. Lopputyössä selvennetään osittain mutkikasta lainsäädäntöä, joka koskee osakeyhtiöiden ja niiden osakkaiden tuloverotusta. Tutkielmaa lähestytään lainsäädäntöä, oikeustapauksia, viranomaisohjeita ja oikeuskirjallisuutta koskevalla analyysillä, ja pyrkimyksenä on selventää tuloverotukseen liittyviä seikkoja sekä vertailla osaltaan eri yritysmuotojen etuja ja heikkouksia erilaisissa liiketoimintaolosuhteissa. Samaten vertaillaan erilaisia menetelmiä, joilla liiketoiminnan tulosta voi siirtää operatiivisesta yhtiöstä toiseen tai yhtiön omistavalle emoyhtiölle taikka yksityishenkilölle. Lisäksi puidaan osakeyhtiön nettovarallisuuden merkitystä osingonjaossa ja korostetaan tiettyjä seuraamuksia, jotka saattavat seurata vilpillisestä menettelystä verotuksessa.
Now showing items 1038-1057 of 3542