Browsing by Title

Åtalsuppgörelse utgör ett alternativt straffprocessuellt förfarande, genom vilket den misstänkte kan få ett lindrigare straff, ifall hen erkänner och underlättar utredningen av det brott/de brott som hen misstänks för. Eftersom en fullständig förundersökning, åtalsprövning och domstolshandläggning inte behöver förrättas, sparar förfarandet betydande resurser under straffprocessens alla skeden. Frågor kring processekonomi har blivit allt viktigare i takt med att den finska statens ekonomiska situation har försämrats. Även det stora antalet fällande domar som Finland fått av Europeiska människorättsdomstolen, för att straffprocesserna tar för länge, har ökat pressen att utveckla nya mer processekonomiska förfaranden. Processekonomi utgör den främsta orsaken till att åtalsuppgörelse introducerades i lagstiftningen fr.o.m. 1.1.2015. I takt med att åtalsuppgörelse har börjat användas i Finland har det dock blivit tydligt att lagstiftningen i sin nuvarande form inte främjar en smidig tillämpning. I denna pro gradu-avhandling undersöker jag de praktiska problem som kan uppstå då åtalsuppgörelseförfarandet tillämpas. Syftet med avhandlingen är att lyfta fram de problempunkter som tydligt belastar åtalsuppgörelseförfarandet i dess nuvarande form samt presentera konkreta förbättringsförslag angående hur förfarandet borde utvecklas. Avhandlingen inleds med en rättsdogmatisk undersökning de lege lata, då jag i kapitel två och tre redogör för åtalsuppgörelseförfarandets förenlighet med viktiga principer inom straffprocessrätten samt för förfarandets utformning i lagstiftningen. I kapitel fyra konstruerar jag typfall som illustrerar en del av de problem som kan uppstå när förfarandet tillämpas. I kapitel fem och sex undersöker jag problemen närmare samt presenterar mina förbättringsförslag. Denna del av avhandlingen är en studie de lege ferenda, eftersom jag undersöker hur lagstiftningen kring åtalsuppgörelse borde utvecklas för att göra förfarandet smidigare och lättare att tillämpa. I det sjunde och sista kapitlet sammanfattar jag mina observationer och tankar kring förfarandet och dess plats i det finska rättssystemet. Mina förbättringsförslag till förfarandet kan sammanfattas enligt följande: För det första borde åklagaren ges större befogenheter att förhandla under åtalsuppgörelseförfarandet. Åklagaren borde kunna förhandla om brottets omständigheter samt om övriga yrkanden i anknytning till brottet. För det andra borde målsägandens möjlighet att hindra tillämpningen av åtalsuppgörelseförfarandet begränsas. Målsäganden borde inte kunna förbjuda tillämpningen av förfarandet och därav föreslår jag att målsägandens sekundära åtalsrätt borde begränsas ifall åtalsuppgörelseförfarandet blir tillämpligt. För det tredje borde reglerna kring ändringssökandet ses över. Jag föreslår att man borde begränsa svarandens möjlighet att återta erkännandet efter att domförslaget fastställts samt även begränsa möjligheten att söka ändring i fastställda domförslag. Tillstånd till fortsatt handläggning borde gälla för alla överklaganden av fastställda domförslag. Vidare anser jag att reglerna om överklagan borde utvecklas så att det skulle vara möjligt att söka ändring i avskrivna domförslag. I annat fall skapas ingen rättspraxis kring vilka brott som kan handläggas via åtalsuppgörelse. Som sista förbättringsförslag framför jag att man på sikt borde utvidga förfarandets tillämplighet att gälla fler brottstyper så att bl.a. misshandelsbrott och grova narkotikabrott kunde handläggas via åtalsuppgörelse.

I avhandlingen undersöker jag vilka omständigheter som bör vara för handen när återbäring av obehörig vinst görs, och i vilka situationer vinst inte återbärs. Jag undersöker även varför vinstinstitutet kan vara användbart vid sidan som komplement till skadeståndsrätten, negotiorum gestio (tjänster utan uppdrag) och avtalsrätt. Vidare undersöker jag hur man enligt vinstinstitutet förhåller sig till tilläggsarbete som går utöver vad som har avtalats Först tar jag fasta på orsakerna till att ett vinstinstitut är nödvändigt och varför skadeståndsrätt, där en oaktsamhetsbedömning ofta aktualiseras, inte alltid är användbar när nytta överförs till en annan part. Jag behandlar förutsättningarna för återbäring av obehörig vinst men även situationer där återbäring undantagsvis inte görs. Vidare undersöker jag varför återbäring av obehörig vinst kan vara nödvändigt vid sidan av skadeståndsrätt och negotiorum gestio. I avhandlingen utreder jag även båda vinstinstitutets förhållande till avtalsrätt och situationer där arbetsprestationer överskrider vad som avtalats. Tyngdpunkten ligger på den finska uppfattningen om återbäring av obehörig vinst, men parallellt diskuteras framför allt kondiktionsläran som äger företräde i Sverige. Skälighetsaspekter, som inspirerats av kondiktionsläran, har nämligen lett till att ett återbäringsansvar kan jämkas. Jag har kommit fram till att huvudregeln är att återbäring av obehörig vinst görs ifall vissa objektiva förutsättningar är för handen, dvs. om en vinst har uppkommit, om vinsten är obehörig och om någon gynnats på en annans bekostnad. Undantagsvis leder viktigare samhälleliga orsaker dock till att även obehöriga förmögenhetsöverföringar förblir bestående. Vinsten återgår alltså om det objektivt sett är frågan om en obehörig vinst, och återbäringsparternas förhållningssätt är i allmänhet irrelevant. En oaktsamhetsbedömning är alltså i allmänhet taget onödig eftersom rättssamhället strävar till att återställa utgångsläget. Fastän parten som går miste om nytta uppsåtligen förorsakade förmögenhetsöverföringen, kan den alltså oftast återbäras. Om vinstmottagaren däremot varit i god tro, hindrar detta emellertid inte heller ett återbäringskrav, fastän jämkning av återbäringsansvaret undantagsvis kan ske när det är skäligt. Inom vinstinstitutet fäster man vikt vid huruvida parten som går miste om nytta på grund av en förmögenhetsöverföring faktiskt hade som avsikt att åstadkomma överföringen. Avtalsrätt verkar dock äga företräde framför vinstinstitutet, och återbäring av obehörig vinst görs endast i utomobligatoriska förhållanden. Tilläggsarbete, som går utöver vad som avtalats, kan berättiga till ersättning ifall ingreppet grundar sig på en giltig rättsgrund. Huvudregeln är ändå att huvudmannen har självbestämmanderätt inom sin egen rättssfär, och därför betalas i allmänhet ingen ersättning i detta sammanhang. Rättssamhället tycks sträva till att ge skydd åt behöriga förmögenhetsöverföringar som överensstämmer med parternas avsikt, och balansgången mellan vinstparternas intressen beaktas också.

