Browsing by Title

Tässä tutkielmassa tarkastellaan kuluttajan oikeussuojakeinoja vapaaehtoista vakuutusta koskevassa korvausriidassa. Nousseet oikeudenkäyntikustannukset ja kohonnut prosessikynnys ovat olleet prosessioikeudellisen keskustelun aiheina samaan aikaan, kun tuomioistuinlaitoksen ulkopuoliset riidanratkaisumenettelyt ovat saaneet yhä enemmän jalansijaa. Suomessa kuluttajariitalautakunta (ent. kuluttajavalituslautakunta) ja nykyään FINEn yhteydessä toimiva Vakuutuslautakunta ovat toimineet tuomioistuimen ulkopuolisina kuluttajariitojen ratkaisueliminä jo 1970-luvulta lähtien. Vaihtoehtoisen riidanratkaisun kenttä on kuitenkin ollut vuosien saatossa jatkuvan kehityksen kohteena. Esimerkiksi vuonna 2013 annettiin Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2013/11/EU kuluttajariitojen vaihtoehtoisesta riidanratkaisusta, joka saatettiin kansallisesti voimaan muussa kuin viranomaisessa tapahtuvasta kuluttajariitojen ratkaisusta annetulla lailla (1696/2015). Direktiivin johdosta myös kuluttajariitalautakunnasta annettua lakia (8/2007) ajantasaistettiin. Oikeudessamme kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välistä sopimussuhdetta säädellään usein pakottavin normein. Käytännössä vapaaehtoisten vakuutusten, kuten koti-, matka-, ja kaskovakuutusten tarkempi sisältö on kuitenkin jätetty vakuutusyhtiöiden vakioehtoluontoisilla vakuutusehdoilla määriteltäväksi. Vuoden 2020 aikana pandemiaksi levinnyt koronavirusepidemia on osoittanut, että myös vakuutusehtojen laadinnassa ja tulkinnassa saatetaan kohdata ennennäkemättömiä tilanteita. Vakuutusehtojen tulkinta ja soveltaminen erilaisiin tilanteisiin saattaa johtaa myös perusteltuihin erimielisyyksiin vakuutuksen myöntäneen vakuutusyhtiön ja korvausta hakevan kuluttajan välillä, jolloin erimielisyydelle olisi osapuolten oikeuksien toteutumisen kannalta tärkeää saada ratkaisu. Kuluttajavakuutuksia koskevissa korvausriidoissa vakuutusyhtiö on kuitenkin lähtökohtaisesti elinkeinonharjoittajana kuluttajaa vahvemmassa asemassa niin tietotasoltaan kuin resursseiltaankin, minkä vuoksi kuluttajan asema kiistassa, joka koskee vakuutusyhtiön vakuutussopimukseen perustuvaa vastuuta, näyttäytyy lähtökohtaisesti varsin heikkona. Vakuutusyhtiön sisäisten muutoksenhakukanavien lisäksi kuluttajalla tulisikin olla myös tosiasiallinen mahdollisuus hakea oikeussuojaa vakuutusyhtiön ulkopuolelta. Tutkielmassa kuluttajan oikeussuojakeinojen tarkastelu keskitetään kuluttajariitalautakunnan ja FINEn tarjoamiin vaihtoehtoisiin riidanratkaisumenettelyihin sekä riita-asian oikeudenkäyntimenettelyyn. Tarkastelu aloitetaan vakuuttamisen lähtökohdista ja korvausriidan taustoista. Tarkastelun kohteeksi otetaan siten muun muassa vakuutussopimussuhteen perusteet ja vakuutusyhtiön antaman korvauspäätöksen oikeudellinen luonne. Tämän jälkeen luvussa kolme tutustutaan tarkemmin siviiliprosessille usein asetettuihin funktioihin ja prosessiperiaatteisiin, joiden avulla pyritään myöhemmin hahmottamaan siviiliprosessin ja vaihtoehtoisten riidanratkaisumenetelmien eroavaisuuksia kuluttajan näkökulmasta. Kolmannen luvun jälkeen käsitellään tarkemmin riita-asian oikeudenkäyntimenettelyä sekä kuluttajariitalautakuntaa ja FINEä. Tarkastelussa kiinnitetään huomiota muun muassa siviiliprosessin ja lautakuntamenettelyjen väliseen suhteeseen, menettelyjen erityispiirteisiin ja siihen, kuinka hyvin menettelyt edesauttavat oikeussuojan tosiasiallista saatavuutta. Tarkastelussa kiinnitetään huomiota muun muassa menettelyjen erityispiirteisiin liittyviin seikkoihin, kuten oikeudellisen asiantuntija-avun tarpeeseen, kuluriskeihin ja menettelyllisiin edellytyksiin saavuttaa asiassa aineellisesti oikea ratkaisu. Tarpeellisin osin tutkielmassa huomioidaan myös riidanratkaisuelimistä ja niiden ratkaisutoiminnasta saatavilla olevaa tilastotietoa. Lopuksi tutkielmassa pohditaan käsiteltyjen riidanratkaisuelimien suhdetta ja merkitystä muun muassa oikeuden saatavuuden kannalta. Pohdinnan aiheeksi tulee siten se, kuinka hyvin eri menettelyt takaavat kuluttajalle oikeuden tosiasiallisen saatavuuden, ja kuinka kuluttajan tulisi mahdollisesti menetellä ollessaan vapaaehtoisesta vakuutuksesta annetusta korvauspäätöksestä vakuutusyhtiön kanssa eri mieltä.

