Browsing by Title

Suomen verolainsäädäntö ei nykyisellään pidä sisällään erityisiä säännöksiä ulkomaisten sijoitusrahastojen Suomesta saamien tulojen verotuksesta. Niinpä ulkomaisten sijoitusrahastojen Suomesta saamien tulojen verokohtelu riippuu siitä, mihin suomalaiseen toimijaan ulkomainen sijoitusrahasto voidaan Suomen verolainsäädännön näkökulmasta rinnastaa. Kohdennetun lainsäädännön puuttuessa arviointi suoritetaan tapauskohtaisesti lähdeverokorttihakemusta, lähdeveron palautushakemusta tai ennakkoratkaisuhakemusta käsiteltäessä. Tässä tutkielmassa on käsitelty ulkomaisten sijoitusrahastojen verotukseen liittyvää oikeuskäytäntöä tarkoituksena määrittää keskeisiä arvioinnissa huomioon otettavia seikkoja. Mittavasta oikeuskäytännöstä huolimatta lainsäädännön puute aiheuttaa epätoivottua epävarmuutta ulkomaisten sijoitusrahastojen Suomesta saamien tulojen verokohtelulle. Nykyisessä oikeuskäytännössä vertailtavuusarvioinnissa on annettu huomattavaa painoarvoa ulkomaisen sijoitusrahaston oikeudelliselle muodolle, rahaston toiminnallisten ominaisuuksien sijasta. Tämä on johtanut tulkintoihin, joissa ulkomaisen sijoitusrahaston erillinen oikeushenkilöllisyys ja suomalaista osakeyhtiötä muistuttavat piirteet ovat helposti johtaneet rahaston verovapauden epäämiseen. Korkeimmalla hallinto-oikeudella on mahdollisuus keskusverolautakunnan ennakkoratkaisusta 58/2017 tehtyä valitusta tutkiessaan ottaa kantaa oikeudellisen muodon ja toiminnallisten ominaisuuksien suhteeseen vertailuarvioinnissa. Sijoitusrahastojen verovapautta koskevan lainsäädännön tavoitteiden sekä pääomien vapaata liikkuvuutta koskevan EU-tuomioistuimen oikeuskäytännön valossa olisi perusteltua laittaa enemmän painoarvoa ulkomaisen sijoitusrahaston toiminnallisille ominaisuuksille oikeudellisen muodon sijasta. Ulkomaisten sijoitusrahastojen verokohtelu Suomessa ei ole myöskään ollut EU-tuomioistuimen tarkasteltavana, mistä johtuen nykyisen oikeus- ja verotuskäytännön EU-oikeuden mukaisuudesta ei ole täyttä varmuutta. Erityisesti ongelmat liittyvät UCITS-direktiivin mukaisten muiden kuin sopimusperusteisten yhteissijoitusyritysten verokohteluun. Ulkomaisten sijoitusrahastojen verokohtelun ennakoitavuuden parantamiseksi valtiovarainministeriö on valmistellut TVL:n uudistusta, jolla tuloverolakiin sisällytettäisiin säännökset kotimaisten sijoitusrahastojen ja näitä vastaavien ulkomaisten sijoitusrahastojen verokohtelusta. Tätä koskeva hallituksen esitys (HE 304/2018 vp) on julkaistu 13.12.2018. Uutta sääntelyä voidaan pitää tarkoituksenmukaisena ottaen huomioon lainsäädännön puutteesta aiheutuneet tulkintaongelmat ja oikeudellinen epävarmuus. Ehdotettuun sääntelyyn liittyy kuitenkin epäselvyyksiä, jotka ovat omiaan vesittämään sääntelyn tavoitetta lisätä lainsäädännön ennakoitavuutta ja oikeusvarmuutta. Ei ole myöskään selvää, täyttäisikö ehdotettu lainsäädäntö EU-oikeuden asettamat vaatimukset vai tulisiko hallintotuomioistuimien ratkaistavaksi myös jatkossa ulkomaisten sijoitusrahastojen pääomien vapaaseen liikkuvuuteen perustuvia rinnastamistapauksia. Hallituksen esitysluonnoksesta annetuissa lausunnoissa erityisen ongelmallisena on pidetty verovapauden rajaamista ainoastaan sopimusperusteisiin sijoitusrahastoihin. Tätä voidaan EU-oikeuden näkökulmasta pitää ongelmallisena, erityisesti ottaen huomioon UCITS-direktiivin antamat vaihtoehdot yhteissijoitusyritysten oikeudelliselle muodolle. Ulkomaisten sijoitusrahastojen Suomesta saamien tulojen verokohtelu elää jatkuvasti uuden oikeuskäytännön muodostuessa. Oikeuskäytännöstä on johdettavissa tiettyjä edellytyksiä, joiden täyttyessä ulkomaista sijoitusrahastoa voidaan pitää rinnastettavana suomalaiseen sijoitusrahastoon. Koska ulkomaiset sijoitusrahastot toimivat kuitenkin monissa oikeudellisissa ja toiminnallisissa muodoissa, on arviointi aina enemmän tai vähemmän tapauskohtaista. Ehdotettu uusi lainsäädäntö voisi tietyiltä osin poistaa verokohteluun liittyvää epävarmuutta. Ehdotettuun sääntelyyn liittyvistä tulkinnanvaraisuuksista sekä sääntelyn ja EU-perusvapauksien välisestä suhteesta johtuen ulkomaisten sijoitusrahastojen Suomesta saamien tulojen verokohtelua tultaisiin kuitenkin todennäköisesti jatkossakin arvioimaan tapauskohtaisesti Verohallinnon, keskusverolautakunnan ja hallintotuomioistuimien toimesta. Teemaan liittyvän EU-oikeudellisen tulkinnanvaraisuuden johdosta olisi toivottavaa, että ulkomaisten sijoitusrahastojen verokohtelu Suomessa saatettaisiin EU-tuomioistuimen ratkaistavaksi.

