Browsing by Title
Now showing items 2096-2115 of 3542
-
(2023)This thesis explores Article 7(1)(f) EUTMR which sets out one of the absolute grounds for refusal of registration of an EUTM, excluding from registration ‘trademarks which are contrary to public policy or to accepted principles of morality.’ The thesis has two questions which it seeks to find answers to, namely (1) what general criteria is applicable to the assessment of public policy and accepted principles of morality? and (2) how are cultural concerns taken into consideration in the assessment? To find answers to these questions the legal dogmatic method is employed. The thesis delves into an in-depth analysis of case law primarily produced by the CJEU, the EFTA Court, the GCEU and the BoA of the EUIPO. Article 7(1)(f) EUTMR has primarily been employed to restrict the registration of marks that are viewed as shocking or insulting due to their profane, racist, discriminatory or other offensive meaning. “Public policy” and “accepted principles of morality” are two different and open principles that often overlap. They can be used independently or combined. An objection based on the ground of public policy entails an objective assessment made in relation to imperative legislative or administrative norms, while an objection on the grounds of accepted principles of morality entails a subjective assessment which is to be made from the point of view of the relevant public. In the assessment of whether a mark is contrary to public policy or accepted principles of morality, several different considerations are made. Examiners must define the relevant public in question for each individual sign they assess, assess the meaning and perception of the mark as understood by that public, determine the territory in which the sign could have an adverse effect, examine the nature of the goods and services for which the mark is applied for, investigate potential prior use of the sign on the market, consider the time at which the application for registration was made and determine the social context. The right to freedom of expression must also be considered by examiners when applying the absolute ground. Factors irrelevant to the assessment include the applicant’s intentions, motives, and conduct. This thesis explores Article 7(1)(f) EUTMR which sets out one of the absolute grounds for refusal of registration of an EUTM, excluding from registration ‘trademarks which are contrary to public policy or to accepted principles of morality.’ The thesis has two questions which it seeks to find answers to, namely (1) what general criteria is applicable to the assessment of public policy and accepted principles of morality? and (2) how are cultural concerns taken into consideration in the assessment? To find answers to these questions the legal dogmatic method is employed. The thesis delves into an in-depth analysis of case law primarily produced by the CJEU, the EFTA Court, the GCEU and the BoA of the EUIPO. Article 7(1)(f) EUTMR has primarily been employed to restrict the registration of marks that are viewed as shocking or insulting due to their profane, racist, discriminatory or other offensive meaning. “Public policy” and “accepted principles of morality” are two different and open principles that often overlap. They can be used independently or combined. An objection based on the ground of public policy entails an objective assessment made in relation to imperative legislative or administrative norms, while an objection on the grounds of accepted principles of morality entails a subjective assessment which is to be made from the point of view of the relevant public. In the assessment of whether a mark is contrary to public policy or accepted principles of morality, several different considerations are made. Examiners must define the relevant public in question for each individual sign they assess, assess the meaning and perception of the mark as understood by that public, determine the territory in which the sign could have an adverse effect, examine the nature of the goods and services for which the mark is applied for, investigate potential prior use of the sign on the market, consider the time at which the application for registration was made and determine the social context. The right to freedom of expression must also be considered by examiners when applying the absolute ground. Factors irrelevant to the assessment include the applicant’s intentions, motives, and conduct. The thesis finds that cultural concerns do not have an established status in the assessment of Article 7(1)(f) EUTMR. The usual approach taken by examiners to refuse trademark protection for culturally significant signs has been to rely on Article 7(1)(b) EUTMR which denies trademark registration to marks that lack any distinctive character. The thesis finds that the reliance on this ground is problematic as registration can be overcome through acquiring distinctiveness in the course of trade. The possibility of acquiring trademark protection can be seen by traders as an encouragement to invest in the product advertising of cultural signs and thus, support commercial activities that reap the public domain of its cultural material. More recently, however, in the Vigeland decision of the EFTA Court, Article 7(1)(f) EUTMR was explored beyond its traditional scope of application, namely to culturally significant art part of the cultural heritage of a country. In examining the practical significance of the new approach introduced by the EFTA Court, the thesis finds that the use of the absolute ground to deny trademark rights to culturally significant signs advances the preservation of the public domain. This is because Article 7(1)(f) EUTMR implies an outright exclusion of trademark protection, meaning that it cannot be overcome through use in trade. The approach also amends the copyright-trademark interface, allows examiners to explore cultural aspects of applications they receive and arguably promotes the goal of cultural sustainability. The thesis concludes that the decision is not perfect, however. Drawbacks of the Vigeland decision include its excessive application of Article 7(1)(f) EUTMR, the limited scope of the approach, its open-ended assessment factors as well as remaining challenges in completely halting cultural heritage branding.
-
(2020)Public policy considerations have had a varying degree of impact in EU competition law. Throughout the years, the European Commission has allowed for certain public policy considerations, such as the protection of the environment and employment, but “the more economic approach” of the early 21st century has marked a turning point in this regard. Economic analysis has since the late 1990s become an increasingly important part of competition analysis and enforcement, and the focus on economic parameters has led to a more cautious attitude towards public policy interests. Despite the advantages that the more economic approach has given to EU competition law, some argue that it has led to an overly price-centric approach to consumer welfare. Competition policies on a global scale are affected by different underlying economic theories. The varying economic and theoretical approaches can be classified into different schools of thought, which affect the underlying presumptions of how competition in the market is achieved. Antitrust law in the United States has been affected mainly by the Chicago and Harvard schools of thought, both of which have also affected the development of EU competition law. However, EU competition law can also be perceived as its own, distinct school of thought, namely the European school of thought. The purpose of this thesis is to assess public policy considerations in light of the European school of thought and its theoretical framework. The research question entails several different themes. Public policy considerations are first studied with case law and sustainability is highlighted as a recent and relevant example. In addition to public policy considerations, another essential theme to this thesis is the different schools of thought affecting competition law and policy. By studying the European school of thought and the social market economy, this thesis aims to emphasise the sui generis features of EU competition law. As the notion of social market economy implies that competition law should consider societal concerns as well, a relevant question in this regard is whether competition law should be interpreted coherently with the totality of EU law. In other words, this is a question of whether competition law should remain independent of the totality of EU law, or whether EU-wide goals and values should be accommodated in competition law as well. This thesis also studies the possibility of a broader conception of consumer welfare, mainly by analysing “the fair share of the benefits” and the concept of consumer well-being. The research question is contemplative by nature, and so are the conclusions of this thesis. A primary issue in studying this topic is that the objectives and priorities of EU competition law remain somewhat unclear. A central notion in this regard is the dichotomy between the Commission and the European Court of Justice, as they have given somewhat differing notions on the objectives of competition law. As for the European school of thought, a central notion is that EU competition law is embedded in a framework that is fundamentally different from the Chicago school of thought. The concept of the social market economy, together with Article 3 TEU and Articles 7 and 11 TFEU, suggest that the theoretical foundations for considering public policy interests in competition law exist. Studying the possibility of long-term consumer welfare, benefits to the society as a whole and the concept of consumer well-being, demonstrate that the economically oriented notion of consumer welfare is perhaps too narrow in the context of the social market economy. All in all, the question of public policy considerations in EU competition law is ultimately perceived as a question of including fundamental values and objectives of the Union in competition law and policy.
-
(2016)A market that operates without borders can be difficult to accept, because there are certain social expectations that are intertwined with national history and culture. This thesis examines how the concepts public policy, security and interest function as justifiable restrictions on the free movement of services in the European Union. This thesis is divided into five main chapters. In the first part, provisions governing the free movement of services are examined as the legal framework provides a foundation for understanding the judgments of the Court. After this, different justifications recognized by EU law are identified: Article 52 TFEU (public policy and public security) and the judge-made ‘overriding reasons in the public interest’ doctrine. Finally, the relationship between the express derogations and judge-made exceptions is examined in order to understand, if there are some inherent differences as to how the justifications operate. The emphasis is on the case law of the Court of Justice of the European Union, because the Treaty provisions are rather vague and open to interpretation. There is also no meaningful way to comprehensively explain what the con-cept of public policy, public security or public interest is per se, because every society has a different take. As a result, examining the case law is the only way to find out how these abstract institutions function, and how they can be invoked when Member States want to protect important national interests. The thesis ultimately suggests that there is some ambiguity in the case law; concerning the relationship between Article 52 TFEU and the doctrine of ‘overriding reasons in the public interest’.
