Browsing by Title

Ilmastonmuutoksen ja kaupungistumisen myötä tulvariskit ovat kasvaneet ja vahinkojen ehkäisy on tullut yhä tärkeämmäksi. Tässä tutkimuksessa selvitetään, millaisia tulvariskien hallintaa auttavia määräyksiä rakennusjärjestyksissä on ja millaisia niissä tulisi olla. Tutkimus koostuu empiirisestä 105 kunnan rakennusjärjestyksiä tulviin varautumisen kannalta käsittelevästä osuudesta sekä rakennusjärjestyksen juridisia mahdollisuuksia käsittelevästä, enemmänkin lainopillisesta osuudesta. Tutkitut rakennusjärjestykset sisältävät tarkkuudeltaan ja velvoittavuudeltaan kirjavaa tulvavahinkoja ehkäisevää ainesta. Alin rakentamiskorkeus on yleensä määrätty, mutta rantarakentamissääntelyn painopiste on edelleen maisemakysymyksissä. Hulevesien hallinnasta annetaan informatiivisuudeltaan vaihtelevia määräyksiä, jotka kuitenkin painottuvat normaaliolojen hulevesien hallintaan eivätkä niinkään hulevesitulvien ehkäisyyn tai vahinkojen ehkäisemiseen. Hulevesimääräysten päivittäminen olisi tarpeen myös maankäyttö- ja rakennuslain ja vesihuoltolain viimeaikaisten uudistusten vuoksi. Rakennusjärjestyksellä voidaan sekä täsmentää että täydentää ylempiä säädöksiä. Annettavien määräysten lienee kuitenkin oltava kohtuullisia, tarpeellisia ja jotenkin sidoksissa tai verrattavissa aiempaan rakennusjärjestysperinteeseen. Rakennusjärjestyksen heikkous tulvavahinkojen ehkäisyssä on, että rakennusjärjestys aktualisoituu lähinnä lupaharkintatilanteissa, mistä seuraa, että rakennusjärjestyksellä saavutettavat vaikutukset realisoituvat edullisesti mutta hitaasti. Rakennusjärjestysten kehittämiskohteiksi on tunnistettu selvyys ja täsmällisyys, liitteiden ja viitteiden lisääminen, korkeus- ja etäisyyssääntelyn ajanmukaistaminen, tontin kaadoista muistutaminen ja tulvankestävän rakentamisen huomioiminen. Tulvariskien vähentämiseksi on tarpeen myös kehittää muuta lainsäädäntöä, esimerkiksi laajentaa ojitustoimituksen käyttöalaa tulvasuojelurakenteisiin ja lisätä tieto tulvariskialueista kiinteistörekisteriin. Lisäksi tulvavakuutuksesta ja hulevesimaksusta tulee luoda taloudellinen kannustin kiinteistönomistajille. Lisäksi taajamarakenteen tiivistämisen ja vesienhallinnan ja tulvaturvallisuuden edellyttämän väljyyden ristiriitaan tulee ottaa kantaa korkealla taholla.

Rakennussuojelu on rakennetun ympäristön suojelua. Se on osa kulttuuriperintömme vaalimista. Kulttuuriperinnön vaaliminen on perustuslaillinen velvollisuus. Lisäksi rakennusperinnön suojelemiseen Suomen valtiota velvoittavat eräät kansainväliset sopimukset. Suojelu voi kohdistua kokonaiseen rakennukseen, rakennusryhmään, rakennusten ympäristöön tai sitten vain yksityiskohtien, kuten vesikaton taikka edustavan porrashuoneen suojeluun. Rakennetun kulttuuriympäristön eli rakennusperinnön suojeleminen on Suomen lainsäädännössä järjestetty kahden lain varaan. Kyseiset lait ovat laki rakennusperinnön suojelemisesta (498/2010) sekä maankäyttö- ja rakennuslaki (132/1999). Rakennusperinnön suojelemisesta annetun lain nojalla suojelupäätöksen tekee elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus. Maankäyttö- ja rakennuslain mukaan kaavoittajan on huomioitava rakennetun ympäristö ja siihen liittyvät erityiset arvot kaavoituksessa. Rakennukseen kohdistuvat suojelumääräykset rajoittavat omistajan käyttövaltaa omaisuuteensa. Niistä voi siten aiheutua suojelun kohteena olevan rakennuksen omistajalle vahinkoa tai haittaa. Rakennusperinnön suojelemisesta annetun lain mukaan vahingon tai haitan muodostuessa merkitykselliseksi, on vahingon tai haitan kärsijällä oikeus saada valtiolta siitä täysi korvaus. Maankäyttö- ja rakennuslain nojalla annettujen suojelumääräysten on lähtökohtaisesti oltava maanomistajaa kohtaan kohtuullisia. Rakennusperinnön suojelemisesta annetussa laissa tarkoitetun kohteen suojelemiseksi tästä voidaan poiketa, jolloin kohtuuttomien suojelumääräysten osalta korvausvelvollinen on kunta. Valtio ei kuitenkaan ole maksanut korvauksia rakennusperinnön suojelemisesta annetun lain taikka sitä edeltäneen rakennussuojelulain (60/1985) perusteella kuin kaksi kertaa. Myöskään kunnat eivät ole maksaneet korvauksia maanomistajille maankäyttö- ja rakennuslain nojalla asemakaavassa annettujen kohtuuttomien suojelumääräysten johdosta. Laki rakennusperinnön suojelemisesta astui voimaan 1.7.2010. Rakennussuojelun keskeiset mekanismit kuitenkin säilyivät pääosin rakennussuojelulain mukaisina. Siten