Browsing by Title

Tutkielma käsittelee kunnianloukkausrikoksia sääntelyn tarkoituksen ja suojan kohteen näkökulmasta. Tarkastelu pyrkii historiallisuuteen, eli tavoitteena on kuvata ja selittää tapahtuneita muutoksia, ja toisaalta pyrkiä ymmärtämään nykyistä oikeustilaa. Sääty-yhteiskunnassa kunnia oli erittäin keskeinen, pakottava sekä konkreettinen arvo, ja kunnianloukkaussääntely täten merkittävä osa ajan rikosoikeudellista järjestelmää. Sääty-yhteiskunnan murentuessa 1800- ja 1900-lukujen taitteessa myös kunnianloukkaus rikoksena alkoi menettää merkitystään. Työssä tarkastellaan annettujen tuomioiden määrän radikaalia laskua 1900-luvulla, sekä pyritään tuomaan esille seikkoja, jotka ohjasivat tätä kehityskulkua. Vuosittaisten tuomioiden määrä kuitenkin nousi jälleen 1970-luvulla. 2000-luvulle tultaessa kunnianloukkausrikokset nousivat uudelleen kiinnostuksen kohteeksi viestintäoikeudellisessa ympäristössä. Suomen liittyminen Euroopan ihmisoikeussopimukseen sekä perusoikeusuudistus korostivat sananvapauden merkitystä. Tässä kontekstissa kunnianloukkausnormien soveltaminen on muuttunut rikosoikeudelliselle sääntelylle epätyypilliseksi intressipunninnaksi. Vuoden 1889 rikoslain mukainen sääntely uudistettiin vasta vuonna 2000. Uusitut normit sekä kotimainen oikeuskäytäntö antoivat kunnian suojalle laajan sisällön, mistä seurasi useampi EIT:n langettava tuomio sananvapauden loukkaamisesta lehdistön toimintaa koskevissa jutuissa. Vuoden 2014 lainuudistuksessa sananvapauden asemaa pyrittiin vahvistamaan suhteessa kunniaan. Perinteiset, sananvapausasetelman ulkopuolelle jäävät kunnianloukkaukset ovat herättäneet vähemmän tutkimuksellista kiinnostusta. Kunnianloukkausrikoksista tehdyt ilmoitukset ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti 2000-luvulla, vaikka tuomioiden määrä on pysynyt melko vakiona. Tämä on johtanut epäyhtenäiseen soveltamiskäytäntöön ja laintulkintaratkaisujen tekeminen on siirtynyt esitutkintatasolle. Sosiaalisen median kasvu on lisännyt internetissä tapahtuvia kunnianloukkauksia. Verkkoympäristössä ihmisten sosiaalinen kanssakäyminen on kirjallista ja julkisempaa kuin normaalielämässä, ja toisaalta väärien tietojen levittäminen sekä maineen menettäminen helppoa. Viimeisenä tarkastellaan solvaustyyppisiä kunnianloukkauksia, joissa on kyse valheellisten väitteiden sijaan ennemmin kohteliaisuussäännöistä. Tämäntyyppisen sääntelyn olemassaoloa ei ole kyseenalaistettu viimeisimpien lainmuutosten yhteydessä, vaikka kriminalisointiperiaatteellisesta lähtökohdasta teoriassa äärimmäisen laaja soveltamisala näyttääkin kyseenalaiselta.

Tutkielman aiheena on kuntien ja valtion väliset taloudelliset suhteet erityisesti kunnallisen itsehallinnon kannalta. Tarkemmin rajattuna tutkielmassa käsitellään kunnallisverojärjestelmää. Lähtökohta on, että valtio kykenee lainsäädäntövaltaa käyttämällä yhtäältä määrittämään sekä kunnille kuuluvia tehtäviä että toisaalta määrittämään kuntien tärkeimpien tulonlähteiden suuruutta. Toisaalta kunnille on perustuslailla annettu kunnallinen itsehallinto, johon taloudellisen autonomian on katsottu sisältyvän. Valtion lainsäädäntövallan ja kunnallistaloudellisen autonomian välinen jännite muodostaa tutkielman kohteena olevan oikeudellisen ongelman. Aihe on erittäin ajankohtainen, koska kuntarakennetta ja kuntien rahoitusta ollaan tätä kirjoitettaessa uudistamassa perusteellisesti. Uudistusten taustalla ovat nimenomaan kunnallistaloudelliset ongelmat. Tutkimustehtävänä on etsiä vastausta kysymyksiin siitä, mikä rooli perustuslaissa turvatulla kuntien verotusoikeu-della on kuntien ja valtion välisten taloudellisten suhteiden määrittämisessä sekä siitä, miten tätä kunnallisverojärjes-telmää saadaan ja ei saada rajoittaa. Tutkielma on perusmenetelmältään lainopillinen, mutta siinä annetaan keskeinen painoarvo taloudellisille, historiallisille ja yhteiskuntapoliittisille argumenteille, joita ilman valtiosääntö- ja kunnallisoi-keutta on vaikea ymmärtää. Rakenteeltaan tutkielma jakautuu viiteen lukuun. Ensimmäisessä luvussa asetetaan tutkimustehtävä ja selvitetään käytetty metodi. Tutkimuksen toisessa luvussa käsitellään kunnan asemaa valtiossa. Luvussa tarkastellaan sekä kunnan aseman muodostumista historiallisesta näkökulmasta että kunnan asemaa voimassa olevan valtiosääntömme