-
(2010)Puhtaat varallisuusvahingot kohdistuvat useimmiten elinkeinonharjoittajiin. Puhtaiden varallisuusvahinkojen korvaamista sopimuksenulkoisissa suhteissa on kuitenkin rajoitettu. Niiden korvaamisen edellytyksenä on, että vahinko on korvauskelpoinen erityislainsäädännön perusteella, tai että jokin vahingonkorvauslain 5:1:n erityisedellytyksistä täyttyy. Tilanteita, jotka eivät kuulu erityislainsäädännön alaan ovat mm. julkinen arvostelu ja sopimattomat kilpailuteot, joissa on usein kysymys immateriaalioikeusloukkauksia muistuttavista tilanteista. Nämä ovat tutkielmassa tarkastelun kohteena. Yritystoiminta ja varallisuusarvot ovat muuttuneet vuonna 1974 voimaan tulleen vahingonkorvauslain säätämisen jälkeen. Aineettomien intressien, kuten yrityksen imagon ja yrityksen sisäisen erityisosaamisen merkitys liiketoiminnassa on jatkuvasti kasvanut. Puhtaiden varallisuusvahinkojen ja esinevahinkojen erottelu erilaisin korvausperustein ei näin ollen välttämättä ole enää ajankohtaista ja vahingonkorvauslakiin kohdistuu uudistamispaineita. Tutkielmassa on tarkasteltu puhtaiden varallisuusvahinkojen korvaamista elinkeinonharjoittajien välisissä oikeussuhteissa silloin kun kysymys on VahL 5:1 :n soveltamisalaan kuuluvista tilanteista. Yleensä korvauskannetta voidaan ajaa VahL 5:1 :n erittäin painavat syyt -kohdan nojalla, mutta koska tämä kohta ei ole yksiselitteinen puutteellisen ja epäselvän lainvalmisteluaineiston vuoksi, eikä erittäin painavien syiden sisältö ole vieläkään muotoutunut oikeuskäytännössä täysin selkeäksi, on vahingonkärsijän usein hankala arvioida mahdollisuutensa saada vahingonkorvauksia kärsimästään puhtaasta varallisuusvahingosta, jolloin oikeusvarmuus kärsii. Useimmiten oikeuskäytännössä on katsottu hyvän tavan vastaisuuden muodostavan erittäin painavat syyt vahingon korvaamiselle, mutta tästä ratkaisulinjasta on poikkeuksia. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, onko ajatus puhtaiden varallisuusvahinkojen rajoitetusta korvattavuudesta vanhentunut ottaen huomioon yritysten muuttuneen toimintaympäristön ja varallisuusarvojen merkityksen kasvamisen. Kysymyksen tarkastelu jakautuu kahteen osaan: Ensinnäkin tutkimuksessa selvitetään puhtaiden varallisuusvahinkojen rajoitetun korvaamisen syitä ja käydään keskustelua niiden soveltumisesta yritysten muuttuneeseen toimintaympäristöön. Toiseksi tarkastellaan sellaisia yrityksille ongelmallisia puhtaiden varallisuusvahinkojen aiheutumistilanteita, jotka eivät ole erityislainsäädännön suojan piirissä, ja sitä miten suojan tarve on saattanut kasvaa varallisuusarvojen muutoksen ja teknologian kehittymisen myötä. Median aiheuttamat puhtaat varallisuusvahingot ovat tulleet yhä merkityksellisemmiksi varallisuusarvojen dematerialisoitumisen myötä. Internet mahdollistaa julkaistun viestin leviämisen laajalle joukolle lyhyessä ajassa hyvin helposti, joka saattaa johtaa vahinkojen kertaantumiseen. Tiedonvälitys on myös kaupallistunut entisestään ja tiedon tuottaminen on nykyään hyvin nopeaa, ja se saattaa johtaa virheellisen tiedon julkaisemiseen. Median kohdalla on kuitenkin otettava huomioon sananvapauden vahva asema, arvosteluvapauden laajuus sekä median vallankäytön valvonnan rooli yhteiskunnassa. Toisaalta elinkeinonharjoittajan omaisuuden suoja toimii tilanteissa vastaperiaatteena, jota ei voida sivuuttaa harkittaessa vahingonkorvausvelvollisuutta yksittäistapauksissa. SopMenL on luonteeltaan erityislaki. Yleensä puhtaiden varallisuusvahinkojen korvaamisen kannalta relevantit erityislait sisältävät oman korvaussäännöksensä puhtaiden varallisuusvahinkojen korvaamisesta. SopMenL ei tällaista säännöstä kuitenkaan sisällä, vaikka siinä sääntelyn kohteena onkin joukko sellaisia tilanteita, joissa tyypillisesti aiheutuu puhtaita varallisuusvahinkoja. Suojan taso on siis varsin heikko, sillä vahingonkorvausvelvollisuus tulee arvioitavaksi VahL 5:1 :n perusteella. SopMenL tilanteissa korvaamista hillitsevänä tekijänä on otettava huomioon kilpailuvapauden ja toimintavapauden periaatteet ja se, että kaupankäyntikysymyksissä on perinteisesti korostettu laajaa itsemääräämisoikeutta ja on pidetty olennaisena, että valtion puuttuminen olisi mahdollisimman pieni. Vahingonkorvausta koskevan sääntelyn jättämistä VahL:n varaan on myös perusteltu sillä, että elinkeinonharjoittajat voivat melko tehokkaasti suojautua loukkauksilta sopimuksin. Aina tämä ei kuitenkaan ole mahdollista. Esimerkiksi liikesalaisuuksien loukkaustilanteissa sekä jäljittelytilanteissa on usein kyse kilpailutilanteesta, jossa sopimuksin suojautuminen ei ole mahdollista. Puhtaiden varallisuusvahinkojen merkitys on kasvanut jatkuvasti ja niiden korvaussääntelyn uudistamistarpeeseen on myös Suomessa kiinnitetty huomiota. Aineettomien intressien suojaa olisi mahdollista parantaa usealla eri tavalla. Vuonna 2002 oikeusministeriö teetti selvityksen VahL 5:1 :n uudistamistarpeesta, mutta selvitys ei kuitenkaan johtanut lain uudistamiseen. Lainsäädäntöä voitaisiin kehittää esimerkiksi uudistamalla VahL 5:1 :n sääntelyä ja säätämällä SopMenL:n oma vahingonkorvaussäännöksensä.
-
(2014)Tutkielmani aiheena on kansainvälisesti tarkastellen suomalainen erikoisuus, puhtaiden varallisuusvahinkojen korvattavuuden erityisasema vahingonkorvauslainsäädännössämme. Keskeinen hypoteesini on, että puhtaiden varallisuusvahinkojen korvattavuus konkreettisessa lainsoveltamisessa ei nykyisen lainsäädäntömme puitteissa ole kovinkaan hyvin ennustettavissa. Tutkielmassani pyrin tuomaan esiin puhtaiden varallisuusvahinkojen rajoitetun korvattavuuden aiheuttamia ongelmia. Rajaan tutkimukseni vahingonkorvauslain mukaisiin tilanteisiin. Itse tutkimuskysymykseni on kaksijakoinen: ovatko puhtaiden varallisuusvahinkojen korvattavuuden erityisedellytykset korvattavissa vahingonkorvausoikeuden yleisillä opeilla ja jos ovat, voidaanko tällaista muutosta pitää perusteltuna, eli saavutetaanko erityisedellytysten poistamisella jotakin etua eri oikeushyvien kannalta nykytilaan verrattuna. Jotta voitaisiin ylipäätään arvioida puhtaiden varallisuusvahinkojen korvattavuuden erityisedellytyksistä luopumista, on tunnettava paitsi lainsäädännön nykytila, eli se, milloin ja miksi puhtaiden varallisuusvahinkojen korvattavuutta rajoitetaan, myös perustelut sille, miksi näiden vahinkojen korvattavuutta on rajoitettu. Tästä syystä esittelen puhtaiden varallisuusvahinkojen korvattavuuden erityisedellytyksiä verrattain laajasti. Erityistä huomiota saavat vahingonkorvauslain edellyttämät "erittäin painavat syyt", joiden käsilläoloa osoittavat seikat muodostavat nähdäkseni avoimen ja periaatteessa rajaamattoman joukon tilanteita, joissa puhtaat varallisuusvahingot tulevat korvattaviksi. Johtopäätöksenä totean erityisedellytyksillä tarkoitetun ainoastaan, että varallisuusvahinkoja tulisi korvata harvemmin kuin muun tyyppisiä vahinkoja. Tutkielmassani esittelen yleisimpiä argumentteja, joilla Suomessa ja ulkomailla on puhtaiden varallisuusvahinkojen korvattavuuden rajoittamista perusteltu. Tällaisia perusteluja ovat muun muassa ennakoimattomat vahinkoriskit (ns. floodgate-argumentti), vahinkolajien erilaisuus ja vahingonkärsijän mahdollisuus suojautua vahingoilta. Pyrin osoittamaan, että perustelut korvattavuuden rajoittamiselle eivät joko perustu todellisiin riskeihin, tai mikäli perustuvat, ovat hallittavissa vahingonkorvausoikeuden yleisin opein, kuten tuottamusvaatimuksella, vahingon ennakoitavuusedellytyksellä ja normin suojatarkoituksella. Kiinnitän huomiota myös siihen, että erittäin painavien syiden käsilläoloa harkittaessa otetaan kantaa pitkälti täysin samoihin kysymyksiin, joita myös näiden yleisten oppien kohdalla punnitaan. Selvitän myös, minkälaisia paineita puhtaiden varallisuusvahinkojen korvattavuudelle Euroopan unioni ja Euroopan yhdentymiskehitys asettavat. Vaikka toistaiseksi vahingonkorvausoikeutta ei olekaan harmonisoitu, jo nyt vahingonkorvauslainsäädäntömme on joissain olosuhteissa ja tilanteissa katsottava EU-lainsäädännön vastaiseksi, kuten eräät oikeustapaukset selvästi osoittavat. Johtopäätöksenä totean, että mielestäni tarkoituksenmukaisin tapa torjua niitä riskejä, joilla varallisuusvahinkojen erityisasemaa usein perustellaan, on rajata korvattavuutta tarpeellisessa määrin vahingonkorvausoikeuden yleisten oppien avulla. Erityisen hyvin tähän soveltuu mielestäni ennakoitavuusedellytys, sovellettiinpa sitä sitten tuottamus- tai syy-yhteysharkinnan yhteydessä. Nykymuotoiset puhtaiden varallisuusvahinkojen korvattavuuden erityisedellytykset ovat siis korvattavissa vahingonkorvausoikeuden yleisillä opeilla.