Tutkielmassa käsitellään ulkopuolisen työvoiman käytön aiheuttamia yhteistoimintavelvoitteita. Ulkopuolisella työvoimalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sekä alihankintaa, että vuokratyötä. Alihankintaa tilastoidaan hyvin vähän sen moninaisista muodoista johtuen. Vuokratyön käytön määrää puolestaan on tilastoitu viimevuosina. Vaikka tilastoihin perustuen ulkopuolisen työvoiman käyttö on vielä muutamien prosenttien luokkaa, puhutaan joillain aloilla jo varsin merkittävästä ilmiöstä. Ulkopuolisen työvoiman käyttöä sääntelevä normisto on hajallaan ympäri lainsäädäntöä. Ulkopuolisen työvoiman käytön aiheuttamien yhteistoimintamenettelyjen kannalta tarkasteluun tässä yhteydessä nousivat laki yhteistoiminnasta yrityksissä (yhteistoimintalaki) sekä laki tilaajan selvitysvelvollisuudesta ja vastuusta ulkopuolista työvoimaa käytettäessä (tilaajavastuulaki). Ulkopuolisen työvoiman käyttöä sekä niihin kohdistuvia yhteistoimintamenettelyjä koskevat yhteistoimintalain säännökset kuuluvat kuitenkin säännöksiin, joista voidaan yhteistoimintalain 61 § 1 momentin mukaan sopia toisin työnantajien ja työntekijöiden valtakunnallisten yhdistysten välillä. Tämän vuoksi tarkastelu ulkopuolisen työvoiman käytöstä johtuvasta yhteistoiminnasta tulee tässä yhteydessä ulottaa työehtosopimuksiin. Työehtosopimuksia otetaan tarkasteluun esimerkinomaisesti normeina sekä työtuomioistuimen oikeuskäytännön kautta. Tutkielmassa on tarkoitus selvittää ulkopuolisen työvoiman käytön aiheuttamia yhteistoimintavelvoitteita niin lainsäädännön kuin työehtosopimustenkin näkökulmasta. Tutkielman tarkoitus on vastata siihen, minkälaisia yhteistoimintavelvoitteita ulkopuolisen työvoiman käyttö voi aiheuttaa soveltuvasta normistosta riippuen. Yhteistoimintalaki sekä useat työehtosopimukset asettavat erilaisia yhteistoimintavelvoitteita alihankinnalle ja vuokratyön käytölle. Käytännön tilanteissa rajanveto alihankinnan, sekä vuokratyövoiman käytön välillä saattaa olla haastavaa. Rajanveto alihankinnan ja vuokratyön välillä nousee kuitenkin merkittäväksi yhteistoimintavelvoitteita määritettäessä. Työtuomioistuimen oikeuskäytännössä alihankinnan ja vuokratyön välisessä rajanvedossa painoarvoa on annettu työnjohto- ja valvontaoikeuden paikantamiselle. Vakiintuneesti alihankinnan osalta työnjohto-oikeus on kokonaisuudessaan työntekijöiden omalla työnantajalla, kun vuokratyössä puolestaan työnjohto- ja valvontaoikeutta käyttää käyttäjäyritys. Yhteistoimintalain asettamia velvoitteita voidaan jakaa tiedonantovelvoitteisiin sekä neuvotteluvelvoitteisiin. Yhteistoimintalain mukaan työantajan tulee pyydettäessä esittää henkilöstön edustajalle selvitys alihankintaan sovellettavista periaatteista, kun taas vuokratyövoiman käyttöä koskevia periaatteita tulee käsitellä yhteistoimintamenettelyssä. Vastaavia eroavaisuuksia alihankintaan sekä vuokratyövoiman käyttöön liittyvistä yhteistoimintavelvoitteista löytyy myös työehtosopimuksista. Lisäksi yhteistoimintalain 6 ja 8 lukujen säännökset tulevat sovellettavaksi, jos ulkopuolisen työvoiman käytöllä on henkilöstövaikutuksia. Myös tilaajavastuulaki sisältää oman tiedonantovelvoitteen ulkopuolisen työvoiman käyttöön liittyen. Tilaajavastuulaki nousee esiin myös sen tarjoaman alihankinnan määritelmän kautta, johon yhteistoimintalaki viittaa. Alihankinnan ja vuokratyön käytön erilaista sääntelyä perustellaan hyvin niukasti, ei juuri lainkaan yhteistoimintalain esitöissä eikä työehtosopimuksissa. Erot kuitenkin eri ulkopuolisen työvoiman muotojen sääntelyn välillä yhteistoiminnan näkökulmasta vaikuttavat merkittäviltä siihen nähden, että tosiasiallisesti rajanveto alihankinnan ja vuokratyön välillä saattaa olla hyvin haastava. Ulkopuolisen työvoiman käyttöön liittyvään normistoon liittyy epäjohdonmukaisuutta, joka liittyy sekä yleisesti alihankinnan ja vuokratyön käsittelyyn, että ulkopuolisen työvoiman käsittelyyn yhteistoiminnankin kannalta. Työehtosopimusten piirissä tulee kuitenkin koko ajan muistaa, että kyseessä on työmarkkinajärjestöjen neuvotteluratkaisu, jota tulisi usein arvioida kokonaisuutena.