MNEs tend to allocate debt to group entities located in countries with high corporate income tax rates or that grant a broad right to deduct interest payments. So-called “debt push-down” structures represent one example of aggressive tax schemes carried out by MNEs. The aim of such schemes is to cover, wholly or partially, debt incurred for the purpose of a corporate acquisition by revenues generated by the acquired target company. This aim is often achieved through tax consolidation regimes. In line with global efforts to tackle tax avoidance and to protect the national tax bases, the courts and tax authorities of several countries have during the past decade started to view arrangements involving the use of debt push-down strategies as schemes implemented for the main purpose of avoiding paying taxes. A similar approach has recently been taken in Finland. On 19 May 2016, the Supreme Administrative Court of Finland issued two yearbook decisions in which the Court denied the interest expense deductions associated with the acquisition debt “pushed down” to the foreign group’s Finnish branch acting as a holding vehicle. The “branch rulings” had a significant impact on established case law which has generally accepted the use of highly leveraged holding companies, thus without interfering with the interest deductions. Given the fact that it’s not clear whether the outcome would have been the same if the branch had been replaced by a limited company, the rulings raise the issue of discrimination. One part of the problem concerns the comparability test. The question is whether a non-resident enterprise with a PE is comparable to a resident enterprise. If the answer is in the affirmative, the two groups of taxpayers must, pursuant to the prohibition of discrimination set out in international tax and EU law, generally be treated in the same manner. This implies that a PE is entitled to apply the same rules, the scopes of which are clarified in customary practice, as resident enterprises. Furthermore, the complexity of the rulings highlights their importance. One of the reasons for this is that the Court based its decisions on different provisions. In KHO 2016:71, the Court held that the ownership of the subsidiary shares didn’t belong to the Finnish branch by referring to the general rules of EVL. Consequently, neither could the financing debt associated with the shares be allocated to the branch. In its other decision KHO 2016:72, the Court (re)allocated the subsidiary shares (from the branch) to the group’s parent company through the application of the general anti-avoidance rule of VML Sec. 28. It follows from this that the interest deductions made by the branch were denied. Another reason for the complexity is that the content of a new concept introduced by the OECD that is used for allocating assets, risks and capital to PEs is ambiguous. Briefly, the concept, known as the SPF concept, assigns subsidiary shares to the part of the enterprise that performs the SPFs relevant to share ownership and/or management. However, it’s not entirely clear what kind of decision-making falls within the concept’s scope in the context of subsidiary shares. Some say that only decisions relating to the acquisition and alienation of the shares, including the financing of the acquisition, qualify as SPFs, whilst others assert that the threshold should be set lower to “normal” decision-making associated with the use of typical shareholder rights. Inspired by these two rulings, the study intends to analyse the conditions under which subsidiary shares and corresponding acquisition debt may be assigned to a branch of a foreign enterprise located in Finland. The answer to this question requires an assessment of the following main factors: the international and domestic legal framework for profit attribution to PEs, the use of the OECD’s guidance as a source of interpretation and the principles of legality and non-discrimination, as well as VML Secs. 28 and 31. The latter requires that transactions between the PE and other parts of the enterprise to which it belongs, or other associated enterprises, have been carried out at arm’s length conditions.