mukaan. Erityisesti tuodaan esille kirkon keskeinen rooli kuntien syntymisessä sekä toisaalta kuntien aseman vaihtelu eri vuosi-satoina. Voimassaolevan oikeuden osalta todetaan, että kuntien verotusoikeuden perustuslaillinen asema on vähintään-kin epäselvä. Tutkimuksen kolmannessa luvussa käsitellään kuntien tehtäviä ja niiden rahoitusta. Luvussa luodaan yleiskatsaus kuntien tehtävien ja niiden rahoittamisen välisistä kysymyksistä erityisesti kuntien tulo- ja menotalouden kannalta. Tutkielman toisessa ja kolmannessa luvussa rakennetaan neljännen luvun välttämättä edellyttämät tarkaste-lukehykset. Tutkimuksen pääluvun muodostaa neljäs luku, jossa käsitellään kuntien verotusoikeuden perustuslainsuojaa. Luvussa tarkastellaan ensin verotusoikeutta osana perustuslaissa suojattua kunnallista itsehallintoa ja kunnan oikeussuojakeinoja verotusoikeuden loukkauksia vastaan. Luvussa tuodaan esille kunnallisverojärjestelmän perustus-lainsuojasta käyty oikeustieteellinen keskustelu. Neljännessä luvussa eritellään ja analysoidaan kahdeksan eri esimerkin kautta kunnallisen verotusoikeuden sisällön muodostumista ja sitä, miten valtio lainsäädäntövaltaa käyttämällä voi vaikuttaa verotusoikeuden tosiasiallisen sisällön muodostumiseen ilman, että kunnan muodolliseen verotusvaltaan puututtaisiin. Viidennessä luvussa esitetään tutkimuksen johtopäätökset, tehdään pääpiirteinen yhteenveto sekä pohditaan, mihin suuntaan kunnallisen verotusoikeuden perustuslainsuoja tullee kehittymään sekä mihin suuntaan sitä voimassa olevan oikeuden mukaan pitäisi kehittää sekä mitkä ovat kehittämisen perustuslailliset reunaehdot. Tutkielmassa esitetään, että valtion ja kuntien välisten taloudellisten suhteiden järjestämisessä rahoitusperiaatteella tulisi olla ohjaava vaikutus. Rahoitusperiaatteella tarkoitetaan, että tehtäviä kunnille lainsäädännöllä osoittaessaan valtion tulisi samalla osoittaa näille tehtävien hoidon edellyttämä riittävä rahoitus.

Asuntokauppa on usein merkittävin ja varsinkin taloudellisesti suurin oikeustoimi ihmisten elämässä. Mikäli asunnossa havaitaan kaupan jälkeen rakennusteknisiä virheitä tai puutteita, joista ei ole ollut tietoa kauppaa solmittaessa, se saattaa johtaa hankalaan vastuiden selvittämiseen. Sen ratkaiseminen, kenen vastuulle havaitut virheet tai puutteet kuuluvat, on usein kallista ja henkisesti raskasta sekä vie paljon aikaa. Tämän välttääkseen erityisesti asuinkiinteistöään myyvä taho käyttää usein ennen kaupantekoa ulkopuolista ammattilaista apunaan asunnon kunnon arvioinnissa. Asuntokaupan yhteydessä tehtävän aistienvaraisen ja rakenteita rikkomattoman kuntotarkastuksen tavoitteena on tuottaa puolueetonta tietoa asuntokaupan osapuolille asunnon rakennusteknisestä kunnosta ja korjaustarpeista. Kuntotarkastuksessa havaituilla seikoilla on suuri vaikutus kaupan syntymiseen ja sen ehtoihin. Kuntotarkastustoiminta ei ole lailla säädeltyä ja periaatteessa kuka tahansa voi toimia kuntotarkastajana. Tästä syystä kuntotarkastuksien laadussa ja laajuudessa voi olla merkittäviäkin eroja. Sekä myyjä että ostaja voivat kärsiä vahinkoa, mikäli kuntotarkastus on suoritettu huolimattomasti eikä siinä ole havaittu kaikkia seikkoja, jotka olisivat olleet havaittavissa aistienvaraisessa ja rakenteita rikkomattomassa tarkastuksessa. Tällöin kuntotarkastaja saattaa olla vastuussa aiheuttamastaan vahingosta. Vastuu huolimattomasti suoritetusta kuntotarkastuksesta määräytyy eri perustein riippuen siitä, kenelle vahinko aiheutuu. Tilanne on yksinkertaisempi silloin, kun vahinkoa on kärsinyt tarkastuksen tilaaja, ja vastuu perustuu tilaajan ja kuntotarkastajan väliseen sopimukseen. Tilanne on kuitenkin monimutkaisempi, jos vahinko aiheutuu tilaajan vastapuolelle, joka ei ole sopimussuhteessa kuntotarkastajaan. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella kuntotarkastajan vastuuta suhteessa tarkastuksen tilaajaan ja tilaajan vastapuoleen. Erityisesti esiin nousee tilaajan vastapuoleen kohdistuva vastuu, jolloin arvioitavaksi tulee se, perustuuko vastuu vahingonkorvauslakiin vai voidaanko katsoa, että sopimusvastuu laajenee yli sopimussuhteen tilaajan vastapuolta kohtaan. Käsittelen tutkielmassani lisäksi kuntotarkastuksessa havaittujen seikkojen vaikutusta myyjän ja ostajan tiedonanto- ja selonottovelvollisuuksiin.