Ulosottovelalliselle on ulosottokaaressa säädetty laaja tietojenantovelvollisuus. Velallisen on annettava ulosottomiehelle tämän pyytämät täytäntöönpanon kannalta tarpeelliset tiedot totuudenmukaisina. Jotta velallinen toteuttaisi tietojenantovelvollisuutensa, sen tehosteeksi on säädetty rangaistusuhka, ja velallinen voidaan velvoittaa tietojen antamiseen myös sakon uhalla. Itsekriminointisuojan mukaan jokaisella on oikeus tutkittaessa rikossyytettä häntä vastaan täysin takein yhdenvertaisena olla tulematta pakotetuksi todistamaan itseään vastaan tai tunnustamaan syyllisyytensä. Periaatteen ydinsisältö on se, että kukaan ei ole velvollinen myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen rikosasiassa. Itsekriminointisuoja sisältää sekä vaitiolo-oikeuden, oikeuden olla myötävaikuttamatta oman syyllisyyden selvittämiseen ja jopa niin sanotun ”valehteluoikeuden”. Tietojenantovelvollisuuden ja itsekriminointisuojan välinen ristiriita syntyy siitä, kun ulosottovelallinen velvoitetaan rangaistuksen uhalla tai pakkokeinoin antamaan totuudenmukaiset tiedot varallisuusasemastaan ja siihen vaikuttaneista seikoista. Antaessaan tietoja esimerkiksi omaan varallisuusasemaansa vaikuttavista oikeustoimista velallinen saattaa joutua ilmaisemaan myös sellaisia seikkoja, jotka paljastavat hänen syyllistymisensä rikolliseen menettelyyn. Mikäli näitä tietoja myöhemmin käytetään näyttönä velallista vastaan rikosprosessissa, joudutaan itsekriminointisuojan kannalta ongelmalliseen tilanteeseen. Oikeuskäytännössä velallisen oikeuteen vedota itsekriminointisuojaan ulosottomenettelyssä on suhtauduttu vaihtelevasti. Viimeisimmässä KKO:n asiaa koskevassa ratkaisussa on vahvistettu, ettei velallisella ole ulosottomenettelyssä vaitiolo-oikeutta, vaan velallisen oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen taataan jälkikäteen ulosottokaareen palomuurisääntelyn kautta. Tässä tutkimuksessa tarkastelen velallisen tietojenantovelvollisuuden ja itsekriminointisuojan välistä ristiriitaa ja sitä, miten velallisen oikeuteen vedota itsekriminointisuojaan ulosottomenettelyssä tietojenantovelvollisuutensa rajoituksena on oikeuskäytännössä aikojen saatossa suhtauduttu. Lisäksi tarkastelen, takaako ulosottokaaren palomuurisäännösten antama ns. jälkikäteinen suoja velallisen oikeusturvan toteutumisen riittävästi, ja millainen ratkaisu tähän ristiriitaan takaisi parhaiten sekä itsekriminointisuojan että ulosottomenettelyn tarkoituksen toteutumista ja olisi samalla yhdenmukainen niin kansallisten kuin kansainvälistenkin itsekriminointisuojaa koskevien säännösten kanssa.