rakennussuojelulain aikaisella oikeuskäytännöllä on merkitystä uudemmankin lain mukaisissa tulkintatilanteissa. Tutkielmassa tuodaan esiin miten lainsäädäntö muuttui uuden lain myötä. Lisäksi tutkielmassa esitellään rakennussuojelun rakennusperinnön suojelemisesta annetun lain ja maankäyttö- ja rakennuslain varaan rakentuvaa suojelujärjestelmää. Maankäyttö- ja rakennuslaki on yleislaki, kun taas rakennusperinnön suojelemisesta annettu laki on rakennussuojelua koskeva erityislaki. Pääpaino on suojelumääräyksistä aiheutuneen haitan ja vahingon korvattavuuden tarkastelussa. Tutkielmassa käsitellään kysymyksiä milloin vahingon tai haitan on katsottava muodostuvan merkitykselliseksi ja milloin asemakaavassa annettu suojelumääräys on kohtuuton maanomistajaa kohtaan. Keskeisenä kysymyksenä on myös se, miksei korvauksia ole maksettu. Kun rakennussuojelu on järjestetty kahden lain varaan, on huomiota kiinnitettävä niiden soveltamisaloihin. Asemakaavoitetulla alueella rakennussuojelu maankäyttö- ja rakennuslain nojalla asemakaavassa annettavilla suojelumääräyksillä on pääsääntö. Työnjaossa kahden lain välillä on pitkälti kysymys myös kunnan ja valtion viranomaisten välisestä toimivallan jaosta. Kunnan suunnitteluviranomaisilla on taloudellinen paine pyrkiä kaavoituksessa lopputulokseen, jossa kunta ei joudu korvausvastuuseen asemakaavassa annettujen suojelumääräysten johdosta. Kunnalla on alueellaan kaavoitusmonopoli. Toisaalta elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus ja museoviranomaiset voivat ottaa kantaa kaavoitukseen. Rakennusperintölain soveltaminen kuuluu taas yksin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen tehtäviin. Siten rakennussuojeluasioissa kunnan suunnitteluviranomainen ja elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus voivat joutua toistensa vastapuoliksi. Tutkielman metodi on pääasiassa oikeusdogmaattinen. Työ pohjautuu pitkälti kotimaisen lainsäädäntömateriaalin ja suomalaisen oikeuskirjallisuuden varaan. Lainsäädännön lisäksi huomattavaa merkitystä on ollut keskeisiä lakeja koskevilla hallitusten esityksillä. Myös tietyillä oikeustapauksilla on ollut keskeistä merkitystä aihepiirin käsittelyn kannalta. Tutkielman loppupuolella luodaan katsaus Suomen lainsäädäntöä vastaavaan keskeiseen Ruotsin rakennussuojelua koskevaan lainsäädäntöön.

Tutkielmassa käsitellään rakennusurakan virhevastuujärjestelmää. Huomio kiinnittyy rakennusurakan yleisten sopimusehtojen eli YSE 1998 30 §:n takuuajan jälkeistä vastuuta koskevaan määräykseen. Kyseessä on vastuunrajoitusehto, joka rajoittaa vastuuta huomattavasti siitä, mitä se olisi ilman tätä ehtoa. Tarkastelun kohteena ovat varsinkin vastuun toteutumisen edellytykset. Vastuun arvioinnissa on ensin erotettava tilaajan ja urakoitsijan vastuualueet. Tämän jälkeen vastuuperusteet voidaan erottaa laiminlyönteihin suunnittelussa, työn suorituksessa tai muiden sopimusvelvoitteiden täyttämisessä. Rakentamisen laadun hyväksyttävyyden arviointi suoritetaan osin lain asettamin standardein ja toisaalta rakennusalalla muodostuneen yleisen käytännön perusteella. Rakentamista koskevan runsaan aineiston ja rakentamisessa mukana olevien ammattitaidolle asetettavien vaatimusten vuoksi rakentaja ei voi vedota rakennusalalla tietämättömyyteensä. On kuitenkin mahdollista, että tietyn tavan muuttumisesta yleiseksi tavaksi on erimielisyyttä. Tällöin kyse ei voi useinkaan olla oikeudellisesti velvoittavasta standardista, koska rakennusalan asiantuntijoiden suhtautuminen tiettyihin ratkaisutapoihin on määräävää. Takuuajan jälkeisen vastuun rajoittamisen mahdollisuutta arvioidaan myös grynderirakentamisessa. Ehdon käyttäminen ei ole kuluttajasuhteissa mahdollista, koska nykyään asuntokauppalaissa vastuujärjestelmän säännökset eivät mahdollista vastuun rajoittamista törkeällä tuottamuksella tai tahallisuudella aiheutettuihin vahinkoihin. Aikaisemmin on ollut näkyvissä, että vastuunrajoitusehto voisi olla rajoitetusti tietyin ehdoin pätevä. Normaaliurakoinnissa ehtoon kohdistuva sovittelu taas on tiukoin edellytyksin mahdollista ainoastaan korvausmäärän osalta. Lopuksi tutkielmassa arvioidaan vastuukysymystä sopimusketjussa. Arvioitavana on YSE 30 §:n vaikutus urakoitsijan suorituksessa apuna käyttämien tahojen toimiin. Nykyisen tiedon valossa voidaan perustellusti väittää, että urakoitsijan vastuu rakennusvirheistä ei rajoitu pelkästään sen omiin virheisiin edes takuuajan jälkeen.