Tutkielmani tarkastelee kuluttajansuojan perus- ja ihmisoikeusnäkökulmia sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Sen on myös tarkoitus pohjustaa keskustelua kuluttajansuojasta perus- ja ihmisoikeutena. Erityisenä näkökulmana tutkielmassani on kuluttajansuojan toimiminen elinkeinovapauden ja elinkeinonharjoittajan omaisuudensuojan rajoittajana. Kuluttajansuojan rooli perusoikeutena olisi nimenomaan näiden kahden perusoikeuden tasapainottajana. Tutkielmani metodi on lainopillinen. Aloitan tutkielmani tarkastelemalla kuluttajansuojaa perus- ja ihmisoikeutena käsittelevää kansainvälistä keskustelua. Samassa osiossa tarkastelen eri valtioiden perusoikeussuojaa kuluttajansuojalle. Tämän jälkeen tutkin aiheeseen liittyviä kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia (erityisesti Euroopan unionin perusoikeuskirjan 38 artiklaa, jossa turvataan kuluttajansuojan korkea taso). Viimeisessä osiossa tarkastelen kuluttajansuojan perusoikeussuojaa ja sen asemaa elinkeinovapauden ja elinkeinonharjoittajan rajoitusperusteena Suomessa. Kuluttajansuojaa on tutkittu perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta erittäin vähän. Laajempaankin tutkimukseen olisi selkeästi perusteita, koska PL 22 §:n perustuvan perusoikeuksien horisontaalivaikutuksen myötä julkisen vallan on turvattava perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen myös kahden yksityisen välisessä suhteessa. Lisäksi kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välinen suhde on epäsymmetrinen, eli kuluttaja on lähtökohtaisesti heikommassa asemassa kuin elinkeinonharjoittaja. Kuluttajansuojaa ei ole mainittu eksplisiittisesti muissa ihmisoikeussopimuksissa kuin EU:n perusoikeuskirjassa. Tämä johtunee siitä, että kuluttajansuojan tarve nousi keskusteluun vasta 1970-luvulla, jolloin suuri osa ihmisoikeussopimuksista oli jo laadittu. Monen eri ihmisoikeussopimuksissa suojatun oikeuden voidaan katsoa suojaavan myös kuluttajansuojaa. Tutkimuksesta käy ilmi, ettei kuluttajansuojaa toistaiseksi voida pitää perus- tai ihmisoikeutena muualla kuin valtioissa, joissa se on säädetty perusoikeudeksi. Perusoikeuskirjassa on tehty jaottelu oikeuksien ja periaatteiden välille, joista 38 artikla sijoittuu periaatteeksi. Suomessa ei ole havaittavissa merkkejä siitä, että kuluttajansuoja olisi lähiaikoina kehittymässä perusoikeudeksi. Ennemminkin on havaittavissa, etteivät kaikki kuluttajansuojaa suojaavat perusoikeudet suoranaisesti toteudu. Kuluttajansuojalla on kuitenkin potentiaalia kehittyä perus- ja ihmisoikeudeksi nimenomaan elinkeinovapauden vastinpariksi.

Tutkielmassa tarkastellaan kuluttajan vastuuta maksuvälineen oikeudettomasta käytöstä. Koska suomalaiset kuluttajat maksavat päivittäisiä ostoksiaan eniten maksukortilla ja verkkopankkitunnuksilla, tarkastellaan tutkielmassa niiden väärinkäyttöä. Tässä tutkitaan siten kuluttajan ja pankin/luottokorttiyhteisön eli maksupalveluntarjoajan välistä vastuunjakoa maksukortin ja verkkopankkitunnusten oikeudettomasta käytöstä. Oikeudettomasta käytöstä on kyse tyypillisesti siitä, että maksuväline on kadonnut, anastettu tai se on muutoin päätynyt sivullisen haltuun ja sitä käytetään väärin. Saatuaan maksuvälineen haltuunsa, sivullinen voi nostaa sillä automaatista rahaa tai maksaa ostoksia myyjän tiloissa. Kun maksukorttiin on liitetty lähimaksuominaisuus, on sen väärinkäyttö myös helpottunut. Lähimaksuominaisuudella maksettaessa maksukorttia ei tarvitse syöttää maksupäätteeseen, vaan kortilla maksetaan ja maksu hyväksytään vilauttamalla maksukorttia maksupäätteen vieressä. Lähimaksaminen ei siten edellytä maksukortin pin-koodin tietämistä ja tämän vuoksi maksukortin väärinkäyttö on helpottunut. Näin ollen mielenkiintoinen kysymys on, että edellytetäänkö kuluttajalta jatkossa huolellisempaa toimintaa maksukortin säilyttämisen suhteen. Fyysisen maksuvälineen lisäksi maksuvälinettä voidaan käyttää väärin sen tietojen avulla. Tällöin sivullinen pystyy maksamaan niillä ostoksia verkossa ja tekemään oikeudettomia tilisiirtoja. Viime vuosina erilaiset tietojenkalasteluhuijaukset ovat lisääntyneet ja niillä pyritään saamaan maksuvälinetietoja haltuun. Myös lukuisiin suomalaisiin kuluttajiin on kohdistunut tietojenkalasteluhuijauksia. Tyypillisesti niissä havitellaan kuluttajien verkkopankkitunnuksia, joilla voi aiheuttaa merkittävää vahinkoa. Kuluttajan vastuu on olennaisesti muuttunut maksupalvelulain säätämisen jälkeen ja viimeisimmät muutokset vastuun sääntelyyn tehtiin vuoden 2018 alussa. Kuluttajan vastuun sisältöä tarkastellaan maksupalvelulain säännösten valossa ja niiden perusteella kuluttaja voi joutua vastuuseen kolmella eri perusteella; kuluttaja on vastuussa maksuvälineen oikeudettomasta käytöstä, jos hän on 1) luovuttanut maksuvälineen sen käyttöön oikeudettomalle, 2) toiminut huolimattomasti tai 3) laiminlyönyt ilman aiheetonta viivytystä ilmoittaa maksupalveluntarjoajalla maksuvälineen katoamisesta, joutumisesta oikeudettomasti toisen haltuun tai muusta oikeudettomasta käytöstä. Kuluttajan vastuuta on kuitenkin rajoitettu 2 ja 3 kohdan tilanteissa 50 euroon, jos kuluttaja ei ole toiminut törkeän huolimattomasti tai tahallisesti. Näin ollen törkeän huolimattomuuden rajanvedolla on keskeinen merkitys kuluttajan vastuun