Avhandlingens tema är tillverkningsavtal. Köplagen utgår ifrån ett normalköp; där varan existerar vid tidpunkten för köpet. Det innebär att köparen kan undersöka varan innan själva köpet, och om köparen är nöjd med det han ser kan han sedan köpa varan. Efter att varan blivit avlämnad till köparen skall han undersöka varan. Om det visar sig att varan är behäftad med fel eller på något annat sätt inte är avtalsenlig skall köparen reklamera varan till säljaren och göra någon av påföljderna vid fel gällande. Det systemet är inte särskilt välanpassat för tillverkningsavtal i och med att varan som säljs inte finns vid tidpunkten för köpet. Beställaren av varan har därför inte möjlighet att undersöka den vid tidpunkten för ingåendet av köpet. Avhandlingen syftar till att svara på följande frågor: Har beställaren någon rätt att undersöka varan medan den tillverkas eller måste han vänta med undersökningen tills avlämnandet har skett? Vad händer ifall det vid tidpunkten för leveransen visar sig att varan inte är avtalsenlig, har då beställaren en rätt att avvisa leveransen och samtidigt hålla fast vid köpet och kräva att tillverkaren åtgärdar felet? De två forskningsfrågorna är tätt sammanlänkade. I avhandlingens tredje kapitel behandlas beställarens rätt att vid tillverkningsköp undersöka varan innan avlämnandet sker. I fjärde kapitlet behandlas den andra frågan om huruvida beställaren har en rätt att avisa varan ifall den innan avlämnandet visar sig vara behäftad med fel. Då köplagen inte har reglerat dessa frågor har man inom branscherna börjat reglera undersökningsrätten samt avvisningsrätten i sina standardavtal. För att svara på forskningsfrågorna undersöks därför hur de vanligaste standardavtalen har reglerat undersökningen av varan medan den tillverkas och om de ger beställaren någon rätt att avvisa varan. Därefter försöks lösningarna i standardavtalen placeras in i köplagens system. Avtalspraxis visar tydligt att beställaren har både en rätt att undersöka varan med den tillverkas och (oftast) en rätt att avvisa varan med den tillverkas. I regel är undersökningen mer omfattande ju mer komplext tillverkningsavtalet är. Skeppbyggnadsavtal har den mest ingående rätten för beställaren att undersöka varan medan den ännu tillverkas. Där får beställaren följa med hela tillverkningsprocessen från början till slut, och innan leveransen skall fartyget genomgå provturer. Minst rätt att undersöka varan har standardavtalet NL17 som kräver att parterna kommer överens om att undersökning skall ske. Ifall parterna inte avtalat om undersökning, kan beställaren ändå insistera på att få göra det med hänvisning till köplagen 49 §, enligt vilket beställaren skall ges en möjlighet att undersöka varan innan han betalar för den. Undersökningen skall göras så att beställaren med en hög grad av säkerhet kan slå fast att varan är avtalsenlig. Ifall beställaren märker att något inte är avtalsenligt skall han meddela detta till tillverkaren så fort som möjligt. Gör han inte det kan han anses ha förlorat rätten att åberopa felen i ett senare skede, eller så kan han få stå för de extra kostnaderna som uppstår i och med att felen måste åtgärdas i ett senare tillfälle. Skeppsbyggnadsavtal ger en uttrycklig rätt för beställaren att avvisa skeppet ifall det inte är avtalsenligt, och genom tolkning kan man även läsa in en motsvarande rätt i andra tillverkningsavtal. En avvisningsrätt kan även erhållas genom att tolka köplagens 23 § om fasthållande av köp analogt, och låta domstolen efter en intresseavvägning avgöra om det föreligger en avvisningsrätt i det enskilda fallet. Den här lösningen stöds också av köplagen 3 § om att handelsbruk kan fylla ut det enskilda avtalet. Vidare kan stöd till avvisningsrätten sökas i köparens rätt att hålla inne med sin prestation. Då man avgör om det föreligger avvisningsrätt skall man ta i beaktande följande saker: felet måste gå över ens viss tröskel samt att tillverkaren måste ha en skyldighet att åtgärda felet, och det skall gå att göra inom en rimlig tid. Det kan inte föreligga avvisningsrätt vid minsta lilla fel, men tröskel behöver inte heller vara lika hög som hävningströskeln.

This thesis analyses the international law on trafficking in human beings, and its implementation on national level in Finland. Trafficking in human beings consists of three elements, the act, means, and the purpose. This thesis focuses on the element of means, and more specifically on subtle and psychological means such as the “abuse of power or a position of vulnerability”. Trafficking has stereotypically been viewed as only including cases where violence or physical coercion have been used, when in fact, the traffickers often use psychological pressure and other subtle means in order to keep the victims in exploitative situations. The purpose of this thesis is therefore to shed light on the use of psychological means in trafficking, and to study how they have been understood both on international and national law concerning trafficking in human beings, and whether there is a gap between these understandings. The first part of the thesis covers international law on trafficking, and how the definition and object and purpose have developed throughout history. The main source for the international law on trafficking is the UN Protocol to Prevent, Suppress and Punish Trafficking in Persons, Especially Women and Children (the ‘Trafficking Protocol’), which was adopted in 2000, and entered into force in 2003. Since the adoption of the Protocol, the understanding of the element of “means” has continued to develop, and the thesis will therefore look also at more current understandings on the means of trafficking. European regional legal frameworks on trafficking are also discussed briefly. The second part of the thesis then looks at how the international law on trafficking has been implemented and understood in Finland, both on a theoretical and practical level. The focus is on the Finnish Criminal Code and how it has defined trafficking and the element of “means”, as well as how the law has been understood in practice by the national courts. The second part looks at the developments of the national legislation on trafficking, and the discussions and criticism surrounding that. This is supplemented by a case law analysis with a focus on more recent case law on trafficking in Finland. Finland first adopted a definition on trafficking in human beings to its Criminal Code in 2004. A law amendment was made in 2015. The amendment was partly a reaction to criticism against the inadequate legal provision on trafficking and similar crimes from 2004. The aim of the amendment was to broaden the scope of protection of trafficking victims, and to make the criminal law provision more in line with international law on trafficking. The Finnish criminal law amendment from 2015 shows an increased understanding of international law and the elements of “means” of trafficking. This can also be noted in the case law of the national courts. However, there are still a few issues which could be noted both in the legal provisions as well as the interpretations of the courts. The thesis concludes that while improvements have been made with regard to understand the “means” of trafficking within the Finnish national legal systems, the situation is still not perfect. This has mainly been due to two different reasons. One being the dominant stereotype that prostitution would always include some type of coercion and abuse, meaning that cases of trafficking for sexual exploitation are often convicted as pandering, if no overt physical means have been used. The second reason is an overlap in the legal provisions on trafficking and usury, especially concerning subtle means, which leads to confusion as to what crime a specific case amounts to when it is a question between cases of usury and trafficking for forced labour.