Avhandlingen undersöker om faderskapslagens (11/2015) 67 § uppfyller de krav som Europeiska människorättsdomstolens rättspraxis uppställer på utomäktenskapliga barns jämlika rätt till arvsställning i sin biologiska fars släktgren, särskilt såsom den framträder i de centrala avgörandena Marckx mot Belgien, Mazurek mot Frankrike, Brauer mot Tyskland, Fabris mot Frankrike, Mitzinger mot Tyskland samt Wolter och Sarfert mot Tyskland. Samtidigt betraktas lagrummet som en yttring av de grundläggande och mänskliga rättigheternas relevans på familje- och kvarlåtenskapsrättens område. Metoden är rättsdogmatisk och begagnar Juha Karhus begrepp situationskänslighet, med vilket avses en särskild juridisk teknik som utgår från det enskilda fallets individuella särdrag och sammanhang för att gestalta de tillämpliga normerna. Arbetets disposition framskrider från gestaltning av sammanhanget till konkret tolkningsrekommendation. I avsnitt 2 presenteras rättshistorisk bakgrund till arvsrätt samt det relevanta inhemska och internationella normmaterialet. Faderskapstalan är en betonat personlig rätt som framhäver respekt för barnets och faderns vilja. Legal arvsrätt har av historiska skäl varit nära anknuten biologiskt släktskap, som tidigare styrktes med social tillhörighet i form av äktenskapet. Femårsfataljen i införandelagens (701/1975) 7 § 2 mom. stiftades för att förmildra de retroaktiva konsekvenserna av positiv faderskapstalan i lagen om faderskap (700/1975). Avsikten var att reglera arvsrätten, men samtidigt inskränktes barnets rätt att känna till sitt ursprung. Innehållet i de för avhandlingsämnet relevanta grundläggande rättigheterna GL 6 §, 10 §, 15 § och 21 § influeras av innehållet i motsvarande konventionsrättigheter, artiklarna 8, 14, P1-1 och P12-1. Tillämpningen av de grundläggande och mänskliga rättigheterna i faderskapsfrågor föranleder en avvägning mellan faderskapets personrättsliga och förmögenhetsrättsliga sida. Beredningen av FadL 67 § producerade en debatt om vad rättssäkerhet utkräver av utomäktenskapliga barn retroaktiva rätt att väcka faderskapstalan och synliggjorde polariserade förhållningssätt till de grundläggande och mänskliga rättigheternas tillämpning på ett familjeförmögenhetsrättsligt problem. Slutresultatet blev en komplicerad norm som åtskiljer faderskapet och arvsrätten. Avsnitt 3 redogör för inhemsk rättspraxis. Trolovningsbarnstalan under femårsfataljens gång tydde tidigt på fataljens jämlikhetsproblem och påminner om dagens FadL 67 §-problematik. De inhemska avgörandena påverkades så småningom av europeisk rättspraxis, i synnerhet då Finland 6.7.2010 prickades för den orubbliga tillämpningen av femårsfataljen. Tillämpningen i HD 2003:107 var uttalat legalistisk, medan den i HD 2012:11 visade en utveckling mot att harmonisera de grundläggande rättigheterna och konventionsrätten. Den sistnämnda domens minoritetsutlåtanden hade dock en avsevärd inverkan på faderskapslagens 67 § dikotoma inställning till familjerätten. I HD 2014:13 och HD 2014:14 utvecklade högsta domstolen din avvägning i angående femårsfataljen. Fallet Åbo HovR 2017:4 indikerar att FadL 67 § inte är tillämplig på arvstalan som anhängiggjorts innan faderskapslagens (11/2015) ikraftträdande. Avsnitt 4 redogör för Europadomstolens praxis. Allmänna konventionsrättsliga tolkningsprinciper presenteras. Europadomstolens rättspraxis gällande barnets rätt att känna till sitt redovisas. Därefter framställs praxis gällande det utomäktenskapliga barnets jämlika rätt till arvsställning. Proportionalitetstestet leder till tolkningen att berättigade förväntningar som baserar sig på diskriminerande lagstiftning inte skyddas mot krav på jämlik behandling. Konventionen värnar dock även om egendomsskydd och rättssäkerhet, vilket i framtiden kan leda till utvecklingen av nya tolkningar. Rättspraxis kring skälig gottgörelse för arvsförluster varierar, men i allmänhet kan den kränkta klaganden inte förvänta sig ekonomiskt betydande ersättning. Ministerkommitténs övervakning av domars verkställighet utsträcker sig inte till föregivna kränkningar, eftersom EMRD-domar inte har en erga omnes-verkan. En betraktelse av förutsägbarhets- och rättssäkerhetsbegreppen visar att dessa inte är synonyma, utan att rättssäkerhet även innebär ett krav på (etisk) godtagbarhet. Situationskänslig juridik understöder rättssäkerheten, eftersom den möjliggör en individuell och kontextuell gestaltning innan fallets juridiska analys. De grundläggande och mänskliga rättigheternas påstådda oförutsebarhet föranleds delvis av dess oklara rättskällehierarkiska ställning. Därför bör dessa tolkas situationskänsligt i sitt juridiska sammanhang utan att på förhand schematiskt fastställa deras normhierarkiska ställning. I belysning av Europadomstolens praxis beror faderskapslagens 67 § på dess tillämpning vid domstol. Lagrummet föreslås tolkas så att som ”av kärande oberoende särskilt vägande skäl” beaktas Europadomstolens avgörande Wolter och Sarfert mot Tyskland i synnerhet. Eftersom Europadomstolen utvecklat en praxis enligt vilken på diskriminerande lagstiftning baserade berättigade förväntningar inte skyddas, bör huvudregeln i FadL 67 § inte tillämpas om inte andra ”mycket vägande skäl” föreligger. Det är dock riskabelt för domstolen att spekulera vilka skäl som uppfyller måttet. Harmonisering mellan grundläggande och konventionsrättigheter befrämjar däremot rättssäkerheten.