Tutkielmassa tarkastellaan kuolinpesän hallinnon vahingonkorvausvastuuta. Ihmisen kuollessa hänen omaisuutensa ja velkansa siirtyvät kuolinpesälle, jonka varallisuudesta täytetään kuolinpesän edunhaltijoiden, kuten vainajan ja kuolinpesän velkojien, avustuksensaajien sekä legaatinsaajien oikeudet. Muiden pesän edunhaltijoiden oikeuksien täyttämisen jälkeen jäljelle jäävä omaisuus jää kuolinpesälle osakkaille. Kuolinpesän edunhaltijoille voi koitua menetyksiä siitä, että kuolinpesän asioita ei hoideta asianmukaisesti. Silloin he voivat vaatia kuolinpesän hallinnolta vahingonkorvausta kärsimästään vahingosta. Tutkielman dispositio rakentuu neljän pääluvun varaan. Ensimmäisessä pääluvussa käsitellään kuolinpesän eri hallintomuotoja ja niiden toimivaltaa ja erityispiirteitä. Kuolinpesän hallinnon muotoutuminen alkaa pesän väliaikaisesta hallinnosta, jossa eräillä perittävän läheisillä on velvollisuus ottaa haltuunsa perittävän omaisuus ja pyrkiä muodostamaan kuolinpesän pääsääntöinen hallintomuoto, osakkaiden yhteishallinto. Osakkaiden tai pesän edunhaltijoiden vaatimuksesta kuolinpesä saatetaan joutua luovuttamaan ulkopuolisen pesänselvittäjän hallintoon. Oman hallintomuotonsa muodostavat vielä perittävän määräämän testamentin toimeenpanijan hallinto sekä osakkaiden sopimuksella perustama sopimushallinto. Toisessa pääluvussa tutkitaan sitä, minkälaisessa vastuuasemassa kuolinpesän hallinnon jäsenet ovat. Pesän hallinto voi joutua korvausvelvolliseksi vahingonkorvauslain yleissäännösten ja perintökaaren erityisten vahingonkorvausnormien perusteella. Korvausvastuu edellyttää sitä, että vahinko on aiheutettu tuottamuksellisesti. Käsittelen vahingonkorvauslain ja perintökaaren vahingonkorvausnormien suhdetta ja sitä, minkälaisia kuolinpesän hallintoon liittyviä erityispiirteitä hallinnon toimien tuottamusarvioinnissa on otettava huomioon. Vahingonkorvausvastuun lisäksi osakkaat voivat joutua henkilökohtaiseen velkavastuuseen vainajan veloista tiettyjen perunkirjoitusrikkeiden perusteella. Henkilökohtainen velkavastuu vastaa sisällöltään käännettyyn näyttötaakkaan perustuvaa vahingonkorvausvastuuta. Tutkielman kolmannessa pääluvussa tarkastellaan kuolinpesän hallinnon velvollisuuksia ja niitä toimia, joihin hallinto saattaa joutua ryhtymään pesänselvityksessä. Hallinnon velvollisuutena on muun muassa pitää huolta kuolinpesän omaisuudesta niin, että se ei pääse suotta vähenemään. Pesään kuuluvista veloista ja vainajan sitoumuksista on otettava selvää, ja tarpeettomat sopimukset on irtisanottava, elleivät ne ole tarpeen pesän selvittämiseksi. Pesänselvittäjä voi joutua selvittämään, olisiko vainajan tai pesänselvittäjän hallintoa edeltäneen osakashallinnon aikana tehty sellaisia oikeustoimia, joiden perusteella pesään voitaisiin palauttaa omaisuutta takaisinsaannilla. Pesän omaisuutta voidaan joutua myymään rahavarojen hankkimiseksi pesään. Hallinnon pitää realisoida omaisuutta niin, ettei sitä aiheutu ylimääräistä vahinkoa pesän edunhaltijoille. Neljännessä pääluvussa käsitellään vahingonkorvausvastuun toteuttamista. Selvitettäväksi tulevat kysymykset siitä, kuinka toisaalta kuolinpesän varallisuuteen kohdistuvat vahingot ja toisaalta suoraan yksittäiselle edunhaltijalle aiheutuneet vahingot tulisi korvata. Jos osakkaat ovat aiheuttaneet pesälle vahinkoa, pesänjakaja voi ottaa kantaa korvaussaatavan olemassaoloon perinnönjaossa, ja pesänselvittäjä voi tietyissä tilanteissa ajaa pesän hyväksi vahingonkorvauskannetta pesälle vahinkoa aiheuttanutta osakasta vastaan. Luvussa käsitellään myös, kuinka pesänselvittäjän itsensä korvausvastuu olisi toteutettava. Viimeiseksi tarkastellaan sitä, kuinka korvausvastuu pitäisi jakaa useamman korvausvelvollisen kesken ja millä perusteilla korvausvastuuta voidaan sovitella.