-
(2014)Tutkielman tarkoituksena on selvittää miten puolisoiden ulosmittausvelkojat saavat suojaa puolisoiden keinotekoisia varallisuusjärjestelyjä vastaan UK 4:14:n perusteella. Lisäksi tarkoitus on selvittää, mitä kyseisen säännöksen soveltaminen varsinaisesti merkitsee, sillä oikeuskirjallisuudessa asiasta on esitetty toisistaan poikkeavia näkemyksiä. Tutkielmassa käsitellään keinotekoisia järjestelyjä sekä valeoikeustoimia koskevien säännösten ja oppien merkitystä puolisoiden ja heidän velkojiensa välisissä intressiristiriidoissa ja keinotekoisten järjestelyjen suhdetta omistusoikeuden muodostumista koskeviin oppeihin. Tutkimusaihetta lähestytään oikeusdogmaattisten metodien kautta pääasiallisesti varallisuusoikeudellisesta näkökulmasta, huomioiden myös aviovarallisuusjärjestelmästä ja puolisoiden välisestä läheissuhteesta johtuvat, tutkimusaiheen kannalta relevantit erityispiirteet. Myös puolisoiden väliset varallisuuskysymykset ratkaistaan pääsääntöisesti normaalien siviilioikeudellisten sääntöjen perusteella. Puolisoiden välinen läheissuhde tuo kuitenkin käytännössä omat vaikutuksensa näytönvaraisten tosiseikkojen arviointiin. Velkoja voi suojautua puolisoiden välisiä varallisuusjärjestelyjä vastaan vaatimalla aitoa ja todella tarkoitettua luovutusta peräytettäväksi takaisinsaantilain perusteella, vetoamalla siihen, että kyseessä on pätemätön valeoikeustoimi tai vedota järjestelyn keinotekoisuuteen, jolloin varallisuusjärjestely on määrättyjen edellytysten täyttyessä syrjäytettävissä UK 4:14:n perusteella. Teoriassa velkojaa suojaavien insolvenssioikeudellisten menettelyjen rajat ovat selkeät, mutta käytännössä niiden soveltamisala saattaa olla osittain päällekkäistä ja valeoikeustoimia, takaisinsaantilaissa tarkoitettuja oikeustoimia sekä keinotekoisia järjestelyjä voi olla hankalaa erottaa toisistaan. Puolisoiden välisissä oikeustoimissa asianosaistarkoituksen selvittäminen on läheissuhteen vuoksi hankalaa, joten oikeustoimen valeoikeustoimiluonteesta johtuvaan pätemättömyyteen vetoaminen voi olla velkojalle jopa mahdotonta. UK 4:14:n perusteella oikeustoimi on mahdollista sivuuttaa ulkoisten tunnusmerkkien perusteella, mutta oikeuskäytännössä sivullista on suojattu voimakkaasti ja säännöksen soveltaminen on ollut varovaista. Velkoja voi kuitenkin vaatia takaisinsaantimenettelyä sovellettavaksi sen varalta, ettei UK 4:14 soveltamisedellytykset yksittäisessä tapauksessa täyty. UK 4:14:ää soveltamalla voidaan poiketa siitä lopputuloksesta mihin päädyttäisiin siviilioikeudellisia säännöksiä soveltamalla ja säännöksen tulkinta on tästä syystä sekä säännöksen sanamuodon ja yleisluonteisuuden vuoksi aiheuttanut ongelmia. Tulkintaongelmia on lisännyt se seikka, ettei lain esitöissä huomioitu sitä mahdollisuutta, että myös muodollisella omistajalla on omia velkojia. UK 4:14:n soveltaminen saattaa lisäksi merkitä sitä, että aidon omistajan velkoja joutuu kilpailemaan omaisuuden muodollisesti omistaneen puolison velkojien kanssa suorituksesta, joka saadaan keinotekoisen järjestelyn piiriin kuuluneesta omaisuudesta.
-
(2017)Avioliittolain 85 §:n 3 momentin mukaan puolisoiden yhteinen omaisuus on osituksessa tai omaisuuden erottelussa jaettava, mikäli puoliso on sitä vaatinut. Lainkohta jättää kuitenkin epäselväksi, mitä jakamisella varsinaisesti tarkoitetaan. Avioliittolain 85 §:n 3 momentissa säädetään ainoastaan oikeudesta vaatia yhteisen omaisuuden jakoa omaisuuden osituksessa tai erottelussa. Sen sijaan siitä, miten puolisoiden yhteinen omaisuus tulisi jakaa, lainkohta vaikenee täysin. Jaollisen ja helposti jaettavan omaisuuden kohdalla jakaminen ei useinkaan aiheuta pesänjakajalle vaikeuksia. Monimutkaisemmaksi tilanne sen sijaan käy, jos puolisoiden yhteisomistuksen kohteena on jotakin vaikeasti jaettavaa tai fyysisesti täysin jakokelvotonta omaisuutta. Tutkielmassa pyritään lainopin keinoin löytämään vastausta siihen, miten avioliittolain 85 §:n 3 momentin mukainen jakaminen olisi tulkittava ja kuinka toimitusositusta toimittavan pesänjakajan tulisi jakaminen käytännössä toteuttaa. Lainkohdan sanamuotoa pyritään tulkitsemaan sekä osituksen tarkoituksen ja pesänjakajan toimittamalle toimitusositukselle asetettujen tavoitteiden valossa. Lähdemateriaalina on käytetty perinteistä oikeuslähdemateriaalia. Ensisijaisena oikeuslähteenä on kirjoitettu laki, josta avioliittolaki mutta myös perintökaari muodostavat tutkielman aiheen kannalta keskeiset säädökset. Kirjoitetun lain lisäksi lähdemateriaalina on hyödynnetty lainvalmistelutöitä, oikeuskäytäntöä sekä oikeuskirjallisuutta. Oikeuskäytännöstä on johdettavissa ja oikeuskirjallisuudessa on esitetty erinäisiä keinoja, joiden voitaisiin katsoa olevan pesänjakajan käytettävissä puolisoiden yhteisen omaisuuden jakamiseksi osituksessa. Näitä keinoja ja niiden käytettävyyttä, mutta myös niihin liittyvää kritiikkiä ja mahdollisia ongelmakohtia, pyritään tuomaan esiin tässä tutkielmassa. Kaikkiin jakokeinoihin ei ole oikeuskirjallisuudessa suhtauduttu täysin yksimielisesti ja niiden käytettävyydestä on käyty jopa varsin kriittistä keskustelua. Tässä tutkielmassa pyritään kokoamaan näitä näkökohtia ja hahmottamaan niiden pohjalta kuvaa siitä, miten yhteisen omaisuuden jako tulisi toteuttaa ja miten esitettyihin jakokeinoihin tulisi suhtautua. Vastaus siihen, miten jakokeinoihin olisi suhtauduttava, voisi löytyä tässä tutkielmassa hahmotellusta jakotapojen etusijajärjestyksestä. Hahmotellulla etusijajärjestyksellä, pesänjakajan harkinnan kulkua ohjaavalla kaavalla, voitaisiin mahdollisesti vastata siihen kysymykseen, miten esitettyihin jakokeinoihin tulisi suhtautua ja miten yhteisen omaisuuden jako tulisi toteuttaa.