Urakkasopimusta voi sen ominaisuuksien perusteella pitää dynaamisena sopimuksena. Sopimuksen dynaamisuudella tarkoitetaan sopimuksen solmimishetken epätäydellisyyden tunnistamista. Epätäydellisyys taas voi johtaa tarpeeseen tulkita ja täydentää sopimusta sen voimassaolon aikana. Sopimuksen dynaamisuus on ennen kaikkea sopimusoikeudellinen käsite, jonka avulla esimerkiksi urakkasopimuksen ominaisuuksien systematisointi ja sopimuksen tulkintaa edellyttävien tilanteiden tunnistaminen on helpompaa. Sopimusoikeuden keskeisenä tehtävänä urakkasopimusten alalla on sopimuksen dynaamisuuden riittävän ennakoitava hallinta niin, että sopimusvapauden ja sopimuksen sitovuuden periaatteet pysyvät voimassa. Modernille urakkasopimukselle on olennaisempaa luoda joustava perusta muuttuviin olosuhteisiin mukautuvalle oikeussuhteelle kuin pyrkiä kokonaisuuden määrittämiseen alusta asti tyhjentävästi. Rakennusprojektien yleisiä riidanaiheita ovat erilaiset muoto- ja menettelytapamääräykset, näiden määräysten laiminlyönti sekä laiminlyönnin oikeudelliset seuraamukset. Tutkielman aiheena on rakennusurakan yleisiin sopimusehtoihin liittyvien muoto- ja menettelytapamääräysten tulkinta. Tutkielmassa käytettyä metodia voi kuvata lainopiksi, sillä työssä pyritään tulkitsemaan ja systematisoimaan voimassa olevaa oikeutta. YSE-ehdot ja niihin liittyvät muoto- ja menettelytapamääräykset kuvaavat rakennusurakan eri osapuolten näkemystä siitä, millaisia menettelytapoja urakan aikana nousevissa erilaisissa kysymyksissä on noudatettava. Menettelytapamääräykset liittyvät ideaaliin, jonka mukaan osapuolen on hyödyllistä tietää mahdollisimman varhaisessa vaiheessa sopimuskumppanin näkemyksestä kaikista urakkasopimukseen liittyvistä asioista. Muoto- ja menettelymääräykset ilmentävät siten osaltaan sopimusosapuolten keskinäistä lojaliteettivelvollisuutta. Muoto- ja menettelytapamääräyksille voidaan kuitenkin antaa eri tasoisia oikeudellisia merkityksiä. Yksi mahdollinen tulkinta on, että ne ovat lähinnä tavoitteita, joiden tarkoitus on rytmittää ja suunnata osapuolten sopimussuhdetta. Tätä varsin urakoitsijamyönteistä näkökulmaa edustavat ratkaisut, joissa urakoitsijan lisäkorvaus- tai -aikavaatimus on hyväksytty, kunhan se on esitetty viimeistään vastaanottotarkastuksessa perusteiltaan yksilöitynä. Toisaalta tilaajan näkökulmasta voidaan nähdä, että menettelymääräykset ovat osapuolten välillä voimassa sellaisenaan, eikä liian myöhään tai väärässä muodossa esitettyjä vaatimuksia voi lainkaan esittää. Näkemys kiistatta tukee tilaajan oikeutta määrätä urakastaan. Toisaalta tähän näkökulmaan on joskus kirjallisuudessa viitattu ”tilaajan mielivaltana”, jossa rakennuttaja ikään kuin tuomiovaltaa käyttäen voisi hyväksyä tai hylätä sille esitettyjä vaatimuksia. Vaikka luonnehdinnassa on tietenkin kyse jossain määrin akateemisessa mielessä välttämättömästä kärjistyksestä, lienee selvää, että sopimussuhteessa yhden osapuolen mielivalta ei ole tavoiteltava tai tehokas asiaintila. Sopimussuhteen kokonaisedun näkökulmasta, jota tukee esimerkiksi osapuolten lojaliteettivelvollisuus toisiaan kohtaan, osapuolen šikaaninomaista käyttäytymistä ei voi hyväksyä. Oikeustieteen on torjuttava tällaisia mahdollisuuksia. Sen sijaan osapuolten välisen luottamuksen lisääntymiseen on syytä pyrkiä niin osapuolten välisin sopimusteknisin kuin laajemmin yhteiskunnallisin oikeuspoliittisin valinnoin. Luottamusta voi rakentaa esimerkiksi tarjoamalla osapuolille selkeitä heidän yhteistoimintaansa ohjaavia sääntöjä. Kysymys rakennusurakan muoto- ja menettelytapamääräysten tulkinnasta voidaan tiivistää – joskin kysymystä