kannalta ja tätä pyritään tässä tutkielmassa selvittämään. Kuluttajan vastuuta on myös rajoitettu erinäisillä perusteilla, joita tässä tutkielmassa myös tutkitaan. Tutkielman systematiikka noudattaa pitkälti vastuusääntöjen systematiikkaa. Lopuksi tutkielmassa tuodaan myös esiin vastuujärjestelmän ongelmia ja pohditaan järjestelmän kehitysmahdollisuuksia. Tutkielmassa selvitetään voimassa olevan oikeuden sisältöä, joten tutkielmassa käytetään metodina lainoppia. Kuluttajan vastuun määrittely on tapauskohtaista ja riippuvainen suuresti tapauksen olosuhteista, minkä vuoksi tutkielmassa hyödynnetään runsaasti oikeuskäytännöstä löytyvää materiaalina. Tutkielmassa pyritään huomioimaan uudet väärinkäytön muodot ja niistä erityisesti tietojenkalasteluhuijaukset. Lisäksi lähdemateriaalina käytetään myös Norjan ja Ruotsin käytäntöä, joita käytetään sekä vertailuun että tulkinta-apuna. Tutkielmassa havaitaan, että käytännössä maksupalveluntarjoaja kantaa vastuun oikeudettomasta käytöstä ja kuluttaja voi joutua vastuuseen vain erittäin moitittavan toiminnan tai laiminlyönnin johdosta. Tästä huolimatta järjestelmä ei ole täysin ongelmaton, mihin paneudutaan työn lopussa ja pohditaan mahdollisia kehitysmahdollisuuksia ongelmien poistamiseksi.

Markkinat digitalisoituvat globaalisti kiihtyvällä vauhdilla. EU:n standardointistrategiassa (2022) korostetaan standardien merkitystä digitaalisten sisämarkkinoiden toimivuuden taustalla. Digitaalisten sisämarkkinoiden yhtenä painopistealueena EU:ssa on yhteentoimiviin tieto- ja viestintätekniikoihin perustuva esineiden internet (Internet of Things, IoT). Yhteentoimivuutta tukevilla standardeilla on tärkeä merkitys alalla. Komissio on katsonut niillä mahdollistettavan saumatonta vuorovaikutusta esineiden välillä laitteen valmistajasta riippumatta. Komission mukaan laajamittainen yhteentoimivuus on edellytyksenä alan mittavan taloudellisen potentiaalin esiin tuomisessa. IoT-alan yhteentoimivuutta tukevaa standardointia tarkastellaan tutkielmassa EU:n kilpailuoikeuden näkökulmasta. Kilpailuoikeudessa huomioidaan, että standardoinnista saattaa myös seurata kilpailua rajoittavia vaikutuksia kilpailevien yritysten tehdessä yhteistyötä. Erityisesti markkinoita sulkevia vaikutuksia voi seurata standardeista, joihin sisältyy niiden käytön kannalta essentiaalisia patentteja (standardiessentiaalipatentti, SEP). Tutkielmassa tarkastelun keskiössä on erityisesti IoT:n sektoreista kuluttajien IoT. Komission julkaisemat raportit kuluttajien IoT:n toimialatutkimuksesta, erityisesti loppuraportti keväältä 2022, toimivat keskeisenä lähteenä alan ominaispiirteiden ja standardoinnin tarkastelussa. Tutkielmassa keskitytään eurooppalaiseen standardointiin huomioiden kuitenkin IoT:n kansainvälinen luonne. Tutkielmassa analysoidaan, missä määrin kilpailusäännöt ovat sovellettavissa eurooppalaisiin standardointiorganisaatioihin tai niissä standardointiin osallistuviin yrityksiin. Tutkielmassa edelleen tarkastellaan EU:n kilpailuoikeuden asettamia kriteerejä vapaasta osallistumisesta standardointiin sekä standardin käytettävyydestä kohtuullisin ehdoin. Tutkielmassa analysoidaan SEUT 101 artiklan soveltamista tilanteissa, joissa standardointiorganisaatiot eivät noudata näitä kriteerejä. Vuonna 2023 uudistettujen horisontaalisten suuntaviivojen standardointisopimuksia koskeva luku toimii keskeisenä lähteenä kilpailuoikeudelliselle analyysille. Lisäksi SEP-haltijan lisensointimenettelyjä analysoidaan erityisesti relevantin IoT:hen liittyvän kilpailuoikeudellisen oikeuskäytännön perusteella. Johtopäätöksinä tutkielmassa todetaan ensinnäkin, että kilpailuoikeus soveltuu standardointiin osallistuviin yrityksiin eurooppalaisissa standardointiorganisaatioissa. Toiseksi tutkielmassa havaitaan, että markkinoille potentiaalisesti merkittävistä standardeista ollessa kyse, avoimuuden rajoitukset standardointiin osallistumisessa tai standardin käytössä todennäköisesti rajoittavat kilpailua SEUT 101 artiklan 1 kohdan tavalla. SEUT 101 artiklan 3 kohdan soveltamista arvioitaessa erityisesti painottuu tällaisten standardien käytettävyys. IoT-alan näkökulmasta on tärkeää, että käytettävyyttä suojataan kilpailuoikeudessa tällaisten standardien osalta. Uudistetuissa suuntaviivoissa on toisaalta joustavoitettu standardointiin osallistumisen rajoittamista standardoinnin tehostamiseksi. Muutos heijastaa EU:n standardointipolitiikassa esille tuotua tarvetta eurooppalaisen standardoinnin nopeuttamiseen ja sitä voidaan pitää perusteltuna IoT:n nopea kehitys huomioiden. Kolmanneksi tutkielmassa todetaan, että SEUT 102 artiklalla standardien saatavuutta turvataan tilanteessa, jossa essentiaalipatentin haltija ei ole etukäteisestä sitoumuksestaan huolimatta halukas lisensoimaan FRAND-ehdoin vaan nostaa kieltokanteen. Tarkastellun oikeuskäytännön perusteella jää kuitenkin epäselväksi, turvataanko standardien saatavuutta IoT:n näkökulmasta riittävästi SEUT 102 artiklan keinoin. Epäselvyyksiä liittyy myös lisensointivelvoitteen laajuuteen ja patenttien arvon määritykseen IoT-alalla. Tutkielmassa huomioidaan lopuksi, että EU:ssa suunnitteilla oleva kilpailuoikeutta täydentävä sääntely voi jatkossa kuitenkin osaltaan edistää standardien saatavuutta IoT-alalla kohtuullisin ehdoin.