Tutkimuksessa käsitellään nimensä mukaisesti aurinkoenergialaitosta rahoitusprojektina. Esitys on esineoikeudellinen tutkimus, jossa käytetään metodina lainopillista, analyyttisen koulukunnan metodina. Tutkielman tehtävänasettelu on se, miten kiinteistön maapohjaa tai kiinteistöllä sijaitsevaa rakennusta alustanaan hyödyntävä aurinkoenergialaitos voi esineoikeudellisten järjestelyiden avulla mahdollistaa alustan käytön tarkoituksenmukaisella ja sivullisia sitovalla tavalla. Keskeisenä kysymyksenä on, miten maapohjaan tai rakennuksen katolla olevaan kansirakennelmaan perustuva aurinkoenergialaitoksen alusta voidaan määritellä esimerkiksi kolmiulotteisella hallinnanjakosopimuksella taikka yhtiöittämisellä omaksi kokonaisuudekseen. Tarkastelun keskiössä ovat ne tilanteet, joissa aurinkoenergialaitos omistaa koko kiinteistön rakennuksineen, omistaa sen hallinnanjakosopimuksella täsmennetyllä jaetulla yhteisomistuksella tai on kiinteistöön kohdistuvan maanvuokraoikeuden tai rakennukseen kohdistuvan käyttöoikeuden haltija. Toisena asiakokonaisuutena tutkimuksessa käsitellään aurinkoenergialaitoksen perustamista varten käytettävissä olevia tarkoituksenmukaisia rahoitusmuotoja. Osiossa käsitellään itsenäisinä vaihtoehtoina projektirahoitusta ja rahoitusleasingia. Osiossa käsitellään myös projektirahoituksen ja rahoitusleasingin keskinäistä suhdetta, johon liittyy mm. projektiluotonannon vakuutena olevan projektivarallisuuden määrittelemiseen liittyvä problematiikka. Tutkimuksen osiossa selvitetään, miten projektirahoitus soveltuu aurinkoenergialaitoksen rahoittamiseen rahoitusmuotona ja mitä eri näkökohtia projektirahoitukseen liittyy mukaan lukien rahoittajan asema ja rahoittajan käytössä olevat sopimusperusteiset kontrollikeinot asemansa turvaamiseksi. Lisäksi käsitellään rahoitusleasing-järjestelyä, jolla aurinkoenergialaitoksen perustava yritys voi rahoittaa koneen tai laitteen, esimerkiksi aurinkopaneelien hankinnan yrityksen käyttöön. Käsiteltävinä kysymyksinä ovat myös maakaaren mukaiset kirjaukset koskien ainesosaa ja tarpeistosuhdetta. Lisäksi käsitellään rahoittajan asemaa erilaisissa erityistilanteissa, kuten leasingjärjestelyssä vuokralle ottajan asemassa olevan yrityksen pakkotäytäntöönpanotilanteessa. Tutkimuksen alussa käsitellään lisäksi lyhyesti aurinkoenergialaitoksen rahoittamiseen vaikuttavaa toimintaympäristöä. Tutkimuksessa käytetään lähteinä esineoikeudellista ja sopimusoikeudellista oikeuskirjallisuutta mukaan lukien tutkimukset, väitöskirjat ja asiantuntija-artikkelit. Lähteinä on käytetty myös säädöksiä, oikeustapauksia, lainvalmisteluaineistoa sekä lainsäädännön kehittämishankkeiden raportteja. Muita lähteitä on käytetty kuvaamaan aurinkoenergiahankkeiden toimintaympäristöä. Tutkimuksella pyritään paneutumaan siihen kysymykseen, kuinka kysymys kiinteistöllä sijaitsevan rakennuksen omistuksen ja hallinnan kolmiulotteisen käytön mahdollistamisesta on kokemassa merkittäviä muutoksia ja nopeaa kehitystä. Oikeuskirjallisuudessa ja lainsäädännön uudistamiseen tähtäävissä hankkeissa keskustellaan paljon kolmiulotteisesta kiinteistöstä käsitteenä. Myös muiden maiden, esimerkiksi Ruotsin omaksumat ratkaisut kolmiulotteisen kiinteistön määrittelemisestä omaksi rekisteriyksikökseen osoittavat, että Suomen kiinteistöjä koskevaa lainsäädäntöä on syytä kehittää ajantasaisemmaksi. Lainsäädännön kehittämistarpeiden selvittämistä perustelee kasvava kysyntä ja tarve kiinteistöjä ja kiinteistön rakennuksia hyödyntäviin energiaratkaisuihin, jotta mm. uusiutuvan energian osuutta koskeviin tavoitteisiin päästään ja yhdyskuntarakentamisesta saadaan mahdollisimman suuri käyttöpotentiaali hyödynnettyä. Yleisemmin kyse on siitä, että sellaiset suuret rakennushankkeet ovat yleistymässä, joissa on tarve rajata yksinomainen ja sivullisia sitova hallinta yksilöityyn tilaan kiinteistöstä ja kiinteistöön kuuluvista rakennuksista ennen kaikkea horisontaalisesti ja vertikaalisesti. Juuri sen vuoksi kolmiulotteisen kiinteistön käsitettä koskeva lähempi tutkimus on esineoikeudessa paikallaan.