tällöin jokseenkin yksinkertaistetaan – kysymykseen siitä, millainen muotomääräyksen taso mainituille määräyksille annetaan, kun janan ääripäitä edustavat yhtäältä ohjesisältöisen ja toisaalta varsinaisen muotomääräyksen luonteet. Koska kysymys on urakkasopimuksissa sopimusperusteisista muotomääräyksistä, on huomioitava, että osapuolet ovat sopimusvapauden mukaisesti tulleet sidotuiksi muotomääräyksiin. Kysymys ei siis ole lakiperusteisten muotovaatimusten kaltaisista rajoituksista osapuolten tahdonautonomiaan, ja osapuolten on halutessaan voitava sitoutua ankariinkin sopimusehtoihin. Muotomääräysten noudattamisen voi nähdä osapuolten autonomian toteuttamisena. Toisaalta urakkasopimuksen muoto- ja menettelymääräyksille ei ole, edes millekään tietylle ilmoitustyypille, mielekästä presumoida mitään yleispätevää velvoittavuuden tasoa, vaan harkinnassa ja sopimustulkinnassa on otettava huomioon millaisesta oikeustointa koskevasta muotomääräyksestä on kyse, tilannekohtaiset olosuhteet sekä tahdonilmaisun määrämuodossa vastaanottamisen merkitys sen saajalle. Tilaajan direktio-oikeus edellyttää, että tilaajalla on tosiasiallinen mahdollisuus seurata ja päättää sekä urakan työvaiheista että myös niiden kustannuksista. Tämän tavoitteen toteutumista vähentää urakoitsijan mahdollisuus esittää yllättäviä tai perusteettomia vaatimuksia töiden tekemisen jälkeen. Toisaalta urakoitsijan on saatava asianmukainen korvaus asiallisesti tilatusta työstä, eikä tilaaja voi korvauksen ehtona asettaa urakoitsijalle vaatimuksia, joiden täyttäminen on mahdotonta tai epärealistista. Lisäksi tilaajalla ei voi olla oikeutta sanella haluamansa työn hintaa. Näiden tavoitteiden oikeudenmukaisesta tasapainosta on lopulta kysymys myös urakkasopimuksen muoto- ja menettelytapamääräysten tulkinnassa. Muotomääräyksiä voidaan arvioida myös lojaliteettivelvollisuuden avulla. Lojaliteettivelvollisuus voi perustaa osapuolille myös sopimusoikeudellisesti tehokkaita oikeusvaikutuksia ja edesauttaa näin dynaamisen urakkasopimuksen funktionaalista tulkintaa. Yhtäältä urakoitsijan on muotomääräyksistä poiketessaan otettava huomioon tilaajan direktio-oikeus, ja toisaalta tilaajan on määräysten noudattamista vaatiessaan huomioitava urakoitsijan työn suorittamiseen vaikuttavat seikat. Rakennusalan yleisten sopimusehtojen avulla voidaan osaltaan vähentää ja ratkaista mainittuja ristiriitaisuuksia. Toisaalta YSE:n nykyinen kieliasu on, kuten todettu, paikoin varsin epäselvä ja mahdollistaa tässäkin tutkielmassa esitetyt keskenään ristiriitaiset tulkinnat. KKO:n käytännössä on vakiintunut vaihteleva linja, jossa Korkeimmalla oikeudella on tapana tapauskohtaisesti arvioida kuhunkin tapaukseen sovellettavien muotomääräysten taustalla vaikuttavia tavoitteita ja periaatteita. Yleistäen voitaneen arvioida, että muodollista ja tiukkaa tulkintaa vaikuttaa sovelletun tapauksiin, joissa tilaajan hyväksi tarkoitettujen periaatteiden – kuten esimerkiksi tilaajan ohjausoikeus – katsotaan olevan muotomääräysten taustalla. Sen sijaan tapauksissa, joissa tällaisia erityisiä syitä ei ole, KKO ei juuri vaikuta olevan sitoutunut tulkintaan erityisen muodollisista lähtökohdista, vaan joustavampaan ja funktionaalisempaan tulkintaan. Sen sijaan YSE:n muoto- ja menettelymääräysten kieliasua oikeuskäytännössä on tulkittu harvoin. YSE:n mukaisten muoto- ja menettelytapamääräysten rikkomisen oikeudellisista seurauksista olisi syytä määrätä yleisissä sopimusehdoissa selkeästi ja johdonmukaisesti. Tämä selkiyttäisi oikeustilaa ja vähentäisi transaktiokustannuksia, sopimusriskejä sekä tapauskohtaisen tulkinnan tarvetta.