-
(2019)Avioehtosopimusta on alkujaan luonnehdittu tiukan sisältöpakon alaiseksi perhevarallisuusoikeudelliseksi sopimukseksi, jonka mahdollinen sisältö on yksiselitteisesti määritelty avioliittolain 41 §:ssä. Lainsäädäntöympäristön muutosten ja oikeudellisen ajattelun vapautumisen myötä on oikeuskirjallisuudessa kuitenkin viime vuosikymmeninä esitetty hyväksyttäviksi myös uudenlaisia ehtoja. Vuonna 2000 korkein oikeus antoi ratkaisun KKO 2000:100, jossa päteväksi todettiin avioehtosopimukseen otettu määräys, jolla avio-oikeutta oli rajoitettu ainoastaan avioeron varalta. Ratkaisun antamisen jälkeen on ollut selvää, että avioehtosopimusmääräyksen sitominen mahdollisista ositusperusteista avioeroon on sallittua. Sen sijaan ongelmallisempi on kysymys siitä, voidaanko määräystä sitoa toiseen mahdolliseen ositusperusteeseen eli puolison kuolemaan. Tässä tutkimuksessa onkin pyritty selvittämään, voivatko puolisot pätevästi rajoittaa avio-oikeuttaan vain jäämistöositukseen kohdistuvalla määräyksellä. Aihetta koskevat oikeuslähteet ovat vähissä oikeuskäytännön puuttuessa täysin, esityöaineiston ollessa kysymyksen suhteen vanhentunutta ja oikeuskirjallisuuden kannanottojen harvalukuisia. Kysymystä on tästä syystä tarkasteltu lähinnä perintökaaren perintösopimukset kieltävän säännöksen (PK 17:1.1) soveltumisen, perintökaaren ja avioliittolain tavoitteiden sekä lainsäädännön systematiikan näkökulmista. Kuolemaan sidottujen määräysten yleistarkastelun lisäksi tutkimuksessa on erikseen arvioitu erästä kuolemaan sidottujen avioehtosopimusten tyyppiä: leskeä suosivia avioehtosopimuksia. Leskeä suosivalla avioehtosopimuksella on tutkimuksessa tarkoitettu avioehtoa, jonka mukaan toisen puolison kuollessa eloon jääneellä, nimeämättömällä puolisolla on avio-oikeus ensiksi kuolleen puolison omaisuuteen, mutta kuolleen puolison avio-oikeutta on rajoitettu. Leskeä suosivien määräykset ovat viime vuosina yleistyneet. Määräysten suosiota selittää se, että tällaisella ehdolla leskelle on mahdollista siirtää jopa puolet kuolleen puolison nettovarallisuudesta jo osituksessa. Leskeä suosivien määräystä on tutkimuksessa tarkasteltu edellä mainittujen seikkojen lisäksi muun muassa rintaperillisten lakiosasuojan, lesken aseman ja perintöverotuksen näkökulmista. Tutkimuksessa on päädytty pitämään kuolemaan sidottuja avioehtosopimusmääräyksiä lähtökohtaisesti pätevinä. Pätevyyttä on tutkimuksessa perusteltu muun muassa avioehtosopimusten erityisluonteella sekä sen tarjoamien mahdollisuuksien ennallaan säilymisellä. Avioehtosopimuksella on nimittäin aina voitu pätevästi vaikuttaa myös jäämistöositukseen, eivätkä kuolemaan sidotut määräykset erityisesti heikennä perillisten tai muiden kolmansien asemaa taikka jäämistöoikeudellisen sääntelyn yhtenäisyyttä. Pätevyyden epääminen ei myöskään olisi tehokas ratkaisu, sillä puolisot voisivat päästä vastaavaan lopputulokseen käyttämällä yleisesti hyväksytyn osituksen esisopimuksen ja avioehtosopimuksen yhdistelmää. Leskeä suosivien määräysten osalta tutkimuksessa on päädytty päinvastaiseen lopputulokseen. Leskeä suosivia määräyksiä tulisi siis pitää pätemättöminä. Syynä pätemättömyydelle on tutkimuksessa esitetty erityisesti mahdollisuudet rintaperillisen lakiosasuojan olennaiseen ja automaattiseen kaventamiseen sekä testamenttisääntelyn kiertämiseen. Leskeä suosivien määräysten pätemättömyyttä ei ole myöskään mahdollista sivuuttaa osituksen esisopimuksen avulla toisin kuin tavanomaisten kuolemaan sidottujen määräysten kohdalla.
-
(2023)Tutkimuksessa tarkastellaan tilannetta, jossa puolisot ovat aloittaneet osituksen avioerohakemuksen perusteella ennen lainvoimaista avioeroa ja toinen puolisoista kuolee osituksen ollessa kesken. Tällöin ositus muuttuu avioero-osituksesta jäämistöositukseksi ja on pohdittava, millä tavalla kuolemantapaus vaikuttaa kesken olevan osituksen sisältöön. Jäämistöositukseen liittyy tiettyjä erityispiirteitä, ja tutkimuksessa tarkastellaan harkinta-ajan aikana tapahtuneen kuolemantapauksen vaikutusta avio-oikeuden ulottuvuuteen (AL 90 § ja aikaprioriteettisääntö) sekä ositukseen sovellettavien säännösten joukkoon. Tiettyjen säännösten todetaan edellyttävän kuolemaa ositusperusteena, ja niiden soveltamisen tarkkarajaisuutta pohditaan. Tutkimuksessa päädytään kuitenkin siihen, että kuolemaa ositusperusteena edellyttävät säännökset ovat perustellusti soveltamisalaltaan rajattuja, sillä eloonjäänyt puoliso saa suojaa myös muiden säännösten perusteella ja kuolemaa ositusperusteena edellyttävät säännökset tarjoavat vain tietynlaista lisäsuojaa. Tutkimuksessa keskitytään erityisesti eloonjääneen puolison tasinkoetuoikeuteen (tasinkoprivilegi) liittyviin kysymyksiin sekä siihen, minkälainen merkitys osituksen esisopimuksella on tarkasteltavissa tilanteissa. AL 103.2 §:n mukaan eloonjäänyt puoliso ei ole velvollinen luovuttamaan omaisuuttaan ensiksi kuolleen puolison perillisille tämän kuoleman jälkeen toimitettavassa osituksessa. Tutkimuksessa käsitellään tasinkoprivilegin osalta myös tilanteita, joissa on kyse lesken kuoleman vaikutuksesta ilmoituksen sitovuuteen, sillä oikeus kuuluu leskelle henkilökohtaisesti. Tässä yhteydessä esiin nousevat ongelmat kuitenkin muistuttavat huomattavasti myös niitä ongelmia, joita aiheutuu pohdittaessa eronneen puolison mahdollisuutta vedota tasinkoprivilegiin. Sekä lainvalmistelutöissä että oikeuskäytännössä on todettu, että tasinkoprivilegi on myös eronneen puolison oikeus, kunhan ositusta ei ole toimitettu loppuun puolisoiden elinaikana. Tutkimuksessa pohditaankin, mihin saakka osituksen on tosiasiallisesti oltava toimitettu, ettei eronnut puoliso voi enää vedota tasinkoprivilegiin kesken olevassa osituksessa. Tutkimuksessa myös ehdotetaan de lege ferenda ratkaisuja tällaisten tilanteiden aiheuttamiin ongelmiin. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan myös sitä, miten ositusperusteeseen sidottua ehdollista avioehtosopimusta tulisi soveltaa osituksessa, jossa ositusperusteena on avioerohakemus, mutta avioliitto päättyy virallisesti kuolemaan. Kyseessä on siis avioehtosopimus, jossa on määrätty osituksen lopputuloksen olevan erilainen riippuen avioliiton päättymistavasta. Tutkimuksessa päädytään ositusperusteen mukaiseen tulkintaan, jonka mukaan ensiksi syntynyt ositusperuste määrittää avioehtosopimuksen soveltamisen. Tämän katsotaan toteuttavan puolisoiden tarkoitusta ja estävän sattumanvaraisia lopputuloksia. Tutkimuksessa päädytään pitämään ratkaisevana ajankohtana osituksen saattamista moittimiskelpoiseen vaiheeseen. Tämä koskee sekä eronneen puolison oikeutta vedota tasinkoprivilegiin että osituksen esisopimuksen sitovuutta. Molemmissa tapauksissa on käytännössä kyse samasta asiasta, eli sen ajankohdan määrittelystä, jonka jälkeen kuolemantapaus ei enää vaikuta osituksen sisältöön. Keskeisenä erona on kuitenkin se, että osituksen esisopimuksesta ei ole säännöksiä laissa eikä sillä siten voida vaikuttaa jäämistön suuruuteen. Tämän vuoksi osituksen esisopimuksen osalta päädytään kannattamaan muuttumattomuussääntöä, eli osituksen sisältö ei saa myöhemmin moitteen johdosta muuttua tai osituksen esisopimus menettää kuoleman vuoksi sitovuutensa. Tasinkoprivilegin osalta vastaava vaikutus on ainoastaan silloin, jos ositus moitteen vuoksi päädytään palauttamaan pesänjakajalle tai se kumotaan kokonaan.