Kuolinpesän osakkaat luetellaan perittävän jälkeen laaditussa perukirjassa. Perukirjan osakasluettelolle voi perintökaaren mukaan hakea vahvistusta maistraatilta. Osakasluetteloiden vahvistamiskäytännöstä on aikaisemmin oikeustieteessä haettu tukea siihen, tulisiko jotakuta henkilöä pitää kuolinpesän osakkaana vai osakaspiirin ulkopuolisena tahona. Tämän pohjalta tutkielmassa on tarkoitus selvittää, minkälainen merkitys osakasluettelon vahvistamisella on kuolinpesän osakkaiden ja heidän kanssaan asioivien tahojen oikeussuhteissa. Yhtenä käsiteltävänä kysymyksenä on, miten perukirjan osakasluettelon vahvistaminen muovaa näitä oikeussuhteita. Lisäksi käsitellään sitä, miten maistraatin vahvistuksen saama merkitys heijastuu osakasluetteloa vahvistettaessa tehtäviin, henkilöiden osakkuutta koskeviin ratkaisuihin ja maistraatin rooliin osakkuussuhteiden vahvistajana. Tutkielmassa pohditaan myös sitä, missä määrin maistraatin vahvistuksesta voi hakea johtoa erilaisten osakkuutta koskevien kysymysten ratkaisemiseen. Tutkielman metodeina ovat lainoppi ja oikeussosiologia. Lähteinä käytetään paitsi lakeja, lainvalmistelutöitä, oikeuskirjallisuutta ja oikeuskäytäntöä, myös empiiristä aineistoa. Osittain tutkimuskysymyksiä pohditaan aikaisemman kyselyaineiston pohjalta. Tutkielmaa varten on myös haastateltu jäseniä maistraatin työryhmästä, joka käsitteli osakasluetteloiden vahvistamismenettelyn yhtenäistämistä. Edellä mainitun lähdeaineiston pohjalta tutkielmassa todetaan, että osakasluettelon vahvistamista koskevan oikeudellisen instituution tarkoitus vaikuttaa myös siihen, miten osakkuuskysymyksiä on tarkoituksenmukaista arvioida osakasluetteloita vahvistettaessa. Osakkuussuhteiden vahvistamisella on merkitystä niin kuolinpesän kanssa asioivalle kuin kuolinpesän osakkaillekin. Sen on toisaalta tarkoitus tehdä kuolinpesän kanssa asioimisesta yksinkertaisempaa ja toisaalta turvata sitä, että ketään pesän osakkaista ei sivuutettaisi hoidettaessa kuolinpesän asioita kuolinpesän ulkopuolisten tahojen kanssa. Nämä tarkoitukset on lainsäädännössä toteutettu siten, että viranomainen tarkastaa perukirjaan merkittyjen osakkuussuhteiden oikeellisuuden, minkä jälkeen pesän kanssa asioiva voi saada vilpittömän mielen suojaa luottaessaan vahvistettuun osakasluetteloon. Edellä mainitut osakasluettelon vahvistamisen tarkoitukset heijastuvat myös siihen, millä perusteella maistraatti ratkaisee osakasluetteloa vahvistaessaan, onko joku henkilö pesän osakas vai ei. Osakkuuskysymysten ratkaisuperusteista tutkielmassa nousevat esiin osakkuussuhteiden varmuuteen ja oikeusvarmuuteen liittyvät tekijät. Toisaalta on myös sellaisia osakkuutta koskevia kysymyksiä, joihin ei ole valmista vastausta. Tutkielmassa päädytään siihen, että jonkun henkilön osakuuden ollessa epäselvä henkilö olisi parempi katsoa osakasluetteloa vahvistettaessa osakkaaksi ikään kuin varmuuden vuoksi. Tämä näyttäisi olevan myös käytäntönä ainakin jossain määrin. Tutkielmassa todetaan myös se, että maistraatti ei ratkaise osakkuussuhteita ensimmäisenä vaan ratkaisuja tehdään jo perunkirjoituksessa. Toisaalta maistraatti ei myöskään ole taho, jonka tehtävänä olisi sitovasti ottaa kantaa kuolinpesän osakkaiden piiriä koskeviin kysymyksiin. Maistraatin vahvistuksen oikeusvaikutuksista johtuu, että osakasluettelon vahvistamisen jälkeen osakkuussuhteiden tulisi ilmetä perukirjan osakasluettelosta vahvistamisen tarkoitusten toteutumista edistävällä tavalla. Olennaista on, että vahvistettuun osakasluetteloon tukeutuva, pesän kanssa asioiva taho voi luottaa vahvistettuun osakasluetteloon ja tulee sen myötä myös asioineeksi kaikkien kuolinpesän osakkaiden kanssa. Muissa suhteissa vahvistettuun osakasluetteloon voidaan tukeutua vain rajallisesti, ja osakkuuskysymyksiä voivat tarvittaessa ratkaista muutkin tahot kuin maistraatti.