Tutkielmassa tarkastellaan rakennusurakoitsijan vastuuta sisäilmaongelmista. Aiheen tutkiminen on ollut perusteltua, sillä sisäilmaongelmat ovat merkittävä laatuongelma kotimaisessa rakennuskannassa ja vastuu niiden ympärillä epäselvää. Tutkielmassa selvitetään, milloin sisäilmaongelma on rakennusurakoitsijan virhesuoritus ja voiko vastuu joissain tapauksissa kuulua urakoitsijan vastuulle myös muusta, kuin rakennusvirheeksi lukeutuvasta syystä. Rakennusten sisäilmaongelmia koskevissa keskusteluissa on usein noussut esiin sisäilmasairastelu ja terveyshaitat. Tutkielmassa on siksi pyritty vastaamaan myös siihen, voiko sisäilmaongelmasta aiheutuneet seurausvahingot kuulua urakoitsijan vastuupiiriin joko siten, että urakoitsijan korvausvelvollisuus toteutuu sopimusketjua pitkin, tai niin, että vastuu voidaan perustaa sopimuksenulkoisiin vastuunormeihin. Varsinainen ydinsisältö tutkielmassa ei kuitenkaan ole sopimus- ja deliktivastuun vertailu, vaan tutkielma jäsentää yleisemmällä tasolla voimassa olevan oikeuden sisältöä valitun aiheen eli rakennusurakoitsijan sisäilmaongelmavastuun osalta. Tarkasteltava vastuuasetelma on pääurakoitsijan ja rakennuttajan välinen sopimussuhde, johon voidaan soveltaa YSE 1998 -ehtoja. Tämä valinta on tehty siksi, että rakennusurakan yleisten sopimusehtojen merkitys rakentamisessa on hallitseva. YSE 1998 -ehtoja ei kuitenkaan sovelleta kaikkiin urakkasopimuksiin ja urakkamalleihin, minkä johdosta tarkastelua ei ole rajattu vain niihin urakkasopimusmalleihin, joihin ehtoja tyypillisesti sovelletaan. Erilaisten sopimusjärjestelyiden tarkastelu muodostaa merkittävän osan tutkielmaa. Suomalainen rakennussopimuskulttuuri on monipuolistunut viime vuosikymmenten aikana ja sopijapuolten mahdollisuudet tehtävä- ja vastuunjaon toteuttamiseen ovat sitä myötä lisääntyneet. Tällä kehityssuunta vaikuttaa osaltansa siihen, miten urakoitsijan vastuu rakennusvirheistä nykypäivänä rakentuu ja toteutuu. Niin rakennusurakoitsijan vastuu kuin urakkasopimukset ovat perinteisesti kuuluneet sopimusvapauden piiriin, johon lainsäätäjällä ei ole ollut intressiä puuttua. Rakentamisen laadussa esiintyvät ongelmat – erityisesti sisäilmaongelmat – ovat kuitenkin edellyttäneet lainsäätäjältä toimia rakennuslainsäädännön ohjausvaikutuksen ja lähtökohtaisen vastuuasetelman muuttamiseksi. Tutkielmassa selvitetään uudistettavaa maankäyttö- ja rakentamislakia ja uudistuksen vaikutusta urakkasopimussuhteisiin.

Kiinteistöosakeyhtiöiden osakkeiden luovutuksia koskevia varainsiirtoverolain erityissäännöksiä on sovellettu 1. maaliskuuta 2013 alkaen. Tätä aiemmin varainsiirtoverolaissa ei ollut tehty jakoa erilaisten arvopaperien varainsiirtoverokohtelun välille. Säännösten säätämisen keskeisinä tavoitteina olivat veropohjan laajentaminen sekä kiinteistöjen suoraan ja välilliseen omistamiseen liittyneen varainsiirtoverokohtelun neutraalisuuden parantaminen. Varainsiirtoverolain veropohjaa koskeneiden säännösten muuttaminen tuli uudistusta koskeneen hallituksen esityksen mukaan ajankohtaiseksi, sillä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytäntö oli esityksen mukaan kaventanut varainsiirtoveropohjaa kapeammaksi kuin katsottiin olevan tarkoituksenmukaista. Varainsiirtoverolain muutos jätti muutamia tulkinnan kannalta merkittäviä käsitteitä auki ja korkein hallinto-oikeus on omassa ratkaisukäytännössään joutunut ottamaan kantaa näiden käsitteiden merkityssisältöön. Korkein hallinto-oikeus ei kuitenkaan ole ottanut kantaa rakentamisaikaisen lainan lukemiseen osaksi vastiketta, josta varainsiirtoveroa on maksettava varainsiirtoverolain 20 §:n 4 momentin soveltamisalalla. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten korkein hallinto-oikeus on tulkinnut varainsiirtoverolain muutoksen yhteydessä avoimiksi jääneitä käsitteitä ja tämän selvityksen pohjalta on tässä tutkielmassa esitetty näkemys siitä, milloin rakentamisaikaiset lainat tulee lukea osaksi vastiketta, josta varainsiirtoveroa on suoritettava varainsiirtoverolain 20 §:n 4 momentin perusteella. Tutkielman perusteella kyseisen säännöksen soveltamisalalla rakentamisaikaiset lainat voisivat tulla luettavaksi osaksi vastiketta pääsääntöisesti vain asunto-osakeyhtiöiden ja keskinäisten kiinteistöosakeyhtiöiden osakkeita luovutettaessa.