Välimiesmenettelyssä taloudelliset intressit ovat usein suuret. Välimiesmenettelyn aikana kulut saattavat nousta merkittävästi, jonka johdosta menettely voi olla asianosaiselle taloudellisesti raskas. Jos on todennäköistä, että kantaja ei pystyisi välimiesmenettelyn aikana kertyneitä kuluja kattamaan, voi vastaaja hakea kuluturvaamismääräystä välimiestuomioistuimelta. Tämä kuitenkin edellyttää, ettei ole varmuutta kantajan väitteen menestymisestä. Käytännössä tällaisella määräyksellä välimiesoikeus velvoittaa toisen osapuolen tarjoamaan pankkitalletuksen tai vakuuden niiden kulujen varalle, jotka ovat välimiesmenettelyn aikana kertyneet. Kuluturvaamismääräyksellä varmistetaan, että osapuolen hävitessä, on olemassa varoja, joilla kulut on mahdollista kattaa. Tutkielmassa tarkastellaan kuluturvaamismääräysten myöntämisperusteita ja edellytyksiä sekä pohditaan niitä seikkoja, joita välimiesoikeuden tulee punnita harkitessaan, hyväksyykö se kulujen turvaamiseksi esitetyn pyynnön. Kuluturvaamismääräykset ovat olleet välimiesmenettelyssä hankalasti mielletty aihe, koska välimiesmenettelysääntöjen ja kansallisen lain valossa ei ole selvää, milloin välimiesoikeus voi tällaisen määräyksen antaa. Kuluturvaamismääräyksiin on suhtauduttu varovasti, koska sen on katsottu heikentävän kantajan oikeussuojaa. Välimiesmenettely perustuu osapuolten solmimaan välityslausekkeeseen, jossa sovitaan riitojen ratkaisemisesta välimiesmenettelyssä kansallisen tuomioistuimen sijaan. Pätevä välityslauseke antaa välimiesoikeudelle toimivallan ratkaista sopimussuhteesta johtuva riita-asia ja vastaavasti evää asianosaisen oikeuden viedä asia käsiteltäväksi kansalliseen tuomioistuimeen. Tutkielmassa tarkastellaan lisäksi välityslausekkeen kohtuullistamista, jos kantaja ei pysty määräyksestä huolimatta vakuutta asettamaan kulujen varalle. Tarkoituksena on selventää asiantilaa välityslausekkeen kohtuullistamisen mahdollisuuksista, jos on olemassa riski siitä, että asianosainen ei saa asiaansa käsitellyksi välimiesmenettelyssä. Välimiesmenettelylainsäädäntö vaihtelee säännöittäin riippuen siitä, onko välimiestuomioistuimelle annettu nimenomainen toimivalta myöntää kulujen turvaamismääräystä vai katsotaanko tämän toimivallan sisältyvän osaksi yleistä oikeutta myöntää väliaikaistoimia. Kulujen turvaamista koskeva määräys on poikkeuksellinen tilanne, koska se vaatii toteutuakseen aina erityiset olosuhteet. Välimiesten tulee, arvioidessaan kuluturvaamishakemuksen hyväksymistä, ottaa jo alustavasti kantaa pääasian lopulliseen ratkaisuun sekä vastaajan oikeussuojan toteutumiseen. Vastaajan tulee aktiivisesti osoittaa, että on olemassa todennäköisyys siitä, että kantaja ei voi pääasiaan annetun tuomion kuluja kattaa, jos ne viime kädessä hänelle tulevat vastattavaksi. Yhteenvetona voidaan todeta, että vaikka kantajan taloudellinen asema aiheuttaisi todennäköisyyden siitä, että se ei voi kuluja viime kädessä kattaa, ei tällaista määräystä voida antaa, jos välimiesoikeus katsoo, että on todennäköisempää, että kantajan väite menestyy. Jos välimiesoikeus määrää kantajan asettamaan vakuuden kulujen turvaksi, mutta syystä tai toisesta epäonnistuu vakuuden asettamisessa, on tarkasteltava osapuolten asemaa sopimussuhteessa. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että välityslauseketta voidaan sovitella silloin, kun ehdon soveltaminen välimiesmenettelyn kustannuksista johtuen kohtuuttomasti heikentäisi toisen osapuolen mahdollisuuksia saada oikeussuojaa.