The contracts are entered into on a daily basis. In general, a contract is a multipage document laid down in professional language. To examine this document a person has to have at least basic legal skills and/or practical experience of reading/execution of the agreements. When a consumer commits himself to an agreement, the risk of misunderstanding of contractual content appears. As a consequence, this may lead to imbalance between legal rights and obligations of the contractual parties. A drafting party may present the contract in a standard form, force a weaker party to sign the boilerplate or impose unfair terms causing harm and putting a consumer into disadvantageous position. The purpose of this paper is to make an analysis of the mainstream legal instruments in the area of consumers’ protection against unfair terms in business-to-consumer contracts, to show the reaction of legislators and researchers on application of abusive clauses, to support the study with an assessment of relevant case law. Furthermore, the thesis aims to recognize the consequences of unfair terms imposition. The research is mainly focused on the analysis of the Council Directive 93/13/EEC on unfair terms in consumer contracts and other European legal instruments which have been recently proposed. Comparative analysis of unfair contract terms regulation in various legal systems also takes place in the paper. The value of this study consists in a deep analysis of different legal and scholarly sources concerning the issue of consumers’ protection in contracts with a dominant business party, and identification of main conclusions on the problems set forth as objectives of the research.

Tutkielmassa tarkastellaan tekijänoikeuden alaan kuuluvaa ja etenkin moraalisten oikeuksien doktriiniin kiinnittyvää ristiriitaista erityiskysymystä uniikkien ja ainutkertaisten taideteosten hävittämisestä. Vakiintuneen laintulkinnan mukaan uniikin teoskappaleen omistaja voi tekijänoikeuden rajoittamatta halutessaan vapaasti hävittää teoksen siitäkin huolimatta, että teoksen ns. tekijäkunniaa loukkaava muuttaminen on respektioikeuden (TekijäL 3.2 §) nojalla kiellettyä. Tulkinta on peräisin tekijänoikeuslain säätämiseen johtaneesta komiteamietinnöstä 1953:5, jossa todetaan eksplisiittisesti, ettei respektioikeuden mukainen teoksen muuttamiskielto merkitse tekijän oikeutta vastustaa teoksen täydellistä hävittämistä. Hävittämiskysymys otetaan tutkielmassa kriittisen tarkastelun kohteeksi. Kysymys sisältää Suomessa hyvin vähäiselle huomiolle jätetyn periaatteellisen ja monisäikeisen intressikonfliktin, jonka ratkaisu on oikeusvertailevassakin katsannossa hyvin polarisoitunut. Tutkielmassa nähdään perusoikeuksien tekijänoikeudellisen merkityksen kasvun vaikuttaneen kysymyksen kaltaisten ongelmien punnintaan, minkä vuoksi hävittämiskysymyksen vakiintunutta vanhaa tulkintaa pidetään aiheellisena problematisoida varsinkin nykyaikaisen perusoikeusparadigman perspektiivistä. Tutkielmassa pyritään laaja-alaista ongelmakeskeistä lähestymistapaa, kriittistä perusoikeuskeskeistä lainoppia ja praktista oikeusvertailua tutkimusmenetelmällisinä lähtökohtina käyttäen selvittämään, tulisiko tekijälle nykyisestä tulkinnasta poiketen kuulua oikeus vastustaa tekemiensä uniikkien ja ainutkertaisten teosten rajoituksetonta hävittämistä. Alustavana hypoteesina pidetään myöntävän vastauksen mahdollisuutta. Varsinkin tutkielman loppupuolella omaksuttu normatiivinen tutkimusvire liittää tutkielman myös oikeuspoliittisen de lege ferenda -tutkimuksen alaan. Aiheeseen johdattamisen ja tutkielman teoreettisten sitoumusten erittelyn jälkeen tutkielmassa paneudutaan