Tutkielmassa tarkastellaan rakennusurakassa kolmannelle osapuolelle aiheutuneita ympäristövahin-koja. Keskeisinä normilähteinä ovat ympäristövahinkojen korvaamisesta annettu laki (737/1994, ”YVL”), yleinen vahingonkorvauslaki (412/1974, ”VahL”) ja rakennusalan yleiset so-pimusehdot 1998 (”YSE”). Näiden lisäksi vastuun arviointia ovat tukemassa muut ympäristöoikeu-delliset periaatteet, kuten ympäristönsuojelulain (86/2000) yleiset periaatteet. Tarkastelun keskiössä on ympäristövahinkolain 7 §:n mukaisen toiminnanharjoittaja–käsitteen so-veltuminen rakennusurakan osapuoliin, rakennuttajaan ja urakoitsijaan, nimenomaan YSE–ehtojen näkökulmasta. YVL 7 §:n mukaista vastuuta on oikeustieteessä pidetty epäselvänä erityisesti raken-nuttajan vastuun osalta. Oikeuskäytännössä rakennuttaja ei ole yleensä joutunut YVL:n mukaiseen vastuuseen itsenäisen urakoitsijan aiheuttamasta ympäristövahingosta pelkästään urakkasopimuksen tai kiinteistön hallinnan perusteella. Tutkielmassa käsitellään tarkemmin YVL:n ankaran vastuun tarkoituksen ja rakennusurakan erityispiirteiden vaikutusta rakennuttajan mahdollisen vastuun syn-tymisen kannalta. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan urakoitsijan ja rakennuttajan yhteisvastuuta sekä VahL:n mukaista isännänvastuuta. Edellä mainittujen näkökulmien perusteella päädytään jokseen-kin epätyydyttävään lopputulokseen urakoitsijan yksinomaisesta vastuusta, sillä muiden kuin ympä-ristövahinkojen kohdalla vastuu on pääsääntöisesti solidaarista. Urakoitsijan yksinomaisen YVL:n mukainen vastuun on kuitenkin katsottava olevan osittain riippuvainen sovellettavasta urakkamuo-dosta, joka ilmentää rakennuttajan määräysvaltaa urakoitsijaan. Muut kuin YVL:sta ilmenevät seikat huomioiden olisi kuitenkin puollettava yhteisvastuuta etenkin elinkeinonharjoittajien välisissä ra-kennushankkeissa. Sen sijaan kuluttajarakennuttajien kohdalla on puollettava tuottamusperusteista vastuuta. Tämän lisäksi tutkielmassa keskitytään YVL 1 §:n mukaisten häiriötilanteiden luonnehdintaan ra-kennusurakoiden näkökulmasta. YVL:n 1 §:n soveltamisalan immissio-oikeudellisesta luonteesta johtuen kaikkia rakentamisesta johtuvia häiriötilanteita ja niistä aiheutuvia vahinkoja ei kuitenkaan ratkaista YVL:n nojalla. Tutkielmassa käsitellään tästä syystä myös oikeuskäytännön varassa synty-nyttä normistoa räjäytysvahinkojen osalta. Tutkielman ulkopuolelle on jätetty ympäristövahinkoja koskeva rikosoikeudellinen ja muu julkisoi-keudellinen ympäristövastuu. Tutkielmassa ei myöskään käsitellä YVL:n muita pykäliä eikä YSE–ehtojen ulkopuolisia tilanteita. Myös perustajarakentaminen on jätetty tutkielman ulkopuolelle.

Tutkielma käsittelee avunannon rangaistusvastuun edellytyksiä ja niitä rajanvetokriteereitä, joilla avunanto erotetaan kokonaan osallisuusvastuun ulkopuolelle jäävästä menettelystä. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitä ongelmakohtia nykyisiin avunannon rangaistusvastuun edellytyksiin liittyy ja miten näitä ongelmakohtia voitaisiin korjata ja täydentää. Tutkimuksessa huomio keskittyy siihen, ettei avunantoa koskeva kausaalisuusvaatimus kykene rajaamaan rangaistusvastuun alaa riittävästi tunnusmerkistön objektiivisella puolella. Koska kausaalisuusvaatimus on liian heikko avunantoa objektiivisessa suhteessa rajaava tunnusmerkistötekijä, oikeuskirjallisuudessa on ehdotettu avunannon objektiiviseksi lisäedellytykseksi kiellettyä riskinottoa. Tutkimuksen keskeisenä kohteena onkin avunannon yleisten edellytysten lisäksi se, voidaanko kielletyn riskinoton vaatimusta soveltaa avunannon tunnusmerkistössä. Tutkimuksessa on pidetty tärkeänä sitä, että rangaistusvastuu voitaisiin tosiasiassa sulkea pois jo tunnusmerkistön objektiivisen puolen arvioinnissa etenkin silloin, kun menettely on sinänsä edistänyt rikoksen mahdollisuutta, mutta on selvää, ettei kyse ole rangaistavasta avunannosta. Koko tutkimuksen taustalla on ajatus siitä, ettei avunanto tule rangaistavaksi pelkästään sillä perusteella, että henkilö on menettelyllään myötävaikuttanut päärikokseen. Sekä oikeuskirjallisuudessa että oikeuskäytännössä on nimittäin yhdenmukaisesti katsottu, ettei vähäisestä rikoksen edistämisestä tule rangaista. Rikoslain esitöissä (HE 44/2002 vp) on kuitenkin todettu, ettei yleispätevää mittapuuta ole mahdollista asettaa määrittämään sitä, kuinka paljon rikosta tulisi edistää, jotta kyse olisi rangaistavasta avunannosta. Selvää kuitenkin on, että avunantajan myötävaikutuksen tulee olla rikosoikeudellisesti merkittävää. Tutkielmassa