Suomessa siirryttiin vuonna 2010 kuolleilta tapahtuvien elinluovutusten sääntelyssä oletetun suostumuksen järjestelmään. Tämä tarkoittaa sitä, että henkilöltä voidaan hänen kuolemansa jälkeen irrottaa elimiä, ellei hänen tiedetä tai oleteta elinaikanaan vastustaneen elinluovutusta. Mielenkiintoista on, miten suostumuskysymys ratkaistaan kuolleiden elinluovuttajien kohdalla, koska he eivät ole enää itse kertomassa tahtoaan. Euroopan neuvoston ihmisoikeuksien ja ihmisarvon suojaamiseksi biologian ja lääketieteen alalla tehdyn yleissopimuksen (biolääketiedesopimus) ja sen ihmisperäisten elinten ja kudoksien siirroista annetun 2. lisäpöytäkirjan (SopS 23–24/2010) suostumussäännökset eivät määrittele vaadittavan suostumuksen muotoa. Siksi tutkielmassa tarkasteltiin sitä, mitä biolääketiedesopimus lisäpöytäkirjoineen elinluovutuksia koskevan suostumuksen osalta edellyttää eli sallivatko ne elinluovutusten perustamisen henkilön oletettuun suostumukseen. Kuollut henkilö ei lähtökohtaisesti ole perus- ja ihmisoikeussubjekti, mutta kuolleen (mahdollisen) elinluovuttajan oikeudellisen aseman hahmottamiseksi oli pohdittava lisäksi ihmisarvon suojan ulottuvuutta. Oletetun suostumuksen soveltamisen on nähty voivan vaarantaa muun muassa itsemääräämisoikeuden täysimääräisen toteutumisen. Tutkielman päätavoitteena oli kartoittaa oletetun suostumuksen järjestelmän soveltamiseen liittyviä oikeudellisia ongelmakohtia perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta. Aiheen tarkastelu kansainväliseltä kannalta perustui Euroopan neuvoston piirissä laadittujen ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi laaditun yleissopimuksen (SopS 63/1999), biolääketiedesopimuksen ja sen lisäpöytäkirjojen sekä niiden selitysmuistioiden raameihin. Näiden lisäksi työssä hyödynnettiin Suomen lainsäädäntöä ja esitöitä, erityisesti oletetun suostumuksen järjestelmään johtaneen lakimuutoksen esitöitä. Kirjallisuuden osalta hyödynnettiin sekä kotimaista että ulkomaista kirjallisuutta ja artikkeleita. Lyhyesti tarkasteltiin myös muiden Pohjoismaiden elinluovutuksen suostumuskysymyksiin liittyvää sääntelyä sekä käytettiin hyväksi aiheen kannalta relevantteja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuja. Lainopin avulla oli mahdollista löytää vastaus siihen, millainen on kuolleiden elinluovuttajien oikeudellinen asema sekä miten suostumuskysymysten osalta elinluovutuksissa tulisi kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden ja kansallisen lainsäädännön nojalla toimia. Yhtenä tutkimuksen lähtökohtana oli ihmis- ja perusoikeusmyönteinen laintulkinta, jolloin ratkaisuksi pyrittiin löytämään sellainen vaihtoehto, joka parhaiten edistää ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien toteutumista. Biolääketiedesopimuksen elinluovutuksia koskevan lisäpöytäkirjan tulkintaa ohjaavasta selitysmuistiosta ilmeni, että suostumuksen muoto on jätetty jäsenvaltioiden kansallisen harkintamarginaalin varaan. Silloin, kun elinluovutuksista, käytössä olevasta suostumusjärjestelmästä ja mahdollisuuksista ilmaista elinluovutusta koskeva tahto on tiedotettu laajasti ja tietoa on saatavilla tarpeeksi, voidaan hiljaisuus lähes tulkoon ongelmitta tulkita suostumukseksi eli suostumus voidaan olettaa. Ihmisarvon kunnioittamisen vaatimuksesta voidaan johtaa vaatimus kunnioittaa myös vainajan oikeuksia. Ihmisarvo edellyttää vainajan kohtelua siten, että hänelle elinaikanaan perusoikeuksina kuuluneet oikeudet toteutuvat mahdollisimman täysimääräisesti kuoleman jälkeenkin. Olennaista on vainajan elinaikaisten toiveiden kunnioittaminen. Itsemääräämisoikeuden toteutuminen edellyttää henkilön elinaikanaan saamaa riittävää ja oikeaa tietoa elinluovutusta koskevan päätöksen tekemiseksi, minkä lisäksi hänellä on oltava mahdollisuus ilmaista tahto luotettavalla ja mahdollisimman helpolla ja vaivattomalla tavalla. Lähiomaisilta voidaan tiedustella näkemystä vainajan oman elinaikaisen tahdon selvittämiseksi, jos tahdosta ei muuten ole tietoa. Koska oletetun suostumuksen järjestelmässä jokaisella on oikeus eläessään kieltää kuoleman jälkeinen elinluovutus itsemääräämisoikeuden nojalla, ei järjestelmä rajoita itsemääräämisoikeutta. Kuolleilta tehtävien elinluovutusten osalta kyse ei kuitenkaan aina ole vain vainajan oikeuksista, vaan myös omaisten oikeuksista. Yksityiselämän suojaa voivat saada myös vainajan omaiset, minkä lisäksi luovutuksia voidaan tarkastella myös perhe-elämän suojan kautta, jota koskevat kysymykset ovat usein yhteydessä myös uskonnon ja omantunnon vapauteen. Huomioitava on myös oletetun suostumuksen järjestelmän tavoite lisätä elinsiirteiden saatavuutta ja siten pelastaa elinsiirtoa odottavien elämä. Tavoitteen saavuttamisessa ovat avainasemassa myös asennemuutokset yhteiskunnassa. Olettamus elinluovutukseen suostumisesta muodostaa yleisen moraalisen lähtökohdan. Tuleva valtakunnallinen potilastietojärjestelmä parantaa tilannetta elinluovutusta koskevan mielipiteen selvittämismahdollisuuksien osalta. Olisi kuitenkin tarpeen kehittää käytäntö, joka varmistaisi sen, että elinluovutusta koskevat mielipiteet kirjattaisiin mahdollisimman laajasti ja kattavasti potilasasiakirjoihin.