-
(2016)Tutkielman aiheena on tarkastella lesken toimien merkitystä tilanteessa, jossa leski on samanaikaisesti perintökaaren (jatkossa PK) 3 luvun mukainen perillinen ja omistusoikeustestamentin saaja. Lesken toimia, joiden merkitystä tarkastellaan, on kolme: ensinnä tarkastellaan testamentin vetoamisen merkitystä, toiseksi PK 14:4:n mukaisesti suoritetun testamentin tiedoksiannon merkitystä ja kolmanneksi alkuperäisen testamentin katoamisen merkitystä, kun katoaminen on tapahtunut leskeyden aikana. Koska leski saa määrätä omaisuudesta vapaasti inter vivos periessään puolisonsa PK 3 luvun perusteella, ei lesken käyttäytymisestä voida välttämättä päätellä kummassa roolissa, PK 3 luvun mukaisena perillisenä vai testamentin saajana, leski on toiminut. Tutkielmassa esitellään erot, jotka liittyvät siihen, onko leski perinyt puolisonsa PK 3 luvun mukaisesti vai testamentin nojalla. Merkittävin ero liittyy siihen, ketkä ovat perillisiä lesken jälkeen. Jos leski on perinyt puolisonsa PK 3 luvun perusteella, tulevat hänen kuolinpesänsä osakkaiksi ensiksi kuolleen puolison perilliset ja lesken omat perilliset. Mikäli leski perii puolisonsa testamentin nojalla, tulevat lesken kuolinpesän osakkaiksi lähtökohtaisesti vain hänen omat sukulaisensa. Näin ollen jo yksistään taloudelliset intressit voivat olla suuria päätettäessä onko leski ollut testamentin saajan roolissa. Perintökaaresta poistettiin testamentin valvontaa koskevat säännökset vuonna 1990. Testamentin valvontaa koskevat säännökset asettivat testamentin saajalle velvoitteen valvoa testamentti puolessa vuodessa siitä, kun testamentin saaja sai tietää hyväkseen tehdystä testamentista ja perinnönjättäjän kuolemasta. Vaihtoehtoisesti testamentin saajan tuli hankkia hyväksyntä testamentille perillisiltä. Valvontasäännösten perusteella saatiin melko lyhyen ajan sisällä tietää varmasti se, haluaako testamentin saaja vedota testamenttiin. Valvontasäännösten kumoaminen on johtanut tilanteeseen, jossa lesken kuoleman jälkeen joudutaan miettimään sitä, vetosiko leski testamenttiin vai ei. Oikeuskirjallisuudessa on esitetty näkemys, jonka mukaan testamentin saajan olisi toimitettava testamentin tiedoksianto 10 vuoden kuluessa perittävän kuolemasta. Tutkielmassa on kuitenkin osoitettu, ettei lainsäädännöstä ole löydettävissä tukea testamentin tiedoksiannon määräajalle. Tämän havainnon vuoksi sillä, kuinka kauan leski eli puolisonsa kuoleman jälkeen, ei ole tyypillisesti ratkaisevaa merkitystä. Jos leski on vedonnut testamenttiin PK 16 luvussa edellytetyllä tavalla, poistuu hänen testamenttiin perustuvan oikeuden vanhentumisen uhka. Näin ollen lesken toimena testamenttiin vetoamisella on merkittävä vaikutus. Testamentin tiedoksiannon suorittaminen lesken elinaikana on tutkielmassa tehtyjen havaintojen perusteella suositeltavaa. Tiedoksiannon suorittaminen voi johtaa testamentin lainvoimaisuuteen. Ensiksi kuolleen puolison perilliset eivät tule ollenkaan lesken kuolinpesän osakkaiksi, mikäli lesken hyväksi tehty testamentti on lainvoimainen lesken kuollessa. Muussa tapauksessa ensiksi kuolleen puolison perilliset tulee ottaa lesken kuolinpesän osakkaiksi siihen saakka, kunnes testamentti on lainvoimainen heihin nähden. Ensiksi kuolleen puolison perillisten osakkuus kuolinpesässä voi aiheuttaa mm. pesänselvityksen kustannusten kasvua ja pitkittymistä. Lesken toimena testamentin lainvoimaiseksi saattamisella on näin ollen merkittävä vaikutus. Alkuperäinen testamentti voi kadota ensiksi kuolleen puolison kuoleman ja lesken kuoleman välisenä aikana. Testamentin tiedoksianto edellyttää kuitenkin oikeaksi todistetun jäljennöksen luovuttamista tiedoksiannon kohteelle. Perintökaari ei mahdollista testamentin tiedoksiannon suorittamista kopion nojalla. Tästä johtuen testamentin katoaminen voi aiheuttaa merkittävää haittaa. Ensiksi kuolleen puolison perillisillä on kuitenkin mahdollisuus hyväksyä testamentti, vaikkei alkuperäistä testamenttia olisi enää saatavilla. Jos he tai joku heistä ei kuitenkaan hyväksy testamenttia, voi testamentin saaja nostaa vahvistuskanteen testamentin olemassaolon vahvistamiseksi. Tutkimuksen perusteella testamentin saajalla on tämän tuomion jälkeen mahdollista antaa testamentti PK 14 luvun mukaisesti tiedoksi, jolloin myös moitekanteelle varattu määräaika alkaa kulua. Tutkielmassa esitetään lopuksi näkemys mahdollisista muutostarpeista lainsäädäntöön (de lege ferenda).
-
(2019)Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on kartoittaa puolustus- ja turvallisuushankintoja koskevaa eurooppaoikeudellista oikeustilaa. Oikeustila muuttui merkittävästi vuonna 2009, kun puolustus- ja turvallisuusalan erityinen hankintadirektiivi 2009/81/EY tuli voimaan. Ennen direktiivin voimaantuloa jäsenvaltiot pyrkivät usein turvautumaan Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 346 artiklan poikkeussäännökseen hankkiessaan kansalliseen turvallisuuteen liittyviä tavaroita ja palveluita. Artiklan soveltuessa jäsenvaltiot voivat toteuttaa perussopimusten muista velvoitteista riippumatta keskeisiin turvallisuusetuihin liittyvien tietojen salassapidon sekä keskeisten turvallisuusetujen kannalta tarpeelliset toimenpiteet, jotka liittyvät aseiden, ammusten ja sotatarvikkeiden tuotantoon tai kauppaan. EU-tuomioistuimen oikeuskäytännössä SEUT 346 artiklan soveltamisalaa on kuitenkin tulkittu yhä tiukemmin. SEUT 346 artikla koskee rajattuja poikkeustilanteita, joissa jäsenvaltion toimenpiteet todella edistävät keskeisiä turvallisuusetuja sekä ovat tarpeellisia näiden etujen turvaamiseksi. Lisäksi jäsenvaltioiden toimien pitää olla suhteellisuusperiaatteen mukaisia. Vaikka SEUT 346 artiklan keskeiset turvallisuusedut olisivat käsillä, jäsenvaltio ei voi vedota artiklaan, mikäli samat edut voidaan saavuttaa vähemmän rajoittavilla toimenpiteillä. Puolustus- ja turvallisuushankintadirektiivin sääntelyllä on pyritty selventämään tilanteita, joissa jäsenvaltion turvallisuuteen liittyvät hankinnat tulee tehdä julkisten hankintamenettelyjen avulla perussopimusten poikkeuksiin vetoamisen sijasta, sekä antamaan käytännön mahdollisuuksia suojata jäsenvaltioiden turvallisuusintressejä hankintamenettelyn yhteydessä. Direktiiviin sisältyy erityisiä säännöksiä muun muassa tietoturvallisuuteen, toimitusvarmuuteen, tarjoajien poissulkemiseen sekä hankintamenettelyjen valintaan liittyen. Käyn tutkielmassa läpi näitä erityissäännöksiä ja arvioin niiden vaikutusta SEUT 346 artiklan tulkintaan. Tutkielman alussa käsittelen myös EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntöä liittyen perusvapauksien rajoittamiseen yleisen järjestyksen ja turvallisuuden perusteella. Vaikka SEUT 346 artikla on puolustus- ja turvallisuushankintoihin liittyvä erityinen poikkeusperuste, perusvapauksia koskevalla oikeuskäytännöllä voidaan tarkastella tuomioistuimen yleisesti turvallisuuspoikkeuksien yhteydessä käyttämää tulkintatapaa. Tarkastelen tutkielmassa erityisenä ilmiönä myös puolustus- ja turvallisuushankintojen yhteydessä vaadittuja vastasitoumuksia, vastakauppoja tai teollista yhteistyötä, joissa näyttäytyy jonkinasteinen ristiriita erityisesti komission ajaman oikeustilan ja jäsenvaltioiden toiminnan välillä.