tarkastellaan kielletyn riskinoton teoriaa ja sen saamaa sisältöä avunantodoktriinissa käyttäen lähteenä erityisesti Lauri Luodon tuoretta väitöskirjaa aiheesta Avunannon rangaistavuuden edellytykset. Tutkimuksessa arvioidaan sitä, voidaanko kiellettyä riskinottoa soveltaa avunannon tunnusmerkistössä ylipäätään. Tutkimuksen perusteella päädytään siihen, että kielletyn riskinoton vaatimuksella avunannon tunnusmerkistössä voisi olla hyödyllisiä, nykyisiä kausaalisuusvaatimuksen ongelmakohtia korjaavia vaikutuksia. Kielletyn riskinoton soveltaminen ei kuitenkaan tutkimuksen valossa vaikuta tarkoituksenmukaiselta kaikissa avunantotilanteissa. Lisäksi tutkielmasta käy ilmi muitakin kielletyn riskinoton teoriaan liittyviä ongelmakohta, jotka tekevät teorian soveltamisesta avunantodoktriinissa käytännössä hankalaa. Tutkimuksessa kuitenkin päädytään siihen, että kielletyn riskinoton teorian piirissä kehiteltyjä rajanvetokriteereitä voitaisiin hyödyntää sellaisenaan avunannon kausaalisuusvaatimusta täydentävinä kriteereinä. Niiden perusteella voitaisiin paremmin arvioida ja perustella sitä, miksi avunantomenettely on tapauskohtaisten olosuhteiden valossa ollut rangaistusvastuun kannalta riittävää.

Rangaistuksen mittaamisharkinta perustuu rikoslain 6 luvussa ilmaistuille mittaamisperiaatteille ja -perusteille, sekä tunnusmerkistökohtaisille erityisille mittaamisperusteille. Näiden lisäksi rangaistuksen mittaamisharkintaa ohjaa vakiintunut oikeuskäytäntö. Mittaamisharkinnassa tulee ottaa huomioon kaikki rangaistuksen lajiin ja määrään vaikuttavat seikat. Lisäksi rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen (RL 6:4 §). RL 6:3.1 § mukaisesti tuomioistuimen on rangaistusta määrättäessä otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Mittaamisharkintaan kuuluu oleellisesti tapauksen kokonaiskuvan hahmottaminen, jolloin kuhunkin tapaukseen sovelletaan näitä harkintaa ohjaavia normeja. Huumausainerikosten mittaamisharkinta perustuu ensisijaisesti teon vaarallisuuden arvioinnille. Teon vaarallisuuden arvioinnissa vaikuttavat erityisesti käsillä olevan huumausaineen laadulliset ja määrälliset seikat. Yleisenä lähtökohtana törkeysarvostelulle pidetään sitä, että levittämiseen ja rahallisen hyötymisen tarkoituksessa tehtyihin huumausainerikoksiin tulee suhtautua ankarammin kuin omaan käyttöön suuntautuneisiin tekoihin, jolloin rikoksen tekeminen omaa huumausaineiden käyttöä varten, tai sellaiseen tarkoitukseen viittaavat muut teosta ilmenevät piirteet, lieventävät moitetta. Lisäksi huomioon tulee ottaa teon motiivit ja vaikuttimet. Vaarallisuuden arvioniin ensisijaisuuden pohjalta rangaistuskäytännön yhtenäisyyttä tukemaan on lisäksi laadittu ohjeluonteisia suosituksia, joiden määreet perustuvat yleisten huumausaineiden laadullisille ja määrällisille seikoille. Taulukoitujen suositusten on katsottu auttavan harkinnan alkupisteeksi tarvittavan kiintopisteen hahmottamisessa, jolloin ne toimivat ikään kuin normaalirangaistusajattelun apuvälineenä. Toisaalta taulukoiden on katsottu toimivat normaalirangaistusajattelun vastaisesti. Taulukoiden käyttämiseen liittyykin myös pulmallisia seikkoja, joita tutkimuksessa on pyritty esittelemään. Tutkielmassa käsitellään rangaistuksen mittaamisharkintaa yhtäältä teoreettiselta kannalta ja toisaalta korkeimpien oikeusasteiden oikeuskäytännön tasolla. Tutkimuksella pyritään selvittämään rangaistuksen mittaamisharkintaa ja siinä painotettuja seikkoja näistä lähtökohdista. Tätä pyrkimystä varten tutkielmassa on Suomen korkeimman oikeuden käytännön lisäksi vertailevalla otteella tarkasteltu Ruotsin huumausainerikoksia koskevia viimeaikaisia muutoksia oikeuskäytännön tasolla. Lisäksi vuoden 2016 kesäkuussa voimaan astunutta erityisen törkeää huumausainerikosta (synnerligen grovt narkotikabrott) koskevaa lainmuutosta käsitellään tutkielman yhteydessä. Huumausainerikollisuuden ilmenemismuotoja säännellään kansallisten rikosoikeussäännösten kautta osin kansainvälisten velvoitteiden ja periaatteiden vaikutuksesta, mikä osaltaan vaikuttaa rangaistusasteikon käyttöön. Muista rikostyypeistä poiketen huumausainerikosten rangaistusasteikot ovat kokonaisvaltaisesti käytössä. Toisaalta rangaistusasteikon käyttöön vaikuttaa huumausainerikollisuuden lisääntyminen ja rikollisjärjestöjen organisoituminen, joka osaltaan vaikuttaa tuomioistuimissa käsiteltävien tapausten törkeysasteeseen, jolloin myös tuomitut rangaistukset ovat ankarampia. Tutkimuksessa käsitelläänkin osaltaan aihetta sen kansainvälisen viitekehyksen kautta.