hävittämiskysymyksen kuvailevampaan taustoittamiseen. Ensimmäisessä varsinaisessa käsittelyjaksossa perehdytään tekijänoikeuden oikeutus-perusteisiin ja paikannetaan tutkimuksen premissien keskeiset oikeudelliset lähtökohdat. Jaksossa syvennytään respektioikeuden nykyiseen ja historialliseen tulkintaan, hävittämiskysymyksen ja respektioikeuden käsitteelliseen erittelyyn ja eräisiin muihin tutkimusongelman käsittelyn tarpeellisiin esikysymyksiin. Erityisen painoarvon saa tekijänoikeuden kohteen perusteellisempi analyysi, sillä (immateriaalisen) teoksen ja (fyysisen) teoskappaleen ontologiset erot ja yhtäläisyydet liittyvät olennaisesti teosten hävittämisvapautta koskevaan keskusteluun ja ylipäätään teoskappaleeseen kohdistettujen muutosten itse teoksessa miellettyihin vaikutuksiin. Myös teoksen hävittämisen aiheuttamaa tekijään kohdistuvaa ja respektioikeuden soveltumisen edellytyksenä olevaa loukkaavuutta pyritään analysoimaan syvemmin. Ennen siirtymistä perusoikeusnäkökulman soveltamiseen edetään tutkielmassa vielä tarkastelemaan hävittämiskysymyksen laajempaa lainsäädännöllistä ja systeemistä lähimaastoa vallitsevan doktriiniin näkökulmasta. Samassa yhteydessä selvitetään myös hävittämisvapauden ja kuvitellun hävittämissuojan kiinnekohtia käytäntöön. Oheisilmiöiden tarkastelu palvelee kahta rinnakkaista tarkoitusta: laajemman kehyksen näkökulmalla pyritään kartoittamaan toisaalta mahdollisen hävittämissuojan tosiasiallista tarvetta ja toisaalta sen järjestelmäsidonnaista yhteensopivuutta. Pääasiallinen tutkimuksellinen painopiste on tekijänoikeuden ja hävittämiskysymyksen perusoikeusmyönteisessä tarkastelussa. Aluksi tehdään selkoa 1990-luvun puolivälin jälkeisen uudistuneen perusoikeusparadigman perusteista. Tämän jälkeen luodaan katsaus perusoikeusajattelun juurtumisesta myös tekijänoikeuteen, ja osoitetaan perusoikeusmyönteisen argumentaation relevanssi myös hävittämiskysymyksen kannalta. Uniikkien teosten hävittämisen sallittavuuden arviointi nähdään muutamien keskeisten perusoikeusperiaatteiden kollisioon palautuvana intressiristiriidan ratkaisuna. Hävittämiskysymyksen arvioinnissa vaikuttavat ainakin omaisuudensuoja, elinkeinovapaus, itsemääräämisoikeus, kunnian suoja, taiteen vapaus, sananvapaus ja kulttuuriperinnön suojeluvastuu, joista kolme jälkimmäistä turvaavat myös tärkeitä julkisia etuja. Kunkin perusoikeuden tutkimusongelmaan suhteutettua painoarvoa ja merkitystä arvioidaan aluksi erikseen ja lopulta tasapainon ja punninnan kautta kokonaisuuden osina. Tutkimuksen loppupuolella syvennytään vielä vertailevaan jaksoon, jossa hävittämiskysymys liitetään laajempaan alueelliseen kontekstiin, ja jossa tutkielman aiemmille löydöksille etistään reaalimaailman viitteitä ja suuntaa-antavia peilauspisteitä. Vertaileva katsaus paljastaa tutkimuskysymyksen monivivahteisuuden, mahdollisten tekijämyönteisten ratkaisuvaihtoehtojen kirjon ja hieman yllättävästikin kysymyksen ratkaisun riippumattomuuden moraalisten oikeuksien järjestelmäkohtaisesta historiallisesta vahvuudesta. Tutkielman keskeiset löydökset ja johtopäätökset esitetään viimeisessä kokoavassa jaksossa. Hävittämisen rajoitukseton salliminen voidaan liittää Suomessa omaisuudensuojan aikaisempaan ylikorostuneeseen asemaan sekä vanhahtavan autoritäärisen oikeuslähteen vakiinnuttamaan kyseenalaistamattomaan tulkintaan, jonka painoarvo ja ajankohtaisuus on mahdollista nähdä varsinkin nykyisen monipuolisen perusoikeusmyönteisen intressipunninnan ihanteen katsantokannasta alentuneena. Esimerkiksi tekijän luoksepääsyoikeuden toteuttamisen takaavaa jonkinlaista lievän hävittämisrajoitusta pidetään Suomessa mahdollisena ja toivottavana de lege ferenda.