Automaatiosta on kolmen vuosikymmenen aikana tullut yksi verotuksen tärkeimmistä työkaluista. Nykyisin suurin osa verohallinnon tekemistä päätöksistä tehdään täysin automatisoidusti. Hallintopäätösten tekemisen lisäksi automaatio ohjaa verovalvonnan työtä ja käsittelee verottajalle toimitettuja aineistoja. Automaatiota hyödynnetään verotuksessa myös monissa avustavissa tehtävissä. Vaikka automaatio on merkittävä työkalu verotusprosessissa, ei lainsäädännöstämme kuitenkaan löydy sitä nimenomaisesti ohjaavia säädöksiä. Päinvastoin lainsäädäntömme lähtökohtana on – vastoin todellisuutta – oletus siitä, että hallintopäätökset tehdään ihmisten toimesta. Lainsäädännöstämme kuitenkin löytyy useita periaatteita, jotka vaikuttavat verotukseen riippumatta siitä, tekeekö päätöksen ihminen vai automaatio. Myös EU-oikeus asettaa automaation käytölle ehtoja. Työn tavoitteena on tutkia, mitkä periaatteet ja säädökset vaikuttavat automaation käyttöön, ja selvittää, millaisia rajoituksia tai vaatimuksia nämä säädökset asettavat automaation käytölle. Työ on lainopillinen ja keskittyy tutkimaan aihetta kotimaisen oikeustilan näkökulmasta. Myös de lege feranda -näkökulma nostetaan osaksi tarkastelua. Laillisuusvalvonnassa on useissa tapauksissa todettu, etteivät lainsäädännön asettamat vaatimukset toteudu automatisoidussa verotusmenettelyssä. Asian korjaamiseksi oikeusministeriössä on toteutettu Automaattista päätöksentekoa koskevan hallinnon yleislainsäädännön valmisteluhanke. Hankkeen myötä eduskunta hyväksyi useita muutoksia lainsäädäntöön, ja nämä muutokset tulevat voimaan toukokuussa 2023. Työssä aihetta tutkitaan sekä nykyoikeustilan, että uuden lainsäädännön näkökulmasta. Tutkimus keskittyy merkittävimpien oikeusperiaatteiden tarkasteluun. Nykytilan tarkastelulla pyritään tunnistamaan erityisesti automaation kannalta olennaisia periaatteita ja säädöksiä. Tulevan lainsäädännön osalta tutkielma keskittyy arvioimaan, kuinka hyvin uusi lainsäädäntö ratkaisee nykyoikeustilaan liittyviä ongelmia. Tärkeimmiksi tarkastelukohteiksi työssä nousevat lakisidonnaisuuden periaate ja hyvän hallinnon perusteet. Lakisidonnaissuuden periaate edellyttä riittävää lainsäädäntöpohjaa, jotta automaatiota voidaan luvallisesti käyttää. Hyvän hallinnon perusteet taas asettavat vaatimuksia esimerkiksi menettelyistä ja verovelvollisten oikeuksista. Lisäksi eurooppalaisen tietosuoja-asetus asettaa lähtökohtaisesti automaation käytölle rajoituksia. Nykyisin käytettävä automaatio perustuu sääntöpohjaiseen automaatioon eikä hyödynnä tekoälyä. Uudenkaan lainsäädännön myötä tekoälyn hyödyntäminen verotuksessa ei ole mahdollista. Tekoälyn osalta olennaista on seurata EU-oikeuden tulevaa kehitystä. Työn lopputuloksena voidaan todeta, ettei automaation käyttö ole ollut useissa tapauksissa lainmukaista. Automaation osalta on keskitytty liiallisessa määrin arvioitavien päätösten aineellisoikeudelliseen virheettömyyteen ja muodolliset vaatimukset on sivuutettu. Erityisesti lakisidonnaisuuden periaate on jäänyt toteutumatta. Tietosuoja-asetus rajoittaa erityisesti verotukseen käytettävien tietojen hankintatapoja. Muilta osin sen vaatimuksista poiketaan uudella lainsäädännöllä. Poikkeaminen edellyttää, että tietojen käsittelyn kohteena olevien tahojen oikeudet varmistetaan. EU-oikeus voi siis vielä nousta tulevaisuudessa tärkeään asemaan arvioitaessa poikkeamisen hyväksyttävyyttä. Automaation tehokas hyödyntäminen on myös muuttanut ja muuttaa verolainsäädäntöä tehokkuusnäkökulmat priorisoiden. Tämä voi pitkällä aikavälillä muodostaa ongelmia muiden veropoliittisten tavoitteiden kannalta. Tulevaisuudessa lainsäädännön kehitystä ohjaa todennäköisesti tarve tehostaa verottajan tiedonsaantimahdollisuuksia entisestään. Uusi lainsäädäntö vastaa riittävällä tavalla vaatimuksiin, joita hyvän hallinnon perusteet ja lakisidonnaisuuden vaatimukset asettavat. Lainsäädännön uudet ratkaisut edustavat etääntymistä osan periaatteiden hengestä.