Euroopan komissio antoi 22.12.2021 direktiiviehdotuksen kuoriyhtiöiden verotustarkoituksiin tapahtuvan väärinkäytön estämiseksi. Direktiivillä pyritään torjumaan sisämarkkinoiden toimintaan vaikuttavia veronkiertoon ja verovilppiin liittyviä käytäntöjä estämällä kuoriyhtiöiden keinotekoista käyttämistä verotuksellisten etujen saamiseksi. Kuoriyhtiödirektiivillä luodaan välineet niiden yhtiöiden tunnistamiseksi, jotka eivät tosiasiassa harjoita mitään taloudellista toimintaa, mutta joilla mahdollistetaan veroetujen siirtyminen yritysten todellisille omistajille, edunsaajille tai konsernille, johon yritykset kuuluvat. Kuoriyhtiödirektiivin kohteena ovat erityisesti Alankomaihin, Luxemburgiin ja Irlantiin sijoitetut holdingyhtiöt, joiden avulla pyritään saamaan verosopimusten ja direktiivien mahdollistamia veroetuja. Siitä huolimatta direktiivillä on vaikutuksia myös suomalaisiin holdingyhtiöihin. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, millä tavoin kuoriyhtiödirektiivi vaikuttaa suomalaisiin holdingyhtiöihin ja mitä asioita suomalaisten yhtiöiden on otettava huomioon direktiivin seurauksena. Lisäksi pohditaan kuoriyhtiödirektiviin tarpeellisuutta osana veronkierron vastaista sääntelyä. Kuoriyhtiödirektiivi aiheuttaa suomalaisille yrityksille lisää hallinnollista taakkaa muun muassa sen nykyisistä menettelyistä poikkeavalla raportointivelvollisuudellaan. Jokaisen yhtiön on vähintäänkin arvioitava, kuuluvatko ne direktiivin mukaisen raportointivelvollisuuden piiriin. Direktiiviehdotusta on moitittu muun muassa siitä, että se vaikeuttaa jo ennestään monimutkaista veronkierron vastaista sääntelykokonaisuutta ja siitä, että uutta sääntelyä luodaan ennen kuin aikaisempien verouudistusten tehoa on pystytty kunnolla todentamaan. Kuoriyhtiödirektiivin tarpeellisuutta ei ole pystytty perustelemaan, sillä väliyhteisölainsäädäntö ja tuleva globaali minimiverotus toteuttavat samaa tehtävää.

Jo jatkosodan ensimmäisenä syksynä 1941 alkoi suomalaisissa joukoissa ilmetä kurinpidollisia ongelmia, joita ratkottiin sotatuomioistuimissa. Niissä käsitellyt tapaukset liittyivät karkuruus- ja kuuliaisuusrikoksiin. Syksyn aikana tuomittiin seitsemän kuolemanrangaistusta, joista kaksi johti teloitukseen. Tutkielmassa kysyn, miten ja miksi näihin kuolemanrangaistuksiin päädyttiin. Toisaalta selvitän, olivatko kurin ylläpitoon keskeisesti liittyneiden säännösten tulkintakäytännöt vakiintuneet ja miten säännöksiä sovellettiin tarkastelun kohteena olevissa sotatuomioistuimissa. Kysymykset sisältävät pohdinnan tuomioistuinten riippumattomuudesta sekä sotatuomareiden työhön vaikuttaneista tekijöistä. Tutkielma on oikeushistoriallinen, ja se kuuluu historiallisen lainopin alaan. Tutkimuskysymyksiin vastaaminen edellyttää myös, että tuomioistuimien toimintaa ja sotilasrikoslainsäädäntöä tarkastellaan poliittisen historian ja sotahistorian kontekstissa. Tutkielmassa oikeudellinen tarkastelu nähdään osana tutkimusajankohdan yhteiskunnallisia tapahtumia ja keskusteluja. Kohdennan tarkasteluni kolmeen Karjalan armeijaan kuuluneeseen sotatoimiyhtymään, jotka ovat 5. divisioona, 7. divisioona ja 11. divisioona. Kahden ensimmäisen sotatoimiyhtymän kenttä- ja pikaoikeuksissa tuomittiin vuonna 1941 sotilasrikoksista langetetut kuolemanrangaistukset. Sen sijaan 11. divisioonan kenttäoikeudessa käsiteltyjen karkuruus- ja kuuliaisuusrikosten määrä jäi keskimääräistä alhaisemmaksi, eikä siellä siis myöskään tuomittu yhtään kuolemanrangaistusta. Näin divisioonan kenttäoikeus muodostaa mielenkiintoisen vertailukohteen tutkielman kahdelle muulle tarkastelun kohteena olevalle sotatoimiyhtymälle. Divisioonan mielenkiintoa lisää edelleen se, että sen kenttäoikeuden puheenjohtajan, varatuomari Paavo Alkion päiväkirjat on myöhemmin julkaistu. Tutkielman keskeisen arkistoaineiston muodostavat saatavilla olevat tarkasteltavien sotatoimiyhtymien kenttäoikeusaineistot, kuten rangaistus- ja tuomioluettelot, asiakirjavihot ja oikeudenkäyntipöytäkirjat. Aineistoa on laajennettu tarvittaessa myös suojeluskuntapiirien kenttäoikeuksien sekä sotaylioikeuden materiaaleihin. Aineisto osoittaa, että kenttäoikeudet ja niiden sotatuomarit joutuivat tekemään päätöksiä ristipaineessa, jossa yhtäällä vaikutti rikosoikeuden legaliteettiperiaate ja toisaalla armeijan huoli rangaistuksen yleisestävän vaikutuksen heikkenemisestä eli näkemyksestä, jonka mukaan velvollisuuksien laiminlyönti ei johtanut riittäviin seuraamuksiin. Tarkasteltavissa tapauksissa sotatuomareiden reaktiot sotilaiden esittämiin vaatimuksiin vaihtelivat. Kuolemanrangaistukseen päätymisen kynnystä nostivat näyttöön liittyvät vaatimukset mutta myös suomalainen rikosoikeudenhoito, jossa ei oltu nähty sijaa kuolemanrangaistukselle. Puhuttelu ja suostuttelu olivatkin oikeudenhoitoa yleisempi tapa ratkoa ongelmia. Voidaankin nähdä viitteitä sille, että kahden teloitukseen johtaneen kuolemanrangaistuksen taustalla on vaikuttanut armeijan tarve kurinpitoon, jolloin kyseisen pikaoikeuden riippumattomuus on saattanut vaarantua.