Suomen rangaistusjärjestelmä koostuu useista erilaisista rangaistuslajeista, mutta kaikki niistä eivät ilmene RL 6:1:n mukaisesta luettelosta. RL 6:12 perusteisesta tuomitsematta jättämistä voidaan pitää yhtenä vähemmän tunnetuista rangaistuslajeista: tuomitsematta jättämisen voidaan katsoa käsitteellisesti olevan rangaistus, sillä tuomitsematta jättämiseen sisältyy aina syyllisyyden vahvistaminen. Rikos luetaan siis vastaajalle syyksi ilman, että aineellista rangaistusta määrätään. Tämänlainen aineeton rangaistus antaa tuomioistuimelle mahdollisuuden ilmaista tekijää kohtaan tietynlaisen moitteen. Tuomitsematta jätetty on lisäksi velvollinen korvaamaan aiheuttamansa vahingot, joten vastaaja ei kuitenkaan vapaudu vastuusta täysin. Aihetta on tutkittu suhteellisen vähän. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella tuomitsematta jättämisen asemaa rikosoikeustieteellisessä kontekstissa ja ennen kaikkea empiirisen oikeustutkimuksen keinoin, keskittyen erityisesti RL 6:12:n mukaiseen soveltamiskäytäntöön eli tässä tapauksessa vuoden 2021 alioikeuksien tuomitsemattajättämisratkaisuihin. Tutkimuksessa pyritään ensin rakentamaan tuomitsematta jättämiselle teoreettinen viitekehys, jonka jälkeen empiirisessä osiossa tutkitaan tuomitsematta jättämisen käytännön soveltamista alioikeuksissa. Lopuksi empiirisen osion tuloksia tarkastellaan teoreettisista lähtökohdista käsin. Tutkimuksessa pyritään eksploratiivisesti aineiston ohjaamana tiedon hankkimiseen tästä vähän tutkitusta oikeudellisesta ilmiöstä. Tutkimus ei perustu ennalta määrättyihin hypoteeseihin. Empiirisessä osiossa tarkasteluun valikoituneesta 262 tuomiosta poimittiin 360 rikosta, joiden osalta rangaistus jätettiin tuomitsematta. Suurin osa tuomioista sisälsi siis vain yhden tuomitsematta jätetyn rikoksen, mutta noin joka neljännessä tuomiossa rikoksia oli useampia. Tuomitsematta jättämisen suhteellinen osuus on laskenut vuodesta 2009 vuoteen 2021 kaikissa rikostyypeissä ja kaikissa demografisissa ryhmissä. Rikostyypeittäin tarkasteltuna liikennerikokset olivat yleisimpiä rikoksia, mutta niitä jätettiin tuomitsematta suhteellisesti vähiten. Suhteellisesti useimmiten tuomitsematta jätettiin henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia ja määrällisesti taas omaisuusrikoksia. Ratkaisujen perusteluissa korostuivat vastaajan henkilöön liittyvät olosuhteet, kuten esimerkiksi terveydentila ja ikä. Tuomitsematta jättämisessä esiintyi alueellista vaihtelua, mutta tuomarin sukupuolella ei ollut vaikutusta ratkaisujen määriin. Tuomitsemattajättämisratkaisuja on tehty miesvastaajien kohdalla määrällisesti eniten, mutta tuomitsematta jättäminen on naisvastaajien osalta suhteellisesti yleisempää. Yksittäisten ryhmien osalta määrällisesti ja suhteellisesti eniten ratkaisuja tehtiin kuitenkin 15–17-vuotiaiden miesvastaajien kohdalla. Tutkimuksessa havaitaan, että RL 6:12:n mukaiset tuomitsemattajättämisperusteet voivat antaa tuomarille tarpeellista harkintavaltaa, mutta perusteet ovat sisällöllisesti jokseenkin epäselviä ja tuomitsematta jättämisen soveltaminen voi siten olla tuomareille haastavaa ja asianosaisten kannalta ennakoimatonta. Etenkin tuomitsematta jättämisen perusteluissa ilmenee puutteita alioikeuksissa. Huomioiden havaitut ongelmat tuomitsematta jättämisen käytännön soveltamisessa ja sen soveltamisen määrän runsas vähentyminen, lainsäätäjän olisi syytä arvioida tuomitsematta jättämisen asemaa toimenpiteistäluopumissäännösten systematiikassa ja kehittää sääntelyä.