Tutkielman tarkoituksena on ollut arvioida joukkuepalloilulajin ammattivalmentajan työoikeudellista asemaa tilanteessa, jossa valmentajan edustama joukkue menestyy heikosti. Tutkimusmetodina on pääosin ongelmakeskeinen lainoppi. Näkökulma tutkielmassa on tiivistynyt pitkälti kysymykseen siitä, seuraako urheilusta joitakin sellaisia erityispiirteitä, joiden nojalla valmentajan työsuhde voitaisiin irtisanoa tai purkaa erilaisella perusteella kuin normaali työsopimus. Tutkielman pääkysymykseen vastaaminen on edellyttänyt määrättyjen esikysymysten ratkaisemista. Tällaisia ovat ennen muuta valmentajan työsuhteen tunnusmerkistön täyttyminen sekä työsuhteen päättämisen yleiset edellytykset. Jotta valmentajan työsuhteen päättämisen edellytyksiä voidaan arvioida, on tunnistettava, milloin valmentaja on työsuhteessa edustamaansa seuraan. Työsuhteen tunnusmerkkejä on arvioitu tutkielmassa valmentajan ja työnantajaseuran välisen sopimussuhteen näkökulmasta. Tutkielmassa on huomioitu myös se urheiluympäristön erityispiirre, että valmentajasopimukset solmitaan pääsääntöisesti määräaikaisina. Tällä seikalla on välittömästi vaikutusta työsuhteen päättämisen edellytyksiin. Tutkielmassa on annettu määrättyä painoarvoa myös urheilujärjestökentässä omaksutulle ammattivalmentajan määritelmälle, jolla lienee tulkinta-arvoa etenkin hankalissa rajanvetotilanteissa. Valmentajasopimusten päättämisarvioinnissa tulevat sovellettavaksi normaalit työsopimuslain mukaiset työsuhteen päättämisperusteet. Tutkielmassa päähuomio on ollut erityisesti irtisanomiskynnyksen täyttymisen arvioinnissa. Työnantaja saa irtisanoa työsopimuksen vain asiallisesta ja painavasta syystä. Tutkielmassa on arvioitu asetetun tulostavoitteen saavuttamatta jäämisen, valmentajan laiminlyöntien vakavuusasteen sekä passiivisuuden merkitystä työsuhteen päättämisarvioinnissa. Tutkielmassa on hyödynnetty korkeimman oikeuden ratkaisuja, joissa edellä mainitut seikat ovat olleet arvioitavina. Päähuomiona on läpi tutkielman ollut siinä, miten heikko urheilullinen menestys vaikuttaa irtisanomisharkinnassa ja millainen yhteys valmentajan mahdollisella moitittavalla menettelyllä ja heikoilla tuloksilla voi olla. Joukkuepalloilulajeissa, kuten jääkiekossa ja jalkapallossa, valmentaja harjoituttaa joukkueen pelitapaa, valitsee pelaavan kokoonpanon, päättää joukkueen taktiikan sekä osallistuu pelaajahankintoihin. Valmentajan osaamisella on monesti suuri vaikutus joukkueen menestysmahdollisuuksiin. Vaikka seuran asettamien tavoitteiden saavuttamatta jääminen ei yksinään perusta työnantajaseuralle oikeutta päättää valmentajan työsuhdetta, heikko urheilullinen menestys ei jää kuitenkin täysin merkityksettömäksi. Tutkielmassa heikko urheilullinen menestys on arvioitu yhdeksi osatekijäksi työsuhteen päättämisarvioinnissa. Toisaalta urheiluympäristössäkään ei voida poiketa niistä työsopimuslain pakottavista säännöksistä, jotka on säädetty työntekijän suojaksi. Vaaditun työtuloksen saavuttamatta jääminen voi olla irtisanomisperuste vain, jos se on johtunut työntekijän viaksi katsottavasta syystä. Aivan vähäinen laiminlyönti ei perusta työnantajaseuralle oikeutta valmentajan työsuhteen irtisanomiseen. Pelillinen päätösvalta joukkueurheilussa kuuluu valmentajalle: tutkielmassa todetulla tavalla valmentajan pitäytymistä määrätyssä kokoonpanossa tai pelitavassa ei voida pitää passiivisuutena sillä tavoin, että se oikeuttaisi työsuhteen päättämisen. Työsuhteen päättämisarviointia ei muutoinkaan voida tehdä vain yhden laskennallisen mittarin, kuten sarjataulukon, perusteella. Myös luottamuspulan merkitys on tullut tutkielmassa arvioitavaksi erityisesti siitä näkökulmasta, voiko epäluottamus syntyä heikon menestyksen ja valmentajan passiivisuuden perusteella. Tutkielman viimeisessä varsinaisessa asialuvussa arvioidaan työsuhteen päättämissopimuksia urheilukontekstissa. Menettelytapa on yleinen käytännön urheiluelämässä. Heikon urheilullisen menestyksen tilanteessa valmentaja ja seura päätyvät usein sovintosopimukseen. Vaikka työsuhteen päättämissopimukset eroavat työsuhteen päättämisestä irtisanomalla tai purkamalla, on niiden käsittely tarkoituksenmukaista tutkielman loogisen etenemisen näkökulmasta. Tutkielmassa on nostettu esiin myös koeaikapurun käytön mahdollisuus. Vuoden 2017 alusta voimaantulleen lainmuutoksen johdosta koeajan enimmäiskesto on pidentynyt kuuteen kuukauteen, mikä lisännee ainakin joissain lajeissa työnantajaseuran mahdollisuuksia reagoida joukkueen heikkoon urheilumenestykseen.