-
(2021)Puolustustarvikemarkkinat ovat valtava kauppapaikka, jossa vaihdetaan sotilaalliseen käyttöön tarkoitettuja tavaroita ja palveluja vuosittain satojen miljardien eurojen edestä. Puolustustarvikemarkkinoiden volyymiä kuvastaa hyvin HX-hankinta, josta tulee toteutuessaan Suomen historian kallein hankinta. EU:n toimielimet ovat jo pitkään pyrkineet markkinoiden uudistamiseen kasvaneiden kustannusten, jäsenvaltioiden tuotekehitystyön päällekkäisyyden ja markkinoiden tehottomuuden takia. Euroopan komissio on ottanut tehtäväkseen EU:n puolustustarvikemarkkinoiden kehittämisen. Saavuttaakseen tämän tavoitteen komissio on pannut alulle useita puolustusteollisuuden alan strategisia hankkeita sekä ajanut markkinoiden yhtenäistämistä vaalivaa linjaa. Kruununjalokivenään komission toimesta säädettiin PUTU-direktiivi, joka oli ensimmäinen ylikansallinen puolustus- ja turvallisuushankintoja koskeva säädös. Perinteisesti puolustus- ja turvallisuushankinnat ovat kuuluneet jäsenvaltioiden kansallisen suvereniteetin alaan, ja hankinnat on suoritettu pitkälti EU:n valvovan silmän ulottumattomissa. Näitä perinteitä on viime aikoina rikkonut niin EUT:n tiukentunut linja SEUT 346 artiklan tulkinnassa kuin myös edellä mainitun PUTU-direktiivin voimaantulo. Jäsenvaltioiden keinovalikoimat mielivaltaiseen puolustustarvikekauppaan ovat kaventuneet. Tutkielmassa luodaan katsaus näihin keinovalikoimiin ja esitetään tutkimustulokset kootusti.
-
(2020)Arvonlisäverolain 27 §:ssä säädetään, että arvonlisäveroa ei suoriteta kiinteistön myynnistä eikä kiinteistöön kohdistuvan oikeuden luovuttamisesta. Arvonlisäverolain 29 §:n 5. kohdassa säädetään, että sen estämättä, mitä 27 §:ssä säädetään, veroa suoritetaan alueiden vuokrauksesta kulkuneuvojen paikoitusta varten. Samansisältöiset säännökset ovat myös arvonlisäverodirektiivissä. Arvonlisäverolain 29 §:n 5. kohdan soveltaminen on osoittautunut käytännössä hankalaksi. Kysymys on siitä, sovelletaanko pysäköintipaikan luovutuksessa arvonlisäverolain 29 §:n 5. kohtaa vai arvonlisäverolain 27 §:ää, eli onko kysymyksessä arvonlisäverollinen vai arvonlisäveroton pysäköintipaikan luovutus. Hallituksen esityksen mukaan asuin- tai liikehuoneiston luovutukseen liittyvä pysäköintipaikan luovutus on arvonlisäverotonta. Jos kysymyksessä on arvonlisäverollinen pysäköintipaikan luovutus, verovelvollisella on arvonlisäverolain 102 §:n mukainen vähennysoikeus. Asialla voi olla suurikin taloudellinen merkitys verovelvolliselle. Arvonlisäverolain 29 §:n 5. kohta muutettiin 1.1.2017 selkeyden vuoksi vastaamaan sanamuodoltaan arvonlisäverodirektiivin sanamuotoa. Muutoksen oli hallituksen esityksen mukaan tarkoitus olla ainoastaan sanonnallinen, mutta oikeuskäytäntö on osoittanut, että muutoksella oli myös tosiasiallista merkitystä. Muutoksen myötä arvonlisäverollisen pysäköintipaikkojen luovutuksen ala laajentui koskemaan myös osakaspysäköintiä. Pysäköintipaikkojen luovutuksen arvonlisäverotuksesta on poikkeuksellisen paljon korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytäntöä. Euroopan unioin tuomioistuimen ratkaisuista on merkityksellinen erityisesti ratkaisu C-173/88 Henriksen. Tutkielmassa tarkastellaan pysäköintipaikkojen luovutuksen arvonlisäverotusta ja sitä koskevaa oikeuskäytäntöä. Metodina tutkielmassa käytetään lainoppia.
-
(2018)Tutkielmassa käsitellään määräaikaisten työsopimusten käyttämistä työnantajan työvoimatarpeen pysyvyyden näkökulmasta. Työsopimuslain 1 luvun 3 §:ssä säädetään työsopimuksen kestosta. Vuonna 2011 voimaan tullut pykälän 3 momentin kieltää toistuvien määräaikaisten työsopimusten käytön silloin, kun määräaikaisten työsopimusten lukumäärä tai niiden yhteenlaskettu kesto taikka niistä muodostuva kokonaisuus osoittaa työnantajan työvoimatarpeen pysyväksi. Säännöksen ensisijaisena tavoitteena on estää toistuvien määräaikaisten työsopimusten väärinkäyttäminen ja taata näin työntekijän työsuhdeturvan toteutuminen. Tutkielmassa on kaksi pääasiallista tutkimuskysymystä. Ensimmäinen tutkimuskysymys tarkastelee työvoimatarpeen pysyvyyden määrittelyprosessia eli pyrkii selvittämään, millä kriteereillä työvoimatarvetta arvioidaan ja millä edellytyksillä työvoimatarve katsotaan säädöksessä tarkoitetulla tavalla pysyväksi ja estää näin määräaikaisten työsopimusten käyttämisen. Pääpaino tutkielmassa on tällä tutkimuskysymyksellä. Toinen tutkimuskysymys täydentää ensimmäistä vertaamalla määräaikaisten työsopimusten käytön yhteydessä tehtävää työvoimatarpeen arviointia muuhun työsuhdeturvasääntelyyn, jossa operoidaan työnantajan työvoimatarvetta mittaavilla käsitteillä. Tämän avulla pyritään hahmottamaan pysyvän työvoimatarpeen käsitteen määräaikaiselle työntekijälle luoman työsuhdeturvan kattavuutta sekä systematisoimaan käsitteen asemaa työoikeudellisessa sääntelyssä. Tutkielman metodi on lainopillinen ja ratkaisua tutkimuskysymyksiin etsitään lainopille tyypilliseen tapaan normimateriaalista, oikeustapauksista ja oikeuskirjallisuudesta. Tutkimustehtävien luonne huomioon ottaen oikeuskäytäntö muodostaa tutkielman olennaisen lähdeaineiston. Kattavan kuvan saamiseksi työvoimatarpeen määrittelystä tutkielmassa on analysoitu korkeimman oikeuden ja työtuomioistuimen ratkaisujen lisäksi aihetta käsitteleviä vuosina 2010−2017 annettuja hovioikeustapauksia. Keskeisenä tutkimustuloksena havaitaan, että pysyvän työvoimatarpeen käsitteen määräaikaiselle työntekijälle luoma työsuhdeturva ei ole täysin aukoton, vaikkakin sen lakiin lisäämisen myötä toistuvien määräaikaisten työsopimusten käyttöä on tulkittu oikeuskäytännössä aiempaa tiukemmin. Toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen ensisijaisuuden periaate on siis vahvistunut. Suurin ongelma pysyvän työvoimatarpeen käsitteessä on kuitenkin sen epätarkkuus, joka johtaa vääjäämättä tulkinnanvaraisuuteen työvoimatarpeen pysyvyyden ja tilapäisyyden välisessä rajanvedossa. Työvoimatarve katsotaan pysyväksi pääsääntöisesti vasta useita vuosia kestäneissä määräaikaisuusketjuissa, mutta oikeuskäytäntö jättää tulkinnanvaraiseksi sen, missä vaiheessa työnantajan tulisi ymmärtää työvoimatarpeen muodostuneen sillä tavalla pysyväksi, että työhön solmittava sopimus tulisi tehdä toistaiseksi voimassaolevaksi.