Vankeusrangaistus on Suomen seuraamusjärjestelmän ankarin keino ja valtion voimakkain puuttuminen kansalaisten asemaan ja koskemattomuuteen. Vankeinhoidon kokonaisuudistusta koskeva lainsäädäntö tuli voimaan 1.10.2006. Kokonaisuudistuksen lähtökohtana oli säätää vankien oikeuksista ja velvollisuuksista sekä vankien perusoikeuksien rajoituksista täsmällisesti lain tasolla perustuslain ja ihmisoikeussopimusten velvoitteiden mukaisesti. Vankilassa tapahtuvasta kurinpidosta säädetään vankeuslain 15 luvussa, jonka mukaan vangille voidaan kurinpitorangaistuksena määrätä varoitus, oikeuksien menetys tai yksinäisyysrangaistus. Kurinpitojärjestelmä auttaa vankilan järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämistä. Lievien rikosten käsittely kurinpitomenettelyssä on nopeampaa ja tehokkaampaa kuin niiden saattaminen yleiseen tuomioistuimeen käsiteltäväksi. Tehokkuusnäkökulma toteutuu, kun seuraamus rikkomuksesta voidaan määrätä mahdollisimman pian rikkomuksen tapahtumisen jälkeen. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten vankilassa tapahtuvasta kurinpidosta on säädetty lain tasolla ja miten kurinpitojärjestelmää sovelletaan käytännössä. Tutkielmassa kuvataan kurinpitoa koskevaa lainsäädäntöä ja sen muutoksia. Sen selvittämiseksi, millaisia kurinpitorangaistuksia vankilassa käytännössä määrätään ja mitkä tapaukset saatetaan normaaliin poliisin esitutkintaan, tutkielmassa on purettu Rikosseuraamuslaitoksen kurinpitotilastoja ja Helsingin vankilan kurinpitoasiakirjoja vuosilta 2009-2012. Tutkielman toisena pääteemana on kurinpitorangaistuksen suhde Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan ne bis in idem –kieltoon. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, onko vankilassa määrättävä kurinpitorangaistus sellainen seuraamus, joka kuuluu EIS:n 6. artiklan mukaisen rikossyytteen piiriin ja tällä tavalla estää mahdollisen syytteen nostamisen samassa asiassa. Tätä kysymystä selvitetään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen ja korkeimman oikeuden ratkaisun 2012:46 avulla. Tutkielman avulla on luotu konkreettinen kuva siitä, minkälainen kurinpitojärjestelmä suomalaisissa vankiloissa on ja millaisia ongelmia siihen liittyy. Tutkielma on myös tuotu käytännön tasolle tarkastelemalla yksityiskohtaisemmin Helsingin vankilassa annettuja kurinpitorangaistuksia. Vangit eivät välttämättä ole tasa-arvoisessa asemassa, koska määrättävä kurinpitorangaistus ja sen pituus riippuu vankilan johtajan harkintavallasta. Lisäksi yksinäisyysrangaistuksesta on tullut yleisin seuraamus, vaikka kansainvälisten suositusten mukaan sen käyttö tulisi poistaa tai sen käyttö tulisi rajata koskemaan vain erityistilanteita. Korkeimman oikeuden ratkaisussa 2012: 46 todettiin, että vangille määrätty kurinpitorangaistus ei estänyt samaa asiaa koskevan syytteen nostamista. Tapauksessa vanki oli poistumisluvalta palatessaan tuonut kehonsisäisesti vankilaan doping- ja huumausaineita. Tällä perusteella vangille oli määrätty kurinpitorangaistus poistumislupaehtojen rikkomisesta ja vankia kohtaan oli myöhemmin nostettu syyte doping- ja huumausainerikoksista. Ne bis in idem –kiellon tulkinta ei saa olla liian kaavamaista ja jokaisen tapauksen erityispiirteet tulisi ottaa huomioon. EIT:n ratkaisukäytännön avulla tutkielmassa on päädytty siihen tulokseen, että korkeimman oikeuden ratkaisun perusteella ei voida vetää sellaista suoraa johtopäätöstä, että kurinpitorangaistus ei koskaan voisi olla sellainen seuraamus, joka estää syytteen nostamisen samasta asiasta.