Kunnallisella itsehallinnolla on Suomessa yli 100 vuotiset juuret ja se nauttii vahvaa perustuslain suojaa. Itsehallintoon liittyy keskeisesti demokraattisesti valittujen valtuustojen toiminta. Kunnallinen itsehallinto pohjautuu luottamushenkilöorganisaation legitimiteetin varaan. Luottamushenkilöt käyttävät kunnissa ylintä, kuntalaisten heille delegoimaa päätösvaltaa. Julkisen vallan käyttöön liittyy keskeisesti myös vastuu ja sen oikeudelliset reunaehdot, minkä takia luottamushenkilöiltä voidaan edellyttää tiettyjä toimintavelvoitteita. Luottamushenkilöiden pidättäminen luottamustehtävästään on käytännössä toimintavapauden rajoitus, joka kytkeytyy perustuslaissa taattuun kunnalliseen itsehallintoon sekä kansanvaltaisuuteen. Kuntalainsäädännön kokonaisuudistus toteutettiin vuonna 2015. Viime vuosina valtiovalta on havahtunut siihen, että sillä ei ole riittäviä toimivaltuuksia varmistaa kunnallisen päätöksenteon toteutumista ja luotettavuuden turvaamista tilanteessa, jossa kun-nan omat valvontatoimet eivät ole riittäviä. Tämän jälkeen lainsäädäntöä on täsmennetty luottamushenkilöiden pidättämistä koskevan sääntelyn ja poikkeuksellisissa hallinnollisissa vaikeuksissa olevien kuntien osalta vuonna 2017. Tutkielma on lain-opillinen ja siinä pyritään systematisoimaan ja analysoimaan, minkä oikeudellisten edellytysten vallitessa kunnallinen luotta-mushenkilö voidaan pidättää luottamustehtävästään. Aineistona on hyödynnetty voimassa olevaa lainsäädäntöä, oikeuskirjalli-suutta, lakien esitöitä sekä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytäntöä. Kunnallisia luottamushenkilöitä ja heidän asemaansa on tutkittu verrattain vähän. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että kunnallisia luottamushenkilöitä koskeva lainsäädäntö mahdollistaa luottamushenkilöiden tehtävästään pidättämisen ja siten kunnallisen päätöksenteon turvaamisen sellaisissa tilanteissa, joissa luottamushenkilön voidaan selkeästi katsoa syyllistyneen velvollisuuksiensa laiminlyönteihin. Nykykäytännön valossa kuntien harkintavalta on laajaa ja voi johtaa tilanteisiin, joissa poliittiset intressit ajavat oikeudellisten perusteiden ohi. Tällöin voidaan katsoa, että vaikka nykylainsäädäntö mahdollistaisi tehtävästä pidättämisen, ei sääntelyn taustalla oleva tavoite kuitenkaan varmuudella toteudu. Sääntelyä olisikin järkevää tarkistaa siten, että lainsäädännössä määriteltäisiin eksplisiittisemmin sellaiset tilanteet, joissa kunnilla on aina velvollisuus pidättää luottamushenkilö tehtävästään päätöksenteon luotettavuuden turvaamiseksi.

Tiivistelmä/Referat – Abstract Perusoikeusuudistuksen esitöissä ilmaistua lauseketta ”Kunnat jäävät perusoikeussuojan ulkopuolelle” perustuslakivaliokunta on käyttänyt lausunnoissaan korvauksettoman omaisuudensiirron oikeuttaen vain sellaisissa tilanteissa, joissa kunta on lakkautunut ja sen merkitys suhteessa asukkaiden perusoikeuksien edistämiseen on tyhjentynyt. Lainsäädäntökäytännöstä ei löydy tukea tulkinnan laajentamiselle siihen suuntaan, että ei olisi olemassa subjekteja, joilla olisi omaisuudensuoja kunnan omaisuuteen. Myöskään lainsäädäntökäytännöstä ei saa perustetta ajatukselle, että ei olisi olemassa perusoikeusvaikutuksia, jotka kytkeytyisivät kunnan hallussa olevaan omaisuuteen tai sen käsittelyyn lainsäädännössä. Ei myöskään ole viitteitä siitä, että kunnan omaisuutta koskevan lainsäädännön valtiosääntöoikeudelliset tai perusoikeudelliset liittymät tyhjentyisivät pelkästään tarkasteluun kunta-oikeushenkilön suhteesta omaisuuteen tai lainsäätäjään. Sitä vastoin lainsäädäntökäytäntö ja oikeuskirjallisuus jatkuvilla viittauksillaan ohjaavat tulkintaa siihen suuntaan, että kunnan asukas on aivan erityisessä suojeluksessa ja nimenomaan asukkaalla on oikeus kunnan omaisuuteen. Kunnan omaisuutta järjesteltäessä lainsäädännöllä on säädetty korvauksesta omaisuutta luovuttavalle kunnalle, kun tämän kunnan perusoikeuksiin liittyvä tehtävä jatkuu. Jos luovuttava kunta taas on kokonaan lakannut, sen