-
(2020)“Excessive delays in the delivery of justice are equal to the denial of justice”. This is a sentence that has repeatedly appeared in different reports, research papers, comments and opinions circling the UN internal justice system. This article attempts to seek answers to the question whether it is possible to assess the quality of justice of the UN internal justice system in different ways established in national and supra-national organizations.
-
(2024)Tutkielmassa tarkastellaan, millaisia määräyksiä vahvistetuissa edunvalvontavaltuutuksissa on ollut. Edunvalvontavaltuutuksesta annetun lain (648/2007) mukaisella edunvalvontavaltuutuksella henkilö voi etukäteen varautua tulevaan toimintakykynsä menetykseen antamalla määräyksiä asioidensa hoidosta. Valtuuttaja voi antaa määräyksiä muun muassa siitä, kenet hän haluaa asioitaan hoitavan, millaisia asioita valtuutettu saa hoitaa ja millä tavalla asioita on hoidettava. Laki asettaa edunvalvontavaltuutusta koskevalle valtakirjalle raamit, mutta lähtökohtaisesti valtuuttaja voi määritellä edunvalvontavaltuutetun oikeudet ja velvollisuudet haluamallaan tavalla, koska edunvalvontavaltuutus perustuu valtuuttajan yksityisoikeudelliseen tahdonilmaisuun. Erityisen kiinnostuksen kohteena tutkielmassa on se, millä tavoin valtakirjoissa on hyödynnetty edunvalvontavaltuutukseen liittyvää potentiaalia varsinkin verrattuna holhoustoimesta annetun lain (442/1999) mukaiseen edunvalvontaan. Osana tutkielmaa tarkastellaan myös valtuuttajaan ja valtuutettuihin liittyviä seikkoja sekä sitä, miltä valtuutuksen antajan läheisten oikeusasema näyttäytyy vahvistettujen edunvalvontavaltuutusten perusteella. Tutkielmassa yhdistetään lainopillinen ja empiirinen tutkimusmetodi. Lainopillisen tutkimuksen avulla selvitetään edunvalvontavaltuutusta koskevan oikeusjärjestyksen sisältö. Empiirisen tutkimusmetodin käyttö liittyy siihen, että tutkielmassa analysoidaan pääosin laadullisesti 300 vahvistettua edunvalvontavaltuutusta sekä niihin liittyvät edunvalvontavaltuutettujen vahvistamishakemukset. Tutkimusaineiston analyysissä kävi ilmi, että vahvistetuissa edunvalvontavaltuutuksissa ei aina käytetty hyväksi sitä potentiaalia, joka edunvalvontavaltuutukseen oikeudellisena instituutiona liittyy. Varsinkin valtuutetun edustusvallan määrittelyyn sekä esteettömien varavaltuutettujen nimeämiseen liittyi seikkoja, joihin edunvalvontavaltuutuksella voisi varautua entistä paremmin. Edunvalvontavaltuutuksen yksityisoikeudellisesta luonteesta johtuen sillä voitaisiin edunvalvontaan verrattuna vieläkin joustavammin varmistaa myös valtuuttajan läheisten tiedonsaantioikeudet sekä antaa muita valtuutettua sitovia määräyksiä asioiden hoitamisesta
-
(2015)Tutkielman tarkoituksena on lainopillisen tarkastelun kautta ottaa osaa yleisempään yhteiskunnalliseen keskusteluun siitä, haastaako tiettyjen ilmiöiden turvallistaminen ja tähän liittyvä hallintajärjestelmien kehittäminen yhteiskunnan konstituoivat perusrakenteet ja perus- ja ihmisoikeudet. Tutkielmassa keskitytään rahanpesun turvallistamiseen, sen kriminalisointiin ja rahanpesun torjumiseksi säänneltyihin preventiotoimenpiteisiin erityisesti siltä osin, kun ne asettavat velvollisuuksia yksityisille toimijoille. Ihmis- ja perusoikeuksiin liittyen tarkastellaan yksityisyyden suhdetta rahanpesun estämisen ja selvittämisen järjestelmään. Teemaa lähestytään perehtymällä yleiseen turvallisuusteoreettiseen keskusteluun, käsittelemällä rahanpesun turvallistamisen ja kriminalisoinnin yhteyttä sekä selvittämällä rahanpesun estämisen ja selvittämisen normatiivista sääntelyä. Yksityisyyden osalta tarkastellaan kysymystä siitä, vaarantaako rahanpesun estämiseksi säädetty laki yksityisyyden. Tutkielman aineistona hyödynnetään relevanttia, voimassa olevan lainsäädännön sisältöä esitöineen, unionin oikeuskäytäntöä soveltuvin osin sekä ajankohtaisia kansainvälisiä ehdotuksia lainsäädännön uudistamiseksi. Näkemys riskiyhteiskunnasta sekä yleinen turvallisuusteoreettinen keskustelu sitoo tutkielman yhteiskuntatieteelliseen viitekehykseen.
-
(2017)Rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämiseen pyrkivällä lainsäädännöllä ja kansainvälisellä yhteistyöllä on pitkät perinteet. Taistelu, joka alkoi kansainvälisen huumekaupan ja järjestäytyneen rikollisuuden torjumiseksi, on vuosien saatossa laajentunut myös kamppailuksi terroristijärjestöjä ja terrorismin rahoittamista vastaan. Koska molemmat ongelmat ovat globaaleja, ja nykyteknologian ansiosta niin varat kuin informaatio liikkuvat silmänräpäyksessä mantereelta toiselle, ainoa mahdollinen tapa taistella näitä rikoksia vastaan on kansainvälinen yhteistyö. OECD:n alla toimiva FATF on vaikuttanut jäsenvaltioiden kansallisiin käytäntöihin monella tavoin. Sen piirissä on tehty suosituksia, jotka ovat olleet perustana monelle lainsäädäntöhankkeelle, kuten EU:n rahanpesudirektiiveille. FATF:n kautta tapahtuva yhteistyö onkin rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisen suhteen merkittävä. Suomessa käsitellään keväällä 2017 hallituksen esitystä rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisestä eduskunnassa. Kyseinen lakiesitys implementoi EU:n neljännen rahanpesudirektiivin. Lakiuudistuksessa muutoksia velvoitteisiin on tulossa niin ilmoitusvelvollisille, valvojille kuin muillekin viranomaisille. Tutkielman tarkoitus on tarkastella näitä muutoksia ja pohtia, mitä seurauksia uusi rahanpesulainsäädäntö saattaa tuoda tullessaan valvojille ja finanssialan ilmoitusvelvollisille toimijoille. EU:n lainsäädäntö, ja sen implementoinnin seurauksena myös kansallinen lainsäädäntö, ovat siirtymässä uuteen vaiheeseen neljännen rahanpesudirektiivin myötä. Nykylainsäädännön mukaiset tuntemis- ja tunnistamisvelvollisuuden rikkominen, epäilyttävän liiketoimen ilmoitusrikkomus, sekä velvoite kouluttaa ja suojella työntekijöitä dekriminalisoidaan. Kyseisten velvollisuuksien laiminlyöntejä ei rangaista uuden lain astuessa voimaan rikoslain alaisuudessa, vaan valvonta ja sanktiointi tulevat siirtymään laissa määrätyille valvoville viranomaisille. Velvollisuuksien rikkomisesta voi tulevaisuudessa seurata viranomaisen antama hallinnollinen sanktio. Tämä tarkoittaa rangaistusvallan siirtymistä pois tuomioistuimilta erinäisille viranomaisille. Voidakseni arvioida viranomaisten valtuuksia ja hallinnollisten sanktioiden vaikutuksia, olen tutkinut lyhyesti myös hallinnollisia sanktioita, niiden säätämisperusteita ja erityisesti hallinnollisten sanktioiden suhdetta rikosoikeuteen. Suomessa ei ole varsinaista järjestelmää hallinnollisten sanktioiden säätämiseksi. Tähän liittyen olen tutkimuksessa käynyt läpi sitä, mihin EU-direktiivin ja uuden rahanpesulain kokonaisuudistuksen dekriminalisointi perustuu. Oikeuskirjallisuudessa lainsäätäjällä on todettu olevan motiivinsa hallinnollisiin sanktioihin siirtymiselle. Tähän liittyen tutkin, mitä lainsäädännössä tapahtuvalla dekriminalisoinnilla tavoitellaan. Viimeisessä kappaleessa tutkin Suomen ja Ruotsin valvovien viranomaisten valvontatoimenpiteitä sekä FATF:n Ruotsissa ja Suomessa tekemiä maatarkastuksia ja niistä tehtyjä raportteja toimenpidesuosituksineen.