Digitalisaatio on jo usean vuoden ajan vaikuttanut julkishallinnonkin toimintaan ja sen perusrakenteisiin. Digitalisaatiolla pyritään tehokkuuteen, nopeampaan palveluun ja kustannustehokkuuteen. Automatisoidut ratkaisut tarjoavat mahdollisuuden siirtää virkamiehiä vaativimpien tehtävien pariin ja asiakaspalveluun. Etenkin massahallinnonaloilla on tullut tarve automatisoida enenevissä määrin myös hallintopäätöksiä automaattisen päätöksenteon muodossa. Tähän liittyen oikeusministeriö käynnisti vuonna 2020 hankkeen automatisoidun päätöksenteon yleislainsäädännön valmistelemiseksi. Tarkoituksena on varmistaa hallinnon lainalaisuuden, hyvän hallinnon periaatteiden, oikeusturvan, julkisuusperiaatteen ja virkavastuun toteuttaminen automaattisessa päätöksenteossa. Tässä tutkielmassa on tarkoitus selvittää perustuslaissa säädetyn virkavastuun toteutuminen automaattisessa päätöksenteossa. Tutkielman ensisijainen metodi on lainoppi ja tarkoituksena on tarkastella nykyisen virkavastuusäännöksen sisältöä ja sen muodostamia edellytyksiä virkavastuun toteuttamiselle. Tutkielma on valtiosääntöoikeudellinen ja rajaus on tehty siten valtiosääntöoikeudellisesta näkökulmasta. Tämän vuoksi tarkastelu keskittyy nimenomaan perustuslain virkavastuusäännöksen asettamien edellytysten tarkastelulle. Perustuslain 118 §:ssä säädetään virkavastuusta, joka on erityinen, tavallista vastuuta ankarampi vastuun muoto. Sen on vakiintuneesti katsottu sisältävän rikos- ja vahingonkorvausoikeudellinen vastuu. Perinteisessä hallinnossa virkavastuu on tavattu kohdentaa virheen tai laiminlyönnin sattuessa päätöksen tehneeseen virkamieheen. Käytäntö on osaltaan ollut omiaan varmistamaan lainmukaisuutta, asianmukaisuutta ja hyvän hallinnon toteuttamista. Automaattinen päätöksenteko muuttaa perinteisen hallintopäätöksen mallia ja siirtää keskeisen oikeudellisen ratkaisutoiminnan ihmiseltä koneelle. Tämä tuo tutkielmaan oman metodologisen vivahteen ja tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, miten automaattinen päätöksenteko muuttaa hallintopäätöstä oikeudellisena käytäntönä ja miten tämä muutos vaikuttaa virkavastuun toteuttamiseen. Tutkielmassa havaitaan perustuslain virkavastuusäännöksen edellyttävän vastuun kohdentamista virkamieheen tai julkisen vallan käyttäjään ja tämän varmentamiseksi tulee automaattisesta prosessista löytää ne keskeiset virkatoimet ja niiden tekijät, joihin vastuu on tarkoituksenmukaista kohdentaa. Käytettävien teknologioiden osalta tekoälyteknologioihin ja niiden käyttöön sisältyvät riskit ovat liian suuria. Näin ollen hallintopäätösten automaation osalta vaikuttaa tarpeelliselta rajata sen käyttö vain sääntöpohjaisiin järjestelmiin. Vaikka niihinkin voi liittyä monimutkaisia ja epäselviä rakenteita, niiden avulla on mahdollista toteuttaa virkavastuu, jossa huomioidaan sekä kansalaisen että virkamiehen oikeusturva ilman, että virkavastuusäännös käytännössä menettää merkitystään.

Digitalisaation myötä rahoituspalvelut tulevat yhä suuremman joukon saataville. Palvelujen digitaalinen käyttö lisääntyy jatkuvasti, ja markkinatoimijat innovoivat uusia liiketoimintamalleja. Digitaaliset palvelut lisäävät mittakaavaetuja, jolloin yhä laadukkaampia palveluja on saatavilla edullisemmin. EU:n tavoitteena on edistää digitaalisten palvelujen käyttöönottoa kuluttajien ja yritysten eduksi ja tulla johtajaksi digitaaliseksi toimijaksi. Samalla muutokseen liittyviä riskejä on pyrittävä hallinnoimaan sijoittajansuoja varmistaen. Digitalisaation myötä myös sijoitusneuvonta on alkanut automatisoitua. Automatisoidussa sijoitusneuvonnassa sijoitussuosituksen tuottaa algoritmi, eikä ihmisten välistä vuorovaikutusta ole välttämättä ollenkaan. Automatisaatio demokratisoi sijoituspalveluja ja siihen liittyy huomattavia tehokkuusetuja palvelun edullisuuden ansiosta. Toisaalta uudenlainen liiketoimintamalli saattaa tuoda mukanaan sijoittajansuojaa vaarantavia riskejä. Tutkielmassa on pyritty hahmottamaan automatisoitua sijoitusneuvontaa koskeva eurooppaoikeudellinen sääntelykehys, jolloin keskeiseen asemaan nousee rahoitusvälineiden markkinoista annettu direktiivi (MiFID II). Sama sääntely kattaa niin perinteisen kuin automatisoidunkin sijoitusneuvonnan, minkä vuoksi tutkielmassa on pyritty luomaan digitaalisten palveluiden erityispiirteet huomioon ottavia tulkintasuosituksia. Tutkielman ollessa eurooppaoikeudellinen, tulkinnassa korostuvat EU-oikeuden tavoitteet, periaatteet ja EU-oikeudelle tyypillinen tulkintametodiikka, erityisesti teleologinen tulkinta. EU-oikeuden tavoitteiden taloudellisen luonteen vuoksi tutkielmassa painottuu oikeustaloustiede sekä paikoin myös oikeustaloustieteellisesti orientoitunut sääntelyteoria. Sijoituspalvelun tarjoajaan kohdistuvien MiFID II -direktiivin mukaisten velvoitteiden lisäksi tutkielmassa tarkastellaan relevantin sääntelyn roolia kansallisessa täytäntöönpanossa. Automatisoitua sijoitusneuvontaa rasittaa palvelun rajat ylittävän luonteen vuoksi korostunut sääntelyarbitraasin riski, joka johtuu kansallisen täytäntöönpanon eriävyydestä jäsenvaltioiden välillä. Lisäksi oikeuksien täytäntöönpanoon liittyy tiettyjä teknologian käytöstä johtuvia ongelmia, kuten uudenlaisia vastuukysymyksiä ja algoritmin läpinäkymättömyydestä johtuvia ongelmia näytön esittämisessä. Tältä osin tutkielma esittelee MiFID II -direktiiville tulkintatapoja, jotka johtavat mahdollisimman yhdenmukaiseen oikeuksien täytäntöönpanoon. Tutkielmassa päädytään esittämään, että teleologisesti tulkiten sama sääntely voi onnistuneesti olla sovellettavissa niin perinteiseen kuin automatisoituun sijoitusneuvontaan. Tulkinta ei kaikissa tapauksissa ole ongelmatonta, mutta uutta EU-sääntelyä on aiheen tiimoilta jo tulossa. Tuleva sääntely saattaa vähentää niin tutkielmassa havaittuja tulkintaongelmia kuin sääntelyarbitraasin riskiä.