varat ja velat on voitu jakaa perusoikeusvastuun ottavalle taholle tarkoituksenmukaisella tavalla. Kunnan omaisuuteen kohdistuva suoja tulee johtaa ihmisten perusoikeuksista, kunnan omaisuuden ollessa kyseessä kunnan asukkaiden perusoikeuksista. Myös perustuslain sanamuodon mukaan itsehallinnossa on kyse juuri asukkaiden itsehallinnosta. Asukkaiden itsehallinto nivoo yhteen asukkaan omaisuudensuojan ja liittää omaisuuden asukkaaseen. Kunnan asukas maksaa kunnallisveroa, joiden pohjalta kunnalle syntyy varallisuutta. Asukkaalla on oikeus ja suoja verotuksella kerättyyn omaisuuteen. Luonnollisilla henkilöillä, siis myös kunnan asukkaalla, on omaisuudensuoja ja muut perusoikeudet. Omaisuudensuoja ei kapene henkilön liittyessä yhteisöön tai pysyessä minkä tahansa yhteisön jäsenenä. Kunnan hallussa olevaa omaisuutta ei voida kuitenkaan suoraan olettaa omaisuudensuojan piiriin kuuluvaksi, koska niin tehden julkisella vallalla oleva positiivinen velvollisuus toteuttaa perusoikeudet voitaisiin tyhjentää. Julkisen vallan on myös omaisuutta käsitellessään perusteltava kaikki toimensa perusoikeuksien edistymisellä. Läheisyysperiaate sitoo kunnan omaisuuden alueeseen; osalliseksi kunnan omaisuudesta pääsee asumalla kunnan alueella. Perustuslaissa turvattu asukkaiden itsehallinto sitoo omaisuuden asukkaaseen. Omaisuus on muodostunut itsehallinnon ja lainsäädännön mukaisesti tapahtuneen tahdonmuodostuksen seurauksena. Kun kunnalla on velvollisuus toteuttaa perusoikeudet, sen asukkailla tulee olla oikeus käyttää myös omaisuus perusoikeuksien toteuttamiseen. Omaisuus on pidettävä neutraalina keinona kunnan positiivisen asukkaiden perusoikeuksien toteuttamisvelvollisuuden täyttämisessä. Kunnan asukkaalla on oikeus saada kunnan verovaroilla rahoitettu osa kunnan hallinnassa olevasta omaisuudesta pidettyä itsehallinnon päätöksentekomekanismien piirissä. Jos lainsäädännöllä kosketaan asukkaiden itsehallinnon kohteeseen, esimerkiksi sen alaista omaisuutta vähennetään, se tulee perustella asukkaan perusoikeuksien edistymisellä. Jos asukkaan itsehallintoa suhteessa omaisuuteen heikennetään lainsäädännöllä, se pitää perustella asukkaan itsehallinnon paremmalla korvaavalla toteutumisella. Kuitenkin siirron peruste ja siirrosta maksettava korvaus on pidettävä erillään ja molemmat niistä on perusteltava asukkaiden perusoikeuksien ja intressin paremmalla toteutumisella. Asukkaiden itsehallinnon pysyvät muutokset on käsiteltävä perustuslainsäätämisjärjestyksessä. Suurempaa muutosta perustuslakivaliokunnan linjauksiin välillisen suojan ulottumisesta ei välttämättä tarvita. Sitä vastoin on paikallaan eheyttää käytäntöä ja kirkastaa välillisen suojan sisältöä. Monia nykyisen tulkinnan ongelmakohtia voidaan häivyttää johtamalla kaikkien oikeushenkilöiden perusoikeudet luonnollisista henkilöistä ja vain niistä. Ilman luonnollisia henkilöitä oikeushenkilöt ovat perusoikeusvaikutuksiltaan tyhjiä. Myöskään yksityisillä oikeushenkilöillä ei voi olla tuoreen oikeusajattelun mukaan perusoikeuksia, vaan kaikki perusoikeudet palautuvat ihmisten oikeuksiin. Perustuslakivaliokunnan tulisi yhtenäistää linjaansa omaisuudensuojan suhteen hahmottelemalla omaisuudensuoja seuraavasti: Luonnollisilla henkilöillä on omaisuudensuoja. Tämä omaisuudensuoja ei kapene tai laajene ihmisen tullessa jonkin yhteisön jäseneksi. Yksityisillä oikeushenkilöillä on omaisuudensuoja automaattisesti, kun luonnollisten henkilöiden omaisuudensuojan toteutuminen sitä edellyttää. Tämä perustuu negatiiviseen velvollisuuteen olla puuttumatta luonnollisen henkilön omaisuuteen. Kunnalla ja muulla julkisyhteisöllä ei ole omaisuudensuojaa, koska muussa tapauksessa sen positiivinen velvollisuus toteuttaa jäsentensä perus- ja ihmisoikeudet tyhjentyisi eikä kuntien tarkoituksenmukainen lakkauttaminen olisi mahdollista. Kunnan asukkaalla on omaisuudensuoja siihen kunnan hallussa vallinnassa olevaan omaisuuteen, joka on kunnan disponoitavana kunnan edistäessä asukkaiden perusoikeuksia.