-
(2021)Tutkielman aiheena on ns. itsepesun rangaistavuuden alan tarkastelu suomalaisessa rikosoikeudessa. Itsepesulla tarkoitetaan toimia, joissa esirikokseen osallinen kohdistaa omalla rikoksella saatuun rikoshyötyyn rahanpesutoimia. Rahanpesun ollessa ennen kaikkea kansainvälinen uhka, perustuu rahanpesun kriminalisointi kansallisesti erityisesti kansainvälisten velvoitteiden täyttämiseen. Suomeakin velvoittavat kansainväliset rahanpesua koskevat sopimukset edellyttävät lähtökohtaisesti myös itsepesun kriminalisointia, elleivät sopimusvaltion perustuslain periaatteet tai oikeusjärjestelmän peruskäsitteet muodosta estettä kriminalisoinnin toteuttamiselle. Suomessa itsepesun kriminalisoiminen on nähty ongelmallisena, ja kriminalisointivelvoitteesta poikkeamista onkin perusteltu juuri sillä, että kansalliset rikosoikeudelliset perusperiaatteet olisivat ristiriidassa kriminalisoinnin kanssa. Itsepesusta ei Suomessa ole voitu rikoslain 32 luvun 11 §:n mukaisesti tuomita esirikokseen osallistunutta tekijää lainkaan aina vuoteen 2012 asti, jolloin itsepesu kriminalisoitiin rajoitetusti edellä mainittua rajoitussäännöstä muuttamalla. Kriminalisoinnin taustalla olivat ennen kaikkea Suomea sitovat kansainväliset velvoitteet sekä järjestäytyneen huumausainerikollisuuden torjuminen. Itsepesun kriminalisointi toteutettiin kuitenkin niin suppeasti, ettei itsepesusta ole annettu tähän päivään mennessä vielä yhtään varsinaista tuomiota. Itsepesun rangaistavuuden alan laajuus on noussut puheenaiheeksi aika ajoin, ja aihe on taas ajankohtainen Euroopan unionin antaessaan 23.10.2018 Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2018/1673 rahanpesun torjumisesta rikosoikeudellisin keinoin, joka sisältää jäsenvaltioille velvoitteita rahanpesun ja itsepesun kriminalisoimisesta. Periaatteellisempana direktiivin tuomana muutoksena on juuri itsepesun laajempi kriminalisointivelvoite, jonka pohjalta oli Suomessa tarpeen harkita, kuinka laajasti ja millä keinoin itsepesun kriminalisointi Suomen rikoslainsäädännössä toteutetaan. Tutkielman tavoitteena onkin tutkia ennen kaikkea sitä, mahdollistavatko kansalliset perusperiaatteet itsepesun kansainvälisestä kriminalisointivelvoitteesta poikkeamisen ja minkälainen harkintamarginaali EU:n jäsenvaltioilla on valtioiden saattaessa direktiivejä kansallisesti voimaan. Kansallisia perusperiaatteita tarkastelemalla tutkielmassa päädytäänkin siihen, että nämä oikeusperiaatteet ovat ristiriidassa itsepesun rajattoman kriminalisoinnin kanssa. Vaikka kansainvälisten velvoitteiden täyttäminen sekä laillisen rahoitusjärjestelmän suojaaminen nähdäänkin tärkeinä asioina, tulee itsepesun kriminalisoinnin alassa ottaa huomioon kansalliset perusperiaatteet, jotka väistämättä nähdään ongelmallisina tietyn tyyppisiä tekoja kriminalisoitaessa itsepesuna. Toisaalta kansallisesti ei voida nähdä ongelmallisena sitä, että itsepesu on rangaistavaa silloin, kun sillä aiheutetaan sellaista lisävahinkoa, jota esirikos rangaistuksineen eivät kata. EU:n rahanpesurikosdirektiivin asettamat velvoitteet saatettiin Suomessa voimaan joulukuussa 2020 rikoslain muutoksella. Nykyistä oikeustilaa voidaankin pitää perusteltuna ja itsepesun rangaistavuuden alaa riittävän laajana.
-
(2016)Rahanpesurikos on alun perin kansainvälisessä kontekstissa liitetty järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaan. Nykyisin rahanpesurikos yhdistetään sekä kansallisesti että kansainvälisesti myös muunlaisen rikollisuuden laittomien varojen laillistamiseen. Suomessa rahanpesurikos oli alun perin rangaistava kätkemisrikoksena. Vuodesta 2003 voimaan tulleella lailla rahanpesu kriminalisoitiin omana nimikkeenä. Rahanpesurikoksen tunnusmerkistö edellyttää esirikosta, joka Suomessa voi olla mikä tahansa rikoshyötyä tuottava rangaistava teko. Esirikoksen lisäksi rangaistavuudelta edellytetään myös tietyn tekotavan täyttymistä. Ritva Sahavirta on jakanut rahanpesukriminalisoinnin tekotavat vuonna 2008 ilmestyneessä väitöskirjassaan tarkoitusta korostavaan (RL 32:1.1 § 1-kohta) ja seurausta edellyttävään (RL 32:1.1 § 2-kohta) rahanpesuun. Molemmissa tekotavoissa esiintyvät tunnusmerkistötekijät peittää ja häivyttää kytkeytyvät sekä tahallisuuden että näyttökysymysten tematiikkaan. Tutkielmassa käsitellään peittämisen ja häivyttämisen merkitystä ja sisältöä rahanpesurikoksen tunnusmerkistössä. Käsittely aloitetaan kriminalisoinnin kansainvälisen kontekstin hahmottamisella ja tekotapojen sisällön selvittämisellä. Tämän jälkeen pohditaan termien sisältöä yleiskielen sanoina ja tahallisuuteen liittyviä kysymyksiä erityisesti seuraustahallisuuden näkökulmasta. Rahanpesurikoksen tahallisuusvaatimukset vaihtelevat tekotapakohtaisesti. Toisaalta rahanpesurikoksen kokonaisuudessa huomioon otetaan esirikoksen näkökulmasta myös olosuhdetahallisuuden vaikutukset. Tahallisuusteema yhdistetään tutkielmassa rahanpesurikosten tekotapojen näyttövaatimuksiin. Rahanpesurikoksen sisältöä hahmotetaan oikeusvertailevassa osassa erityisesti peittämisen ja häivyttämisen näkökulmasta. Vertailu kohdistetaan Ruotsiin, Englantiin ja Yhdysvaltoihin. Peittämiseen ja häivyttämiseen liittyvissä tahallisuusvaatimuksissa on eroavuuksia Suomen ja vertailumaiden välillä. Yhdysvaltalaisessa oikeuskäytännössä korostuvat objektiiviset olosuhteet esimerkiksi näyttöä arvioitaessa. Tämä vastaa rahanpesukriminalisoinnin kansainvälisessä kontekstissa esitettyä. Lisäksi erityistä merkitystä peittämisen ja häivyttämisen toteutumisessa annetaan rahanpesijän esirikostietoisuudelle. Tutkimuskysymyksiä konkretisoidaan runsaalla oikeuskäytännöllä. Tavoitteena on selventää peittämisen ja häivyttämisen sisältöä ja näyttökysymyksiä sekä pohtia kuinka tekotapojen tahallisuusvaatimukset on huomioitu. Tahallisuusvaatimukset aiheuttavat haasteita oikeuskäytännössä siten, että vaadittava tahallisuuden taso ei aina ilmene tuomioistuimen tulkinnasta. Oikeuskäytännön perusteella on syytä myös kysyä erotellaanko tarkoitusta korostavan ja seurausta edellyttävän rahanpesun tunnusmerkistötekijät toisistaan siten kuin rahanpesukriminalisointi edellyttää. Onko jopa niin, että joissakin tapauksissa on vaadittu rangaistusta tarkoitusta korostavasta rahanpesusta unohtaen seurausta edellyttävä rahanpesu? Kysymyksen yhteydessä on syytä pohtia myös syytesidonnaisuutta. Peittämiseen ja häivyttämiseen liittyvissä näyttövaatimuksissa korostuu objektiivisten olosuhteiden merkitys myös subjektiivista tarkoitusta näytettäessä. Kansainväliset sopimukset ja eurooppaoikeudelliset säännökset ovat luoneet pohjan peittämisen ja häivyttämisen sisällölle, joka on laaja-alainen eikä tyhjentävän määritelmän antaminen ole mahdollista. Oikeusturvan, ennakoitavuuden ja yhtenäisen tulkinnan vuoksi oikeuskäytännön merkitys korostuu peittämiseen ja häivyttämiseen liittyvien vaatimusten luomisessa.
Now showing items 2096-2115 of 3542