Yritysten toimintaympäristö on muuttunut huomattavasti viimeisten vuosikymmenten aikana. Tuotantokeskeisyydestä on siirrytty kohti markkinointi- ja strategiakeskeisyyttä ja muutoksia ovat aiheuttaneet erityisesti kansainvälistyminen ja teknologian nopea kehitys. Yrityksen henkilöstöön kuuluvien avainhenkilöiden osaamisesta on tullut menestyksen kannalta yhä keskeisempi tekijä. Avainhenkilöihin liittyy kuitenkin aina erilaisia riskejä, joiden aktualisoitumisen mahdollisuus on entisestään kasvanut lisääntyneen työvoiman liikkuvuuden ja tietoteknisen kehityksen johdosta. Tutkielman tarkoituksena on tutkia työsuhteessa oleviin avainhenkilöihin liittyviä riskejä ja näiden riskien hallintaa sopimuksin. Avainhenkilöihin liittyvät keskeisimmät riskit ovat ensinnäkin riski avainhenkilön työpanoksen menettämisestä aiheutuvasta osaamisen ja tiedon menetyksestä, jonka lisäksi työpanoksen äkillinen menettäminen saattaa johtaa vaikeuksiin sopimusvelvoitteiden täyttämisessä. Työsuhteessa olevaan avainhenkilöön liittyy myös epälojaalin toiminnan riski, eli tämän tutkielman aiheen rajauksen kannalta lähinnä yrityssalaisuuksien vuotaminen tai niiden oikeudeton käyttäminen kilpailevassa toiminnassa. Myös hyväksyttävä ryhtyminen kilpailevaan toimintaan saattaa uhata entisen työnantajan liiketoimintaa, jos entisen työnantajaorganisaation asiakassuhteet tai jonkin prosessin kannalta ratkaiseva osaaminen ovat vahvasti sidoksissa toisaalle siirtyvään avainhenkilöön. Yrityskauppatilanteessa tärkeiden avainhenkilöiden menettäminen saattaa alentaa kohdeyhtiön arvoa ja vaikeuttaa liiketoiminnan jatkamista ja kehittämistä kaupan toteuttamisen jälkeen. Avainhenkilöriskien hallinnan mahdollisuuksia tutkitaan ensinnäkin avainhenkilön itsensä kanssa tehtävien sopimusten kannalta. Näkökulmana on tällöin se, miten avainhenkilön työpanos saadaan pidettyä yrityksen käytössä ja miten avainhenkilön epälojaalia käytöstä voidaan pyrkiä ehkäisemään sopimuksin. Avainhenkilön kanssa tehtävistä sopimuksista olennaisimpia ovat kilpailukieltosopimus, salassapitosopimus ja avainhenkilöön kohdistetun erityisen panostuksen johdosta mahdollinen vähimmäispalvelusaikaa koskeva sopimus. Tämän lisäksi avainhenkilöriskejä voidaan hallita osakkuuden ja osakassopimuksen avulla. Tutkimuksen kohteena on tässä tilanteessa erityisesti työsopimuslain asettamat rajoitteet osakkeenomistajana olevan avainhenkilön kanssa sovittavan kilpailukieltovelvoitteen sisällölle. Avainhenkilöt ovat erityisen merkityksellisessä roolissa projektityyppisiä asiantuntijapalveluita tarjottaessa. Tutkielmassa kartoitetaan avainhenkilön estymisestä aiheutuvan suoritushäiriön seuraamusten rajoittamisen mahdollisuuksia elinkeinonharjoittajien välisissä kaupallisissa sopimuksissa. Tällaisessa tilanteessa avainhenkilön menettämisen uhkaa voidaan hallita myös sopimalla osapuolten välisestä rekrytointikiellosta. Viimeisenä tutkimuskysymyksenä on avainhenkilöriskien hallinnan mahdollisuudet yrityskauppatilanteessa. Henkilöstöön liittyvät asiat ovat monesti yrityskaupan onnistumisen kannalta tärkeässä roolissa. Avainhenkilöihin liittyvien riskien havainnointi on olennaista due diligence -tarkastuksen yhteydessä, ja tarkastuksessa havaitut riskit tulisi huomioida lopullisia kaupan ehtoja neuvoteltaessa. Tutkielman viimeisessä osassa tiivistetään tutkimushavainnot.