EU:n perussopimusten mukaan jokainen, jolla on jonkin jäsenvaltion kansalaisuus, on myös unionin kansalainen. Unionin kansalaisen asemaan liittyy lukuisia perussopimuksissa määrättyjä oikeuksia, joita on täsmennetty sekä sekundaarilainsäädännössä että EU-tuomioistuimen ratkaisukäytännössä. Vastaavasti kun henkilö menettää jäsenvaltion kansalaisuutensa, menettää hän myös unionin kansalaisuutensa, ellei hän ole lisäksi jonkin toisen jäsenvaltion kansalainen. Kansalaisuuden saamisen tai menettämisen ehdoista ei kuitenkaan säädetä sen enempää primaari- kuin sekundaarilainsäädännössäkään mitään. Vahvan kansainvälisoikeudellisen lähtökohdan mukaan kansalaisuuden saamista ja menettämistä koskevat ehdot kuuluvat kunkin valtion yksinomaiseen toimivaltaan. Jäsenvaltion kansalaisuuden ja unionin kansalaisuuden välisen kohtalonyhteyden myötä unionin tuomioistuin on kuitenkin todennut, että jäsenvaltioiden tulee käyttää tätä toimivaltaansa unionin oikeuden mukaisesti. Tutkielman pääasiallisena tarkastelun kohteena on EU-tuomioistuimen niin kutsuttu Rottmann-oikeuskäytäntö, jossa jäsenvaltioiden velvollisuuksia unionin kansalaisuuden menettämistä koskevissa tilanteissa on määritelty. Jo kansainvälisestä oikeudesta seuraa vakiintuneesti esimerkiksi velvollisuus välttää kansalaisuudettomuutta. EU-tuomioistuin on Rottmann-oikeuskäytännön perusteella kansalaisuudettomuuden välttämisen sijaan ensisijaisesti kiinnostunut nimenomaan unionin kansalaisuuden menettämisen seurauksista unionin oikeuden kannalta. EU-tuomioistuimen toimivalta ja jäsenvaltioihin kohdistuvat vaatimukset ovat tässä kontekstissa rakentuneet ja laajentuneet asteittain oikeuskäytännön kehityksen myötä. Toisaalta tämän kehityskulun taustalla on havaittavissa oikeuskäytäntöä jo vuosikymmenten takaa. Ne vaatimukset, joita EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntö pääsääntöisesti asettaa jäsenvaltioille tilanteissa, joissa päätös tai lainsäädäntö johtaa unionin kansalaisuuden menettämiseen, voidaan ainakin systematisointitarkoituksessa jakaa yhtäältä vaatimukseen legitiimistä syystä ja toisaalta vaatimukseen suhteellisuusperiaatteen noudattamisesta. Mikäli jäsenvaltio voi perustella kansalaisuuden riistämisen tukeutumalla keskeisiin kansalaisuutta koskeviin kansainvälisiin sopimuksiin, lienee käsillä lähtökohtaisesti legitiimi syy myös unionin kansalaisuuden menettämiseen. Tällöinkin toimien tulee kuitenkin olla suhteellisuusperiaatteen, sellaisena kuin sitä on Rottmann-oikeuskäytännössä täsmennetty, mukaisia. Suhteellisuusarvioinnissa myös perusoikeuskirjan mukaiset perusoikeudet ovat keskeisessä osassa.

Civilprocessen har under de senaste dryga 20 åren genomgått stora förändringar. Tvistemål kan i tingsrätten lösas både genom domstolens avgörande i form av en dom och genom att domstolen stadfäster parternas förlikningsuppgörelse. I rättegångsförfarandet är domstolen skyldig att verka för förlikning. Domstolen kan även verka som medlare i ett förfarande av medling i domstol och stadfästa förlikningar som nåtts i medling utanför domstol. En förlikning som stadfästs av domstolen har samma rättsverkningar som en dom vad gäller laga kraft, ändringssökningsmöjlighet, rättskraft och verkställbarhet och det kan därför hävdas att medling numera är jämställt med rättegången så som tvistlösningsförfarande. Forskningsfrågan för avhandlingen är vilka funktioner som dagens civilprocess i tingsrätten uppfyller. Forskningen bedrivs genom en rättsdogmatisk metod och eftersom ändamålet är att bidra till de allmänna lärorna kan avhandlingen anses vara teoretiskt rättsdogmatisk. Avhandlingen presenterar funktionsdiskurserna som framställts i processrättsdoktrinen och de olika tvistlösningsförfarandena. Genom att fråga om förfarandena uppfyller funktionerna och i sådana fall på vilket sätt och ur vems synvinkel, granskar sedan avhandlingen hur tingsrättens tvistlösningsförfaranden ter sig utifrån processrättsdoktrinens funktionsdiskurser. Avhandlingen granskar även vilka funktionsuppfattningar som hittas i lagförberedelsematerial och speglar tvistlösningsförfarandena i dessa funktionsuppfattningar. Avhandlingen visar att tingsrättens tvistlösningsförfaranden uppfyller många funktioner. Granskningen visar att lagstiftaren uppfattar två huvudfunktioner för civilprocessen, konfliktlösning och rättsskydd, varav rättsskyddsfunktionen bäst uppfylls genom rättegången alltmedan konfliktlösningsfunktionen uppfylls bättre i förlikningsinstitutet, i domstolsmedlingen och i domstolens stadfästelse av förlikning som ingåtts i medling utanför domstol. Domstolskulturen har ändrats och konfliktlösningsfunktionen har blivit allt mer central. I civilprocessen kan tydligt skönjas en utveckling där alternativa tvistlösningsmetoder haft stor inverkan på domstolsväsendet, en utveckling som sammanhänger med att antalet tvistemål i domstolarna minskar. Granskningen i avhandlingen visar att det kan skönjas en viss diskrepans mellan processrättsdoktrinens funktionsdiskurser och dagens omstöpta civilprocess i tingsrätten. Avhandlingen finner att utrymme torde finnas för nya funktionsdiskurser och avhandlingen framför två dylika förslag. Eftersom civilprocessen i tingsrätten idag består av både rättsskipning och förfaranden som influerats av alternativ tvistlösning, är både förfarandegarantier för rättvis rättegång och upplevd rättvisa signifikanta. Därför förespråkar avhandlingen att det till civilprocessens funktioner idag också hör en rättvisefunktion, enligt vilken civilprocessen bör ge antingen objektiv eller subjektiv rättvisa. Eftersom granskningen i avhandlingen visar att domstolens uppgift i dagens civilprocess i relativt stor utsträckning ter sig vara att göra tvistuppgörelser verkställbara, förespråkar avhandlingen också att civilprocessen idag även har en verkställbarhetsfunktion.