Julkisuusperiaatteen passiivisten elementtien ohella yhdeksi sen elementiksi voidaan erottaa proaktiivinen julkisuus eli viranomaisen velvollisuus oma-aloitteisesti ja aktiivisesti tiedottaa toiminnastaan. Tiedottamista voidaan pitää julkisuusperiaatteen keskeisenä osa-alueena ja toteutumismuotona. Viranomaisen aktiiviset tiedottamisvelvollisuudet saavat valtiosääntöistä tukea julkisuusperusoikeudesta ja perusoikeuksien turvaamisvelvoitteesta. Kuntaa velvoittavia tiedottamista koskevia ja siihen liittyviä säännöksiä on erityisesti kuntalaissa, hallintolaissa ja julkisuuslaissa. Uuden kuntalain (410/2015) 29 §:ssä säädetään kunnan yleisestä tiedottamisvelvollisuudesta. Uudessa kuntalaissa tiedottamiseen on kiinnitetty aiempia kuntalakeja enemmän huomiota, mikä ilmenee aiempaa tarkempana sääntelynä ja lisääntyneenä huomiona lain esitöissä. Tutkimuksessa tarkastellaan uuden kuntalain kunnan tiedottamiselle asettamia vaatimuksia. Lisäksi tarkastellaan kuntayhtiöitä koskevaa tiedottamista ja siihen liittyviä ongelmakohtia. Kunnan tiedottaminen on edelleen melko joustavasti säännelty instituutio. Uudessa kuntalaissa on seurattu vakiintunutta lähtökohtaa, jonka mukaan tiedottamisen laajuus ja tavat ovat pitkälti kunnan harkinnassa. Uuden kunnan toiminnan käsitteen kautta tiedottamisen soveltamisala on laajentunut. Kuntakontekstissa tiedottamisella on vahva yhteys erityisesti osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien toteutumiseen, mitä painotetaan myös lain esitöissä. Kuntalaissa korostetaan erityisesti tiedottamista päätösvalmistelusta. Kuntalain 29 § edellyttää aiempaa laajempaa valmistelujulkisuutta. Periaatteellisesti tärkeä muutos on, että laissa tiedottamisen pääkanavaksi on selkeästi valittu yleinen tietoverkko eli käytännössä kunnan verkkosivut. Kuntalain 29, 109 ja 140 § edellyttävät erinäisten asiakirjojen ja tietojen viemistä yleiseen tietoverkkoon. Lain esitöissä esitetyt aktiivisuuden ja tehokkuuden vaatimukset rajaavat kunnan harkintavaltaa tiedottamisen toteuttamisessa. Kuntalaissa tiedottamisen järjestämistä säännellään hyvin yleisluontoisesti. Se takaa kunnalle suhteellisen paljon harkintavaltaa tiedottamisen toteuttamisessa. Kuntakonsernia koskevaan tiedottamiseen on kiinnitetty kuntalaissa enenevästi huomiota. Ongelmia kuntayhtiöitä koskevaan tiedottamiseen aiheuttavat kuitenkin kunnan ja kuntayhtiön organisatorinen ja oikeudellinen erillisyys, omistajaohjaukselliset haasteet sekä tiedottamisen riippuminen kunnan omasta aktiivisuudesta. Tutkimuksen keskeisenä johtopäätöksenä on, että sääntelyn yleisluontoisuudesta johtuen kunnan tiedottaminen on voimakkaasti riippuvainen kunnan omasta aktiivisuudesta ja hallintokulttuurista. Huolimatta vuorovaikutuksellisuuden korostamisesta tiedottaminen on lähtökohdiltaan viranomaislähtöistä. Perusoikeusnäkökulmasta viranomaislähtöisyys on ongelmallista erityisesti kuntayhtiöiden kohdalla, sillä niissä ei toteudu asiakirjajulkisuus.

Kunniaan liittyvä väkivalta on ilmiönä poikkitieteellinen, mutta tutkielmassa aihetta tarkastellaan rikosoikeuden näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, tulevatko kunniaan liittyvän väkivallan erityispiirteet riittävällä tavalla huomioiduiksi voimassa olevan rikoslain (39/1889) keinoin vai tulisiko rikoslakiin sisällyttää kunniaväkivaltaa koskevaa erityissääntelyä. Erityisesti tutkielmassa keskitytään kunniamotiivin huomioimiseen rangaistuksen mittaamisessa. Tutkimuskysymyksiin vastaamiseksi tutkielmassa hyödynnetään lainoppia sekä oikeusvertailevaa metodia. Tutkielmassa arvioidaan mahdollisia vaihtoehtoja kunniaan liittyvän väkivallan huomioimiseksi rikoslaissa. Lähtökohdaksi tutkielmassa esitetyille de lege ferenda -kannanotoille on valittu Ruotsin rikoslain (1962:700) kunniamotiivia koskeva koventamisperuste sekä kunniasortoa (hedersförtryck) koskeva kriminalisointi. Vastaavien säännösten mahdollisuutta Suomen rikoslakiin arvioidaan kriminalisointiperiaatteiden sekä muiden rikosoikeusjärjestelmän käytön edellytysten näkökulmasta. Keskeisenä lähdeaineistona tutkielmassa toimi oikeuskirjallisuus sekä Suomen ja Ruotsin kunniaan liittyvää väkivaltaa koskevat viranomaisselvitykset sekä lainvalmisteluaineisto. Tutkielmassa todetaan aineellisen rikosoikeudellisen sääntelyn kattavan pääsääntöisesti kunniaan liittyvän väkivallan muodot. Rangaistuksen mittaamisen yleisperiaatteen nojalla tuomarilla on mahdollisuus huomioida kunniamotiivi rangaistusta mitattaessa ankaroittavana seikkana. Epäselvää kuitenkin on, huomioidaanko kunniamotiivi rangaistusta mitattaessa itsenäisenä teon moitittavuutta lisäävänä seikkana vai onko kunniamotiivin vaikutus rangaistuksen mittaamisessa ainoastaan välillinen. Tutkielmassa esitetyistä vaihtoehdoista oikeasuhtaisimpana mahdollisuutena päädytään kriminalisointiperiaatteiden ja muiden rikosoikeuden käytön reunaehtojen valossa pitämään kunniamotiivia koskevaa koventamisperustetta. Tutkielmassa kuitenkin tiedostetaan motiivien arvottamisen haastavuus. Koventamisperusteen pääasiallinen vaikutus olisi motiivin moitittavuuden ilmentäminen sekä säännöksellä saavutettava kommunikatiivinen vaikutus. Kunniaväkivaltaan liittyvän mahdollisen rikosoikeudellisen erityissääntelyn kannalta haasteita aiheuttaa lisäksi erityisesti symbolisen rikosoikeuden kielto sekä kunniakäsitteen määritteleminen laillisuusperiaatteen sisältämän täsmällisyysvaatimuksen edellyttämällä tarkkuudella. Erityisesti huomioitava on myös ultima ratio -periaate, joka edellyttää rikosoikeuden käytöltä viimesijaisuutta. Kunniaväkivaltaan ei voida vastata yksinomaan rikosoikeudellisin keinoin, vaan siihen tehokas puuttuminen edellyttää muita yhteiskunnallisia keinoja, kuten kotouttamiseen ja viranomaisten kouluttamiseen liittyviä toimia.