Avaruusromun määrän kasvu Maan lähiavaruudessa on ollut tiedeyhteisön huolena jo vuosikymmeniä. Kansainväliset avaruussopimukset on solmittu vuosina 1966-1979, jolloin avaruustoimintaa harjoittivat pääasiassa valtiot eikä avaruusromua nähty vielä tuolloin uhkana avaruustoiminnalle tai avaruusympäristölle. Sopimuksia ei olla sittemmin kyetty muuttamaan avaruusromua koskevan ongelman ratkaisemiseksi. Kansainväliset sopimukset eivät myöskään koske välittömästi yksityisiä toiminnanharjoittajia. Valtioiden tulee valvoa kansallista avaruustoimintaa, ja tämän velvoitteen täyttämiseksi YK on suositellut kansallisten avaruuslakien säätämistä valtioille. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia avaruusromua ennaltaehkäiseviä sääntelykeinoja Suomen laki avaruustoiminnasta (63/2018) sisältää ja ovatko nämä sääntelykeinot toimivia avaruusromua koskevan ongelman ratkaisemiseksi kansallisella tasolla. Avaruustoimintalakia koskevassa hallituksen esityksessä (157/2017 vp) todetaan, että avaruustoimintalain 10 §:n säännöksillä avaruustoiminnanharjoittajan vastuu ympäristöstä laajennetaan koskemaan myös avaruustoiminnan vaikutuksia avaruudessa. Toinen tutkimuskysymys käsittelee sitä, miten avaruustoimintalain 10 §:n sääntelykeinot toteuttavat avaruustoiminnanharjoittajan ympäristövastuuta. Tutkimuskysymyksiä lähestytään lainopillisen menetelmän ja ympäristöoikeudellisen arviointi- ja keinotutkimuksen sekä oikeusvertailun kautta. Lainopin avulla on tarkoitus selvittää voimassa olevan oikeuden eli avaruustoimintalain avaruusromua ennaltaehkäisevien sääntelykeinojen sisältö. Arviointi- ja keinotutkimuksen avulla selvitetään, ovatko sääntelykeinot toimivia avaruusromun ennaltaehkäisemiseksi. Toimivuutta arvioidaan pääasiassa ympäristöllisen vaikuttavuuden, mutta myös päätöksenteon ennakoitavuuden ja joustavuuden kautta. Oikeusvertaileva menetelmä mahdollistaa avaruustoimintalain säännösten vertailun muihin kansallisiin avaruuslakeihin. Vertailun tarkoituksena on keskittyä lakiteknisiin ratkaisuihin lainsäädännön kehittämistä ajatellen. Tutkielman lähdeaineisto koostuu pääasiassa kansainvälisen avaruusoikeuden, kotimaisen ympäristöoikeuden sekä sääntelytutkimuksen alaan kuuluvasta oikeuskirjallisuudesta, lainvalmisteluaineistoista sekä avaruustutkimusta koskevista luonnontieteellisistä ja teknisistä tieteellisistä julkaisuista. Tutkielmassa havaittiin, että avaruusromua ennaltaehkäiseviä sääntelykeinoja avaruustoimintalaissa ovat 5 §:n mukainen avaruustoimintalupa sekä 10 §:n 1 momentin mukainen ympäristövaikutusten arviointivelvoite ja toimenpidesuunnitelma haitallisten ympäristövaikutusten torjumiseksi ja vähentämiseksi. Lisäksi 10 §:n 2 momentin mukaan toiminnanharjoittajan tulee yleisesti hyväksyttyjen kansainvälisten ohjeiden mukaisesti pyrkiä huolehtimaan, ettei toiminnasta synny avaruusromua. Sääntelykeinoja koskevan arvioinnin perusteella lupamenettelyä siihen sisältyvine arviointi- ja tiedonantovelvollisuuksineen voidaan pitää kokonaisuutena toimivana ratkaisuna avaruusromun ennaltaehkäisemiseksi. Avaruusromun ennaltaehkäisyn kannalta tärkeänä sääntelyratkaisuna voidaan pitää lakiviittausta yleisesti hyväksyttyihin kansainvälisiin ohjeisiin, minkä johdosta ohjeiden noudattaminen ei ole enää toiminnanharjoittajille vapaaehtoista. Lain yleisluontoinen muotoilu saattaa kuitenkin heikentää päätöksenteon ennustettavuutta sen suhteen, mitä ohjetta tai ohjeita toiminnanharjoittajan tulee noudattaa. Samoin ympäristövaikutusten arviointivelvoitteen sisältö ja tarkkuus eivät ilmene yksiselitteisesti 10 §:n 1 momentista. Ratkaisuna voisi olla arviointivelvoitteen sisällön määrittely tarkemmin avaruustoiminta-asetuksessa (74/2018). Yleisesti hyväksyttyjen ohjeiden osalta vaihtoehtona voisi olla lakiviittaus tiettyihin ohjeisiin tai tiettyjen ohjeiden mukaisten vaatimusten tarkempi määrittely. Arvioinnin perusteella todettiin, etteivät avaruustoimintalain 10 §:n säännökset ole yksinään riittäviä toiminnanharjoittajan ympäristövastuun toteuttamiseen, mutta yhdessä 5 §:n lupavelvollisuuden kanssa ne toteuttavat toiminnanharjoittajan julkisoikeudellista ympäristövastuuta. Jälkikäteisen ympäristövastuun keinoja tulisi kehittää edelleen, ottaen kuitenkin huomioon avaruustoiminnan erityispiirteet. Toiminnanharjoittajien vapaaehtoisten toimien merkitys ympäristönäkökohtien huomioimisessa näyttäytyy edelleen tärkeänä.