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella rakennusurakan yleisten sopimusehtojen YSE 1998 mukaisissa rakennusurakkasopimuksissa tapahtuvia urakoitsijan suorituksen viivästyksiä erityisesti sellaisissa tilanteissa, joissa viivästys on urakoitsijan ennalta suunnittelema, ja joissa viivästys ulottaa vaikutuksensa rakennusurakkasopimusta edeltäneeseen urakkakilpailuun. Käsittelyn kohteena ovat nimenomaan sellaiset suunnitellut viivästykset, joita voidaan pitää oikeustaloustieteellisestä näkökulmasta tehokkaina sopimusrikkomuksina. Tehokkaassa sopimusrikkomuksessa sopimuksen välittömille osapuolille ei aiheudu sopimusrikkomuksesta vahinkoa, vaan tilaajalle koituva vahinko viivästyksestä kompensoidaan sopimussakolla, ja urakoitsija laskee etukäteen, kuinka paljon rakennusurakka voi viivästyä, jotta hän tekisi rakennusurakalla voittoa. Itse sopimusrikkomus koskee rakennusurakkasopimusta, mutta ulottaa merkityksensä myös urakkakilpailuun ja erityisesti urakoitsijan menestykseen urakkakilpailussa, minkä johdosta tutkielmassa puhutaan tehokkaasta sopimusrikkomuksesta rakennusurakkasuhteessa. Rakennusurakkasopimuksen sopimusrikkomus voi ulottaa merkityksensä urakkakilpailuun tutkielman mukaan silloin, jos tilaaja suosii mahdollisimman nopeaa urakka-aikataulua, mikä on myös ilmaistu tarjouspyynnössä. Tällöin urakoitsija voi tehdä urakkakilpailussa sellaisen tarjouksen, jonka sisältämässä urakka-aikataulussa urakoitsijan on alkujaankin mahdotonta pysyä ja jonka urakkahintaan on laskettu etukäteen mukaan rakennusurakan yleisten sopimusehtojen YSE 1998 mukainen viivästyssakko. Olennaista on myös se, että urakoitsija salaa varsinaisen toimintasuunnitelmansa tilaajalta, sillä näin urakoitsija voi tällaisella vilpillisellä tarjouksella voittaa sellaisen urakkakilpailun, jota urakoitsijan ei olisi mahdollista voittaa totuudenmukaisella ja realistisella tarjouksella. Toimintamallin toimivuus perustuu etenkin siihen, että rakennusurakoissa käytetään usein rakennusurakan yleisten sopimusehtojen viivästyssakkoehtoa sellaisenaan, eikä kyseinen viivästyssakkoehto ole erityisen ankara urakoitsijaa kohtaan. Lisäksi toimintamalli vaatii, että tilaaja on tarjouspyynnössään ilmoittanut voittavan tarjouksen merkittävimmäksi valintaperusteeksi nopean urakka-ajan. Tutkielmassa käsitellään sekä yksityisiä urakkakilpailuja, joihin sovelletaan rakennusalan urakkakilpailun periaatteita, sekä julkisia urakkakilpailuja, joihin sovelletaan lakia julkisista hankinnoista. Menettelyt muistuttavat jossain määrin toisiaan, ja molempien menettelyjen pääasiallinen tarkoitus tutkimuskysymyksen kannalta relevanteilta kohdin on suojata erityisesti urakkakilpailuun osallistuvien urakkakandidaattien oikeuksien toteutumista urakkakilpailussa, eikä niinkään tilaajan tai hankintayksikön oikeuksia, vaikka toki näitäkin suojataan. Tutkimuskysymykset ovat (1) selvittää, onko urakkakilpailun sääntöjen kiertäminen tosiasiassa mahdollista tässä kuvatulla tavalla sekä (2) kuinka tämänlainen toimintamalli voitaisiin kaikkein tehokkaimmin ehkäistä. Asian keskiössä on ennen kaikkea tilaajan tai hankintayksikön mahdollisuus selvittää urakoitsijoiden tarjousten aito toteuttamiskelpoisuus, johon liittyvät urakkakilpailun periaatteiden sekä hankintalain kohdat epäilyttävän alhaisesta hinnasta ja sen merkityksestä tarjouksen hylkäämisperusteena urakkakilpailussa. Tutkielmassa otetaan kantaa siihen, pitäisikö esimerkiksi epäilyttävän nopea urakka-aikataulu olla epäilyttävän alhaisen hinnan ohella tarjouksen hylkäämisperuste niin yksityisissä kuin julkisissakin urakkakilpailuissa, jotta tutkielmassa kuvattua kyseenalaista urakkakilpailutoimintaa voitaisiin ehkäistä. Tutkielmassa käytetään metodina oikeustieteelle tyypillisesti ennen kaikkea oikeusdogmaattista metodia, mutta asioita tarkastellaan niiden luonteen sekä käytännönläheisyyden takia myös oikeustaloustieteellisessä viitekehyksessä. Myös tutkimuskysymykseen (2) pyritään vastaamaan oikeustaloustieteellisiä argumentteja, käytännössä tehokkuusvertailua hyödyntäen.