Asianosaisten ja todistajien antamilla kertomuksilla on keskeinen merkitys oikeudenkäynnin kohteena olevan tapahtumainkulun selvittämisessä. Oikeuspsykologinen tutkimus on kuitenkin osoittanut, että henkilötodisteluun liittyy huomattava määrä epävarmuustekijöitä. Henkilötodistelun luotettavuuden parantamiseksi on ryhdytty rikosprosessia uudistaviin toimiin niin Suomessa kuin muuallakin, missä ratkaisuja on etsitty muun muassa teknologian tarjoamista mahdollisuuksista. Yhtenä teknologian sovellutuksena todistelussa on tarkasteltu videotallenteiden hyödyntämistä rikosprosessin eri vaiheissa. Tutkielmassa tarkastellaan esitutkintakuulusteluissa tehtyjen videotallenteiden hyödyntämistä todistelussa suhteuttaen sitä rikosprosessin tavoitteenasetteluun ja todistelun reunaehtoihin. Tarkoituksena on yhtäältä selvittää, tarjoaako nykyinen todistelun prosessioikeudellinen viitekehys parhaat edellytykset todistelulle luotettavuuden näkökulmasta ja onko kuulustelutallenteiden käyttöalan laajentaminen perusteltavissa todistajankertomusten luotettavuuden parantamisella. Kysymyksen tarkastelussa hyödynnetään oikeuspsykologista tutkimustietoa todistajankertomusten virhelähteistä. Lisäksi kuulustelutallenteiden soveltuvuutta todistelun prosessioikeudelliseen kehikkoon tarkastellaan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin näkökulmasta selvittäen, mitä vaatimuksia kontradiktorisuus asettaa kuulustelutallenteiden käytölle ja miten tallenteiden käyttö on sovitettavissa niihin. Oikeuspsykologisen tarkastelun tuella kuulustelutallenteilla havaitaan tutkielmassa olevan potentiaalia luotettavamman todistelun saavuttamiseksi. Ajan kulumista voidaan oikeuspsykologisen tarkastelun perusteella pitää yhteisenä nimittäjänä useimmille virhelähteille, jolloin luotettavan todistelun tavoittelua tukee kuulemisen sijoittaminen mahdollisimman lähelle tapahtumia. Varmuusperiaatteeseen kytkettynä kuulustelutallenteiden käyttämisellä todistelussa on saavutettavissa hyötyjä, jotka voisivat myös parantaa prosessille asetettujen tavoitteiden saavuttamista ja taata tuomioistuimelle luotettavampaa todistusaineistoa. Lopputulemaa puoltaa myös tutkielmassa käsitelty esitutkintapöytäkirjojen nykyisellään ongelmallinen käyttöala, jossa kertomusten luotettavuutta pyritään parantamaan käyttämällä kirjallisia esitutkintapöytäkirjoja. Kuten todistelun teknisten apuvälineiden kohdalla usein käy ilmi, myös kuulustelutallenteiden havaitaan olevan ristiriidassa oikeudenkäynnin välittömyysperiaatteen kanssa. Periaatteen välinearvoisuuden sekä todistelun luotettavuuteen kytkeytyvän tarkoituksensa vuoksi periaatteen modifioinnin on kuitenkin havaittu olevan paitsi mahdollista, myös välttämätöntä. Tutkielmassa tarkastellaan toiseksi kuulustelutallenteiden suhdetta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin lukeutuvaan kontradiktorisuusperiaatteeseen, jota toteuttaa henkilötodistelussa erityisesti vastakuulusteluoikeus. Problematiikkaa tarkastellaan erityisesti EIT:n oikeuskäytännön valossa. Kuulustelutallenteiden käyttäminen erityisesti todistajan henkilökohtaisen kuulemisen korvaavana menettelynä kaventaa kontradiktorisuutta, jonka vuoksi vastakuulusteluoikeus tulisi kuulustelutallenteita hyödynnettäessä toteuttaa esitutkinnassa. Tarkastelussa tunnistetaan todistajien henkilökohtaisen kuulemisen olevan vahva pääsääntö, josta poikkeamisen on katsottu edellyttävän tuekseen hyväksyttävää syytä. Vaatimuksen voidaan katsoa asettavan kuulustelutallenteita koskevalle lainsäädännölle keskeisen reunaehdon. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan vastakuulustelun esitutkinnassa toteuttamisen vaikutuksia syytetyn oikeusturvan, oikeudenkäyntiaineiston laadun ja esitutkinnan ja oikeudenkäynnin roolijaon kannalta. Tarkastelussa havaitaan, että oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimusten sijoittaminen esitutkintaan sisältää useita ongelmakohtia. Ongelmakohtien tunnistetaan rajoittavan kuulustelutallenteiden soveltamismahdollisuuksia oikeudenkäynnissä, mutta kuulustelutallenteille tunnistetaan näissä rajoissa myös mahdollisia käyttökohteita.